skip to main |
skip to sidebar
Olen kiintynyt aineenopettajaopiskelijakolmikkomme kahteen muuhun jäseneen (no, itseenikin kyllä, mutta elkäämme menkö siihen). Toivottavasti kontakti säilyy vielä auskuvuoden jälkeenkin. En tiedä, missä olisin ilman puntarointi- ja purnausistuntojamme ja sekalaisia naurunremakointeja. Tämä lukuvuosi on ollut siinä määrin intensiivinen, että oman jengin plaatusortti vaikuttaa ratkaisevasti jaksamukseen. Tässä tapauksessa erittäin hyvällä tavalla.
Olen myös kiintynyt Monsieur puolisooni. Tänään ajattelin, miten hauska tapa hänellä on puhua ihmisistä siten, etten tiedä, kummasta sukupuolesta on kyse, jos hän ei sano nimeä. Eikä se ole tarkoituksellista! Hän myös jaksaa ihailla ja tukea erästä meitsiläistä sekä kahta nuorempaa kiintymyksen kohdetta.
Olen kiintynyt graduunkin! Kävin tänään ihanan ohjaajaiseni pakeilla ja sain luottamusta, ajatuksia ja intopiukkista evääksi. Kyllä tästä tulee nyt raru eikä tuluskukkaro! Niin kiintynyt kiistän olevani, ettenkö malttaisi luopua toukokuun puoleen väliin mennessä, vaikka kamala sanaparihan se gradun jättäminen on. Onneksi kiintymysajatuksia nostattava ohjaaja ei katoa mihinkään jättämisten myötä.
Lopetan tämän postauksen tähän, koska uppoan kohta siirapp
Esikoinen sanoi aika hyvin koala, kun peuhasimme taikasängyssä, johon Tosikoinen oli rahdannut kekkereihin kaamean läjän unikavereita ja muita tyyppejä. Hän sanoi myös jonkin vaikean yhdyssanan hämmästyttävän hyvin, mutta sekä minä että SP olemme unohtaneet sanan! Auts!
Valmistin tänään esitelmän autismista ja Aspergerin syndroomasta opiskelijakollegoilleni, vaikka esityspäivä on torstaina. Mit himput? Omaan sydämeeni ottavat esityksessä sitaatit AS-ihmisiltä, joissa he luonnehtivat koulukiusaamista. Toivottavasti niistä jää jotain myös kuulijoiden mieleen kaihertamaan, sillä koulussa ihmisenä olemisen rauha pitää turvata kaikille diagnoosista ja omista sympatioista riippumatta.
Tässä kohtaa opettaja saa jättää vanhempien vastuu -iskulauseen huutamisen väliin, sillä vanhemmat eivät voi loputtomiin olla vastuussa siitä, mitä koulussa tapahtuu. Ikävä kyllä se ei riitä, että kasvattaa kaikin tavoin lastaan olemaan kiusaamatta toisia. Ei ole keksitty kauko-ohjausta eikä ikätoverien tai muiden tärkeiden tahojen vaikutuksen himmauslaitetta. Eikä kiusaaminen muutenkaan ole niin suoraviivaisen simppeli asia, että olisi olemassa pomminvarmaa kiusaamattomuuskasvatusta, ainakaan jos siihen eivät muut sitoudu kuin omat vanhemmat.
Opettajat voivat tai vähintäänkin meidän pitää yrittää estää ihmisten murtaminen opinahjossa. Välillä AS-koululaisen kiusaajiin lukeutuu myös opettaja. Pitäisikö tästä vastuu asettaa opettajan vanhempien niskaan? Eikös ongelma ole sillä ratkaistu, että sojotellaan syyttävällä sormella mahdollisimman etäälle tuosta omasta pikku minusta?
Pelkäänpä, että puolitoista tuntia on kovin lyhyt aika autismin kirjo -aiheelle, kun tuntuisi irtoavan parit luentosarjat melko iisisti. Mutta ekan kolme varttia käytän kirjon ja assiuden sipaisuun ja lopun kolme varttia reissataan Esikoisen maailmassa kuvien kera. Tulee toivon mukaan sekä tietoa että elämystä.
Perjantaiseen PowaPoint-koulutukseeni en ole vielä väsännyt kaikkia slaikkoja sentään. Useilla übermauttomilla tehosteilla olen sentään verestänyt vanhoja silmiäni. *mielipuolinen nauru*
PS. Huomaatteko, etten sano mitään kellojen s**t*n*llisest* vääntelystä. Lienen kasvanut ihmisenä, kun en tällä kierroksella valita aiheesta? (Unirytmien sorkkiminen on kieltämättä omiaan lisäämään painonnousua.) Huomisaamu on oleva kiva.
Tiedän, että kaikki gradun suunnitteluvaihetta elävät tyyliniekat palavat halusta tietää, millainen on graduntekijän garderoobi. Nyt huoli pois, ystäväiset, sillä gradumuodin huipullakin on paljon vaihtoehtoja ja jokaiselle maulle ja kukkarolle varmasti löytyy omansa!
Kuvassa vasemmalla on juuri siirrytty aamupäivän keveästä vaaleanpunasävyisestä Chanel-jakkupuvusta (trad.) ja kopisevista avokkaista urheilullisempaan lookiin. Yläosa on tiedettä tekevästä isästä muistuttava sini-vihreä flanellipaita (mukava), alaosaa verhoavat utuisenvihreät velourhousut (vielä mukavammat). Kosmetiikka (joka ei näy kuvassa, koska Viistolla pinnalla -lokissa otetaan huomioon myös herkemmät lukijat) käsittää Vichy-kasvotraanin, Cliniquen silmänympärysihran sekä hiuksiin jätettävän, aavistuksen sikarintuoksuisen hoitolaardsuihkeen. Jalassa on okraan päin taittuvat SP:n vanhat sukat (kaikkein mukavimmat). Iltagraduiluun siirryttäessä pukeudutaan tietysti pikkumustaan ja pornosandaaleihin sekä asianmukaistetaan meikki ja tuoksu.
Gradutusasulla on kaksi tehtävää. Ensinnäkin sen täytyy viestiä lähiympäristölle, että tuo muija ei nyt muuten vain hömpöttele tietokoneella, vaan höylää graduaaliaan. Toisekseen sen pitää mahdollistaa kehon unohtaminen ja olla väriltään häiritsemätön. Välillä tämän graduttajan aistit ovat niin herkällä, että pelkkä väärä väri alkaa hakata tylsällä kirveellä hermonpäätä. Miedohkot vihreät ja siniset yleensä toimivat parhaiten. Punaisen sävyt kuumottavat muutenkin jo polttavaa pollaa. Toisinaan samainen geetyyppi on kuin puupökkelö eivätkä edes riitelevät sävyt tai puristava vaate hetkauta. Enkä nyt ala äänistä tai hajuista ollenkaan.
PS. Tein eilen harjoitustyön muotibloggauksen käytöstä englanninopetuksessa, joten pakkohan oli itsekin vähän koklata. Ei näytä erityisen vakuuttavalta, joten turvautunen jälleen normaaleihin aiheisiin lähitulevaisuudessa, kuten esim. siihen, mitä tapahtui, kun taas kerran unohdin ulko-oven takalukkoon juuri silloin, kun Esikoinen oli tulossa koulutaksilta kotiin.
Onko täysin naurettavaa olla raxtunut omaan graduunsa? Elämässä on muitakin asioita, kuten esim. erään ihmisrakastetun synttäripäivä - tänään. Gradun viereen aivoihin pitää siis kenkälusikan avulla ujuttaa jotain SP:n mielisyötävää päivälliseksi ja mojovat kahvipullat. Onnittelulaulu laulettiin jo aamulla.
Lisäys 27.3.: Ilmeisesti byrokraattinen seikka on selätettävissä! Hurlaa! Otan takaisin kaikki pahat ajatukset laitosten epiksisyyksistä. Olen myös kiitollinen ihmiselle, joka vastasi kyselyihini heti paikalla, kun on niin hienoa olla kantamatta kiviä sydämellä.
Olisi vain kannattanut pysyä kotona ja tehdä gardua, sillä tänään nosti karvaista päätään jälleen yksi byrokraattinen seikka, joka yrittää änkeä minun + opettajuuden + maisteriuden tielle. Onko muuten suurikin ihme, jos meikäläiset luuzeri-käpyopiskelijat eivät konsa valmistu, kun jotkut varsin simppelitkin asiat tehdään yllättävän vaikeiksi? On tietysti selvää, että (opinto)asiat pitkittyessään mutkistuvat, mutta vähemmälläkin pärjäisi, ehkä.
Oma vika, mitäs piti olla sikaari. Kaikki pitää saada, päivätyö, houseband, autistinen lapsi ja sitä rataa, vaik ei olla ees maistereita! Hmph!
Joka tapauksessa on todella huippua, että meikäläiset kävytkin valmistuvat silloin tällöin. Monenlaisia tarvitaan. Tarvitaan nuoria uraohjuksia, jotka singahtavat vahvalla suoritusmentaliteetilla koulutuksen läpi. Etenkin tarvitaan niitä, jotka opiskellessa malttavat pysähtyä miettimäänkin ja rakentamaan sisälleen uutta tarjolla olevista aineksista ja ottaa käyttöönsä työkaluja loppuelämän kestävään nakutteluun. Tarvitaan dropoutteja ja suunnanvaihtajia, tarvitaan takaisin kärryille kiipeäjiäkin. Sitten tarvitaan muutamaa meikäläistä.
Osallistuessani käpyjen gradusemmaan totesin, miten hienoja ja hyviä graduja kävyillä on. Me nostimme aiheemme omasta kokemuspiiristämme tutkittavaksi. Kun on muutakin elämää ja sitoumuksia, ei oikein jaksa enää suorittaa pelkkää muotoa, ainakaan 20 opintoviikon itsenäisen duunin verran. Pitää olla sisältöäkin, tai ei ole motivaatiota. Lopputulos tämmöisessä geessä on todnäk kiinnostavampi kuin pelkässä teknisessä muodollisuudessa, joka suoritetaan tittelin saamiseksi. Ja siitä voi jopa olla todellista hyötyä.
Mitä nyt yritän sanoa? Enpä paljon mitään. Olen itse tehnyt valintani ja yksin niistä vastuussa ja kannan myös valintojeni seuraukset urheiluhenkisesti puuskuttaen ja hikoillen. Nyt kuitenkin arvostan omaa laitostani enemmän kuin konsanaan, sillä siellä kokemukseni mukaan ongelmia yritetään ratkoa rationaalisesti sen sijaan että niistä rakentamalla rakennettaisiin esteitä opiskelijan tielle.
PS. Kiitokset SÄ:lle, kun annoit jutteluapua! Sun Äidistä vois enemmänkin jutella semmoisessa postauksessa kuin Opeidolini kautta aikain, kunhan ehdin joskus sinne asti tässä lokissa.
