Olivatpa englanninopen prospektini millaisia hyvänsä, ainakin autismista osaan pitää esityksiä suomeksi sekä enkuksi. Uskallan väittää. On kivaa puhua autismista ihmisille, jotka vaikuttavat kiinnostuneilta ja jopa kommentoivat sekä kysyvät jotain. Autismi on niin valtavan järeä kokonaisuus, että on oma ponnistuksensa rajata jonkinlainen sopiva alue. Ja miten voi olla niin, että alle puolentoista tunnin esitys vaatii vähintään työpäivän verran töitä, vaikka kunnollinen pohjakin oli valmiina? Onneksi se oli vain ilmaista harjoittelua, niin ei tarvitse laskeskella tuntipalkkaa.
Huom. kyllä minua saa ihan rahallakin tilata pörisemään! Ensin osoiteriville lykätään kaura.paittanen ja sitten se hassu @ minkä jälkeen vielä gmail.com
Fillaroidessani kotiin valitsin cityreitin, onneksi! Kaupungilla kulki paljon hassusti pukeutuneita ja iloisia ihmisiä. Auringon lempeä paiste nosti hymyjä huulille ja vissiin jokin muukin syy karnevaaliin on käsillä. Hauskaa oli sellaista silmäillä. Meillä riehutaan ilmapallojen parissa juhlan kunniaksi ja ehkä SP:n kans illalla repäistään ja nautitaan pullo punkkua!
keskiviikkona, huhtikuuta 30, 2008
tiistaina, huhtikuuta 29, 2008
Näitä identiteettiriisejä jaksais nyt erkkikään
On alkanut punkea riisintynkää oloon. Näköjään olen aah niin herkkä ma pienoinen, että kaikki murrosvaiheet, pienetkin, käyvät vellottamaan fiilinkimutia. Murrosvaihe ollen tällä erää harjoitustuntien loppuminen (ei koko harjoittelun, valitettavasti). En kerkiä ny kun pitää väsätä tekstejä! Joten vuodatan snadit mutavellit tänne lokiin. Reilua? Reilua.
Jouduin vahingossa salakuuntelemaan, kun kokenut ja pätevä, mainetta niittänyt vanhempi ope ammensi valtavasta kokemuslaaristaan nuorelle opetusharjoittelijalle. Jep jep, ajattelin hajamielisesti omiani touhutessani, kunnes kuulin päivittelyä siitä, miten paljon "se rupusakki vie huomiota" [oikeilta ihmisiltä].
Piti lähteä kun alkoi siinä määrin kylmä hiki virrata, päätä huipata ja sappi korventaa kurkkua. Voinko minä pysyä hengissä tuommoisessa kollegiaalisessa ilmapiirissä? Kyllä minä tiedän, että moni opettaja pitää omasta itsestään poikkeavia olentoja (ei-kilttejä, ei-menestyviä, ehkä jopa epäsiistejä koululaisia) rupusakkina, etenkin jos he kehtaavat näkyä ja kuulua tunnilla. Mutta että jollekulle se on niin itsestään selvää ja asiaankuuluvaa, että mentorointitilanteessa iloisesti panee vahingon kiertämään ja edistää haisevaa rupusakki-asennetta nuoremmassa tulevassa kollegassa. Hyi.
No sitten sain taas palautetta ohjaavalta opelta (joka on siis tosi huippu palautteen antaja yleensä) ja jo etukäteen mietin sekä kelasin kaikkia miljoonia epäonnistumisiani tunneilla enkä olisi yhtään jaksanut niitäkään. Tunnen olevani onneton torvelo eikä minusta tule ikinä mitään. Kylläpä fiilikset hilluvat laidasta laitaan, kun välillä on lähes euforista. Kumminkin olen ihan tasapainoinen aikuinen immeinen noin muuten just nyt, kun ne Oikeat Ongelmat (TM) ovat jotenkin helpottaneet isollä kärellä. Ilmeisesti opeharjoittelu vinguttaa herkimpiä kieliä vähemmän herkällä kouralla, hämmentää identiteettiä ja minä-minää.
Aargh. Mä olen nelikymppinen, siis aikuinen! Hallooo? Kuuleeko joku? Voisko nyt olla vähän aikaa rauhassa, että saan nää paperit väsättyä? Was? Tabac Original?
