Talviloma lopuillaan

Rakas päiväkirja!

Poika on nyt kotona ja villi karkkipäivän vietto saa käynnistyä heti lounaan jälkeen. Annoin SP:lle ankaran uhkavaatimuksen, jotta kierrätysroskia ei saa viedä tilapäishoidon aikana, vaan ne pitää säästää. Olikin ilo katsoa, miten Esikoinen lajitteli pahvit, lasit ja metallit Cittarin pihalla. Kierroksia oli melko runsaasti, mutta homma hoitui. Suvussa ehkä kulkee kierrätysgeenejä, sillä itse jo lapsena pidin täysin selvänä esimerkiksi paperin ja kompostijätteen lajittelua.

Kahden päivän ennätyspitkä hoitojakso oli sujunut hienosti, mikä ei laisin yllätä kotiväkeä. Poika oli saanut mm. hommailla lumitöissä ja talouspuuhissa.

Lisäys: Poika on kertonut mulle OMA-ALOITTEISESTI äännellen ja viittoen hoitopaikan tapahtumista! Olen niin iloinen, että melkein sattuu!

Tosikoinen on koko viikon kunnostautunut keksimällä kaikenlaisia leikkejä. Tiesittekö, että Kiki-tiikeristä saa oivan kilpikonnan, kun pukee sille pyöräilykypärän selkään? Kaalimaan kakarasta tulee karhu, kun käärii sen äidin villatakkiin. Äitimasu ja lapsimasu voivat leikkiä keskenään piiloleikkiä ja aina on aikaa muutamalle tietokilpailukysymykselle. Myös hämähäkit (kädet) voivat osallistua "mikä eläin" -leikkiin nonverbaaleilla tavoillaan. Näitä riittää päivän joka hetkeen ja minä saan ihmetellä mielikuvituksen rönsyilyä.

Tytär on ollut äidissä aika tavalla kiinni ja ero viimevuotiseen on ilmeinen. Nelipäiväinen päiväkotiviikko on eri kuin viisipäiväinen, sehän on selvä. Ja siihen pitää taas pyrkiä takaisin, jos vain mahdollista.

Gradu ei ole juuri edennyt, mikä oli odotettavissa. Ensi kuussa on tiedossa aikamoiset rutistukset, kun tulossa on myös kuusi harjoitustuntia à 75 minsaa. Däng. Mistä tuli mieleeni, että kannattaa lukea Rosa Meriläisen kirjoitus aiheesta uupuminen.

Joka tapauksessa tämä on ollut mukava loma autismiperheen skaalassa. Ellei peräti tosi onnistunut!

Tutkiva mediakäyttäjä Moron kimpussa

Poikaa on yhä enemmän ikävä! Kun keitän kahvia, odotan, että hän tulisi asettamaan suodatinpussin suppiloon ja sitten heittämään käytetyt kahvinporot kompostipussiin. Ruokaa laittaessani mietin, mitä voisin antaa tehtäväksi pojalle, mutta eihän hän istukaan keittiön pöydän ääressä odottamassa. Mietin, pitäisikö säästää täysi roskapussi hänelle. Iltarutiinit jäävät kertakaikkisen tylpiksi. Missä karhunhalaus? Ja Esikoinen on siis ollut hoidossa jo peräti vuorokauden. Onneksi on enää 24 tuntia siihen, että saan hänet takaisin kotiin. Tämä tieto mielessä saan ikävöidä hyväntuulisella ja hupsulla tavalla.

***
Joskus ihmettelen, mikä tämä Aamulehden Moro-liite on. Nimihän ei voisi olla enää juntimpi, murteen käyttö myös herättää ambivalentteja tunteita. (Tosin huom. juntti-sana ei ole kielteinen määre.) Lisäksi pientä ihmispoloa hämmentää kaikkinaisten liitteiden ja lipareitten määrä. Nyt olen tutkinut asiaa lukemalla kyseistä läystäkettä! Me sankaritutkijat emme kaihda äärimmäisiäkään keinoja pureutuessamme mieltämme vaivaavien pulmeroisten ytimeen.

Tänään tulin lukiessani hyvälle päälle heti ekoista jutuista (ml. Wacklin Etelä-Hervannan koulussa) ja pankki suorastaan räjähti partaa kasvattavien paperimiesten hyväntekeväisyystempaisusta. Kateeksi vain käy, kun parta ei kasva meille pahoille naisille. Hyväntekeväisyyden kohde ei tällä hetkellä ollut maksimaalisen söpö-harmiton vaan lastenpsykiatria. Aina, kun tuetaan psykiatriaa, päihde- tai vammaistyötä, minulla ailahtaa syrämessä kovin lämpimästi.

Positiivinen äijäily sitä paitsi on maailman tärkeiden suojelukohteiden listalla.

***
Nykyään muuten hoitotakuu ilmeisesti takaa lasten- ja nuortenpsykiatriseen kartoitukseen pääsyn kolmessa viikossa ja hoidon pitäisi alkaa kolmen kuukauden kuluessa. Kaikissa kunnissa tähän ei päästä. Minusta nuo ajat ovat älyttömän pitkiä, kun ajattelee, että tavallisesti vasta kriisin kärjistyttyä lähdetään hakemaan hoitoa.

Toivon, että itse jaksan pysyä valppaana ja kommunikaatioväleissä lasteni kanssa, jotta osaisin hakea apua ajoissa. Kukaan ei voi kasvattaa lapsia yksin, vaan koko kylää tarvitaan. Olkoon kylän roolissa tarvittaessa sitten vaikka ammattiauttaja, kun tänne meille on semmoinen systeemi rakennettu.

Hääpäivä yllätti kaksinhuoltajat

Esikoinen lähti puolisen tuntia sitten kahdeksi vuorokaudeksi hoitopaikkaan. Tämän omaishoitaja-äidin on jo kova ikävä.

Olen antanut Tosikoisen ahnehtia huomiota isonveljen kustannuksella, korjausliikkeitä pitää tekemän. Aina, kun yritän puuhata pojan kanssa jotain, tyttö tulee väliin ja pitää meteliä. Pojan keskittyminen menee hetkessä zäpäleiksi ja hän poistuu tilanteesta. Esikoinen ei osaa pitää puoliaan kilpailussa huomiosta. Riipaisee. Pitää käyttää enemmän kaksinhuoltajuutta hyväksi ja järjestää kahdenkeskistä aikaa molemmille lapsille.

Jonain päivänä voisi jopa järjestää kahdenkeskistä aikaa meille vanhemmillekin. Hääpäivä on ihan juuri, mutta näin lyhyellä varoitusajalla ei taida venyä kehittämään mitään ihmeempää. Tämä vuotuinen tapaushan tuli ihan yllärinä.

Mannerheimille täydellinen koskemattomuus

Katariina Lillqvistin ohjaamasta nukkeanimaatiosta Uralin perhonen on syntynyt niin outo kohu, että on pakko hieman purkaa omia ajatuksia tästä aiheesta. Vastenmielisintä koko touhussa on ollut taas se, että Lillqvistin perheelle on tullut tappouhkauksia.

***
Näimme auskukaverini kanssa turkkilaisen Comenius-vaihtarin englanninkielisen, puolentoista tunnin runsasta av-materiaalia sisältävän Turkki-aiheisen esityksen äskettäin Hervannan amiksessa. Huomiotamme kiinnitti, että tämä hyvin nuori nainen selvästi satsasi turkkilaisten isän, Atatürkin (1881 - 1938) esittelyyn. Hän näytti suttuisia mustavalkopätkiä puheista, kulkueista ja vanhoista valokuvista sekä komistettuja valokuvia. Mukana oli myös hämmentävä tietopaketti, Atatürk-musiikkivideo.

Yhdeksän vuotta sitten Suomeen muuttanut opiskelutoverini ihmetteli tätä henkilöpalvontaa ja tuumasi, että eihän Suomessa esimerkiksi Mannerheimia (1867 - 1951) kumarreta samaan malliin. Minä myöntelin, mutta olen sittemmin todennut olleeni häkellyttävällä tavalla väärässä.

***
Olen oppinut ripauttamaan puoli kiloa suolaa kaikkien Gustav Hägglundin kommenttien päälle, mutta tänään Aamulehdestä lukemani oli silti aika huippu. Hägglund vertaa Mannerheimia Kristukseen ja käskee Katariina Lillqvistin hävetä! (Näkemättä elokuvaa, kuinkas muuten.) Hän myös tuumaa näin: Lillqvistin väitteen mukaan Suomessa elää edelleen Mannerheimin murhaamien ihmisten jälkeläisiä. Tämä on fiktiota myös. Aamulehden Mannerheim-teemasta lisää. Joku superjournalisti siellä on jo ehtinyt nimittää Lillqvistin kohuohjaajaksi. Epiteetti lienee epätavallinen pitkän linjan loistavalle nukkeanimaatioiden tekijälle.

Tamperelaisesta näkökulmasta Mannerheimin yletön palvonta ei ole koskaan tuntunut asialliselta (vaikka tänne koko ajan muuttaakin porukkaa Pohjanmaalta). Hyvästä syystä. Olen muuten käynyt pyöräretkellä katsomassa Tampereen valloittajan patsasta Leinolassa. Sieltä se ei toivoakseni siirry ainakaan Keskustorille ilkkumaan sinne massoittain lahdattujen punaisten jälkeläisiä.

Oli miten oli, nyt äkkiä YLE:ltä pois luparahat, kun tämmöistä pilkkaa rahoittaa ja sensuurikone pystyyn ja fatwa Lillqvistille. Vai? Tsekatkaa myös Lillqvistin kirje vaikkapa Paholaiskylpyankka-blogista (jossa näin sen ekaksi) ja Tosikon mietteet aiheesta. Muitakin linkkejä otetaan vastaan, jos lukijalla sattuu niitä olemaan taskunsa pohjalla tarjon. Ehdin vähän huonosti lukea blogeja, kun kaiken hiihtolomailijoilta liikenevän ajan yritän vääntää sitä geetä. Taustakuuntelemiseksi suosittelisimme Sehr Schnellin Mongoloidi-kappaletta, jos emme olisi sitä mieltä, että se pilkkaa Downin syndroomaisia ihmisiä.

Jos on liikaa aikaa, voi myös vilkaista Atatürk-videota, jossa otsikon mukaan on gay lyrics, eli iloiset sanat. Sivulla oikealla olevassa valikossa on runsaasti Atatürk-rienausta sisältävää materiaalia, jos hutsittaa hieman tutkia vähemmän taiteellista, mutta ilmeisesti hyvinkin tarpeellista ja aitoa rienausta.