Nyt olen niin syvällä mökkihöperyydessä, etten haluaisi lähteä lipastolle laisin. Pitäisi mennä suihkuun ja pukea järjelliset vaatteet (esim. ei joogapöksyjä tai muumuuta, vaan oikeat housut) ylle, muistaa bussikortit ja muut vehkeet ja kaikkea sellaista työlästyttävää. Haluan istua tässä ja kirjoittaa graduaaliani ja lukea Heta Pukkia! Tällä varoitusajalla ei taida saada study doublea (vrt. body double). Epätäydellinen maailma. Onneksi sentään tuo hempeän keväinen lumimyräkkä antaa hyvän tekosyyn näyttää aidan seinältä reväistyltä, miltä näyttäisin jokatap.
Joskus ihmisen tekee mieli tirauttaa pari kyyneltä, kun lukee jonkun terävän ja älykkään, humaanin olennon kirjoittamia tekstejä autismista. Pitäkää silmällä tuota Heta Pukkia. Hän on tutkija, joka muuttaa maailmaa paremmaksi ainakin yhdeltä tärkeältä kolkalta.
Tässä 50 sivun kohdalla alkaa tulla varmuus, että valmistuminen tosiaankin on mahdollista tässä opintoputkiteknisessä pakkoraossa. Ja mitäs sitten? Vaikka olen pyrkinyt kutistamaan valmistumisen merkitystä lähes olemattomiin taktisista syistä*), luulenpa, että muutoksella on aika paljonkin merkitystä. Ainakin se tarkoittaa valtavan sitkukasan purkaantumista, ellen keksi jotain vastaavaa sitkutettavaa.
Jos minusta ei kuulu geen jälkeen mitään (Geen jälkeen, ajatella!), ottakaa lapiot ja tulkaa talkoilla kaivamaan minut sitkujen alta ihmisten ilmoille ja viekää vaikka terassille ja torimansikoille.
*) En jaksa ylimääräistä stressiä, en halua ahdistua, listalla on ennen opintoja sata muuta pakollista asiaa, joita ei voi lykätä eikä väistää. Ja oikeasti minulla on sekä ammattitaitoa että duunia että ihmisarvoa riittämiin ilman kapisia maisterinpahvejakin. Maisterius kuitenkin avaa uusia ovia ja lisäksi on todettava, että on huippua saada vihdoin koko kokonaisuus pakettiin ja symbolinen piste yhdelle kokonaisuudelle. Käytännössä kaikki jatkuu eikä opiskelu lopu niin kauan kuin henki pihisee.
Hankittuani kokemusta ja näkemystä autismin kirjon piiristä vaikka kuinka monta vuotta olen vakuuttunut, että suuri osa Suomen parhaista autismin kirjon asiantuntijoista on jollain tapaa kytköksissä Autismi- ja Aspergerliittoon. Olen tehnyt rarussanikin sen ratkaisun, että käytän autismin yleiseen kuvaamiseen pääasiassa liiton lähteitä. Psykiatrian ja lääketieteen lähteet ovat niin patologisoivia, etteivät ne ole hedelmällisiä väsäämäni empowa-henkisen ohjetutkielman kannalta. Asetan laukkuni lepäämään seuraavien "autistista häiriötä" kuvaavien sitaattien myötä:
Lapsi ei kykene normaaliin tapaan jakamaan iloa tai ilmaisemaan kiinnostusta erilaisiin asioihin, ja hän on kyvytön tunnetasoiseen vastavuoroisuuteen.
[...]
Vain hyvin pieni osa autistisesta häiriöstä kärsivistä kykenee aikuisena elämään itsenäistä elämää, noin kolmasosa ei aikuisena tarvitse välttämättä laitoshoitoa.
[...]
Lapsen autistinen häiriö on luonnollisesti psyykkisesti kipeä vanhemmille. Autistisen lapsen hoitaminen kotona on usein ylivoimainen tehtävä. Usein laitoshoito on sekä lapsen että vanhempien kannalta paras ratkaisu.
[...]
Itsehoito: Turhan syyllisyyden välttämisen vuoksi autistisesta häiriöstä kärsivän lapsen vanhempien on tärkeätä ymmärtää, että häiriö on luonteeltaan keskushermoston kehityshäiriö.
Koko ongelmien ja puutteiden masentavan ja ankean (eikä ihan totuudenmukaisen) kärsimyslistan voi lukea Duodecimin lääkärikirjasta. Mielestäni silmiä ei pidä missään nimessä sulkea autistiseen oireyhtymään liittyviltä ongelmilta, mutta vielä kamalamman rikoksen tekee autistia kohtaan, jos jättää näkemättä autismiin liittyvät vahvuudet ja voimavarat!
Mut Duodecimin mielestä autismin itsehoitokin on sitä, että vanhemmat keskittyvät olemaan kantamatta syyllisyyttä tästä kuolemaakin kauheammasta kohtalosta. Xttu.
PS. 47 hikistä sivua.
Eilisen päivän äännelty sana oli kakun poika: riisikakku. R-kirjain on liian vaikea ääntää, mutta jokin korvaava konsonantti siihen tuli ja s tuli komeasti oikeaan paikkaan. K-toimii kuin toimittaja! (Olettaen että toimittaja toimii täpöillä.) Pojan erillisinä osaamat konsonantit alkavat ujuttautua sanoihin. Ainakin toivon, että tämä on pitkällinen kehityksen suunta. Esikoinen itse on vaikuttanut tyytyväiseltä sanoihinsa eikä ymmärretyksi tuleminenkaan ole suinkaan ikävää.
Tavoitteena on, että poika saa käyttöönsä kommunikaatiokeinoja, jotka palvelevat häntä optimaalisesti. Että hän voisi elää omaa elämäänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Autistit, jotka pakotetaan teeskentelemään normaalia, ovat alttiita hermoromahduksille eivätkä he jaksa ottaa parhaita kykyjään käyttöönsä, kun energia kuluu normaalin esittämiseen.
On selvää, että voidakseen hyvin Esikoinen tarvitsee kielen. Hän tarvitsee sitä vuorovaikutukseen, hauskuuteen, tiedonhankintaan, oppimiseen, itseilmaisuun, kaikkeen. Ihmisten maailmassa kieltä käytetään kaikkeen. Puhuminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, jos se osoittautuu liian raskaaksi ja vammauttavaksi kommunikaatiokeinoksi.
Tämä ajatus tuli jälleen (vaihteeksi) WIREDin autismijutusta mieleeni. Amanda Baggsin autistisuutta kyseenalaistetaan ja ilmeisesti sillä tavoin halutaan väittää WIRED-lehdessäkin esiintyviä väitteitä vastaan. Koska Baggs on aktivisti, älykäs ja terävä sanailija, ks. Baggsin blogi, mennyt nuorempana läpi hulluna mutta huippulahjakkaana ja saanut tyypilliseen epätyypillisen autistin tapaan skitsofreniadiagnooseja ja aivoja mahdollisesti tuhonneita neuroleptejä, moni haluaa sanoa, että hänen tapauksessaan kyse ei ole autismista. Jos uskoo Baggsin tapaisen ihmisen autistisuuteen, tulee ehkä paha mieli siitä, miten on tullut kohdelleeksi autisteja tai nähnyt näitä kohdeltavan. En tietenkään voi ottaa kantaa Baggsin diagnoosien oikeellisuuteen vakavissani, mutta nähdäkseni Baggs voi paljon paremmin nyt, kun hän ei enää yritä esittää normaalia, vaan käyttää autistisia strategioita selviytymiseen.
Baggs sikseen, mutta olen työlästynyt siihen, miten joka kerran, kun joku autisti on todella purevan älykäs ja lahjakas, nousee kiihkoajia kuin sieniä sateella, jotka kiljuvat, ettei tuo voi olla autisti, se feikkaa. Jos autisti pätee, hän ei voi olla autisti. Niin että pysykää lestissänne, mieluiten nonverbaaleina kummajaisina nurkissa heijaamassa.
Oma poikani on tällä erää vahva pragmaatikko ja hieno sälli, kykenevä hellyyteen ja toisten ihmisten tunteiden tajuamiseen, mikä ehkä tarkoittaa sitä, että jonkun mielestä hän ei voi olla autisti. Hän ei ole edes koskaan heijannut nurkissa! Nytkin hän esimerkiksi imuroi intopiinä. (Päätimme, että pyhäpäivän kunniaksi ihminen saa tehdä mielipuuhaansa. Kun täällä on aika lailla tuota pölyäkin, köh köh.)
Vihdoinkin sain hilatuksi gee-sivujen lukumäärän nelosella alkavaksi (saatte jostain arvata tarkan lukumäärän). Ensi viikko kun paiskitaan hommia, pitäisi tekstibulkin olla siinä, tai muuten! Ja sitten vielä rontti kk aikaa hioa. Onneksi ei mene viime tippaan.
Opeharkkaririntamalla tuorein valtavaa otsakasvainta kasvattava vääntö oli semmoinen, että nyt sopivasti yli harjoittelun puolivälin, kun monilla on jo harkkatunnit täynnä, kerrottiin, jotta jokaisen pitää kerätä yhteensä neljä tuntia palautekeskusteluja. Kun edellisellä kerralla viesti oli, että keräämme neljä kappaletta niitä keskusteluja. Jos palaute kestää puoli tuntia, pitää siis käydä katsomassa kahdeksan opiskelijakaverin vetämää opetustuokiota (à 75 minuuttia) ja yrittää kaivaa jostain selville, milloin palautesessio koittaa ja sovittaa se jotenkin aikatauluun. Ja kun se ei kumminkaan sovi, pitää hankkiutua jollekin toiselle opiskelijan pitämälle tunnille sekä yrittää päästä sen palautesessioon. Tekee mieli mainita muutamia sielunvihollisen ja sukuelimen nimiä tämän keksinnön kunniaksi, mutta en kehtaa, koska pitkäperjantai ja perheblogi, tiedättehän.
Tein keskenäni periaatepäätöksen, että kutut haistatan koko harkkaroinnilla, jos menee tämmöiseksi. Hoitelen sitten jämät ensi syksynä, koska nyt haluan valmistua. Valmistua! Tulin miettineeksi, miltä mahtaa tuntua, kun ei enää gee ole niskassa narisemassa. SP:lle lupasin, että vajoan heti syvään masennukseen. Vitsi! Vitsi! Pelkkä ajatus gradunjälkeisestä elämästä saa munt laulamaan, vaikka ei se ratkaisevasti tämän ihmeellisempää ole. Kunhan on jokin asia viety loppuun ja tulee enemmän tilaa siirtyä seuraaviin seikkailuihin.
Toisinaan ajan ja vaivan säästämisessä menee puolen ikää ja kultainen nuoruus jää monta pykälää kauemmas taa. Eräs tyyppi halusi graduunsa Marlana Coen sipulikaavion (s. 3) siitä, miten inhimilliset tekijät vaikuttavat tekniseen viestintään. Muuten kuvan uudelleen väkästys sujui hyvin ja nopsaan (niin, tarttis se skannerikin muuten asentaa) mutta tyyppipä ei löytänytkään ClipArteista tai muista ihanista lainkaan perusseisoskelevia tikku-ukkoja! Etsin, etsin ja etsin, hain sekä hain. Paljon oli upeita konseptikuvia, symboleita ja ties mitä, mutta ei tikku-ukkoa. Tai ainakaan en onnistunut löytämään sitä.