Jouduin vahingossa salakuuntelemaan, kun kokenut ja pätevä, mainetta niittänyt vanhempi ope ammensi valtavasta kokemuslaaristaan nuorelle opetusharjoittelijalle. Jep jep, ajattelin hajamielisesti omiani touhutessani, kunnes kuulin päivittelyä siitä, miten paljon "se rupusakki vie huomiota" [oikeilta ihmisiltä].
Piti lähteä kun alkoi siinä määrin kylmä hiki virrata, päätä huipata ja sappi korventaa kurkkua. Voinko minä pysyä hengissä tuommoisessa kollegiaalisessa ilmapiirissä? Kyllä minä tiedän, että moni opettaja pitää omasta itsestään poikkeavia olentoja (ei-kilttejä, ei-menestyviä, ehkä jopa epäsiistejä koululaisia) rupusakkina, etenkin jos he kehtaavat näkyä ja kuulua tunnilla. Mutta että jollekulle se on niin itsestään selvää ja asiaankuuluvaa, että mentorointitilanteessa iloisesti panee vahingon kiertämään ja edistää haisevaa rupusakki-asennetta nuoremmassa tulevassa kollegassa. Hyi.
No sitten sain taas palautetta ohjaavalta opelta (joka on siis tosi huippu palautteen antaja yleensä) ja jo etukäteen mietin sekä kelasin kaikkia miljoonia epäonnistumisiani tunneilla enkä olisi yhtään jaksanut niitäkään. Tunnen olevani onneton torvelo eikä minusta tule ikinä mitään. Kylläpä fiilikset hilluvat laidasta laitaan, kun välillä on lähes euforista. Kumminkin olen ihan tasapainoinen aikuinen immeinen noin muuten just nyt, kun ne Oikeat Ongelmat (TM) ovat jotenkin helpottaneet isollä kärellä. Ilmeisesti opeharjoittelu vinguttaa herkimpiä kieliä vähemmän herkällä kouralla, hämmentää identiteettiä ja minä-minää.
Aargh. Mä olen nelikymppinen, siis aikuinen! Hallooo? Kuuleeko joku? Voisko nyt olla vähän aikaa rauhassa, että saan nää paperit väsättyä? Was? Tabac Original?
Ydinsanoja
Väännän esitystä autismista ja Esikoisesta englanniksi kuntouttajaopiskelijoille (opeharjoittelu III, nähkääs). Vääntötyön tuiskeessa erottuu aika mukavasti, mitkä ovat meillä autismin arkipäivän ydinsanoja:
1. Mielekäs (Hmmmm. meaningful, sensible, tai lähinnä molempia)
2. Motivaatio (motivation)
3. Ennakointi (anticipation)
4. Kommunikaatio (communication, surprise surprise)
5. Hahmottaa (miettii miettii... perceive?)
On niitä varmaan enemmänkin, mutta nuo tulivat nyt helposti hihasta. Homma on nyt melko hyvällä mallilla, joten voin jatkaa työskentelyä tutkimusesseen kanssa, jonka dedis oli eilen. Ja sit taas gee <3.
PS. Autismitutkija Simon Baron-Cohenin AQ-testin voipi tehdä osoitteessa (huom. ei mikään uusi juttu vaan vuodelta 2001). HUOM 2, ei toiminu mulla, ei siis suostunut laskemaan tulosta sen jälkeen, kun olin vastannut 50 kysmään! HMPH!
1. Mielekäs (Hmmmm. meaningful, sensible, tai lähinnä molempia)
2. Motivaatio (motivation)
3. Ennakointi (anticipation)
4. Kommunikaatio (communication, surprise surprise)
5. Hahmottaa (miettii miettii... perceive?)
On niitä varmaan enemmänkin, mutta nuo tulivat nyt helposti hihasta. Homma on nyt melko hyvällä mallilla, joten voin jatkaa työskentelyä tutkimusesseen kanssa, jonka dedis oli eilen. Ja sit taas gee <3.