Kaivataan älykästä ja humaania suunnittelijaa

Onnistuneen leffakeikan (Risto Räppääjä, jota Tosikoinen diggasi täpöillä - Esikoinen kiljahteli vain vähän) päälle menimme leipä- ja pullakaupan kautta rokkimimmi-opettajakaverilleni kylään. Aah, onpa mukavaa jutella toisen sellaisen open kanssa, jolla on vaikeavammaisesta lapsesta läheistä kokemusta ja itsellä villi menneisyys. Hän on ehtinyt hankkia lujasti kokemusta osapuilleen kaikista täkäläisistä alakouluista ja on huippua onkia häneltä tietoja eri paikoista. Oppilaiden leimaaminen ja kurin itsetarkoituksellisuuden kritiikki olivat pari kukkuraisen hedelmällisistä teemoista.

Opevaihtarit. Moni opettaja saattaisi hyötyä siitä, että aika ajoin kävisi vaihtarina jossain muualla. Suhteellisuudentaju voi ruveta heittelemään, etenkin kovin kiltissä koulussa. Kaverini kokemuksen mukaan on leimaavaa ja epäreilua, kun aletaan nähdä ongelmatapauksia siellä, missä niitä ei oikeasti ole. Puhutaan opehuoneessa selän takana siitä kauheasta Makesta, jonka isoin pulma on ehkä se, että hän jää ajatuksiinsa kaksi kertaa oppitunnissa eikä tee kaikkea vaadittua samalla sekunnilla. Suhteellisuudentaju voi tietysti käydä heittämään myös toiseen suuntaan hankalassa koulussa ja ope alkaa ehkä ottaa normaalina juttuja, jotka eivät sitä ole.

Antroposofia-aivopesu. Kamu kertoi myös palautteesta, jota on saanut kerrottuaan lastensa (niiden tavanomaista tukea tarvitsevien) menevän Steinerin oppeihin. Kuulemma yksikin steineriläisittäin opetettu poika on 24-vuotiaana vielä aika lailla kysymysmerkkinä miettiessään, miksi on tulossa isona! Steinerkoulun yhteydessä nostetaan esille usein antroposofia, Rudolf Steinerin maailmankatsomuksellinen aatekehikko. Lapsethan siellä aivopestään ties mihin uskovaisuuksiin. Tässä kohdin törmätään lähes aina siihen harhaluuloon, että peruskoulu olisi jotenkin arvovapaa laitos. Siellä kuitenkin jyllittää valtiokirkkomme evlutti - eikä aina juuri semmoisena versiona, jota vanhemmat arvostavat. Kannattaa vaikka kurkistaa sinne uskonnonkirjaan, johon tosin uskonnon läsnäolo ei koulussa rajoitu.

(Kumpikaan meistä ei erityisemmin pelkää kummankaan oppilaitoksen aivopesullisia toimia. Lapsilla on arvostelukykyä, joten jos he päätyvät evluttiin tai antroposofiaan, siitä vaan. Heillä on epäilemättä hyvät syyt. Näiden laitosten pyrkimykset ja mahdollisuudet tuputtaa uskonnollisia aatteita pysyvät yleensä täysin siedettävissä rajoissa. Sitä paitsi on tärkeää tutustua erilaisiin maailmankatsomuksiin.)

ID olisi hyvä idea. Täällä ei kuitenkaan olla ihan siinä pisteessä kuin uskonnonvapauden ihannemaassa USA:ssa. Siellähän Intelligent Design, luomisopin pseudotieteellinen isoveli hallinnoi moniaalla. Minusta melko nopeakin katsaus luomakunnan kruunun, ihmisen touhuihin osoittavat täysin vedenpitävästi, että tämän kehityksen takana ei ole älyä. Paitsi jos kyseinen äly on totaalisen vinksahtanut, epäonnistunut tai vaikeasti dementoitunut.

Oletko mies vai hiiri? Tässä kohtaa täytyy toki ottaa huomioon se tosiasia, että ihminen ei voi nähdä ylempiin ulottuvaisuuksiin sen kummemmin kuin laboratoriorotta voi nähdä ihmisen aivoituksiin. Laboratoriorottien kuuluukin kärsiä, että korkeammalla olennolla olisi sitäkin mukavampaa. (Huom. vertaus on hieman ongelmallinen, mikäli eräskin liftarien käsikirja on faktapohjainen teos.)

Allergiat ja bakteerit

Kuurasin juuri jääkaapin ensimmäistä kertaa - hmmm - toivottavasti en ihan ensimmäistä kertaa käyttööonoton jälkeen (suosittelevat pyyhkäilyä kerran viikossa) ja naureskelin sille ajatukselle, että liiallinen hygienia on allergioiden taustalla. Okei, yksilötasolla ei pidä tehdä johtopäätöksiä tieteellisistä isoja ryhmiä käsittävistä väitteistä - tai ainakaan antaa suurta painoarvoa anekdooteille. Mutta pakko on silti miettiä, millaiset allergiat likalla olisivatkaan, jos kotimme olisi alati tiptop eikä isoveli olisi huomaavaisesti kanniskellut kaikkia mahdollisiä pöpöjä kotiin muassaan möyrittyään penkereet ja pöpeliköt. Anafylaksia tämän blogin näkemisestä?

Nyt mielelläni asuisin jääkaapissa, kun siellä näyttää niin kivalta. Vähän kolkkoahan siellä olisi, mutta safka ei heti loppuisi kesken. Saattaisin vaikuttaa heikentävästi nättiystilanteeseen, kun siivouspäivän jälkeen henkilökohtaiset esteettiset arvot eivät ole parhaimmillaan. Yritän kitkeä Esikoisen rutiinia aukoa kaappia kolmen sekunnin välein, joten en itse voi tehdä sitä samaa, vaikka kuinka tekisi mieli. Ei se mitä sanoo kuitenkaan vaikuta niin paljon kuin se mitä tekee.

Leffatreffi huomenna

Jaahans, tänään on ohjelmassa allergialääkkeen ottoa (pölyyn), siivousta, pyykkiä, silitystä, valitusta, lumitöitä ja uimahalliin meno. Enimmäkseen nämä ovat Esikoisen mielestä maailman parhaita hommia. Huomiseksi on kaavailtu elokuviin menoa keskellä päivää, kun kerrankin pääsee.

Kuulutan tätä kautta tutut ja blogitutut tervetulleeksi föleen, jos kiinnostaa huomenna esim. Röllin sydän (13.15 Plevna) tai Risto Räppääjä (11.30 Atlas, 13.00 Plevna). Muitakin lupaavia (Rottatouille 11.45 Atlas) on tarjolla, mutta kotimaisuus on mielestäni plussaa, kun oikein elokuva-elokuviin mennään. Räppääjä houkuttaa itseäni eniten (mm. siksi, että Allu Tuppuraisen ääni hermostuttaa kuuloelimiäni), mutta minun nautinnostanihan tässä ei ensisijaisesti ole kysymys.

Lehtien lukeminen vaarantaa mielenrauhasi

Luin taas aamulla ajankohdan mukaan nimettyä lehteä ja heti etusivulla sain ajatuksia suomalaisen demokratian tilanteesta. Sisemmällä useampiakin juttu iski silmien välliin, mutta etenkin pikkujuttu jäätyneestä vammaisurheilijasta kävi pumpun päälle. Yleensä en juuri lue noita kirvesmurhiin ja muihin sensaatioihin keskittyviä pikkupätkiä, mutta kaipa vammaistutkani pakotti katseeni tuohon.

Rauhoittelin itseäni lukemalla vammaisten työllistämisjuttuja Tukiviestistä. (Kys. numero ei näyttänyt vielä olevan tarjolla arkistossa, mut Yhteisvastuu-Leija on, kantsii tsekata selkolehti.) Jokainen menestystarina itkettää ilosta ja samalla korventää syöntä puhalluslampulla, että nämä menestystarinat itkettävät ilosta eivätkä ole arkipäivää. Monta toisilleen optimaalista työpaikkaa ja työntekijää jää kohtaamatta vammaisuuteen liittyvien ennakkoluulojen takia.

Eikä vähiten masenna se, millaisia asenteita valtaväestöllä saattaa olla. (Linkki vie J-J:n blogiin, jossa edelleen linkki erääseenkiin keskusteluun.) Laitanpa vielä suoran linkin tuohon tahoja kuohuttavaan yhteisvastuukeräykseen.

***
Jos minulla ei olisi näin paljon muuta elämää, merkkailisin kalenteriini erityisen vahvasti aisteja ja tunteita kuohuttavat päivät ja tsekkaisin, noudattavatko ne jotain kaavaa. Ehkä sitten osaisin ennustaa, milloin on turvallista uppoutua median anteihin. Tänään olen kaivannut silmäsidettä ja korvatulppia muutenkin.

Ehkä Midsomerin murhafestivaali on sopivan rauhoittavaa (!) katsottavaa spiritismi-istuntoineen. Siinä tulee ruumiitakin yleensä hiukan vähemmän kuin 240 puolessatoista tunnissa. (Niitä tulee kumminkin aika rutkasti ja merkillisillä tavoilla, jottei käy aika pitkäksi.) John Nettles voisi varmaan lukea vaikka Alibia ääneen ja kuulostaa rentouttavalta, kun sillä on aikas hieno ääni.

Olen saanut ekselenttejä tunnustuksia ja palaan paukuttamaan henskeleitäni niiden pariin, jahka olen rauhoittunut. Lentosuukkosia siiheksi!

Delegoinnin taito

Jos sattumoisin Vipilän tilaajiin kuuluu joku, joka ei "kampaajalla" lue Myö Naesia, tarjoan pari valittua palaa tämän ja viime viikon numeroista.

Ensinnäkin esimerkki siitä, mitä nelikymppinen nainen ei voi tietää (EVT). Jutussa kirjoitettiin tuoreen tonnikalan syömisen aiheuttamista pulmista ja haastateltiin sushinsyöjiä. Yksi heistä toteaa: Olen kuullut tonnikalan ongelmista uutisista. Onhan se murheellista, mutta maailmassa on monta muutakin murheellista asiaa. Ei se pilaa sushinautintoani. En tiedä, olenko itsekäs, mutta oma nautintoni on tärkeämpi. (MN 7/2008, s. 12)

Hmm. Voisiko joku auttaa tietämätöntä raasua kertomalla, mitä tuo hankala sana tarkoittaa?

Tämän viikon numerossa on Ona ja Okko Kamun yhteishaastattelu, jonka perusteella haluaisin muistuttaa teille kaikille, rakkaat breederöintiin halukkaat kanssasisaret, että varmistatte kumppaninne näkemykset delegoinnista. Ainakin, mikäli halajatte kaksinhuoltajaksi. Okko Kamun kerrotaan sanoneen seuraavasti: Onneksi opin delegoimisen taidon jo nuorena. Luulen, että siksi olen ehtinyt elämässäni niin paljon: esimerkiksi lasteni kasvattamisen olen aina jättänyt heidän äideilleen. (MN 8/2008, s. 31)

Meitsig muuten delegoi Esikoisen kasvatuksen peräti kahdeksi vuorokaudeksi tilapäishoitopaikkaan hiihtolomalla. Silti tuleva viikko hirvittää hirvenä. Autistit ja loma -Rauma, nähkääs. En ole valmistautunut tarpeeksi, kun tämä loma tuli niin yhtäkkiä ja yllättäin. Vastahan se on kalenterissa ollut elokuulta.