Käämin käry alkoi uhkaavasti lähestyä palohälyttimiä, kun viime tipassa eräs päättikin jyräyttää tuon jokaisen professionaalin luotettavan työkalun Paintin käyntiin. Muutama minsa taisi vierähtää ohessa komeilevan äijän valmistumiseen. Se näyttää aika paljon siltä samalta kuin alkuperäisessä kaaviossa.
Kuka tahansa on täten oikeutettu käyttämään kyseistä heeboa lähdettä mainitsematta missä vain, milloin vain, eestä, takkaa, sivulta ja kynttiläillallisen kera tai ilman. Sitä saa muokata, värittää, tulostaa, väännellä, käännellä ja vaikka lähettää ilmapallon mukana taivaalle. Tietysti toivon, että muistetaan olla sortamatta kansanryhmiä siinä rytäkässä.
Kuva ei ole järin ihmeellinen eikä tyylikäs, mutta kaaviossa se on varsin pieni ja harmaalla pohjalla enkä toudellakaan halua käyttää enemmän aikaa esim. symmetrisyyden havitteluun, kun on kiireellisempiäkin kiireitä. Niin kuin tämä blogikirjoitus.
On kyllä ihanaa, kun gradututtaa ja SP vei lapset leikkipuistoon sekä karkkipäiväkarkkiostoksille Makuuniin. Tämän päivän Esikois-erikoinen oli k-kirjaimen kera selkeästi äännetty kakku. Toi jäpä menee koko ajan eteenpäin! Meinaa vähän itkettää ja värisyttää, mutta yritän pitää coolini, kun ei tähänkään mennessä mikään lupaus ole täyttynyt isommin. Pienemmin kyllä ja joka edistysaskeleesta saapi iloita niin paljon kuin hutsittaa. Kaikkihan me tiedämme, että puhuva autisti on yhä autisti ja sosiaalisilta taidoiltaan erityisen tuen tarpeessa. Vaan olishan se silti ihan pimeän hienoa, jos pääsisi tuosta isoimmasta kommunikaation esteestä! Miettisi niitä seuraavia esteitä sitten sitä mukaa.
Mietin tässä lämpimikseni, mitä äidillisyys varsinaisesti tarkoittaa ja miksi siitä itseen liitettynä tulee vähän äitelä olo ja allergista kutinaakin. Äiti-sanalla on valtava kulttuurinen taakka. Itseäni vainoaa ajatus äidistä tunteella kulkevana olentona, joka uhraa itseään aamuin, päivin ja öin lapsukaistensa eteen. Ja paapoo! Se en ole minä ollenkaan. Eivätkä minua äidilliseksi kuvanneet ihmiset sitä tarkoittaneetkaan, vaan kaiketi lämpöä ja välittämistä ja tietynlaisen kasvatusvastuun ottamista. Ne näkyvät olemuksesta, vaikka naama on aika peruslukemilla. Katse on intensiivinen, kuunteluelimet toimivat ja suusta kuuluu esimerkiksi se, että otetaan toinen ihminen vakavasti. (Eli ei naureta sen vitseille. Eikun! Otetaan se oikeana monisärmäisenä ihmisenä eikä jonain pilipalityyppinä.) Ja tarvittaessa jämäkästi ohjataan, jos tyyppi ei vielä itse osaa ohjata itseään.
***
Vaikka välillä on helkkarin rasittavaa välittää paljon ihmisistä, se tekee elämästä myös täyteläistä, kiinnostavaa ja vahvasti tuntuvaa. Kantapään ja pollankin kautta olen opetellut vetämään rajoja oikeisiin paikkoihin itseni ja muiden ihmisten välille, joten muiden ihmisten taakat eivät siirry liian raskaina omaan niskaani, mutta muiden ihmisten ilot kyllä kohottavat omaakin mielipuolosta. Välittämisestä täytyy riittää myös itselle, että säilyy tasapaino.
On oleellisen tärkeä palvelus sekä itselle että muille, ettei suostu kenenkään kynnysmatoksi. Toisaalta hysteerinen hyväksikäytön pelko ja tilien pakonomainen tasailu vie ilon antamisesta ja saamisesta. Myös oman kriittisyyden kanssa joutuu aina tasapainottelemaan. Kaikkea ei tarvitse sanoa, mutta kaikkea ei pidä nielläkään eikä oikeastaan koskaan kannata valehdella. Oman jaksamisen rajallisuus pitää myös hyväksyä hammasta purren. Vaikka siitä seuraa suoranaista ihmissuheksien laiminlyöntiä.
Onneksi läheisimmät tajuavat, että haluan välillä möksöttää itsekseni ja ladata virtaa yksinäisyydestä. Sitten jaksan taas taaplailla erinäisten ääripäiden välillä välittämisteni kanssa. Ainakin jotenkin. Välillä epäonnistun surkeasti, joskus taas suksee panee tukan lepattamaan.
Suurin osa tapaamistani ihmisistä on sentään niitä, joista minulla ei ole minkäänlaista kasvatusvastuuta. Että älkää käykö mua äidittelemään tai näytä kieltä ja heitän pyyhekumilla!
***
Mutta miten luonnehditaan miehestä säteilevää lämpöä, välittämistä ja kasvatusvastuun ottamista? Onko se isällisyyttä? Kaipa vanhemmuudessa ja kasvattajuudessa parhaimmillaan yhdistyy toisen hyväksyminen omana itsenään, välittäminen ja pyyteetön halu auttaa tätä kehittämään itseään ja kasvamaan potentiaaliinsa. Vaikka tuollaista kasvattajan ihannekuvaa täydellisenä ei pysty heikko ja virheellinen ihmisparsa saavuttamaan, pyrkimyksenä se on kuitenkin hyvin maukas ja mainio. Isoin kasvatusvastuu onneksi rajautuu noihin omiin lapsiin ja mahdollisiin tuleviin opetettaviin, mutta riittää siinäkin rehkintää.
PS. Kuvassa äidillisyyttä edustaa mother of pearl eli helmiäinen. Sen oikeuksien omistaja toivoo kuvaan liitettäväksi seuraavan tekstin: This Wikipedia and Wikimedia Commons image is from the user Chris 73 and is freely available at http://commons.wikimedia.org/wiki/Image:NautilusCutawayLogarithmicSpiral.jpg under the creative commons cc-by-sa 2.5 license.
Jaiks. Nyt, kun olen tehnyt viisi tuokiota putkeen seiskaluokkalaisten kanssa, olen jotenkin onnistunut solahtamaan luontevaan ja mukavaan opettajuuteen ja viihtynyt noiden nuorien, herttaisten, karheiden, kulmikkaiden oppilaiden kanssa. Syrämestäni kumpuaa semmoinen halu ja pyrkimys, jotta he oppisivat ja voimaantuisivat oppimastaan. Tuntiani observoinut opiskelukaverikin ihmetteli, että sinä olit siinä porukassa. Siis niiden opettaja ja ne oli sun oppilaita. Tähän mennessä harjoittelijana olen kumminkin enemmän ollut joku viraabeli siellä heilumassa tunnin silloin ja toisen tällöin.
Totesin luokalle, että he varmaankin tietävät opettavansa meitä yhtä paljon kuin me heitä. Kiitin heitä, kun oli niin kivaa hommailla heidän kanssaan ja joku jopa sanoi, että samat sanat. Suoraan kiitokseen saattaa siis tulla yhtä suora vastaus.
No, pahintahan tässä on se, että kuulemma kovan ja kriittisen kuoreni alta opetustilanteissa putkahtaa jokin omituinen lempeä sekä äidillinen olento. Huh huh. Missä on se meitsi, jota lapset normaalisti pelkäsivät ja vieroksuivat? Poissa iäksi? Opiskelukaveri väitti mukamas, ettei se lempeä tyyppi ole tähän mennessäkään pysynyt piilossa. Hmph. Identiteettiriisin paikka taas kerran. Onneksi voi aina lohduttautua Monty Pythonilla (ja sanottakoon, että Norwegian Blue löysi yleisönsä mainiosti). Totta puhuakseni, lempeyden, huumorin, yksityiskohtiin puuttumisen ja jämäkkyyden tasapaino tuntui jotenkin tässä muovautuvan sellaiseksi kuin haluankin. Ainakin tämän luokan kanssa.
*** And now for something completely different
Tosikoinen lueskeli äitinsä nepotistisesti hankkimaa Winx-lehteä, joka on eräänlainen kurvipimusarjis alakouluikäisille tytöille. Hän kysyi, miksi tuolla tytöllä on vain pikkuhousut jalassa. Tarkemman tarkastelun jälkeen lipare näytti enemmänkin miniltä minihameelta, mutta emme päässeet asiassa yhteisymmärrykseen. Vastasin kumminkin lopulta parhaan tietoni mukaan: Siksi että voi rupsutella vapautuneemmin. Tytär ilahtui asiasta ja päästi hyvin viehkon ja hentoisen rups-äänen Winxin puolesta. Hämähäkit (kädet) luonnollisesti pelkäävät rupsuja ja menivät piiloon Tosikoisen selän taa. Ei siis pidä väheksymän printtimedian vaikutusta tyylikkäiden ja sofistikoituneiden leikkien inspiraattorina.
***
Haluan jakaa kaikkien blogissani hengailevien tyyppien kanssa vielä yhden ilahduttavan Esikois-jutun. Hän sanoi kaikkine konsonantteineen päivineen pari päivää sitten opettajansa etunimen (mistä mainitsinkin) ja nyt hän sanoi virikevillelle h-kirjaimen kera ja hyvin selkeästi HEI HEI. Eivätkä nämä ole ainoat. Puheen yritystä tulee varsin vähän (mm. koska se on niin hidun vaikeaa), mutta se on koko ajan täydempää.
Paistaako täällä aurinko, vai luulenko vaan?
Tippa höijää. Diudiu äkslaäbum. Japada cincculaatiggo.
Tuossa viime päivien opintoteeman pohjalta kiteytyneet ajatukseni tietokoneavusteisesta kielenopetuksesta. Ensinnäkin tietokone on vain väline. Tietokone on vain väline. Tietokone on v... On melko vähän kielenopetukseen järkevästi nivoutuvia asioita, joita voi tehdä ainoastaan tietokoneella. Tietokone on kätevä vempele moneen asiaan, mutta sen käyttämisellä on vain vähän itseisarvoa. Etenkin nykyään, kun valtaosa oppijoista istuu koneen äärellä muutenkin liikaa. Jopa voi olla itseisarvoa tietokoneen käyttämättömyydellä.