PS. Autismitutkija Simon Baron-Cohenin AQ-testin voipi tehdä osoitteessa (huom. ei mikään uusi juttu vaan vuodelta 2001). HUOM 2, ei toiminu mulla, ei siis suostunut laskemaan tulosta sen jälkeen, kun olin vastannut 50 kysmään! HMPH!
maanantaina, huhtikuuta 28, 2008
Pläähhiä päässä
Pidin tänään viimeisen harjoitustunnin ja olo muistuttaa puhjennutta ilmapalloa. Tässä olisi kasoittain ponnisteltavaa, kun pitää tehdä tutkimusessee (dedis tänään) ja se yx gee. Ja se erkkapeda. Ja pari rästiä. Enkä ole edes pakollisia tuntien seuraamisia yms. vodevö saanut kasaan. Ou vell.
Pitää ehkä keittää kaffet, relata hetken aikaa ja yrittää saada virtaa koneeseen. Ilman virtaskaa kirjallisista hommista ei tahdo tulla yhtään mitään, vaan lipsuu pasianssin ja muun turhan puolelle. Niistä taas menee niska jumiin ja väsy sen kuin pahenee.
Oli ihan kiva tunti, jonka aikana väänsimme otsa hiessä bakteereista kertovaa tsipaletta. Päätin session näyttämällä pätkän Sledge Hammerin toiselta tuotantokaudelta peräisin olevasta unohtuneesta mestaajateoksesta They Call Me Mr. Trunk. Siinä tietenkin Sledgen ohjeiden vastaisesti pidättämä*) kriminaali tartuttaa tappavan biologiseksi aseeksi kehitetyn viruksen Trunkin miehistöön ja koko poliisiasema pannaan karanteeniin. Eli ihan oli tunnin teemaan sopiva pätkä. Kysyin lämpimikseni, onko joku joskus kuullut Sledgestä jotain ja paljastui, että luokalla todellakin oli kaksi, jotka pitävät kyseisestä "sankarista"! I was impressed.
En kuitenkaan jaksanut eilisten hulinoiden päälle valmistautua enkä muutenkaan orientoitua tarpeeksi, joten jäi vähän pösilö olo. Anteeksi, maailma, en ole ihan parhaimmillani. Pitäisikö minun nyt tosiaan olla lähestulkoon pätevä opettaja?
*) Trust me, I know what I'm doing.
PS. Välttämätön sitaatti:
Doreau: Sledge, do you believe in the afterlife?
Hammer: I don't even believe in life.
Pitää ehkä keittää kaffet, relata hetken aikaa ja yrittää saada virtaa koneeseen. Ilman virtaskaa kirjallisista hommista ei tahdo tulla yhtään mitään, vaan lipsuu pasianssin ja muun turhan puolelle. Niistä taas menee niska jumiin ja väsy sen kuin pahenee.
Oli ihan kiva tunti, jonka aikana väänsimme otsa hiessä bakteereista kertovaa tsipaletta. Päätin session näyttämällä pätkän Sledge Hammerin toiselta tuotantokaudelta peräisin olevasta unohtuneesta mestaajateoksesta They Call Me Mr. Trunk. Siinä tietenkin Sledgen ohjeiden vastaisesti pidättämä*) kriminaali tartuttaa tappavan biologiseksi aseeksi kehitetyn viruksen Trunkin miehistöön ja koko poliisiasema pannaan karanteeniin. Eli ihan oli tunnin teemaan sopiva pätkä. Kysyin lämpimikseni, onko joku joskus kuullut Sledgestä jotain ja paljastui, että luokalla todellakin oli kaksi, jotka pitävät kyseisestä "sankarista"! I was impressed.
En kuitenkaan jaksanut eilisten hulinoiden päälle valmistautua enkä muutenkaan orientoitua tarpeeksi, joten jäi vähän pösilö olo. Anteeksi, maailma, en ole ihan parhaimmillani. Pitäisikö minun nyt tosiaan olla lähestulkoon pätevä opettaja?
*) Trust me, I know what I'm doing.
PS. Välttämätön sitaatti:
Doreau: Sledge, do you believe in the afterlife?
Hammer: I don't even believe in life.
sunnuntaina, huhtikuuta 27, 2008
Kolmas kerta pukahtaa faktoidin
Ensin piti olla pirskeet sunnuntaina, mutta silloin perheen naiset sairastivat naisekkaasti yskien ja kiroillen. Sitten piti olla pirskeet seuraavana sunnuntaina, mutta perheen miehet sairastivat miehekkäästi yskien ja yrjöillen. Nyt oli se kolmas sunnuntai, jolloin kaikki olimme terveinä (niin terveinä kuin osaamme) ja saimme iloksemme kylään kokonaisen liudan väkeä. Kummit ja erään suurperheen lapsukaisen sisarukset perheineen mahtuivat juuri sopivasti nauttimaan kolmannen kerran hiomaa munatonta skulaakakkua.