Ausku on terve, kun se epäilee itseään. Kai.

Tänään koin taas kauhunhetkiä, kun olin yhtäkkiä klo 12 aivan väsyksissä kaikesta. Onko minusta opettajaksi? Joutuu olemaan skarppi ja sosiaalinen pitkiä aikoja! Tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen kauhunhetki. Niitä iskee milloin mistäkin syystä. Se on mielestäni ihan tervettä. Pitääkin tuntea ajoittaista itse-epäilyä isojen juttujen edessä.

Kelasin sitten taaksepäin ja tajusin, että olin hyvin lyhyessä ajassa imuroinut paaaljon tietoa Herwoodin laitoksen erityisopetuksen järjestelyistä, kuten myös Kangasalla tehdyn projektin sekä Tampereen ammattiopetusta yleensä ynnä paria muuta seikkaa. Sitten olin lyhyessä ajassa observoinut ja ottanut kontaktia erityistä tukea tarvitsevaan opiskelijaporukkaan työpajalla. Opiskelijana on tietysti mielenkiintoista ja jännittävää olla, mutta on myös raskasta olla vastaanottajana tauotta. Plus meidän heveillä aamurutiineilla olen hämmästyttävä heeros, kun pääsen tasan kasilta perille johonkin naapuria kauemmas! *tarmokasta henkselien paukuttelua*

Otin keskipäivällä pienen tauon. Livahdin hiukan etuajassa työpajalta, kävelin riuskasti Subwayhin tunapatonginpuoliskalle (kaikki rehut, hunaja-sinappi & makea sipuli sekä ripaus mustaapippuria, ei paahdeta), palasin takaisin ja osallistuin virkistyneenä vielä harjaantumisluokan tietsatunnille. Siellähän minusta oli apua! Osaan heleposti opettaa yleisestä tietsikointia, guuglausta ja tekstinkäsittelyä, koskapa olen semmoisilla leipäänikin tienannut. (Muistavatko lukijat, mitä käytettiin ennen guuggelia? Entä ennen graafisia selaimia? No altavistaa ja lynxikelekkaa, esmees.) Tämä kokemus oli taasen huojentava. En ehkä olekaan toivoton tapaus.

Nyt on todettava, että harjaantumisluokkalaiset olivat tosi hyviä tietokoneenkäyttäjiä. Vertaan nyt heittiä moniin opettamiini aikuisiin.

Tietokoneluokassa aika kului viuhtoen ja tunsin suurta kotoisuutta. Ehkä kaltaiseni sosiaalisuudesta väsähtäjä jaksaa runsaasti ihmiskontakteja sisältävää päivätyötä, kun on persoonalle sopiva professionaali rooli, jossa toimia. Vaikka opetuksessa on omalla persoonalla läsnä, ammattimaisuus tuntuu suojelevan. Voi keskittyä siihen, mikä on opetustilanteessa ja opettaja-oppilaskontaktissa oleellista eikä esmes minä tule väliin niin paljon kukkoilemaan. Hmm. En ehkä nyt osaa ajatella tätä hirmu selkeästi, mutta luulen tietäväni, mitä tarkoitan. Sehän teitä lukijoita varmaan lohduttaa.

Aion varmaan joskus vielä kertoa noista amiksen erityisjutuista. Ne vaikuttivat erittäin lupaavilta! Oman ammattini kannalta monipuolinen oppilaitoksiin tutustuminen vain hämmentää minua raasua. Kaikki houkuttaa. Kai sitä on pakko pitää hyvänä asiana. Mielenkiinnolla odotan, kuka haluaa tämmöisen kävyn töihin. Livenä en ole ollenkaan semmoinen änkyrä kuin joskus PMS:ssä täällä lokissa. En en! Oikein sopuisa ja yhteistyökykyinen tyyppi oon! (Tämä huomautuksena mahd. työntantajaehdokkaille, jotka tuhlaavat ainutkertaista elämäänsä lokissani.)

Elävä tiikeli!

Olen vihdoin tavannut elävän tiikelin (rullaa alas sananselvitystä varten, jos tarvis)! Lapsena sain leikkiä sisarusparven kanssa sanakirjapeliä, josta tiikeli on jäänyt ikuisesti mieleen. Sen falski, mutta menestyksekäs selitys oli suurin piirtein urosleijonan ja naarastiikerin jälkeläinen. Mur! Olen kuullut semmoisenkin väärän kysymyksen kuin Mikä on laidallinen ja mulisee?

Olen edelleen aivan täpinöissäni päästyäni kiertokäynnille Hervantaan ammattioppilaitoksen työpajoihin. Oli tautisen mielenkiintoista päästä kurkistamaan ulkoasun toteuttajaksi, painotyöläiseksi, koneasentajaksi, työkalunvalmistajaksi, hitsaajaksi, maalariksi, puusepäksi, suutariksi, valajaksi, suurtalouskokiksi jne. jne. opiskelevien tiloihin. Siellä opiskelijat pakertavat oikeita harjoitushommia aina kun teorian opiskelulta ehtivät. Tietokoneet punkevat aivan joka alalle, mutta aina teoriaa on tarvittu ammatin käytännön ohella muissa kuin aivan hanttihommissa.

Tiesittekö, että tytöistä tulee usein loistavia hitsaajia? Luokkakokeissa tytöt päihittävät monet pojat tarkkuudessa ja nopeudessa. Luokkahitsaajilla on muuten kovat liksat, jos fyffe kiinnostaa. Sen sijaan tyttöjen suosima maalaripuoli voi olla työllistymisen puolesta hankala valinta. Maalarit joutuvat kanniskelemaan valtavia maalipönttöjä, kasaamaan tellinkejä ja ulottumaan joka paikkaan, joten pitkä ja voimakas ruumiinrakenne on usein tarpeen. Itseäni muutens maalaushommassa pelottaisivat ne kaikki liuottimet ja muut myrkyt, jotka mukavasti liuottelevat myös aivoja. Otan kyseiset aineet mieluiten punaviinin tai tumman oluen muodossa suun kautta, kiitos. Paitsi jos joskus haihattelumielellä intoudun minttukaakaota ryystämään.

Muistakaat, että ammattioppilaitoksissa tehdään myös tilaustöitä. Näin mm. spesiaalikenkiä tehdyn suutaripuolella ja ties mitä jännittävää valimossa. Maalauspuolella oli esim. entisöintiduuneja ja tietysti painoporukka vääntää jatkuvasti rahaa tuottavia tilaustöitä. Jne. Jos haluat kiukaan, tilausjono on kaksi vuotta, minulle tosin sanottiin.

Touhujensa lomassa nuoret opiskelijat moikkailivat meitä tunkeilijoita niin ystävällisesti hymyillen, että aloin jo kehitellä lisää salaliittoteorioita. Potemkinin kulissi oli pystyssä ja ne oikeat opiskelijat, tavalliset suomalaiset jurot, on piilotettu sen taa! Mut ehkä lähestyvä talviloma ja opiskelijoiden arvostus opeaan kohtaan selittävät jotain.

(Hupsuttavaa tämä amis-hypetystunnelma. On itselle tosi mukavaa hypettyä milloin mistäkin, mutta tiedostan sen, että ympäristölle tämä piirre voi käydä joskus rasittavaksi. Ei sillä, että SP olisi valittanut, jotkut kaverit kyllä enemmän tai vähemmän suoraan. Olen todennut, että lapsillani on samaa taipumusta. Yrittäkää kestää meittiä.)

Hypetyksen osa II on tiedossa, jahka menen Pyynikin amikseen pyörimään.

Ylioppilasgate

Ihmettelin taannoin erään opekonkarin lähistöllä sitä, miten vähän ylioppilaskokeet (englannin) ovat muuttuneet sitten omien kirjoitusteni (1986). Konkari totesi, että siksi, kun eivät siellä lautakunnassakaan ole muuttuneet tuossa ajassa. Yo-pämäyksistä päättävä elin on jonkinlaisessa lasikuulassa, johon ei ulkoapäin pääse vaikuttamaan.

Laitoksen vanha kielididaktiikan guru Viljo Kohonen manaili tämän kevään luennolla, kun eurooppalaista viitekehystä ei käytetä kielten kirjoituksissa. Siitähän olisi oikeasti hyötyä esim. rajoja ylitellessä tai opiskelu/työpaikkoja hakiessa, kun kielitaito mitattaisiin eurooppalaisen yhteisen mittapuun mukaan. Gaussin käyrästä, ikäluokkaan vertaamisesta ei juuri irtoa hyötyä, kun kokeet vaihtelevat tasoltaan niin suuresti vuodesta toiseen eikä ole mitään taetta siitäkään, että ikäluokat vastaisivat toisiaan kielitaidoltaan. Lisäksi A-, B-, C ja D-kielet tuottavat hyvin erilaisia arvosanoja samoilla taitotasoilla.

Salaiset lähteeni väittävät, että tämä ei ole "ikinä" myöskään muuttuva. Meidän alamme ihmiset eivät välttämättä tästä edes pääse päättämään. Mielenkiintoista! Lisäksi kuulin syväkurkultani, että kokeita ei suinkaan testata kohderyhmän kaltaisella porukalla, vaan toisilla käpyikäisillä proffilla. Ilmankos niihin pääsee niin merkillisiä juketteja vuodesta toiseen. Teimme tämän vuoden kuultuja juuri äsken ja voin sanoa, että vau.

Oikein hauska hommeli, kun suurin osa ikäluokasta on tämmöisessä mankelissa ja lisäksi tuo perhanan koehöskä on monessa lukiossa merkittävä osa opetussuunnitelmaa. Emme opiskele elämää, emme koulua, vaan yo-kisoja varten!

PS. "Odotan" "innolla" talvi"lomaa", joka alkaa ensi perjantaina. Autistit ja loma -teemasta voisi säveltää jenkan, itkuvirren, kupletin, hartaan kuoroteoksen, punkpiisin ja räpin (mukana käsielkeet), vähintäänkin. Mut antaa tällä kertaa olla, saatte mennä välitunnille heti.