Nähtyäni joitakin kielenopetusohjelmia ja opetukseen tarkoitettuja verkkoympäristöjä, olen aika vakuuttunut, että suurin osa kielenopetuksesta on syytä järjestää jotenkin muuten kuin näillä kielenopetukseen nimenomaisesti räätälöidyillä alustoilla. Joistakin näistä voi olla lisäarvoa, mutta haluan nenäni eteen uskottavan tutkimuksen ennen kuin käyn näitä mainostamaan. Yleensä ottaen ne vaikuttavat kalliilta, kankeilta ja nopeasti vanhentuvilta eivätkä ne vastaa suomalaisten ylivoimaisesti isoimpaan kielen oppimisen haasteeseen: puhumisen ja muun vuorovaikutuksen osaamiseen. Jotkin niistä ovat kuolettavan tylsiä. Minusta tylsyys pitäisi varata meidän ihmisopettajien etuoikeudeksi!*)
Sanottuani ylläolevan voin myös mainita, että minua ihan PIKKUISEN turhauttaa tietokoneisiin kohdistuva muutosvastarinta, joka jyllittää kauniin maamme kouluissa tuolla sekä täällä. Hassua kuulla monia paikkoja kokeneilta auskuilta, miten jossain Putkalanhyrsyn Jumalanseläntakusen pikku puukoulussa on vimpan päälle vehkeet, joilla voi vaikka enkuntunnilla tsekata, mikä on Canberrassa säätila, pyöräyttää juutuubista jonkin relevantin pätkän sekä lähettää kimpassa kuvitetun sähköpostiviestin Havaijin ystävyyskoululle. Siis olla autenttinen, ajan tasalla ja eläväinen. Jossain muussa paikassa voi hädin tuskin tulostella Notepadilla naputeltuja materiaaleja koulun tiloissa. Ilmeisesti ainakin Treen norssilla koneistus roikkuu paljolti aineen opettajien aktiivisuudesta ja intomielestä sekä johdon suhtautumisesta tyhmäkoneisiin. Yleensä norsseissa ajatellaan, että pitää olla mahdollisuus opetella monenmoista välinettä, mutta ehkä ei täällä Pohjoismaiden suurimmassa sisämaakaupungissa.
Olen siis juuri niin ärsyttävä nörttiänkyrähumanisti, että minua xtuttaa hirvenä niin tietokonehypetys kuin sen vastakohtakin. Solahdan mihin tahansa opettajainhuoneeseen kuin kalia Matin kurkkuun. (Sen tekstarillajättäjän siis.) Oli miten oli, en haluaisi tulostella kalvoja, kun ne voisi heijastaa tyhmäkoneeltakin. En haluaisi monistella ja tappaa puita, kun voisin pyytää lataamaan tiedostoja verkosta, jotka olisivat optimoituja näytöltä luettaviksi. Jne.
*) Tämä oli huumoria. No oli oli!
Ehkä vielä jonain päivänä minulla on aikaa edes neljännekseen siitä, mitä haluaisin tehdä. Nyt ei ole. Jos joku ehtisi lukemaan Päivi Lipposen teoksen Rakas velvollisuus, joka kertoo omaishoitajista, olisin kiitollinen mielipiteistä, referaateista tai edes rikkahippusesta! Oli aika ihanaa lukea tänään Aamulehdestä Lipposen haastattelua ja ajatella, että joku etuoikeutettukin tajuaa syvällisesti, mistä omaishoitajan elämä on tehty.
Itsehän olen siinä mielessä hyvässä asemassa, että olen kaksinhuoltaja ja tuo epävirallinen omaishoitajakumppanini myös tienaa oikeaa rahaa, toisin kuin minä virallinen omaishoitaja, joka tienaan päätyöstäni vähän päälle 400 euroa kuussa (miinus palkkatuloverotusta kovempi ennakkoperintä). Voin helposti eläytyä siihen, että tilanne olisi toisenlainen. Yksin hoito- ja talousvastuussa, poika ilman mielekästä päivätoimintaa... Vaan enpä mieti sitä nyt, etteivät mene yöunet piloille.
Mielenkiintoinen kuvio kuitenkin, että tässä yhteiskunnassa hoivan arvo on aina vähäisempi kuin lähteistä kaivettavissa olevien tietojen hallinnan. Esimerkiksi opettajilla on sitä kovempi liksa, mitä pienempi osa työstä on kasvatusta ja suurempi tiedon kaatamista päähän. (Sori, tuo ei ollut konstruktivistisesti ilmaistu.) Kotona tapahtuva hoiva on tietysti nollan arvoinen suoritus, joskin tällä erää siitä vielä annetaan jokin roponen, jolla ei varsinaisesti pidä perhettä hengissä. Ihmisistä pidettäköön huolta vain harrastuksena ja liksa tienattakoon Oikeista Töistä?
Itse olen saanut tietysti parasta liksaa mukavissa oloissa hyvin työkaluin ja eduin askartelevana asiantuntijana, mutta kaikkein raskaimmasta työstä ilman mitään etuja summaa, jolla en lasten kanssa voisi pärjätä mitenkään. Palkkapa ei määräydykään työn tärkeyden tai vaikeuden mukaan, vaan tuulen heiluteltavissa olevien markkinavoimien, sekalaisten auringonpilkkujen ja kiinalaisen horoskoopin mukaan.
Väsäilen vielä ensi viikon kahta opetustuokiota. (Kielikorvani väittää, että tuokio on lyhyempi aika kuin 75 minuuttia, mutta riippuu tietysti siitä, mihin vertaa.) Ei kai pitäisi olla niin kunnianhimoinen, mutta vetoan seminaarityöhön, jonka teen näistä tunneista ja olen sitten niin.
Pitäisi pohjustaa luetun bonjaus, teettää yksi semmoinen koe, opettaa pluskvamperfekti (pelkkä sana nostattaa 13-vuotiaassa tarpeen huutaa jippiitä sarkastisesti) ja sen sellaista. Sinänsä plus-que-parfait on helppo, jos osaa perfetton, mutta epäilen, että nämä tarvitsevat kipeästi kertausta myös pefletissä. Itsehän näköjään hädin tuskin saan oikeita termejä ulos näppikseltäni. Mietin noita moilaslaisia värikoodattuja sanalappuja, joita pitäisi järjestellä virkkeiksi tai ainakin lauseiksi. Josko etsisi jonkin pelin? Kirjassa on käyttökelpoisia tehtäviä, yksi AB-paritehtäväkin.
Haluan myös, että lapset puhuvat enkkua. Jos he ovat yhtä peripateettisia kuin itse olen ja mihin vinkattiin aiemmin kommenttiboksissakin, yritän saada heidät pystyyn ja haastattelemaan toisiaan lemmikkieläinteemasta. Siihenkin on valmiina kirjassa tehtävä, jei!
Viikon kappaleessa on teemana lemmikin kuolema. Ajattelin, että varsinaista kappaletta käsittelevällä tunnilla murehditaan kaikessa rauhassa koiran kuolemaa. Seuraavalla tunnilla voitaisiin ehkä siirtyä roisimpaan menoon. Siis katsoa Monty Pythonin Pet Shop ja kerätä siitä kaikki kuolemaa tarkoittavat ilmaukset. Nuoriso oppinee myös käyttökelpoisen sanonnan pining for the fjords ja tutustuvat harvinaiseen Norwegian Blue -papukaijarotuun. Voidaan puhua pari sanaa eufemismeista, tabuista ja niiden yhteneväisyyksistä suomalaisen ja anglosaksisen kulttuurin välillä. Pyytton-klipissä on enkunkieliset tekstit ja se päättyy kohottavasti Lumberjack-lauluun, jonka tosin jätän pois häveliäisyyssyistä. Omaa häveliäisyyttäni en nyt voi syyttää, mutta ehkä ohjaavan opettajan ja 13-vuotiaiden lauman. Pyyttonia on syytä pohjustaa vähän ja varoittaa, että se ei sitten ole kaikkien makuun.
Meille on väitetty, että muutaman minuutin pätkää jostain leffasta (And Now For Something Completely Different) uskaltaa näyttää, mutta mitenkähän on. En saanut Kopiraitista oikein selvää. Oma kysymyksensä on myös nuorison mentaalihygienia.
***
Tänään Esikoinen tuli kainaloon ja juteltiin huomisesta päivästä sekä kouluunmenosta. Poika sanoi yhtäkkiä selvästi opettajansa etunimen! Tuntui ihanalta. Opettaja on tärkeä. Tärkeitä ovat myös roskat ja päivän luksus oli se, kun Esikoinen sai käydä isänsä kanssa kävelyllä viemässä pahvit pahvikeräyslaatikkoon. E. myös kiinnostui Viewmasterista, joten ilmeisesti vempele ei jää vain hetken oikuksi.
Tosikoinen kävi elämänsä ekoilla lastenkutsuilla ja kotiutui sieltä hyvin hikisenä. Pikavilkaisulla kaverin porukat olivat erittäin sympaattisen oloisia. He olivat valmistaneet koko porukalle allergiaystävällisen synttärikakunkin! Vähänkö koin syyllisyydensekaista arvonantoa ja kiitollisuutta. On likalle ihanaa, kun saa syödä samaa kuin muutkin. Ja kyllä hän söikin. Vielä nukkumaanmennessä hän totesi syöneensä vähän liikaakin herkkuja.
Tein tytölle jännittävän päivän päätteeksi pienen rentoutumisharjoituksen ja mielikuvamatkan kylpylään ja leffoihin ja kävi ilmi, että hän on jo kokenut mielikuvamatkailija! Hän kertoi mm. käyvänsä usein jouluaatossa leikkimässä joulukuusen lasipallolla ja sitten viikonloppuaamun lastenohjelmia katsomassa äidin kanssa sohvalla lepäillen. Hinputti.
Tyttäreni on menossa elämämme ekoihin 2000-luvun lastenkutsuihin. Lapsi toimitetaan ovesta sisään lahjoineen ja noudetaan kahden tunnin kuluttua. Hänen hyvä tarhakaverinsa täyttää peräti kuusi vuotta. Mitä tyttö mahtaisi haluta synttärilahjaksi? Ja minkä verran lahjan sopii maksaa? Mietin tosissani Tosikoisenkin himoitsemaa ViewMasteria. Siinä tuntuu olevan taikaa vuosikymmenestä toiseen. Hinta on 15 euron kieppeillä, jos oikein muistan. Rpismassa tosin on tänään lelujen ale, hmmm. Jokin DVD tai kirja olisi ehkä varmanpuoleinen valinta. Vanhemmille lykkäisee kuitin mukaan, niin saapi vaihtaa, jos on jo omasta takaa kyseinen teos. Äh. Liian vaikeaa.
***
Tänään Aamulehdessä yliopiston kielikeskuksen englanninopettaja Mary McDonald-Rissanen luonnehtii pitkän englannin yo-koetta sanoin raskas, tylsä ja vanhanaikainen*). Leikkaan jutun irti lehdestä (tai netistä) ja tallennan portfoliooni, kun siinä annetaan reippaasti suoria sanoja perusteluineen.
McDonald-Rissanen kiinnittää huomiota samaan mielenkiintoiseen kuvioon kuin minäkin: ymmärtämistä mittaavat kysymykset on laadittu niin kuin yritettäisiin jujuttaa kokelaita. Hänestä moinen kikkailu ei välttämättä mittaa kielen ymmärtämistä. Hän myös sanoo ohjeistuksen kielestä jotain tuttua: Jos kokelaiden odotetaan selviävän ensimmäisen tehtävän tekstimassasta, luulisi heidän ymmärtävän pelkät englanninkieliset ohjeetkin.