On aina hirmu sekavaa emännälle (siis minulle) kun on paljon väkeä, joista kaikista pitää ja joiden olemassaolosta ilahtunut. Se ei haitannut, sillä vieraiden lähdettyä jäi peräti ihana olotila. Sosiaalisuustankki on täytetty kertaheitolla äärimmilleen ja nyt voi taas raataa yksin mökkihöperönä rarun äärellä (paitsi huomenna teen vielä viimeisen harjoitustunnin, minkä jälkeen olen täysin pätö ope *onttoa naurua*). Tuntuu etuoikeutetulta tuntea näin paljon kivoja ihmisiä.
Mainitsin myös Kaisa-toverittaren x-anopista, jonka mielestä on kauheaa, kun pöydässä on kaupasta ostettuja keksejä. Piritta sanoi, että niin, voihan huoltsikaltakin ostaa keksejä. Ja R-kioskilta.
On aina hirmu sekavaa emännälle (siis minulle) kun on paljon väkeä, joista kaikista pitää ja joiden olemassaolosta ilahtunut. Se ei haitannut, sillä vieraiden lähdettyä jäi peräti ihana olotila. Sosiaalisuustankki on täytetty kertaheitolla äärimmilleen ja nyt voi taas raataa yksin mökkihöperönä rarun äärellä (paitsi huomenna teen vielä viimeisen harjoitustunnin, minkä jälkeen olen täysin pätö ope *onttoa naurua*). Tuntuu etuoikeutetulta tuntea näin paljon kivoja ihmisiä.
Mainitsin myös Kaisa-toverittaren x-anopista, jonka mielestä on kauheaa, kun pöydässä on kaupasta ostettuja keksejä. Piritta sanoi, että niin, voihan huoltsikaltakin ostaa keksejä. Ja R-kioskilta.
perjantaina, huhtikuuta 25, 2008
Boringgggg
Aivoni eivät voi olla raksuttamatta koko ajan. Ne lepäävät, jos löydän juuri oikeanlaista hömppää luettavakseni, silloin ne saavat työskennellä hyvin rennosti ja kevyesti. Ja nukkuessa ne lepäävät - onneksi nyt taas olen pystynyt nukkumaan. (Väitän, etten ole taikauskoinen ja silti pelottaa sanoa ääneen, että unet ovat skulanneet paremmin jo useita viikkoja ja vähänkö se kohentaa elämänlaatua peipet! Nyt se sitten viedään heti pois, kun sanon sen ääneen? Ensi yö näyttäköön.) Myös alkoholin avulla aivoja saa säädettyä hitaammalle. Muuten ne pureskelevat, kääntelevät, vääntelevät, hupsuttelevat, siis työskentelevät kaikkialta tarjoutuvan materiaalin parissa.
Elämä raataja-aivojen kanssa on hauskaa, mutta ajoittain helkkarin rasittavaa. Enkä pysty komentamaan niitä kovin hyvin keskittymään juuri jonkin ulkonaisen syyn takia kiireellisiin asioihin. Jonkin verran sentään, tosin motivoimalla, ei kurilla. Tämä vaikuttaa suuresti aikaansaannosten määrään eikä siis työskentelystä tule kovin näyttäviä palkintoja. Sisäisiä vain.
Koulussa huomaan, miten vaikeaa minun on eläytyä tyyppeihin, joiden mielestä 95 % asioista on epäkiinnostavia ja tylsiä. Ymmärrän kokemuksen myötä älyllisellä tasolla sen, että harva on niin kiinnostunut niin monenlaisista asioista kuin minä, mutta vaikeaa siihen on silti eläytyä. Eikö heidän elämänsä ole tylsää, kun kiinnostus osuu niin suppealle ja matalalle alueelle? Selvästi heille tulee sisältö muulla tavalla, koska eihän kai kukaan voi tyhjyydessä tai saman matalan jutun toistossa elää terveenä ja masentumatta? Vai?