Hyviä neuvoja elokuvissakävijöille

Ylioppilastutkintoa ja koneasentajuutta samalla kertaa opiskelevat tyypit ovat mycket nastoja enkun oppijoita, ainakin tämän tyypin silmään. (Yritän olla käyttämättä söpö-sanaa, kun ne eivät varmaan tykkäisi.) Läppää pitää tietysti heittää, mutta tekemisen meininki löytyy hetkessä, kun ope osaa vääntää kampiakselista. Tänään tunnilla hippiaihe, eli sademetsäjuttuja. On kuulkaa peer pressure huimaa, kun yksi vastaa tunnilla kännykkäänsä ja kaverit eivät tykkää. Ikätoverit eivät välttele esmes kuminpalasten heittelyä puhelimen haltijaa kohti, sättimisestä puhumattakaan. Kätevää, että opettajan ei tarvihe älähtää lainkaan. Puhelu loppui melko nopsaan. Kys. jeppe on epäilemättä niitä, joiden kuulee sanovan: Joo moi, mää oon ny elokuvissa. Ei ole kummonen. Pitänee jatkossa ottaa leffoihin kuminpalasia mukaan.

Viiniä, laulua ja henkilöitä (osa X)

Kiitos ja ylistys tipattomalle tammikuukunanmunalle! Tulojeni keveyden takia oli myös melko täpätön t-kuu ja säiden puolesta topaton, mutta niissä t-t-kuissa ei sinänsä ollut mitään ennenkokematonta. Toisin kuin tipattomuudessa, jota en ole tammikuussa konsa harrastanut muuta kuin lapsena tai paxuilevana.

Miksi olen niin tyytyväinen tähän hupsuttavaan ratkaisuun? Siksi, että eilen oli tosi kivaa istua baarissa juttelemassa ja siemailemassa hyviä juomia, kun niitä ei tarvinnut kiskoa niska limassa. Nautiskelin kaikessa rauhassa yhden tunnissa. Laskin näin jälkikäteen, siinä istuessa ei tarvinnut kontrolloida laisin vaan ottaa huvituksen mukaan. (Huom. yksikään juomista ei ollut esim. pullo Kossua tai tonkka viiniä.) Minä osasin! Jos lakkaan osaamasta, pitää vaan toistaa tipattomuutta ja jos osaaminen katoaa vallan, voin olla vallan tipaton, koska ilman viinaa ei ole lainkaan hullumpaa. Vaikka viiniä onkin syytä silloin tällöin ottaa ihan herkuttelun ja verisuonten nimissä. Paitsi jos ei kerta kaikkiaan sitäkään osaa.

(Tietysti sitten yöbussi heitti minut aivan väärään paikkaan, mikä oli sairrraan ärrrsyttävää, kun oli tuplamaksukin maksettu. Yöbussien nyt vain pitää kulkea täysin eri reittiä kuin samalla numerolla päiväsaikaan, koska se on niin kliffaa. Puoli yhden maissa lauantai-iltana oli yllättävän rauhallista kulkea ja otin tietysti oikopolkujakin, että olisi vähän haastetta. Yökävelyssä on taikaa, kun ei tarvitse yökävellä rautatientunnelissa tmv.)

Nuorena paastosin muutamasta päivästä viikkoon silloin tällöin tutkiakseni, mitä kaikkea varten oikeastaan syön. Nestepaastoilu on tietysti paljon radikaalimpaa kuin tipattomuus, mutta oikein mielenkiintoista. Elämän peruspalikoitakin pitää ihmisen välillä liikuttaman, ettei jämähdä paikoilleen. Siis tämmöisen ihmisen pitää, joka ahdistuu jämähtämisestä henkihieveriin ja alkaa kokea turvattomuutta sun muuta kauheaa, kun kaikki ei ole jatkuvassa virtauksessa ja muutoksessa.

Eräät muuten fluktuoituvat aivan pian tutustumaan Hervannan amikseen vähän pintaraapaisua syvemmältä. Jännittävä viikko lienee tiedossa. Tällä hetkellä jännittää eniten, miten ihminen muka voi olla paikan päällä jo eight o'clock sharp.

Karvainen selkäruoto

Tunnen suurta himotusta siteerata itseäni gradussa, vaikka siitä voi olla kohtalokkaita seurauksia (ks. otsikko). Löysin vanhat luentomateriaalini käyttöohjeiden käytettävyydestä ja olen ihastellut, miten joskus olen jaksanut väsätä ja miettiä. Matskuissa on sentään muutakin siteerattavaa. Olen suomentanut kaikenlaista käyttökelpoista valmiiksi, lähteetkin on merkattu huolella noihin somiin PowerPointeihin.

On vähän hankalaa tehdä gradua, jonka aiheissa on itse asiantuntija, mutta mitään väitettä ei voi perustella omalla asiantuntemuksella, vaan pitää etsiä joka asiaan jokin lähde, vaikka se lähde olisi toinen, itseä mahdollisesti näkemykseltään suppeampi, kokemattomampi ja lukemattomampi asiantuntija. Onneksi näistä aiheista on myös loistavaa materiaalia olemassa, joten en oikeasti valita.

Nelikymppisen graduntekijän dilemma. Haluan tehdä opinnäytteen yhdistäen ne kaksi aluetta, joissa olen hankkinut pitkän, perusteellisen kokemuksen ja paljon koulutuksia sekä kirjatietoa. Totesin, etten löydä mitään motivaatiota itsestäni sellaiseen geehen, joka olisi pelkkä opinnäyte, muodollisuuden täyttäminen. Helppous ei riitä motivaatioksi. Ei ole aikaa eikä hermoja sellaiseen tässä elämäntilanteessa (enkä ole täysin vakuuttunut, että muissakaan elämäntilanteissa olisi ollut). Kaikesta pitää olla hyötyä tai edes hupia, kun resursseja on vähän.

G-tiedostossani on nyt 33 sivua. Tiedän, jo mitä eri osiin tulee, sisällysluettelo on varsin hyvässä kuosissa, materiaalit on plakkarissa ja ajatukset melko kirkkaina. Ekan kokoversion deadline on maaliskuun loppu ja huhtikuu vierähtää viimeistelyssä. Aikataulu on kireä, mutta mahdollinen, jos nelikkomme jäsenistä yksikään ei sairasta tai sekoile liikaa. Suunnitelma B on laajentaa prosemmasta äkäiseen kandityö tai irrottaa geestä osio ja vääntää kypsäri kesäkuussa. Joten ei tässä loppututkintoa vaille jäädä missään tapauksessa, prskls.

PS. Tietysti kaikki väitteet pitää jotenkin perustella ja osoittaa, ettei vain ole lämpimikseen keksinyt juttuja lauantai-iltapäiväkahvia hörppiessä, kun ei juuri ollut tähdellisempääkään tekemistä. Ehkä pulmani onkin se, että teen poikkitieteellistä läystäkettä ja joudun selittämään siksi jo itsestäänselvyyksiksi muodostuneitakin asioita, kun tuon ne eri tieteen alueelle. Tai jtn. Käyttöohjetutkimuksessa ei esim. tarvitse enää selostaa, mikä on käytönaikainen ohje (eli help) eikä erkkapedassa kovin seikkaperäisesti sitä, mikä on autismi. Noin esmees.

Prokrastinointia mielikuvien äärellä

Gradu ilahduttaa minua. Ajattelen sitä mielelläni, keksin juttuja ja tartunkin siihen aika helposti. Luen siihen liittyviä matskuja. Sitten kun sukellan itse teelmään, alkaa välillä pyörryttää. Yritän pitää ajatukset kasassa, mutta ne alkavat luisua kaaokseen, jos ajattelen koko kokonaisuutta kerrallaan. Gradu tuntuu silloin hallitsemattomalta nipulta langanpäitä, joita ei ehdi solmia yhden elämän aikana. Jos keskityn osaan kerrallaan, homma sujuu.

Kaipa ne elefantin syömisestä puhuvat ihmiset tietävät. Tosin en halua syödä elefantteja, yöks! Yritän keksiä jonkin paremman mielikuvan, ettei väännä vatsaa tämän ison tilkkutyön tekeminen. Mutta tilkkutyö pölyää. Palapeli? Se on valmiiksi ulkopäin määritelty kokonaisuus. Legopalikoista rakennettu kaupunki? Joo, mutta sen pitäisi olla oikeasti käyttöön tuleva juttu. Omakotitalo? Raskas, likainen, riskaabeli parisuhteelle, vain oman perheen käyttöön. Hmm, tässähän saa rattoisasti kulumaan loppupäivän eikä tarvihe itse graduun upota.

Nähty Tampereella tänään!

Kävelin pahaa-aavistamatta Satakunnankatua, kun vastaani huristeli puisella autollaan Ally tovereineen! Tai ainakin hänen intendenttinen kaksisilmäinen kaksoissiskonsa. Allyn kaverilla taitaa olla vähän huono olo. Näyttää minulta lauantaina, jos menetän kuulin suhtautumiseni alkoholiin Tiinan seurassa. Meillä on suunnitelmissa olutterapiasessiot iltasella jossain kapakkarievussa. Suunnitelmat tosin voivat aina peruuntua jostain syystä, koska tapaamisyhtälöön vaikuttavat meidän kahden lisäksi myös kuusi muuta henkeä. Voivoi. Hyvää kantsii ortsia*). Nyt kumminkin tekee mieli muutamaa olutta! Ehkä jopa neljää. Mutta ei kymmentä.

Heti kohta Allyn moikattuani törmäsin poikani blondiinikummitäti Agnethaan! Mikä oli oivallista! Näytin luultavasti epätavallisen synkeältä naamaltani, koska puntaroin juuri shrinkkilässä puimiani asioita, mutta hetkessä naamani kääntyi hymyyn tuommoisen valopilkun edessä. Olisi hyvä, jos voisi tämmöisen yllätysputkahtajan aina järjestää ankaramman shrinkkisession päätteeksi, kun se niin kummasti virkistää.

Päivän ensimmäinen sattumus oli kuitenkin se, että taas olin yllätyksekseni Hämeenkadulla juuri silloin, kun siellä kulkee abiturienttien kuorma-autokaravaani. Mikä kohtalon oikku munt sinne aina viskoo? Vuosi vuodelta abitouhu liikuttaa mieltä yhä voimakkaammin ja hyrisyttää syöntä. Se on vähän hassua, sillä itse abina suhtautuin viileästi ylioppilashössötykseen enkä käytännössä pitänyt edes mitään lakkiaisia. Kahviteltiin oman perheen kanssa ja kaverien kanssa istuin baarissa, mikä ei eronnut suuresti muista viikonlopuista. Äidin vähemmän lämmin suhde juhlahöösäykseen oli tiedossa, miksi ottaa stressiä? Olisi kai kuvassa voinut edes käydä, mutta kun ei. En sitten ns. netonnut kirjoittamisesta mitään muuta kuin kankean kirjoituskoneen. Oma valintani.

Yksi penkkariporukka oli tehnyt pahvista leikkikuormurin, jonka sisällä he kävelivät eteenpäin. Loistava ja ilmastoystävällinen vaihtoehto! Aamulehden netskusivuilla on kuvia ja äänestys.

*) Kuten Tampereella asia ilmaistaan.