Seuraavaksi heitetään haaste meille opettajille, jonka mieluusti ottaisin vastaan: McDonald-Rissanen uskoo englannin ylioppilaskokeen heijastavan perinteistä suomalaista kieltenopetusta, joka ei hänen mielestään ole järin modernia. Suomalaiset taitavat kyllä kieliopin, mutta opetuksessa ja ylioppilaskokeissa näkyy pakkomielle pienten yksityiskohtien hiomiseen. Kielikeskuksessa hänellä on näköalapaikka siihen, miten lukiossa pärjänneet opiskelijat taitavat kieltä, joten pidän hänen sanojaan painavina. Hänen mielestään puhetaitoon pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota kuin nyt, koska juuri sitä tarvitaan yhteiskunnassa.
Mieleen tulee tuosta vanhanaikaisuudesta jälleen se, mitä asioista perillä oleva taho minulle tuumasi, kun ihmettelin, miten vähän yo-kokeet ovat muuttuneet sitten vuoden 1986. Kun eivät niistä päättävät ihmisetkään ole muuttuneet.
*) Tulee ihan mieleen muinoinen Pahkasika-parodia Jukka Kajavasta, joka meni suunnilleen näin: Suomalaisen televisioteatterin tila - jäykkää, kulmikasta ja huonoa.
Nuorena ihmettelin, miten joku muka ei voi käydä kapakassa (nyk. baari) kahtena perättäisenä päivänä. Nykyään ihmettelen, miten jaksoin silloin nuorena notkua savuisissa luolissa niin paljon. Koko ajatus tuntuu hirvittävän työlästyttävältä nyt. Siitäkin huolimatta, että edelliset kolme baaritusta (joista kaikki eri seurassa) ovat olleet huippuluokan iltoja. Sellaisia, jotka soittelevat heleitä kelloja useita päiviä. Illan tapahtumista päähän putkahtelevat muistikuvat eivät ole kauhuelokuvasta saksittuja, vaan jostain vivahteikkaasta, sydämellisestä komediasta.
Haluan täten esittää kiitokset Varapygmille ja Norsutanssijalle, Lunnien tajunnalle, Kukkikselle ja Oharille. Vaikka se yksi baari-ilta väsyttää seuraavana päivänä, se jollain mystisellä mekanismilla myös friskaa. Mutta nyyh, tänään olisin saanut nähdä neljännet eri tyypit ravindolas ja luultavasti olisi taas ollut huippista. Vanha käpy vain ei veny. Onneksi uusia tilaisuuksia tulee, kun kahvittelutkin lasketaan. Etenkin, jos samalla ottaa La Famillen huumaavia kakkusia kyytipojaksi.
Olen oppinut juukelisti näinä kolmena päivänä, joina olen kunakin pitänyt 75 minsan enkuntunnin nuorisolle. Ensi viikolla jakson päätteeksi aion kiittää ja tarjota karkit 13-vuotiaille, koska he ovat jaksaneet mua näin hyvin opettaa. Tietysti ohjaavalle opelle kans.
Tänään täytätytin pienen (ja tarkoitan myös pienen, koska vihaan viiskytsivuisia lanketteja väärällään mahdottomia kysymyksiä) kyselyn, jossa utelin, mitä oppilaat pitivät kuvallisesta struktuurista, rentoutuksesta, TPR-verbeilystä ja aivojumpasta. Kyselin myös, mitä he arvostavat opessa, mitä he toivoisivat enkuntunnille ja mikä on jäänyt viikosta erityisen kivana mieleen.
Ylivoimainen suosikki noista neljästä mainitsemastani jeejeestä oli rentoutus! Olin tosi häkeltynyt, olenhan täysin kokematon mielikuvamatkaopas ja suggeroija. Minulla on kai mukavan pehmeä ääni, jolla yllyttää hengittämään, rentoutumaan ja lojuskelemaan mielikuvituksessaan ekana kesälomapäivänä biitsillä. Mutta silti. Ilmeisesti myös Bachin soololuuttukappaleet kelpasivat hyvin. Englanninkielisyys ei näytä haitanneen, vaikka sitä etukäteen mietin eniten. Teachers, try this at school!
Kakkosena tuli kuvallinen tuntijärjestys. Ilmeisesti selkeästä, visuaalisesta tuntistruktuurista voisi olla hyötyä monissakin tavallisissa luokissa. Didaktikkoni tuumasi, että struktuuri tukee myös monia kielen tunteja pelkääviä, kun voi ennakoida, mitä tuleman pitää. Kuvastruktuurin perustaminen edellyttää pientä askarteluefforttia, kuvien valintaa ja semmoista, mutta perustamistöiden jälkeen struktuurin pystytys taululle ei ole vaivalloista lainkaan. Itsekin hyödyn, kun voin vilaista taululta, missäs mentiinkään ja mitä seuraavaksi. Myös jonkin tehtävän jääminen pois on helppo havainnollistaa. Ensi viikolla ajattelin myös kokeilla oppilaiden omaa valintaa parista eri vaihtoehdosta. Bonuksena: jos tunnin lopussa on tiedossa jotain kivaa, kuvat voivat toimia motivaattoreina elikkäs täkyinä niin, että oppijat jaksavat pakertaa.
Pari vastausta aiheutti vakavaa huolestuneisuutta. Koulupsykologi huomio! Peräti kaksi oli maininnut viikon kohokohdissa verbikokeet! Joko näillä on vinoutunut huumorintaju tai jotain vielä vakavampaa.
Pyysin muuten tänään nöyrästi anteeksi, kun olin rikkonut luokan sääntöjä. Soo soo. Nimittäin eilen tunnin lopulla jonkun kännykkä piippasi ja olin kärppänä ihmettelemässä, onko jollakulla PUHELIN päällä. Herttinen. No, tunnin jälkeen totesin, että olipa hyvinkin, minulla. Huoh. Pahoittelin, että olin sillä tavalla käynyt syyttelemään täysin viattomia ihmisiä ja lupasin vältellä vastaavaa noloutta jatkossa.
Olen aika hypessä nyt, kun pää kuhisee kaikkea tunneilla opittua ja havaittua. Olen vielä niin nyypiö että hirvittää! Mutta kun kerran opin koko ajan mokistani niin, etten enää pelkästään totea mokia vaan osaan enimmäkseen korjata niitä ja välillä jopa vältellä, niin ehkä minusta vielä joskus ammattilainen leivotaan. On ollut mycket hienoa, kun oppilaat uskovat minun komentamistani eivätkä ota terhennyksestä nokkiinsa ja vielä hienompaa se, että kontaktit näihin oppilaisiin onnistuvat hyvin mukavasti. Minulta ilmeisesti viitsii ja uskaltaa kysellä kaikenlaista eikä kommentointikaan ole ennenkuulumatonta.
Hypetän nyt kun hypetyttää, ensi viikolla sitten ehkä jotain muuta. Tuskin mitään kovin vastakkaista kumminkaan. Karkit tarjoan joka tapauksessa vaivan palkaksi, kun oppilaat ovat täyttäneet kyselylapun numero kaksi. (En ennen lapun täyttämistä, ettei lahjonta vaikuta arviointeihin.) Ja kerron sen tosiasian, että on ollut kivaa saada harjoitella heidän kanssaan.
Tuntuu hieman hirveältä, että siitä on jo 20 vuotta, kun työskentelin postinkantajana ja aamuisin pakkokuuntelin radio ysiviisseiskasta mainosrallia uudesta upeasta kauppapaikasta. Koskikeskus, Koskikeskus pian avataan. Koskikeskus, Koskikeskuksessa pian tavataan. Elintarvikkeista muotiin, tavaratalosta puotiin, kaiken kattaa Kossskikesskuss. Se oli todella hirveä styke, kuten aavistaa saattaa. Koskikeskus on sanana tietysti joka lauluntekijän unelma, niin näpsän sulava sijoittaa riimiin kuin riimiin.
Aikoinaan koskenranta oli täynnä erinäisiä vanhoja ja hienoja tehdasrakennuksia ja syntyikin melko paljon meteliä, kun ne revittiin alas ja rakennettiin tilalle korkeanlaisia, kalliita asuintaloja eikä edes säästetty puistokaistaletta kaupunkilaisille rantaan. Asuintalot kumminkin näyttivät tosi sieviltä ja siisteiltä, kun niiden viereen pystytettiin 18-kerroksinen Ilves-hotelli. Joka puolestaan näytti lähes somalta, kun sen vierelle rakennettiin omituinen, iso lasihökötys, Koskikeskus. Nerokasta kaupunkisuunnittelua. (Kuvat löytyvät linkeistä.)
Koskari on mielestäni aika penseä paikka eikä ainakaan järin viihtyisä. Jotenkin busseihinkin on sieltä vaikeaa mennä ja kivoin puoli siinä on, että pakkasella saa lämmitellä Kosanderin verran, jos kävelee vaikkapa lipastolta Klingendahliin.
80-luku oli vinkeää aikaa. Osataan tosin vieläkin. Tampere aikoo käyttää ties kuinka monta miljoonaa euroa rakentaakseen 2,3 kilometriä pitkän tunnelin, johon ängetään Näsijärven rantaväylän liikenne. Julkisuudessa esitetty kustannusarvio, 120 miljoonaa euroa, on kuulemma rankasti alakanttiin. Valtion rahoja hankkeeseen kaiketi käytetään 36 milliä. Varmaan oikein kiva asia tämä tunneli, mutta tylsät, visiottomat äänestäjät aina jaksavat vonkua, että ne peruspalvelut pitäisi saada kuntoon. Kaupungin visionäärit sen sijaan ajavat käärmeitä pyssyyn ja toteuttavat toinen toistaan uskomattomampia hankkeita. Jokin tässä nyt mättää ja se jokin on varmaan se, kun nuoriso ei jaksa kiinnostua puoluepolitiikasta (heh heh).
Olipas jännittävä tapaus tuo tämän päivän tunti. Minua jännitti siinä määrin, että tunnin alussa kädet tärisivät. Se ei vaadi kovin kovan luokan jännitystä minulla, tosin. Huvitti vaan, kun jaoin verbikoelappuja lapsukaisille, miten selvästi tutina näkyi. Lapset suhtautuivat mondeenin herrashenkilön tavoin asiaan eivätkä siis olleet moksiskaan. Itsekin olin lunki jännittämiseni suhteen, jos tiedätte mitä tarkoitan.
Nykyään voin yleensä suhtautua omaan jännittämiseeni, että kappas, tämä hommeli. Se ei ole enää vuosiin ruvennut kumuloitumaan, tuntuu vain enempi sympaattiselta. Tämä on muhkea kehitys, koska nuorena jännitys oli halvaannuttavan hirveän kamalaa. Nyt vain nykii ja tuumaan, että kiva juttu, kun arvostan yleisöä. Tai iik, ehkä nyt taianomaisesti manasin sen takaisin. Suomalaisessa pessimistis-maagisessa maailmankäsityksessä mikä tahansa hyvä homma, jolla elvistelee, kumoutuu heti.