Minun on helppoa eläytyä monelle autistiselle ihmiselle tavalliseen tyyliin kiinnostua intohimoisesti suppeista aihealueista ja sukeltaa niissä syvälle. Yhden asian kautta voivat avautua kaikki muut asiat, noin karkeasti ottaen. Esimerkiksi sosiaalisuus, työ, kielet, taide voivat avautua tähtitiedeinnostuksen kautta. Mutta mitä voi avautua sitä kautta, että mikään ei oikein kiinnosta? Ollaanko silloin olemassa velvollisuuksien ja tapojen vuoksi? Yritän kovasti olla suhtautumatta negatiivisesti tähän asiaan. Ei kai vähäinen into asioihin tee ihmisistä pahiksia.
Elämä raataja-aivojen kanssa on hauskaa, mutta ajoittain helkkarin rasittavaa. Enkä pysty komentamaan niitä kovin hyvin keskittymään juuri jonkin ulkonaisen syyn takia kiireellisiin asioihin. Jonkin verran sentään, tosin motivoimalla, ei kurilla. Tämä vaikuttaa suuresti aikaansaannosten määrään eikä siis työskentelystä tule kovin näyttäviä palkintoja. Sisäisiä vain.
Koulussa huomaan, miten vaikeaa minun on eläytyä tyyppeihin, joiden mielestä 95 % asioista on epäkiinnostavia ja tylsiä. Ymmärrän kokemuksen myötä älyllisellä tasolla sen, että harva on niin kiinnostunut niin monenlaisista asioista kuin minä, mutta vaikeaa siihen on silti eläytyä. Eikö heidän elämänsä ole tylsää, kun kiinnostus osuu niin suppealle ja matalalle alueelle? Selvästi heille tulee sisältö muulla tavalla, koska eihän kai kukaan voi tyhjyydessä tai saman matalan jutun toistossa elää terveenä ja masentumatta? Vai?
Minun on helppoa eläytyä monelle autistiselle ihmiselle tavalliseen tyyliin kiinnostua intohimoisesti suppeista aihealueista ja sukeltaa niissä syvälle. Yhden asian kautta voivat avautua kaikki muut asiat, noin karkeasti ottaen. Esimerkiksi sosiaalisuus, työ, kielet, taide voivat avautua tähtitiedeinnostuksen kautta. Mutta mitä voi avautua sitä kautta, että mikään ei oikein kiinnosta? Ollaanko silloin olemassa velvollisuuksien ja tapojen vuoksi? Yritän kovasti olla suhtautumatta negatiivisesti tähän asiaan. Ei kai vähäinen into asioihin tee ihmisistä pahiksia.
torstaina, huhtikuuta 24, 2008
A hundred and ten in the shade
Note to self: mieti kahteen kertaan, uskallatko soittaa Fogertya tunnilla, kun se juuttuu päähän eikä lähde pois. Uskallatko sinä kokeilla? Melko hottis piisi tähän aikaan vuodesta. Olen itse oppinut satoja nippelisääntöjä erilaisten musiikkikipaleitten ja leffasitaattien yms. avulla, joten päätin antaa nuorisollekin mahdollisuuden. Nimittäin suomalaiselle ei ole helppoa muistaa sanoa a hundred tai one hundred, kun meillä päin ei tunneta tarvetta sanoa yksi sata.
Muuten tunnen olevani melko onneton raa'an kieliopin opettaja. Onneksi sitä voi oppia. Esimerkiksi indefiniittipronomineja sain treenata tukiopetuksessa yhden ihmisen kanssa ja siinä valkeni, mikä on oleellista, mikä vaikeaa jne. Minulle kielioppi on olemassa vain oikeassa kontekstissa ja se on kovin sisäistynyt, mutta oppikirjoissa esitellään kasoittain sääntöjä ja niitä varten laadittuja keinotekoisia esimerkkejä. Toki moni myös mielellään opiskelee systeemiä ja malleja ja yrittää niistä vedellä tietoa kielen käyttämistä varten.
On realismia sekin toisaalta, että aina ei pysty irrottamaan ihan tarpeeksi paukkuja tunnin valmisteluun. Meille muistaakseni on laskettu valmistelua viisi tuntia per tunnin ja vartin opetustuokio, mutta sehän ei riitä juuri mihinkään, kun lasketaan kaikki, mitä tuntia varten pitää tehdä.