Inhimilliset autismin kirjon ihmiset

Eilen tuli se aiemmin puffaamani Inhimillinen tekijä, jossa puhui autismikirjon aktivisti, kouluttaja ja tutkija Heta Pukki (itse AS-ihminen), puhumattoman autistipoika Akun äiti, näyttelijä Pirkko Hämäläinen sekä dekkariesikoiskirjailija Eeva Poranen, jonka pojalla myös on autismi. Se oli hyvä! Katsoimme sen SP:n kanssa ja epäilemättä samastuimme eniten Hämäläiseen ja arvostimme suuresti Pukin kommentteja. Tietysti myös Porasen kontribuutio oli arvokas. Ohjelma tarjosi meille hyödykästä vertaistukea, en tiedä, miten antoisa se mahtoi olla ulkopuolisen näkökulmasta.

Kaikista hyvistä jutuista huolimatta yksi sitaatti jäi vaivaamaan minua tosi pahasti. Poranen kertoi, että neurologi (jos muistan oikein) Lastenlinnassa oli antanut heille todella arvokkaan neuvon. Kaikki, minkä he sallivat lapselleen nyt, on hänen käytöksessään vielä 16-vuotiaanakin. (Toivottavasti muistan oikein. Tai toivottavasti muistan väärin. En soisi mokomia älyttömyyksiä päästeltävän vaikutusvaltaisilta tahoilta.) Mitä? Miten niin? Häh? Onko jossain olemassa tämmöisestä esimerkkejä?

Autistit tietysti kehittyvät, kuten kaikki muutkin. Jos otan esimerkin täältä autismikirjon vaikeammasta päästä eli meiltä, voin painokkaasti todeta, ettei mikään autistille tyypillinen käytös, mitä ollaan "sallittu" Esikoiselle muutama vuosi sitten, ole pysynyt samanlaisena tai välttämättä ole elämässä enää millään tavoin. Jos sen sijaan olisimme yrittäneet väkisin juuria pois juttuja, olisimme kaulaa myöten liemessä.

Pick your battles. Turvallisuus, elämisen mielekkyys, itsen ilmaiseminen ja muiden viestien vastaanottaminen, eläminen oman raisun aistimaailman ja muun hermoston riehunnan kanssa, eläminen ihmisten maailmassa. Niitä opetellaan ensisijaisesti, pakottamatta ja rauhallista tahtia. Kantapään kautta jo tiedämme, että muu ei oikein skulaa. Eikä onneksi tarvitse pelätä, että jokin pinttymä, juuttuma tai hankaluutta tuova toimintatapa olisi vuosikausia tykönämme samanlaisena. Hankaluuksiin tulee vaihtelua ja vaihteluhan virkistää.

PS. Ohjelman uusinta tiistaina 19.2.08 klo 14:55 YLE TV2. Oon nyt vähän lovessa Pirkko Hämäläiseen, varokaa vaan.

Fabuloso

Tunnen itseni taas niin hirveäksi änkyräksi, että sensuroin parhaani mukaan mielipiteitäni. Ei nyt jaksa, kun tulee liikaa PMS-henkistä mustavalkoista tavaraa. Livenä, kun tapaan noita ihmisparkoja, päässäni olevasta aukosta tulee sekalaisia päästöjä. Huoh. Tosin tänään oli tosi huippuja ja onnistuneitakin jutteluita. Välillä ihmettelen, pitääkö mun alkaa äännellä jostain ihan ihme assosiaation kautta pollaani putkahtaneesta epäkiinnostavuudesta. Olenko niitä tyyppejä, joiden pitää puhua, ettei suu ala kuroutua umpeen?

Eikun. Menenkin Jennin kurssille kohtaamaan itseni ilman ruoskaa. Kaikkihan me hölisemme aika ajoin eikä se liene niin vaarallista. Olen kuullut sellaisestakin, että pään aukomisesta syntyy hyviä juttuja! Tässä esimerkki.

Tämän päivän paras anti itseltäni oli ehkä päättää, että kömpelyys ei ole vain kömpelyyttä, vaan merkki sisäisestä upeudesta, hurmaavasta suurpiirteisyydestä ja keskittymisestä aineellisen asemesta oleelliseen! Meidän opeharkkarikolmikkomme on kerkeä ja taitava pudottelemaan kyniä, papereita, kalvoja ja oikeastaan ihan mitä vain tielle osuu. Istuessamme tänään kuuntelemassa mielenkiintoisia juttuja alakouluopetuksesta, pudotin ensin kynäni ja sitten paperini lattialle ja lähes huomaamattani poimin ne tottuneesti takaisin. Kolmikkomme kaksi muuta jäsentä alkoi hyrskyä pidättelemättömästi. Me olemme niin samixia! No, asia on nyt niin, että

We are not clumsy. We are fabulous!

PS. En valita, mutta päivittelen, että minua huvittaa opettaa missä tahansa oppilaitostyypissä, johon olen tutustunut! Alakoulukin on mycket houkutteleva työpaikka!

Kukkoni on liian pieni

Sähköpostissa on nyt taas ollut runsain mitoin kukkoni mitoista huolestusta esittäviä lähetyksiä. Tuntemattomien amerikkalaisten auttamishalu kukkokysymyksissä on toki hellyttävää, mutta käy jo rasittavaksi. Jos luette hei tätä lokia, antakaa jo olla ja siirtäkää vaivannäkönne johonkin tärkeämpään, kuten vaikka nälänhädän torjuntaan tai maailmanrauhan rakentamiseen!

Mitenkähän oppisi enemmän vain tekemään? On raskasta, kun mietin ja mäystän joka toista liikahdusta. Onneksi on sentään aina jotain, jota voi tehdä miettimättä jaksaako, huvittaako. Kuten vaikka bloggaus. Toisin kuin suihkuun meneminen*), gradun kirjoittaminen, tiskaaminen, liikunta, syöminen, nukkumaanmeno, opinnointi... Melkein mikä tahansa asia voi ruveta tuntumaan liian raskaalta edes aloitettavaksi. Jos menen vain enkä kyseenalaista, jaksan yleensä ihan hyvin. Usein ihmisten ilmoilla piristyykin, kun saa mökkihöperitskit karistettua pollasta. Paitsi välillä kyllä väsyn ihan hirveästi. Hmmm. Ehkä miettimis-mäystämisellä on puolensa. Ja puolensa. Ja puolensakin. (Anteeksi, mätkin hetken itseäni lahnalla.)

Opiskelukaverit ihmettelevät, miten jaksan tämän kaiken melkein yhtä usein kuin ne postilootan tuntemattomat amerikkalaiset huolehtivat siipikarjastani. Olen keksinyt erilaisia vastauksia. Yksi suosikeistani on se, että eipä ole noita ilskottavia vapaa-ajanongelmia. On tietysti aika epistä jaksaa (näennäisen hyvinkin, vaikka todellisuudessa nääntymyksen partaita juuri väistellen), kun moni perheetön, vain itsestään huolehtiva opiskelukamu on aivan naatti jo tässä vaiheessa lukukautta.

No, vain-tekemiseen määrään jälleen lääkkeeksi niitä rutiineja, joita ei tarvitse miettiä. Tiettyä asiaa nyt vain teen tiettyyn aikaan. Yritän taas unikouluttaakin itseäni, mutta olen kerpeleen vastahankainen koulutettava. Kai tämä on otettava kasvatushaasteena ja suurena pedagogisena voittona, jos onnistun järkeistämään yöuneni. Sentään tänään sain vain-tehdyksi gradua hyvät pätkät.

*) Tähän vuodenaikaan suihkussakäynti ei riitä vielä mihinkään, vaan lisäksi täytyy liistata nahkaansa ja naamaansa kilokaupalla rasvaa, ettei natise ja kutise. Huomasin tänään, että traanista lintsaaminen on huono idea, kun tunsin itseni automatisoiduksi raaputusarvaksi. Tukkakin vaatii jatkuvaa hoitoa. Hmph. Ja vielä pitäisi lärtätä meikkiä päälle? In your dreams, buddy.

Kohtalon koura on niin korvaamaton

Taisin aiemmassa bloggauksessa (ei, en saata lukea vanhoja bloggauksiani nyt) puhua pari sanaa yo-kokeiden suullisesta osuudesta. Se ei ainakaan tänä vuonna ollut järin maahanmuuttajaystävällinen mm. siksi, että yhdessä osuudessa oli suomenkielinen, melko hankala teksti, joka piti referoida englanniksi. Mitataanko siinä enemmän suomen vai enkun taitoa, jos puhut suonta toisena kielenäsi?

Puhuin ja ihmettelin tätä naapurimaasta maahan muuttaneelle opiskelutoverilleni, mutta hän ei vain ottanut lämmetäkseen asialle. Lopulta hän totesi, että kyseessä on myös kohtalo. Näytin varmaankin kysymysmerkin ruumiillistumalta, joten hän selitti, että kohtalo on määrännyt heidät tänne Suomeen maahanmuuttajaksi. Tämmöistä sitten vain sattuu. Selityksen jälkeen taisin yhä näyttää kysymysmerkiltä.

Okei, tämä ei siinä mielessä ole räikeä ja barrikadeille nostattava loukkaus, että suullinen koe on vapaaehtoinen eikä sen möhliminen voi estää ylioppilaaksi pääsyä. Minua vain ottaa päähän se, ettei koetta ole mietitty ihan loppuun asti. Siis minun mielestäni loppuun asti. Kyllä minusta voisi ajatella, että englanniksi puhumista mittaavassa testissä mitattaisiin enemmän englannin puhumista kuin suomenkielisen tekstin ymmärtämistä. Minusta tässä on virhe joka pitää tehdä näkyväksi ja korjata! Kohtalo on tarpeeksi rasittava mamuille ilman tällaisia tarpeettomia kommervenkkejakin.

Itse suhtautuisin ehkä lämpimämmin kohtaloasialle, jos minusta tilanne, jossa luetaan teksti suomeksi ja referoidaan se ääneen englanniksi ei ole ihan täydellinen englanninkielisen puheentuoton testi. Se ei muistuta autenttista kielenkäyttötilannetta, vaan on juuri tyypillinen keinotekoinen koe, jonka antamat tulokset eivät välttämättä juuri korreloi varsinaisen puhetaidon kanssa kuin etäisesti. Jos suomen käyttö olisi erityisen perusteltua ja peräti välttämätöntä, koko asia tuntuisi siedettävämmältä.

En oikein ole kohtaloihmisiä. Jos havaitsen maailmassa virheen, mielestäni se pitää korjata. Mieluummin vähän äkkiä kanssa. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka tätä lokia seuraa, mutta itse otan suhtautumiseni niin täysin itsestäänselvänä ja ainoana mahdollisena, että en edes näe sitä. On siis terveellistä törmätä ääneenlausuttuun päinvastaiseen näkemykseen.

Saako jostain kotiinkuljetuksena hömppää ja suklaata?