Huomenna heti kahdeksalta aamulla tehdään pienen pieni mielikuvamatka, jos löydän äänieffulevyni. Jos en löydä, tehdään rentoutuminen muuten vain, paitsi etten ole löytänyt kaavailemaani Lumen valon levyä hyllystäni. Hmph. Mihin levyni katoavat? (Pyysin jo Hannaltakin lupaa soittaa sitä tunnilla. Sillä perusteella, että haluan turmella nuorisoa. Eiku hups en tainnutkaan paljastaa todellisia tarkoitusperiäni.)
Tarkoitukseni on myös ryhtyä kirjoituttamisrojektiin. Brainstormia ja ideakarttaa on luvassa, samoin esimerkkitekstejä toivotusta genrestä. Haluaisin, että oppilaat kirjoittaisivat pienen tarinan ja pääosassa olisi joku lemmikkieläin, kun nyt on semmoinen elukkateema. Tarvitaankohan myös juonikartta? Ainakin Peer Review, sen Gyntin sukulainen, on tiedossa ekalle versiolle ehkä ylihuomenna. Jeejee.
Murkut olivat kivoja ja kilttejä, mitä nyt oli vähän sitä normaalia höhhistelyä, kun ei kukaan elävä ihminen jaksa olla parinkymmenen hengen ryhmässä 75 minsaa toutaalisessa ruodussa. Kyllä ne taas jaksoivat, kun muistutin ja tekivät lopulta hommiakin kuin heinämiehet. Uutuudenviehätystä? Riittävästi fyysistä riehuntaa? TPR-verbit olivat hieman sekava kokemus, mutta ensi tunnilla ne jo tietävät idiksen ja voivat toistella teonsanoja tekemistä näytellen vaikkapa pareissa. Välillä mietityttää, että olisin itse saattanut kolmetoistiaana vihata joitakin teettämistäni harjoituksista... Halusin mieluiten lojua passiivikkona pulpetissa ja antaa opettajien kantaa tietoa tarjottimella eteen.
Jämäkkyys on kyllä kova sana. Lapset näköjään tykkäävät, kun pitää niille sopivasti jöötä. Välittämistähän se työrauhan rakentaminen tietysti ilmaisee.
Tilasin elämäni ensimmäisen rikostaustaotteen oikeusrekisterikeskuksesta. Tilaus onnistui yhdellä sähköpostilla ja viikon verran sujahti aikaa siihen, että ote oli postilaatikossa. Sen mukaan en ole loukannut sukupuolisiveellisyyttä, en tehnyt seksuaalirikoksia, en tappanut, murhannut taikka surmannut, en törkeästi pahoinpidellyt tai ryöstänyt enkä huimausaineidenkaan parissa ole vehdannut. Mistä olen oikein tyytyväinen. Enkä myönnä törkeättömästikään pahoinpidelleeni tahi ryöstäneeni. Laillista huimausjuomaa olen joskus ottanut, kun kaverit ovat pakottaneet.
Peruskelpoisuus lasten opettamiseen on reilassa, vaikken taida olla mikään standardinmukaisesta pakasta suorana ja sädehtivänä poimittu roolimalli. Omasta mielestäni etikkaiset arvoni ovat tietenkin ihan huiput, huom. huom.
Olen väsännyt tämän viikon harjoitustunteja ja jännittää, lähtevätkö oppilaat mukaan esim. TPR-hommeliin. Tarkoitus olisi aloittaa joka tunti pienellä Kapteeni käskee (Simon says) -virityksellä. Ekalla tunnilla minä komennan, esim. stand up, jump, rub your nose ja me kaikki teemme käskyn mukaan. Seuraavalla tunnilla oppilaat saavat poimia kalvolta käskyjä ja sitä seuraavilla haaveilen, josko joku keksisi ihan omankin jutun, millä kyykyttää muita (ja itseään). Homman tavoite on muutaman minuutin harjoituksella saada ajatukset englannin kieleen ja saada veri kiertämään sekä terästää sanastoa. Sitten jaksaa ähertää verbikokeita ym. kivoja.
Aion myös kokeilla musiikilla terästettyä pienen pientä mielikuvamatkaa englanniksi kuullunymmärryskokeeseen valmistautumisessa (Kari Moilasen vinkki, hän puhuu kuulonavausmatkoista) ja aivojumppaa keskittymistä vaativien jaksojen edellä. Jos hommelit eivät mene jakeluun, keksin kyllä muuta, mutta nyt huvittaa koklata moniaistisia ja fyysisiä juketteja.
En ole kovan luokan VAK-uskovainen (kun ei ole tarpeeksi tieteellistä näyttöä mallien skulaamisesta) tai muukaan hörhö, mutta on täysin selvää, että 75 minuuttia istumista peppu penkissä piirtoheitinkalvoja, kirjan tehtäviä ja opettajan narinaa aistiessa ei ole kenellekään hyvä lähtökohta kielen oppimiselle! Olen itsekin kuolla pitkillä luennoilla, vaikka vääntelehdin, kääntelehdin, piirtelen sekä nipistelen itseäni pysyäkseni skarppina. Enkä ole edes 13-vuotias kasvun ja hormonien kuhinapesä, toisin kuin nämä. Näitä lapsukaisia saa kovasti rohkaista puhumaan englantia, joten aion käyttää erilaisia säällisiä keinoja, jotta en mä osaa -reaktiot vähenisivät ja yritykset lisääntyisivät. Vinkkejä otetaan vastaan!
Olen niin tottunut takapakkeihin, että automaattisesti toppuuttelen ilakointia autistisen lapseni edistysaskelista. Sitten käyn vakituisen sisäisen vuoropuhelun. Ei ole mistään pois, jos nyt annan itseni kunnolla ilahtua. Jos ja kun takapakki tulee, etukäteen murehtiminen ei auta lainkaan! Tietysti semmoinen nyt kaikki muuttuu iäisesti paremmaksi -ajattelu petaa turhia pettymyksiä, mutta edistysaskeleen tunnistaminen ja sen takia bilettäminen ei haittaa mitään eikä ketään. Nyt tapahtuu jotain kivaa ja siitä sopii riemuita, vaikka siitä ei tulevaisuudessa seuraisi mitään järähtelevän ihmeellistä.
Esikoinen toimi häkellyttävän kätevästi ja itsenäisesti tänään keittiössä. Hyväntuulisena hän täytti tiskikoneen, tiskasi kattilan käsin (kuuma vesi, snadi tiraus tiskiainetta), pyysi kuvalla lupaa viedä roskat, asetteli uuden roskapussin astiaan, pyyhki pöydän, nosti kylmätavarat jääkaappiin jne. jne. Jotain on tapahtunut! Usein hän on kierroksilla ja tekee hassuja juttuja, kuten ruuttaa puoli pulloa tiskiainetta tai pyyhkäisee murut lattialle, roiskuttelee, häslää jne. Nyt hän toimi rauhallisen määrätietoisesti ja täysin adekvaatisti. Onhan näitä opeteltu, mutta nyt jotain on loksahtanut kohdalleen. Kiitin häntä sydämellisesti ja kerroin, miten paljon apua hänestä on huushollauksessa.
Meillä valitettavan yleinen ylikierroksilla häslääminen hermostuttaa enkelinkin. Ja milläs opetat riittävän rauhallisesti tyyppiä, joka mesoo ja säntäilee eikä lähde yhteistyöhön tai seuraa ohjausta? Olisikohan niin, että lapsen intoutuminen kuvakommunikaatioon on parantanut keskittymistä ja rauhoittanut muutenkin? Nyt Esikoinen on ottanut kuvakansiota koko ajan oma-aloitteisemmin esiin ja kertonut sen avulla asioita. Samalla hän pyrkii ääntelemään sanoja. Onko liian hienoa?
No, kaikenlaista lupaavaa aina tapahtuu, mutta lupaukset eivät välttämättä täyty, eli ei koskaan pidä pedata pettymyksiä, jotka pahimmillaan voivat kostautua lapselle, joka ei ole vastuussa läheistensä odotuksista. Pitää suhtautua vain avoimesti, ilahtua ja kannustaa.
Kas, kiersin takaisin alun teemaan. Terve vaan, pettymysten, odotusten ja ilahtumisten spiraali! Nyt ollaan ilahtumisvaiheessa ja keitetään mojovat kaffet sen kunniaksi eikä karhunhalauksiakaan pidä puuttuman.
***
Tosikoinen kysyi, mikä on rock'n'roll ja voisinko laulaa hänelle sitä. Yritin laulaa Johnny B. Goodea, mutta melko nopsaan totesin, että laulu on rokissa vain yksi bändin instrumenteista eikä sillä oikein saa rokkia havainnollistetuksi. Kitaralla onnaisi paremmin. Yritin toki myös laulaa Berryn kitarointia ja vetäistä pätkän ankkakävelyä. Toivottavasti meillä ei ole piilokameroita ja toivottavasti lapseni toipuu tapauksesta 18-vuotiaaseen mennessä. Onneksi on Juutuubi.
Tiedättekös muuten suomalaisia covereita tälle kappaleelle? Minulle tulee mieleen yksi.
Kiitokset Kriisille kuumasta WIRED-vinkistä! (On kyllä loistavaa, kun on näitä vakoilijoita, jotka ilmiantavat autismijuttuja.) Tuoreen WIREDin sivuilta löytyy räyhäkäs autismijuttu. Se soittelee suloisesti empowerment-henkisiä kieliäni ja ammennan siitä valikoituja (ja huolellisesti dokumentoituja) viitteitä myös sosiaalialan amkiin enkunkieliseen autismisessiooni. Hurlaa, juttu on tarjon myös verkossa!
***
Olipa muuten tänäisillä kidnappaajanaisillakin tavattoman terveellisiä autismiasenteita. Sitä paitsi alue-Aune vaikuttaa lupaavalta. Näin sitä mennään murheen alhosta hypetykseen in nou taim, vaikkei pipolaareja kai ollakaan.
Yhdentoista maissa pihaan tulee auto, johon pahaa-aavistamaton nainen menee kyytiin. Siellä on kaksi mukavaa rouvaa, jotka ensin lounastavat naisen kanssa ja sitten vievät hänet Ylisen kehitysvammalaitokseen! Nykyään ei voi ihminen viettää huolettomia gradupitoisia perjantaipäiviä kotonaan, vaan pitää varautua kaikkeen.
Ylisellä on tarkoitus keskustella Pirkanmaan alue-Aunesta. Pirkanmaa tarvitsee palkallista ihmistä, joka voisi rakentaa verkostoja eri toimijoiden välille (täällä nimittäin ON toimijoita ja osaamista siellä täällä). Tämän myös pitäisi olla perillä alueen ruohonjuuritason pulmista sekä rakenteellisista ongelmista, aukoista palveluverkossa jne. Aukkojahan on ja niistä putoilee kokonaisia ihmisiä koko ajan. Monenlaista muutakin tarvista on.
Nyt saamme jonkinlaisen kontaktin joka silloin tällöin ehtii hoitaa tätä pestiä. Auneja tarvitaan ja auneverkostoa on syytä rakentaa. Ennen muuta tänne kuitenkin tarvittaisiin palkattua työntekijää. Vaikka sitten muiden neuroyhdistysten kanssa, jos liitolta ei irtoa hankkeeseen tukea.