Käsin tuhertamani kalvot ovat kamalia. Onneksi on tietokone.
Ihannetapauksessa opiskelisin erilaisia tapoja omaksua kutakin asiaa ja tarjoilisin erilaisia konsteja (mm. erilaisia aistikanavia hyödyntäen), jotta jokaiselle olisi jotain. Uskon myös, että kaikki oppijat hyötyvät monipuolisesta treenauksesta, olipa se vahvin tyyli mikä hyvänsä.
Näyttelymuotoinen tekstinymmärtäminen oli joka tapauksessa suksee. Monet lukiolaiset eivät jaksa istua tuntia ja varttia peppu penkissä (kuten en itsekään) töitä tehden, joten tekstit voi tarrailla seiniin ympäri luokkaa ja niitä voi lukea pareittain & vastata oveliin kysymyksiin, joita opettaja on laatinut kuhunkin tekstiin. To really mess things up you need a computer. T/F? Tekstit olivat lyhyitä selostuksia ruhtinaallisista kämmeistä, eli omasta ja äitin mielestä hyvinkin hauskoja. Suosittelen kaikille lähdeteokseksi opusta The Book of Heroic Failures. Mokia lukiessa ei huijarisyndroomakaan vaivaa ollenkaan niin pahasti!
No niin, nyt olen saanut mieltä kuohuttavan aamutunnin käsitellyksi, joten voin siirtyä seuraaviin asioihin, kuten esmees toi 1 gradu. Kiitän ajastanne!
Muuten tunnen olevani melko onneton raa'an kieliopin opettaja. Onneksi sitä voi oppia. Esimerkiksi indefiniittipronomineja sain treenata tukiopetuksessa yhden ihmisen kanssa ja siinä valkeni, mikä on oleellista, mikä vaikeaa jne. Minulle kielioppi on olemassa vain oikeassa kontekstissa ja se on kovin sisäistynyt, mutta oppikirjoissa esitellään kasoittain sääntöjä ja niitä varten laadittuja keinotekoisia esimerkkejä. Toki moni myös mielellään opiskelee systeemiä ja malleja ja yrittää niistä vedellä tietoa kielen käyttämistä varten.
On realismia sekin toisaalta, että aina ei pysty irrottamaan ihan tarpeeksi paukkuja tunnin valmisteluun. Meille muistaakseni on laskettu valmistelua viisi tuntia per tunnin ja vartin opetustuokio, mutta sehän ei riitä juuri mihinkään, kun lasketaan kaikki, mitä tuntia varten pitää tehdä.
Käsin tuhertamani kalvot ovat kamalia. Onneksi on tietokone.
Ihannetapauksessa opiskelisin erilaisia tapoja omaksua kutakin asiaa ja tarjoilisin erilaisia konsteja (mm. erilaisia aistikanavia hyödyntäen), jotta jokaiselle olisi jotain. Uskon myös, että kaikki oppijat hyötyvät monipuolisesta treenauksesta, olipa se vahvin tyyli mikä hyvänsä.
Näyttelymuotoinen tekstinymmärtäminen oli joka tapauksessa suksee. Monet lukiolaiset eivät jaksa istua tuntia ja varttia peppu penkissä (kuten en itsekään) töitä tehden, joten tekstit voi tarrailla seiniin ympäri luokkaa ja niitä voi lukea pareittain & vastata oveliin kysymyksiin, joita opettaja on laatinut kuhunkin tekstiin. To really mess things up you need a computer. T/F? Tekstit olivat lyhyitä selostuksia ruhtinaallisista kämmeistä, eli omasta ja äitin mielestä hyvinkin hauskoja. Suosittelen kaikille lähdeteokseksi opusta The Book of Heroic Failures. Mokia lukiessa ei huijarisyndroomakaan vaivaa ollenkaan niin pahasti!