Yli viikko kotona kököttämistä enemmän ja vähemmän sairastavien lasten ja aikuisten joukkona on omiaan luomaan henkevän rakentavan rakastavan rauhaisaa ilmapiiriä. Paitsi meillä päin. Tänään alkoi niin paljon ottaa päähän oma ja muiden sairastelu, että ajattelin myydä lapset sirkukseen ja muuttaa niillä rahoilla vaikka Bahamalle. SP ei suostunut tähän. Hän on ollut ihan helkkarin kipeä monta päivää, mutta jostain syystä ei lainkaan raivostuttava.

Kaipaan kumminkin hirveästi sitä, että saan olla yksin talossa. Olen jo tottunut siihen, että joka viikko minulla on yksinäistä aikaa täällä useita tunteja. Ensi viikolla tietysti juostaan pää kolmantena jalkana alakoulussa ja muualla, mutta huomenna aamulla aion kykkiä kotona YKSIN lähemmäs yhtätoista. Parempi sekin kuin ei mitään. Kunhan vain kaikki pysyisivät työ-, koulu-, opiskelu- ja päiväkotikunnossa. Itse olisin mieluiten myös gradukunnossa, mutta lasten väsyneen pitkästynyt nahistelu poltti proput eikä nyt polla säteile.

Meillä oli kyllä hienoa, kun katselimme yhdessä Annu - pakko nauraa -deeveedeetä sohvalla peiton alla köllien. Itkeä tihuutin lasten selän takana, siinä oli niin paljon tuttua. Annu on hyvä autismi-DVD ja uskon, että itse olisin hyötynyt tuonmuotoisesta ensitiedosta aikoinaan! Minulta saa lainaan, jos on tarvis, mutta oman saa ostaa linkin takaa 20 eurolla. (Kannattaa myös ostaa Toimintarajoite - miten se vaikuttaa elämääsi -kirja, kun pääsee vauhtiin. Luin sitä tänään ja sekin on tosi hyvä! Vaikka hieman rasittaa se, miten ahkerasti joidenkuiden pitää tehdä hajurakoa "korkeatasoisten" autistien ja muiden välille.)

Tässä mielialassa parasta olisi katsoa jokin Miss Marple ja syödä pieni pötkö chilisuklaata, mutta valitettavasti ei ole käsillä kumpaakaan. Eikä ole edes sopivaa lukematonta hömppädekkaria hollilla. Tietokoneelta pysyttelen kuitenkin poissa, jos kerran gee ei ota edetäkseen. Muuten niska menee vain pahemmin jumppeliin eikä tämä jyystö oikein nyt rentouta.

PS. 13.2. kello 22.05 Inhimillisessä tekijässä autismista. Keskustelijat vaikuttavat erittäin lupaavilta!

Kuljetuspalvelu. Nyt.

Äskettäin anoin viimein pojalle 10 yhdensuuntaista matkaa kuussa virkistäytymiseen ja asiointiin. Sain myönteisen päätöksen parissa päivässä. Eikä anomiseen tainnut mennä kuin pari vuotta. Jos näen oikein, päätös on voimassa saman tien vuoteen 2010.

Nyt pitäisi siis alle kahdessa vuodessa opetella käyttämään noita matkoja. Olen kertaalleen tavannut ohjenivaskan läpi ja tähän mennessä tajunnut, että omavastuu on kaupungin alueella euron verran ja naapurikuntiin bussimaksun. Kertamaksunko? Lastenlipulla? Matkoja voi tehdä yhdistellyssä kyydissä tai taksilla. Matkan voi ottaa tolpaltakin, jos on henkilöllisyystodistus mukana. Ei minun pojallani ole henkkareita! Vai onkohan passi vielä voimassa. Matka kannattaa tilata ainakin tunnin verran etukäteen. Säännölliset reissut kannattaa myös tilata pidemmäksi aikaa. Avustaja matkustaa tarvittaessa mukana samalla hinnalla.

Jos ymmärrän oikein, näillä matkoilla ei voi mennä terapiaan. Mitenkäs niihin terapioihin saisi matkoja? Poika ei voi käydä toimintaterapiassa juuri koskaan, sillä emme pysty viemään häntä sinne. SP:llä on juuri siihen aikaan kokous ja itselläni runsain mitoin opintoja, joista ei saa olla poissa. Hakeminen onnistuisi kyllä.

Väsynyt mieli ei oikein jaksa. Koti on nyt ollut täyden viikon yksityissairaalana, jossa hoitajatkin ovat pipinä plus pohjalla on piskuisen muutakin rasitetta, joten ei jaksaisi prosessoida mitään ruoanvalmistusta oudompaa. Ammattimainen käyttöohjeiden suunnittelija ja laatija olisi poikaa nuorta henkilöä vammaispalveluille. Nuokin ohjeet voisi laatia käyttäjän näkökulmasta, nyt ne kuvaavat systeemiä ja luettelevat sääntöjä. Ovat ne kuitenkin oikeaa kieltä eikä sitä pahinta kapulaa, mistä iso plussa! Muutama esimerkkiskenaario jo auttaisi aika tavalla ja mikseivät ihan numeroidut luettelot tyyliin

Säännölliset matkat
1. Soita ###,
2. Kerro asiakasnumerosi
3. Jotainjotain blaa-blaa.

Huom: Muista perua matka viimeistään puoli tuntia ennen sovittua aikaa, jos et voikaan käyttää sitä.

Taksin ottaminen tolpalta
1. Jebujebu.
2. Henkkaripenkkari..

Mutta miten voisi päästä ammattilaistason ohjeisiin, kun virkaihmisten pitää varmaankin äkkiä väkästää lappusia oman toimen ohella? (Sama pätee tutkimiini potilasohjeisiin btw.)

Niin, tämä kuljetuspalvelu olisi juuri nyt tarpeen, jos meillä vain olisi Esikoiselle avustaja. He voisivat mennä ratsastamaan. Isä ja äiti ovat kipeinä, mutta poika ei. Hän ehkä pitkästyy hengiltä. Nyt hän koko ajan pyytää päästä edes viemään pahvit kierrätykseen, mutta Virikeville on varattu koko päivän ja ehkä huomisenkin.

On kyllä epätavallista ja merkillepantavaa, että nämä taudit saivat jopa SP:n ja Esikoisen kuumeeseen ja Tosikoisen nukkumaan päiväunia! Itselläni kuume oli yhtenä päivänä 37,15 ja muuten sitten vaan heikko, surkea, kipeä ja pahoinvoiva olo on vallinnut keskuudessani. Ynnä unipulmat ja xtutus prkl. Voisiko jokin palvelu kuljettaa nämä taudit pois?

Jälkijättöinen itseinho

Päästin taas pahaa aavistamatta erään ajatuksen päähäni. Ajattelin, että mykkäkoulu ei sittenkään ole enää pahinta henkistä väkivaltaa minulle, vaikka juuri äskettäin niin vanhasta tottumuksesta väitin. Yhtä paha tai pahempikin olisi loputon mäkätys ja painostaminen keskustelemaan. Ehkä amerikkalaiselokuvien pelätty We need to talk on nyt minunkin kammoksumani lausahdus millä kielellä tahansa. Ainakin, jos se suomennetaan parisuhdekielle minä aion nyt puhua, painostaa, perustella ja pälpättää niin kauan, kunnes taivut minun näkökantaani tai onnistut perustelemaan minulle jutun niin hyvin, että muutan mieltäni (epätodennäköistä lat. huom.) tai ainakin valehtelet olevasi samaa mieltä.

Tämän ajatteleminen ei vielä ollut kohtalokasta, vaan oikeastaan todella virkistävä huomio. Sitten aloin ajatella, että nuorena, päälle kaksikymppisenä olin juurikin tuollainen kaikki täytyy puhua puhki -hahmo. Usein puhki puhuminen tarkoitti juurikin sitä, että sen lopuksi toinen näki valon ja ainakin väitti hyväksyvänsä näkökantani. Olin vielä aikamoinen oikeassaolija ja kaikentietäjä, sitä pahempi kun olin lukenut ja oppinut kaikenlaista ja vielä taitava asettelemaan sanojani. Siksi siis mykkäkoulu tuntui niin kamalalta, kun se ei antanut minulle mahdollisuutta jyrätä toista omalle kannalleni. Mykkäkoulu oli oikeastaan ainoa tehokas keino suojautua pälpätysväkivallaltani. Auts prkl.

Enpä tiedä, olenko nyt erityisen paljon parempi ihminen tai kumppani, mutta ainakin minun on siedettävämpää elää itseni kanssa. Puhumalla jyrääminen on vähintään yhtä kovaa henkistä väkivaltaa kuin mykkäkoululla jyrääminen, joten olen onnellinen, kun olen oppinut jättämään muille tilaa enkä käy heti sanoilla kimppuun. Mut hyi saakeli, miten te jaksoitte minua, oi exät? Tai no, ette te varmaankaan sen ihmeellisempiä immeisiä olleet. Ja keksi oli aina hyvää, paitsi silloin, kun se oli tosi huippua.

Autistit elokuvissa, osa PÖÖ

Uudessa Lordi-elokuvassa on keskiössä autistinen tyttö ja hänen isänsä, joka yrittää viedä tyttöä pois sairaalasta. Huhujen mukaan kummitukset haluavat kumminkin tytön jengiinsä! On toki kiva, kun joku haluaa autistin jengiin, kai. Jos oikein arvaan, ainakin kaksi lähisukulaistani on jo käynyt katsomassa leffan eikä minun tarvihe. Ennakkoluuloisena epiksenä luulen, ettei elokuvalla ole paljonkaan annettavaa autismin kirjon näkökulmasta ja kauhua en kaipaa elämääni laisin, kun muutenkin on haipakkata.

Håkan Nesserkin on opettaja

Katselin tallentamaani keskusteluohjelmaa, jossa toimittaja haastatteli onnistuneesti Håkan Nesseriä. Nesser toimi englannin ja äidinkielen opettajana 20 vuotta. Hänellä oli muutamia erittäin mainioita näkemyksiä opettajuudesta ja koulusta muutenkin, jotka resonoivat mukavasti omieni kanssa. Mikä ei ollut yllätys, sillä Nesserin kirjoissa tuntuu omaani sopivasti soitteleva yhteiskunnallinen ja ihmisen olemusta puntaroiva ajattelu, vaikka niissä eivät tendenssit pompi silmille.

Kasvattajille Nesserillä oli yksi selvä käytännön vinkki: Lukekaa kirjoja ääneen lapsille!

Nesser kertoi varmaankin vanhan, mutta itselleni uuden vitsin: van Veeterenin, yhden teosten kestohenkilön, nimi oli yhdistelmä fan vet -tokaisusta ja dekkarikirjailija Janwillem van de Weteringin nimeä. Olen lukenut Weteringiä, sitä on suomennettukin, mutta itselleni on van Veeterenistä tullut aina mieleen vanha suosikkini, Nicholas Freelingin Van der Valk.