Vapaaehtoisvoimien varassa meidän tilanteemme ei tästä taida parantua mihinkään, kun me vapaaehtoiset olemme niin väsyneitä. Usein yhdistyksen ns. rivijäsenet tuntuvat kuvittelevan, että yhdistyksen hallituksen jäsenille putoaa taivaasta yhtäkkiä lisää aikaa, lisää voimia, lisää kaikkea. Ikävä kyllä hallituslaiset ovat yleensä samassa ahdingossa kuin rivijäsenetkin, samassa veneessä. Olemme vain lisäksi olleet niin hulluja, että olemme vastaanottaneet luottamustehtäviä, eli kasan vaatimuksia. Kiitoksia on turha odottaa, jos ei pidä pettymyksistä. Joskus parempaan päin hiukan liikahtanut asia on tärkein palkkio.
***
Ihmetteleekö muuten joku sitä, etteivät nuoret tai varhaiskeski-ikäiset ole hirveän kiinnostuneita politiikasta? Pienehköissä yhdistyksissäkin on hikistä hoitaa asioita, saati sitten massiivisen raskaissa järjestöissä, kuten poliittisissa puolueissa! Siellä ne samat suurten ikäluokkien tyypit kököttävät vallassa maailman tappiin ja jos satut olemaan mediassa myyvä persoona, pääset ehkä puolueen koristeeksi.
***
Nyt on niin monta herkullista sananvapauskiistaa meneillään, että tekisi mieli kirjoittaa niistä. Lääh. Vanhasen tapaus on nyt päällimmäisenä. Pitäisikö poliitikoilla olla suurempi yksityisyyden suoja kuin meillä tavallisilla pulliaisilla? Jos joku kirjailijatoivo olisi joskus sukupuolihässinyt ja nautiskellut terveellistä lähiruokaa kanssani ja sisällyttäisi erinäiset suhteemme romaakkiset sattumukset omaelämäkerralliseen opukseensa, voisinko voittaa oikeusjutun? Entäs kun ihmiset blogeissaan kirjoittavat omasta elämästään, jossa usein vääjäämättä seikkailee muitakin? Pitäisikö sulkea kaikki muut pois? Joku on joskus ehkä siteerannut tekstiviestiäkin! Mites sitten nuo kaikki muistelmat? Niissähän esiintyy ties ketä ja ties missä valossa!
Oli miten oli, parisuhteen yksipuolinen lopettaminen tekstiviestillä pitäisi määrätä rangaistavaksi teoksi.
Mitä jos kiellettäisiin vain kaikki minua ärsyttävä ja minun mielestäni höpsö sekä turha aineisto? Minulta pitäisi siis kysyä ensin ja maksaa tietysti kunnolliset konsulttipalkkiot. Meitsin valistuneeseen diktatuuriin perustuva sananvapaus olisi muuten hyvä idis minun kannaltani, mutta joutuisin lukemaan käsittämättömän määrän skeidaa. Pitääpä vielä kehitellä tätä ajatusta.
Sain tänään yhteensä kaksi täsmäsähköpostia yhteensä kahdelta ohjaajaltani ja olen taas luottavainen, että hoitelen hommat himppeen. Snif. Vähänkö olen emotionaalinen taas, mutta snif. Jotkut pedagogit osaavat niin hienosti juttuja, että täytyy ihailla ja ottaa oppia. Hetkessä joku osaa kääntää palikat siihen asentoon, että totta kai haluan ja jaksan suorittaa kaikki tarvittavat kultapipanat. Eikä tarvihe lyödä päätä seinään. Seinästä voi tulla kova pipi.
Sitä paitsi voitin arvonnassa mustan pipon, jossa lukee suurin valkoisin kirjaimin MORO. Onko tämä viesti kohtalon? Ja mitähän se mahtaa tarkoittaa? Tervehdys seinälle?
Lainaan miehen kaapista isoa isoa paitaa ja jalkaan puen joogapöksyt sekä villasukat. Kääriydyn työskentelyyn ja se tuntuu rauhoittavalta. (En tee työtä paineessa, vaan omasta halustani. Saan valita toisinkin. Nyt pitää näköjään kohdella itseään silkkihanskoin, etten kuole, pyörry ja oksenna.) Osaan yhtä ja toista ja omasta sekä äiteen mielestä olen aika hyvä ajattelemaan. Olen monitaitoinen profe eikä yksi hyytävä opettaja voi viedä minulta mitään muuta pois kuin hyvän mielen. Ja tyrkätä kuormaani sen yhden ratkaisevan oljenkorren.
Aina, kun törmään johonkin typerään tilanteeseen, etsin ensin vikaa itsestäni. Aina. Josko opettelisin siitä pois? Ei minulla ole niin paljon valtaa, että voisin aina olla vastuussa kaikesta. Ihmiset törttöilevät koko ajan silkkaa ajattelemattomuuttaan ja sumeita tunnepurkauksia roiskuu sinne tänne eikä monia kiinnosta, mitä semmoinen saattaa muille tuottaa. Moni (ammatti)kasvattaja jopa luulee, että omien mokien myöntäminen syö uskottavuutta! Håh. Otan vain oppia ja hyödynnän saamiani kokemuksia omassa törttöiltoiminnassani. Ja pyydän reilusti anteeksi tarpeen tullen.
Olen liian pehmeä ja pipi olemaan ihmisten kanssa juuri nyt, joten pysyttelen kotona. Sitä paitsi törkeä, rytmihäröjä ja migreeniä tuottava xtutus on täysin legitiimi syy jättää väliin hyvätkin tunnin mittaiset koulutukset. Shrinkkini luultavasti määräisi minut viikkojen hermolomalle, jos saisi tilaisuuden.
Kaipa tuo auskuna oleminen muistuttaa ajoittain liiaksi lapsuuden kouluaikoja ja sieltä tulee ilkeitä kummituksia järsimään hypotalamusta (ks. kuva). Olisi varmaan kantsinut mennä ammatilliselle puolelle opeharkkaroimaan, koska siellä SÄ:n kuvausten perusteella saa aikuisopetusta. Yläasteen jälkeen menin iltalukioon ja siitä lähtien olen viihtynyt opinnoissa, kun olen saanut olla oikea ihminen.
Tallennan tämänkin tunnemuiston mieleeni ja pyrin omassa työssäni siihen, että hoteisiini annetut oppijat saavat tuntea olevansa oikeita ihmisiä. Osa heistä pitää ärsyttävänä, ettei paapota ja tehdä kaikkea helpoksi. Oppiminen vaatii omaa työtä, sitä ei voi tehdä toisen puolesta. Pitää kasvaa omaan vastuuseen.
Tänään vain itse jään jotain paitsi sen takia, etten en ole paikalla, muille ei koidu haittaa. Sen sijaan ensi viikolla olen itse opettamassa ja minulla on siis järkevä rooli ja tehtävä. Nyt mielikuvaharjoittelen sitä, etten anna lasten puhua päälle, kun ohjeistan. Ohjeistus sinänsä oli eilen onnistunutta ja selkeää (jee!), mutta vielä kun saisi ne aika ajoin häirinneet rönsyt sieltä luokan takaa pois, niin ei tarvitsisi ohjeistaa moneen kertaan. Kilpahuuteluun en lähde.
Pygmin ja Norsutanssijan kanssa viime viikolla tulin terhennelleeksi, että haluan opettajana olla ennen muuta reilu. Äärimmäisen reilu! Sitten yritimme miettiä, missä kohtaa reiluus menee liiallisuuksiin, mutta emme keksineet. Opettaja oli muuten aika jees, mutta hyi hitto, miten se oli reilu.
PS. Tajusin tuossa, että olen salaa jo pitkään pelännyt, etten enää pysty tekemään muuta kuin omaishoitajan duunia. Pienetkin takaiskut nostattavat aina syvempää pelkoa, etten enää jaksa mitään muuta. Auts. Kuitenkin arvostelukykyni väittää, että jaksan tehdä monenkinlaisia muita töitä ja nämä muut työt käyvät hedelmällistä vuoropuhelua omaishoitajuuden kanssa.
Kun viimein heräsin migreeniuhan jälkeisestä tokkurasta, vietin erittäin mainioita hetkiä lasten kanssa. Esikoisen kanssa teimme tuoreet läksyt ja vielä rästiin unohtuneet läksyt. En hermostunut ollenkaan, vaikka ohjeistaminen oli paikoin jopa vaikeampaa kuin seiskaluokkalaisille*)! Lisäksi keksin lennosta Tosikoiselle omat läksyt, jotta saimme pakertaa yhdessä pöydän ääressä eikä kukaan häiriköinyt ketään. Iltatuokio Tosikoisen kanssa oli hyvin hauska, kun tytär teki Kiki-tiikerilleen kaikenlaisia samoja juttuja kuin minä hänelle. Oli palsamia sielulle seurata sitä, koska hän oli jämäkkä, hellä ja kiva. Nimittäin haluan uskoa, että se kertoi myös jotain minusta mutsina. (Kuten kertonee sekin, kun hän äksyilee pehmoilleen ja pomottaa. Mut ei puhuta nyt siitä.)
Nyt tuntuu koko ajan pelko persiissä. Romahdanko suoraan uupumuksen kitaan, jos piiskaan itseni kaikkiin suorituksiin. Uupumuksesta toipuminen on yhtä hidasta himputtia! Ei enää sitä! Ei! Se on kaikille viattomillekin osapuolille täysin epistä, jos minä vaan kuljen neljäsosakuntoisena hissuksiin yrittäen toipua. Jospa siis priorisoin priorisoimistani ja nostan korkealle voimahetket lasten, miehen ja kirjojen parissa. Ja liikunnan, tietty, kunhan tuo nilkka vain ei poxahda pahemmin. (Siinä on ehkä jänteenympärystulehdus.) (Aargh.) Ainakaan tämä ahdistus ja murehdinta ei edistä pyrkimyksiä. Vaan pakko kai nämäkin on lusia, kun eivät ne muuten liikahda mihinkään.
Tietenkin tuntuu kamalalta, jos joutuu luopumaan siitä yhdestä jutusta juuri, kun se on näin lähellä. Mutta oma terveys on se kivijalka, jonka päälle kaikki muu elämässäni rakentuu. Katsotaan nyt, kuinka muijan käy. Yhtäältä mietin, oliko tämänpäiväinen reagointi merkki uupumuksen partaalla hillumisesta (aivoni ihan todella tuntuivat kuumenevan kun otti tuo tylytys niin paljon päähän ja mieleni teki karjua ja raivota enkä siis voinut muuta kuin rynnistää suorinta tietä kotiin), mutta toisaalta olen iloinen, että vihdoinkin neljän kympin iässä osaan ottaa omatkin tunteeni huomioon, kun kumminkin käyttäydyn sinänsä riittävän korrektisti eivätkä elottomat tai elolliset olennot ole lähelläni vaarassa. Jämäkkyyskasvatusta kuitenkin tarvitsisin yhä.