On suuri nautinto katsella hyvän haastattelijan työtä kiinnostavan haastateltavan parissa. YLE:n kulttuurinurkan heppu (jonka nimeä en tähän hätään löytänyt) oli mielestäni aivan huippu Pixar-tyypin (jonka nimeä jne.) kanssa jutellessaan. Suomalaiselle ei ole ihan yksinkertaista haastatella Amerikan-vierailijaa, mutta pidin kovasti siitä, miten tietynmoista suomalaista olemusta menettämättä haastattelija voi rakentaa sillan katsojan ja haastateltavan välille. Näytti siltä, että meillä kaikilla osapuolilla oli hyvät oltavat.

Kertokaat mulle miekkosen nimi, jos tiedätte! Ja kertokaa muistakin suosikkihaastattelijoistanne, jos tulee mieleen!

Kuka pelkää amista?

Tiesittekö, että ammattioppilaitoksiin ja ammattikorkeakouluihin on vähemmän pyrkyä kielenopettajaksi kuin peruskouluun tai lukioon? En ihmettele tätä yhtään. Silloin kun olin itse siirtynyt lipastolta amikseen, sain joiltakin korkea-arvoisilta yliopisto-opiskelijoilta torellakin pimeää kohtelua. Nenänvarsi, puoli-ihmisyys, aivokuolema. Pirulliselle mielelleni teki kutaa seurata noiden omasta mielestään varmaan suvaitsevaisten ja avarakatseisten ääliöiden itsensä nolaamista minun ja tekulaisen kaverini äärellä. (Olin nuorena pirullinen, enää ei jaksa.)

Minulle sopii mainiosti, että ammattipuolelle on helpompaa päästä opettamaan. Ammattiopintojen yhteydessä opetetaan ammatissa tarvittavaa kieltä, jolloin oppijan motivaatiolle on helpompaa löytää todellista pohjaa. Voi jopa opiskella oikeasti elämää eikä koulua varten. Kun minun tapaani sattuu olemaan kiinnostunut kaikesta, on myös hauskaa perehtyä erilaisiin ammattialoihin, kuten lentokoneasennukseen, ulkoasun toteuttamiseen tai parturi-kampaajan mutkaiseen duuniin.

Tietysti osa väestä on ammattioppilaitoksissa siksi, että nykyisen työllisyyspolitiikan mukaisesti niiltä nuorilta aikuisilta viedään kaikki tuet, jotka eivät kouluttaudu tai ole töissä. Pakko-opinnoissa motivaatio ei välttämättä ole kovinta luokkaa. Vaan entäpä pakkoperuskoulussa*) tai lähestulkoon pakoksi muodostuneessa lukiossa? Olen saanut sen kuvan, että oppilaista valtaosa on paikalla siksi, että koulu on pakko suorittaa. Opinnoissa kiinnostaa ensisijaisesti se, mitä tulee kokeisiin tai ylioppilaskirjoituksiin.

Saan opettajaharjoittelu III -jaksossa toteuttaa alkuperäisiä himiksiäni ja tutustua kahteen ammattioppilaitokseen ja vähän sosiaali- ja terveysalankin oppilaitokseen. Aion päästä seuraamaan myös erityisopetusta ammattipuolella. Toivottavasti en anna huonoa vaikutelmaa, sillä olisi mainiota pitää omat ammatilliset ovet avoimina näihin laitoksiin. Tänään ei tainnut ainakaan tulla paraativaikutelmaa, sillä tautinen koti vaatii aina veronsa. Omana itsenään kannattaa joka tapauksessa olla, koska jos se ei sovi taloon, on parempi tietää se etukäteen eikä vasta sitten, kun on kaulaansa myöten mämmissä.

Kuulin muuten huhua, että eräässä autonasentajille tarkoitetussa kielen oppikirjassa oli henkilögalleriaan mahdutettu vain kaksi naishahmoa. Toinen heistä oli keski-ikäinen, tunaroiva naiskuski ja toinen nuori bimboblondi. Eikä tämä tapahtunut 30 vuotta sitten. Ilmeisesti asia korjattiin kumminkin melko nopsaan. Toista on kuulkaa tavattoman korrektien lukion ja perskoulun oppikirjojen parissa. Niistä tosin on siivottu kaikki vammaiset, vanhat ja sairaat immeiset pittuun.

Niin, jos tiivistän jutun lyhyeen, minua aina vain xtuttaa ihan herpeleesti YLIopistoon tai KORKEAkouluun päätyneen väen hattuun noussut pizza. Onneksi kaikki lipastoon äityneet eivät kohtaa tuota valitettavaa piirakkaonnettomuutta.

*) Meillä on oppivelvollisuus, ei pakkoa! Toistan tätä mantraa 300 kertaa illassa jo kolmattakymmenettäneljättä vuotta. Ehkä alan hissuksiin uskoa siihen.

Ja nyt pieni maistiainen Kauriksen vapaan sivistystyön kehdosta

Pahkasika-lehden pikkuilmoituksissa mainostettiin aikoinaan kurssia nimeltään Opiskele transkendenttisesti dentistiksi, mikä jostain syystä vetosi hyvin nuoreen minuun äärettömällä forssilla. Yhtä muikealta tuntui Säästä jopa tuhansia - maalaa itse taulu -mainos Pirkka-lehdessä (tjsp). 80-luvulla varmaankin. Muistan muutelleeni mainoksen rahasummaa, kun kuulin, miten kovalla hinnalla Iirikset myytiin.

Tästä teputtelen aasinsiltaa (ass bridge) pitkin seuraavalle aasinsillalle, joka vie minut toivoakseni lähemmäs asiaa. Olen niitä kimuleita, jotka joka vuosi kuolaavat opistojen kurssitarjonnan äärellä ja haaveilevat savenvalannasta tai piirtämisestä. Siksipä Akan haaste - ja nyt myös Tosikon - osui nappiin!

VIELÄ LISÄYS! Rouva Morbidin luolasta kajahti myös haaste ja olen kaamean imarreltu saamastani huomiosta. Alan myös jatkossa antaa diplomeja Viistolan perus- ja jatko-oppimääristä, kunhan keksin, miten perehtyneisyyttä voisin parhaiten mitata. Itse aion Ruun parisukkakurssille, sillä herrrrrmoni jäänteet ovat kovilla sukkalaariemme äärellä.

Haastettuna ideoin viidestä kymmeneen kurssia, joille haluaisin osallistua. Haastajain kursseista valkkaan myös yhden, koska tietenkin haluan mennä Akan ja Tosikon seurassa opintielle!

Monia muitakin tavattoman houkuttelevia kursseja on putkahdellut erinäisissä blogeissa ilmoille ja heti, kun perustan oman vapaan sivistystyön laitokseni, otan ideoista tukkukaupalla vaareja. Vaarien perässä tulevat toimintaan muorit, muorien perässä jälkeläiset ja menestyskonsepti on valmis. Kaikki blogeissa ideoitaan leyhytelleet saavat tietysti provikkansa.

1. Akan kanssa tuumasin osallistua Sumopainikurssille. Siellä tällainen 174/82-mimmi tuntee itsensä ihastuttavan siroksi, ellei peräti eteeriseksi keijulaattoriksi. Kuitenkin saa pungertaa ja puhkua ihan kunnolla niettä tanner tömisee. (Huom. en ole perehtynyt sumoon, mutta tuommoinen mielikuva minulla on.)

2. Tosikon vanavedessä ajattelin uiskennella Näin panet naamaasi meikkiä niin että muutos on parempaan päin eikä siinä kestä yli kolmea minuuttia -kurssille. Tosikon määrityksen mukaan se on erityisesti kosmetiikkalukutaidottomille suunnattu kurssi, vain alkeistason terminologiaa. Huom! Kouluttajalla ei alentuvaa asennetta. Myös Elä enemmän, kelaa vähemmän -kurssi tuntui houkuttelevalta. Tällä hetkellä elämäpuoltakin on ihan riittämiin, mutta huomenna ehkä jo taudit hellittävät.

3. Juopottelunautinnon maksimointi -kurssia yritän täällä itseopiskeluna, mutta se tuntuu etenevän melko hitaasti. Tänä vuonna olen ottanut vain ne kaksi lasia punkkua eivätkä ne tehneet erityisen kivaa, jos eivät epäkivaakaan. Määrä oli oikea, laatu oli ihan ok, seura oli huippua, paikka mitä miellyttävin, mutta jokin siinä vain mätti. Sen tiedän, etten enää halua käydä Ylenjuontia enkä Liian tiuhaa tissuttelua. Ne olen jo suorittanut tarpeeksi hyvin arvosanoin.

4. Unelmissani on Kuvataidekurssi autistisille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Voisi olla myös liikunnallinen kurssi tai vaikka tanssia. Tai leffakerho tai retkeilykurssi tai askartelua tai musaa tai kokkailua. Mitä vaan, mihin heebon saisi innostumaan ja missä voisi hengata kaksin.

5. Tosikoisen kanssa menisin Aikuisten ja lasten yhteiselle tanssikurssille. Jotain pimeetä ja hauskaa hötkyntää mieluiten, kiitos. Kuvataide, draama, animaatiopaja tai musisointi maittaisivat myös. Tosikoinen on alkanut vongata tanssikouluun ja minua hirvittää, kun muistan omaa historiaani. (Viimeksi viime vuonna äitini valitteli sitä, etteivät he isän kanssa suostuneet päästämään minua tanssikouluun. Voi pyhä ruijanpallas.) Nykyään onneksi on monenlaista tanssia eikä tarvitse heti armeijakuriin klassisen baletin äärelle äitymän.

6. Käytännön tarpeisiini kaipaisin Keskittymisen asteet -harjoituskurssia. Sen aikana oppisin muutkin keskittymisen tavat kuin totaalinen tai ei ollenkaan. Ei enää äitiä äidin elävän ruumiin äärellä itkeviä lapsia, ei enää rempallaan olevia kirjoitusduuneja, kun tilanteeseen sopiva keskittyminen on säädetty pollaani joka hetki.

Bonuksena voisin ottaa myös Kummaa typerät, ärsyt, kiusalliset tai peräti haitalliset sanat ja sanonnat pääzäzi -intensiiviviikonlopun. Tarkoitus olisi, etteivät ne putkahda päässä olevasta aukosta ulos juuri silloin, kun ei pitäisi. Jos kerran sanon Eino-nimen Einou (mukana myös äänensävy ja intonaatio), aivan takuulla jossain luokassa on Eino-niminen oppilas, jota enkunkielisen selostukseni tuoksinassa kutsun Einouksi, minkä jälkeen kaikki pottuilevat hänelle siitä ja seurauksena on Rauma ja ties mikä Kuuskajaskar. Reinou on vielä pahempi, kun siinä on se r-elementtikin.