Äh. Pitää yrittää etäännyttää itsensä ja nousta tämän hornankattilan yläpuolelle, niin ehkä sitten pystyn paremmin näkemään, mikä on tärkeää ja mikä kestää varrota.
*) Väännä rautalankaa kolme kertaa enemmän kuin luulisit ja sitten vielä siihen päälle ainakin pari mutkaa. Niin vain pari luokalla olevaa kysyy, jotta ope, siis mitä pitikään tehdä ja saako käyttää violettia tussia.
Ainesosat: Otetaan yksi hermoraunioksi stressaantunut omaishoitaja. Jätetään sen lompakko kotiin aamulla. Tyrkätään se pitämään harjoitustunti 8 - 9.15. Laitetaan sille palautetunti klo 11. Sen jälkeen pitäisi vielä odottaa nälkäisenä tyhjää toimittaen puoli kolmeen, jolloin alkaisi ryhmänohjaustunti. Siellä kyseinen hermoraunio ehtisi viettää kolme varttia, kun jo pitäisi juosta pää kolmantena jalkana kotiin Esikoisen koulutaksia vastaan. Vatsa yhä tyhjempänä.
Räjäytys: Otetaan yksi opettajaharjoittelijoiden ohjaaja (kymmenisen vuotta nuorempi ja ilmeisesti perheetön), jolta pommi menee kysymään, miten voisi suorittaa iltapäivän ryhmänohjauksen, kun ei kovin hyvin pääsisi paikalle. Ohjaaja tuumaa, että tilaisuudesta oli ilmoitettu hyvissä ajoin ja pommin pitää vain opetella aikatauluttamaan asioita.
No juu. Joka ainoa päivä on täynnä erilaisia kiveen veistettyjä kellonaikoja, joita en itse saa valita. Juuri míssään ei ole joustoa. On hienoa saada palveluita ja on hienoa, miten arkirutiinit helpottavat elämää ja on hienoa sitä tätä tuota. On vähemmän hienoa olla kaikkien veistenterävien kellonlyöntien silvottavana, kun tuntuu että itseä ei jää kohta laisin jäljelle. Kaipa omaishoitajuus olisi järkevää vain päätyönä mut hitsi kun 400 eur/kk ei oikein riitä elämiseen. Ja kumminkin kaipaan muitakin tilaisuuksia käyttää oppimiani asioita.
Minulle on ollut kunnia-asia, etten ole anelemassa opiskelijana erivapauksia omaishoitajuuteen vedoten, mutta kunnia-asiat saattavat olla todella typeriä asioita. Mietin sitä. Nyt kumminkin pitää mennä pötkölleen, ettei tämä uhkaavasti migreenintynkää muistuttava juttu pahene. Ultravitutus, kirkas auringonvalo ja syömättömyys voisivat hyvinkin poikia migreenin, vaikka yleensä ei ole taipumusta. Ovathän nämä näkökentässä lilluvat sahalaidat toki koristeellisia. Ja Clotamit loppu!
PS. Tiedättekö mitä räjähtävä omaishoitajapommi tekee? Arvauksia?
Eilen illalla Esikoinen ei saanut unta. Hän piti ääntä huoneessaan. Lopulta hän tuli ovelle ja viittoi itken itken. Kyselin, mikä hätänä, mutta en saanut oikein vastausta. Menin pojan viereen vuoteeseen ja otin kainaloon. Viitoimme pimeässä kädet käsissä.
Koulusta ei ollut tullut vielä maaliskuun kalenteria, joten viitoimme yhdessä, mitä tänään tapahtuisi. Koulun ja toimintaterapian jälkeen mustamakkaraa ja pullaa kauppahallista ja sitten kotiin. Illalla vielä liikuntae-ö (kerho). Poika rauhoittui ja lepäilimme kauan lämpimien tunteiden aaltojen velloessa välillämme.
Silloin kun on muutenkin rasittunut, voi hermoa aika pahasti piukauttaa jonkun toveritskin tapa sähköpostitella ja kysyä, voisinko ystävällisesti tehdä sitä, tätä ja tuota. Jos ensimmäiseen ystävälliseen komentoon ei reagoi samana päivänä, se tulee seuraavana päivänä uudelleen jälleenlähetyksenä. Ja sitä seuraavana. Toivottavasti ei näytä siltä, että olen meidän putiikissa se, jota ahdistella aina, kun siltä tuntuu. Ystävällisesti lopulta osoitin kysyjälle tutun nettisivun, josta kaivatun tiedon löytää. Toivottavasti helepotti.
Voi tietysti olla vaikeaa eläytyä siihen, että jollakulla todella on järkyttävän vähän aikaa, jos itsellä ei muuta olekaan. On oikeutettua kysyä, saako aikapulainen ihminen ottaa luottamustehtäviä, joita ei ehdi kunnolla hoitaa. Mielestäni en olisi saanut ottaa, mutta kun vaihtoehtona näytti olevan koko toiminnan kuivettuminen, tuntui, että oli pakko. Olen pahoillani, etten ehdi hoitaa pestiä parhaalla tai toiseksi parhaallakaan tavalla, mutta en pyydä anteeksi. Parempi tämä kuin ei mikään.
Ääähhhhh. Ensi vuodeksi en enää lähde hommiin vaikka tulisi mörkö ja söisi koko yhdistyksen.
Nyt on kuulkaa herrrrrrmo piukalla. Luultavasti tämä liittyy siihen, että olen listaillut, mitä kaikkea pitää tehdä (mieluiten heti paikalla). Kun hässäkkään lisää erilaiset sähköpostit, joissa vaaditaan yhtä ja toista (mieluiten heti paikalla) ja perheen ärsyttävän oikeutetut vaatimukset tehdä jotain (mieluiten heti paikalla) ja omat haaveet tehdä yhtä ja toista (mieluiten heti paikalla), lopputuloksena on eräästä klassikkoteoksesta tuttu tilanne. (Lukijan älyä koettelee, kumpi noista on tarkoittamani klassikkoteos. Oikeasta veikkauksesta palkinnoksi hemaisevaa kahvi/kaljaseuraa, mikäli selviän tästä kaikesta ilman mahahaavaa. Jos en, yrmyttävää piimäseuraa.)
Yhdistyksen kevätkokous lähenee lähenemistään ja sinne pitäisi vääntää dokumäntti. Huomenna pitäisi olla keskiviikon tuntisuunnitelman valmiina. Pitäisiköhän tarttua fiktiiviseen teokseen ja ojentautua sohvalle lukemaan sitä nyt, kun lapsetkin on ruokittu? Usein peukun imutt kirjan lukeminen on parasta silloin, kun putkiaivo tuntuu tukkeutuvan ja kuohuvan yli sekä ali ja ratkeilevan keskeltä.
Opintojen järjestely syö rohmuna aikaa. Kokonaisuudet on suunniteltu siten, että niiden sisällöt ovat atominkokoisina palasina maailmalla. Harmi kyllä järkkäilyyn, kalenterin sompailuun, kirjaamiseen ja laskeskeluun kuluvaa aikaa ei ole sisällytetty kokonaisuuksiin. Joka esimerkiksi opettajaharjoittelu II -kokonaisuudessa on yhteensä 10 harjoitustuntia (à 75 min) kaikkine valmistautumisineen, ohjaajan palavereineen ynnä palautesessioineen plus 90 tuntia (à 60 min) muuta koulussa riehumista, kuten välituntivalvontaa, muiden tuntien seuraamista, vanhempainiltaa, ryhmänohjausta jne.
Konkreettinen palkkio raadannasta on 8 opintopistetta tai meillä kävyillä 5 ov. Kun miettii, millaista pinnistystä normaalisti viiteen ovariin vaaditaan... huomaa, että kannattaa lopettaa miettiminen alkuunsa.
Vähänkö riipii graduaattorin syöntä kumminkin, kun huomaa ahertaneensa hulluna kalenterin, dokumenttien, sähköpostin ym. parissa eikä kostu siitä yhtään tuntia suorituksina. Pelkkää metaa prkl. Työ-töissä tämmöisestä sentään saa palkkaa. Nyt saa vain aah-toimeliaan olon ja snadia kateutta, kun SP saa pitää hauskaa natiaisten kanssa. Tulee tässä myös kauhistuksen kanahäkki, kun miettii, miten tämän kaiken jaksaa suorittaa. Opeharjoittelu II ei tosiaan ole ainoa keväällä vaadittava suoritus.
Tässä kuussa priorisoin kaksi opintoasiaa. 1. Gradu. 2. Kuusi kpl harjoitustunteja. Kakkoskohdassa aion käyttää mahdollisimman paljon valmiita tehtäviä ja satsata tuntien struktuuriin. Erityisen huomioni kohteena on ohjeistamisen selkeys ja se, että oppilaat ovat koko ajan mahd. hyvin perillä siitä, mitä heiltä kulloinkin odotetaan. Lisäksi aion kokeilla strukturoidun valinnan osuutta, jolloin oppilaat voivat valita parista esivalitsemastani asiasta. Jos ehdin, väsään myös pari koritehtäväsessiota.
Sovellettu TEACCH-tyylinen strukturointi peruskoulun englanninopetuksessa on ainedidaktisen tutkielmani aihe. Sitä varten täytynee myös vääntää parit kyselylomakkeet. Aah, kuinka rakastammekaan kaikkia biljaartteja kyselyitä, joita pukkaa joka suunnasta! Lapsellisuuden uhalla aion käyttää hymynaama-asteikkoa, jotta kyselyn täyttö olisi mahdollisimman vaivatonta. Kysymykset pitää myös vääntää semmoiseksi, että ne ymmärtää tuosta vain eikä niitä sovi olla kovin monta. Vielä pitää kehittää koodausjärjestelmä, jottei tarvitse lätätä nimeä lappuun, mutta toisaalta saman vastaajan vastauksia saisi vertailluksi.
Ottaisin opetukseen mielelläni mukaan täysin omavalintaisiakin elementtejä. Jos pitäisin kokonaisia kursseja, voisin alussa kerätä nimettömillä lapuilla esim. musaa, TV-kamaa tai kirjallisuutta ja niistä voisi sitten ammentaa materiaaleja pitkin kurssia. Tietenkin vain tekijänoikeuslakien sallimissa rajoissa. Myös mikä tahansa harrastus tai muu intoilu voisi tarjoutua tuntisisällön laajennukseksi. Englanti oppiaineena taipuu melkeinpä mihin vain.
Ehkä oppilaan oman vallankäytön mahdollistamismietteet jotenkin synkkaavat tärkeimpien kehitystarviksieni kanssa, joita ovat ohjeistus, selkeys, työrauha, oppilaskeskeisyys, mukavan ilmapiirin luominen ja vastaavat pikkujutut... Sellainen etumatka minulla on muutamiin opiskelijakollegoihin verrattuna, etten ahdistu heti kuoliaaksi, jos joka rakoon ei ole ympätty kielioppisääntöjen pänttäystä.
Nyt lopetan tämän jaarituksen. Jos jaksoit lukea tänne asti, saat rahat takaisin osoitteesta.
Tekstit