Melkein kaikki minut tavanneet ihmiset tietävät, että puhun (myös ellen etenkin selvin päin) sekavia, kun suusta pukkaa tökeröitä omatekemiä sanontoja sekä sutkauksia ja paljon lainattujakin hölmöyksiä. Mitä pöljempiä, sitä parempia. Niettä jos tätä ihanuuden hanaa oppisi joissakin tilanteissa säätelemään, hyvä olisi. Ei tosin kaverien kanssa, koska itsepä olette osanne valinneet.

Tautinen meininki

Voisiko joku opettaa autistipojalle, että oksennus pitää tähdätä vessanpyttyyn, ei ensisijaisesti omaan vuoteeseen tai toissijaisesti olkkarin matolle? Oma ihastuttavan rauhallinen pedagoginen otteeni muuttuu turhan nopsaan pää punaisena karjunnaksi, kun kipeä poikarukka laattaa vaikeimmin putsattaville pinnoille neliömetrisen läntin plus roiskeet. Pää punaisena karjuminen ei tuota yleensä kestäviä oppimistuloksia.

Tänään olisi ollut kevään ensimmäinen opetusharjoittelu. Herätessä oli manalasta kiskottu olo, mutta otin tyroksiinit, menin suihkuun, otin happosalpaajan kun mahaa korvensi, rasvasin pakolliset (huoh), puin nätit kuteet, laitoin hiukset, laitoin naaman, otin aamupalaa... Ja tunsin edelleen olevani manalasta kiskottu mahavaivainen otusparka, joskin ihan siistin näköinen.

Visualisoin mielessäni sen, miten aamukahvit turskahtavat takaisin ylös kesken opetuksen ja tuumasin, että onneksi luokassa on lavuaari. Auskulla on nyt vähän huono olo. Lienisikö turha selittää, että mitään en ole ottanut, paitsi perjantai-iltana kaksi lasia viiniä. Seuraavaksi näin silmissäni oksuepidemian Norssilla. Ei hyvä. Siispä jäin sairaustaloon potemaan.

Onneksi tein omat matskuni valmiiksi ja näin ekalla tunnilla meitä auskuja olisi ollut tutustumassa luokkaan peräti kolme, joten loput kaksi kyllä pärjäävät. Valmistautuminen tuntiin on isoin homma koko opetusharjoittelussa. Jos ei pääsekään pitämään valmistamaansa tuntia, opeharkkarin mieliala saattaa aika tavalla lerpahtaa.

Kysymys ja vastaus

Perjantaina kahvitauolla juteltiin papereista, jotka valtaavat kirjoituspöydän. Miten hankalaa niiden kanssa on elellä sovussa! Jostain syystä jotkut kuvittelevat minut täsmälliseksi ja järjestelmälliseksi. Todellisuudessa olen hukkua paperivuoriin, joissa on opiskelu-, gradu-, KELA-, kuntoutus-, koulu-, harrastus-, päiväkoti-, yhdistyspapereita, hakemuksia, suunnitelmia, pöytäkirjoja, lomakkeita, anomuksia, laskuja ja lipareita, kiva on tietää -juttuja ja muuta sälää. Kuinka sä jaksat tuota kaikkea, kysyi kurssimme toinen äiti-ihminen kuultuaan listani. Enhän mä jaksakaan, vastasin totuudenmukaisesti.

Olipa kerran eräs, joka kirjoitti väsynyt, väsyneempi, väsynein -tyyppistä blogia. Kuinka kauan hän jaksaa jatkaa? Hyvä jos jaksaa kirjoittaa v-ä-s-

Pari flunssapipin tytön kanssa valvottua yötä tallaavat kamelin selkää isolla saappaalla. Suorituskykyä kuitenkin tarvitaan suuresti juuri nyt nyt nyt.

Opeharjoitteluilmapiirissä on kireyttä, joka ei ole lähtöisin minusta, mutta luultavasti liittyy jotenkin minuun. Voisiko saada aistimiinsa säätimen, josta vääntää ihmisten vastaanottoa pienemmälle? Ei tuo penseys ilmapiirissä haittaisi lainkaan, jos sille olisi turta.

Eräitten dida tuumasi, että eräitten vahvoihin puoliin opettajana kuuluu ihmistuntemus. Eräät hämmentyivät siitä täysin ja menivät änkäksi. Eräät luulivat pitäneensä salaisuutensa. Luulivat kai olevansa näkymätön mies. Ja nolottaa ihan hirveästi tuommoinen määritys. Eihän se ole ihmistuntemusta vaan aistivamma, joka päästää liikaa signaaleja tuntosarvien kautta päähän ja päävamma, joka ne signaalit järjestelee kuvioiksi. Jos kerran kuula toimii näin, sen pitäisi myös tarjota näpsiä ratkaisuja niihin kaikkiin häröihin, joita ei pysty sulkemaan pois. Tai edes välinpitämättömyyttä pitäisi saada vapaasti.

Pitää todeta noille eräille, että ihmisistä välittäminen on aika kova sana opettajan työssä. Ilman sitä voi käydä melko tuskaiseksi tai ainakin sietämättömän tylsäksi työ ajan mittaan. Eräille voisi itse elämäkin käydä sietämättömän tylsäksi, jos aistimet tylsyisivät tai välittäminen hupenisi esimerkiksi puoleen nykyisestä.

Riemujen riemu, kaikki on riemua

Esikoisella oli täysin huippua luistelevien Muumien parissa. Olen niin iloinen! Hän oli taputtanut tassut kipeiksi ja kotiintultuakin viittoi varsin intomielisesti reissun kokokohdista. SP on taas täynnä tarmoa lähteä lastentapahtumiin.

Eikä meilläkään ollut mikään kurjuuden alho täällä kotona. Tosikoinen itsekin taisi hoksata, ettei olisi jaksanut jäähalli-reissua. Olen kyllä melko järkyttynyt siitä, että tytär kieltäytyi ottamasta jäätelöä. Hän tosiaan on kipeä!

Pettymysten pettymys, kaikki on pettymystä

Nyyh, Tosikoisella on kohonnut kuume. Tätä en arvannut odottaa. Voihan epis. Tosikoisen pettymys on kyllä kova, mutta emmeköhän keksi toisella kertaa jotain kivaa. Asiasta pystyy kaivamaan yhden plussapuolen: Esikoinen saa omaa spesiaalia. Hän ei ole kipeä, vaan voi hyvinkin mennä katsomaan luistelevia Muumeja! Semmoisia ei näe täällä joka päivä. Tosin luulen, että hänelle olisi ollut kivointa mennä koko perheellä. Parasta on, kun lauma on koossa.

Omakin pääni jomottaa ja tauti nävertää luita. Yritän edelleen olla hermoilematta asiasta. Huomenna on kuitenkin ylioppilaskirjoitusten suullinen osa, johon olen lupautunut toimitsijaksi! Troppaan itseni ja kurlaan suun, kuuraan kädet, hengitän vain sisäänpäin, etteivät abiparat saa tartuntaa. Heillä on muutakin tekemistä tulevina viikkoina kuin köhiä sairausvuoteessa.

Yttymykset ja pellärit

Vanha, rakas ystäväni alkoholi ei tuntunut eilen yhtään kiinnostavalta. Voi voi. Nautin perjantai-illan kunniaksi tunnollisesti puolikkaan punaviinin (ne flavonoiditkin sai talteen), mutta se ei säväyttänyt. Ei ollut kunnollista juustoa sen kaveriksi tai jtn. Kaipa sitten apsoilen siiheksi, että tekee taas oikeasti mieli.

Paljon säväyttävämpää on ollut tänään, kun paleltaa, kurkkua korventaa, päätä särkee ja väsyttää vimmatusti. Iiveli flunssavirus kävi lopulta jäytämään minua otettuaan vauhtia muusta perheestä. Yritän olla hermostumatta siitä tällä kertaa. Hermoilu ei ehkä edistä paranemista millään tavoin, mutta tekee sairastamisesta paljon ikävämpää.

Huomenna joka tapauksessa menemme katsomaan Muumeja jäällä! Eräs ihastuttava salainen taho yllätti minut täydellisesti piljetein. Pidän mahdollisena, että esitykseen menosta tulee suksee. Vähintään osaksi. Molemmat diggaavat luistelua ja pienempi tyyppi on erityisen kova Muumi-fani. Eikä niille irvistele isompikaan.

Pitää varautua katastrofeihin eikä viritellä ihmeellisiä haavekuvia. Minun odotusteni takia ei tarvitse tulla pahaa mieltä kenellekään. Autistin ja kolmivuotiaan kanssa saa aina varautua yllätyksiin. Onneksi ne eivät ole suinkaan aina ikävää sorttia. Etenkään, jos odotukset ovat passelisti asetetut.

300 tuhatta hittiä

Aivan kohta tulee pyöreitä lukuja! Ken lienee tuo onnekas numero 300.000 saa aivan varppina palkinnon, mikäli jää kiinni. Aion seurata pää punaisena SiteMeteriä. Saapi valita pinssin, Autismi-lehden, pullakahvit, kallapuhvit, nenäpiimää tai vaikka noita kaikkia! Tässä on hittejä melkein kuin Kantri-Helenalla. Tai ainakin kuin entisen naapurin kaverilla Peralla 60-luvulla.

Raivoava apso

Minulla on nyt suunnaton pulmasto, kun en ole päättänyt, tekeekö minun mieleni punaviiniä vai ei. Odotan jännityksellä, mihin päädyn illan mittaan. Näköjään raivoisan absolutistinen tammikuu ei ollut kovin vaikea toteuttaa. Se hujahti nopsaan eikä tunnu pienintäkään painetta kaataa trinksujuomaa naamaan. Raittius on kivaa. (Kuka #¤%"# on varastanut minut ja tuikannut tilalleni jonkun raittiin, rehdin, reippaan koti-uskonto-isänmaallisen partiolaisen - ja missä pidätte oikeaa minua?)

Jos olisi tosissaan himottanut, olisin varmaankin antautunut nautintojen vietäväksi ja jatkanut sitten apsoilua hutsituksen mukaan. Meillä päin kuri ei oikein rulaa, pitää olla motivatsiooni.

Pään pyörittely oli saada niskan pipixi, kun luin lehdistä semmoisia kommentteja, että tammikuun viettäminen ilman alkoholia on äärimmäistä, kaamean kireää, epätervettä paastoa tai tolkutonta vouhotusta. Minusta on epäilyttävää, jos yhden kuukauden viettäminen ilman etanolia on kovin iso asia. Suuri osa tuntemistani tyypeistä tuntuu pitävän holitonta tai vähäholista elämää hyvin triviaalina juttuna ympäri vuoden.

Olen ilahtunut siitä, ettei röksö ole maittanut lainkaan tänä vuonna eikä ole tullut edes pienen pieniä tupakkaimpulsseja l. nikkiksiä. Olo on villi, vapaa ja hulvaton tätä menoa. Kahvi sentään vielä määrää päiväjärjestystä. Ilman aamusettiä tulee vieroitusoire hakkaamaan päätä lekalla.