No niin, nyt olen saanut mieltä kuohuttavan aamutunnin käsitellyksi, joten voin siirtyä seuraaviin asioihin, kuten esmees toi 1 gradu. Kiitän ajastanne!
keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008
Huijarisyndrooma
Eilen aamutöllössä tuli kaksi erinomaista haastattelua, joista toisessa Hannu Mäkelä puhui tymäkästi luokkaerojen syvenemisestä ja toisessa Kari Uusikylä kertoi tuoreimman kirjansa Naislahjakkuus pointeista. Varastin otsikon Uusikylältä. Se viittaa siihen melko yleiseen ilmiöön, että lahjakkaat naiset päästessään hyvään asemaan saattavat alkaa tuntea olevansa huijareita, joiden epäpätevyys kohta paljastuu. Vastaavassa tilanteessa keskinkertainen mies vain röyhistyy ja tuntee itsensä täysin pestin arvoiseksi tai paremmaksikin. Minulla ei ole hyppysissäni tieteellistä todistetta tämmöiselle ilmiölle, mutta anekdootteja kumminkin.
Enkä voi väittää itse olevani oikeasti mikään mieletön elvis. Tai ehkä jossain asioissa saatan ollakin. Kärsin tuosta huijarisyndroomasta aina jonkin verran, jos satun saamaan kykyjäni vastaavan aseman. Olen aika ylpeä, että siitä huolimatta olen jaksanut pyrkiä erilaisiin juttuihin ja toimia niissä.
Tänään tuntui, kun vedin toista tiedekurssin tuntia lukiolaisille, että homma skulasi. Itse tunnin sisältö oli enimmäkseen puuduttavaa kirjavetoista tekstipöräytystä, jota maustoin muutamilla jutuilla, läpänheitoilla ja anekdooteilla, mutta tyypit tekivät hommia joka iikka! Lisäksi minusta alkaa vaikuttaa, että oppilaat tosiaan tuntevat halua lähestyä minua järkevin kysymyksin ja kommentein. Jopa moni viittasikin!
Tai sitten odotukseni ovat vain niin matalalla, että hommien skulaaminen yllättää aina iloisesti ja koen suurta onnistumisen tyydytystä. Mene tiedä. Ainakin pelkkiä mukavia ja hyödykkäitä juttuja näytti tapahtuvan oppitunnilla, joten epäonnistumisesta ei voida puhua.
Ehkä joissakin suotuisissa oloissa tosiaan minusta saattaa löytyä sellaista hyvää opettajameininkiä, joka heijastuu luokasta takaisin hyvänä opiskelumeininkinä? Tai sitten kaikki on vain huibbukivojen luokkien ansiota ja niitä minulle on tänä keväänä osunut kaksi (kahdesta).
PS. Luulen tietäväni miehiäkin joilla on huijarisyndroomaa ja naisia, joilla on sen vastakohtaa.
Enkä voi väittää itse olevani oikeasti mikään mieletön elvis. Tai ehkä jossain asioissa saatan ollakin. Kärsin tuosta huijarisyndroomasta aina jonkin verran, jos satun saamaan kykyjäni vastaavan aseman. Olen aika ylpeä, että siitä huolimatta olen jaksanut pyrkiä erilaisiin juttuihin ja toimia niissä.
Tänään tuntui, kun vedin toista tiedekurssin tuntia lukiolaisille, että homma skulasi. Itse tunnin sisältö oli enimmäkseen puuduttavaa kirjavetoista tekstipöräytystä, jota maustoin muutamilla jutuilla, läpänheitoilla ja anekdooteilla, mutta tyypit tekivät hommia joka iikka! Lisäksi minusta alkaa vaikuttaa, että oppilaat tosiaan tuntevat halua lähestyä minua järkevin kysymyksin ja kommentein. Jopa moni viittasikin!
Tai sitten odotukseni ovat vain niin matalalla, että hommien skulaaminen yllättää aina iloisesti ja koen suurta onnistumisen tyydytystä. Mene tiedä. Ainakin pelkkiä mukavia ja hyödykkäitä juttuja näytti tapahtuvan oppitunnilla, joten epäonnistumisesta ei voida puhua.
Ehkä joissakin suotuisissa oloissa tosiaan minusta saattaa löytyä sellaista hyvää opettajameininkiä, joka heijastuu luokasta takaisin hyvänä opiskelumeininkinä? Tai sitten kaikki on vain huibbukivojen luokkien ansiota ja niitä minulle on tänä keväänä osunut kaksi (kahdesta).
PS. Luulen tietäväni miehiäkin joilla on huijarisyndroomaa ja naisia, joilla on sen vastakohtaa.
tiistaina, huhtikuuta 22, 2008
Täällä lentävät isot vehkeet
Yksi laulu kasvoi kiinni keväisiini, kun olin 22-vuotias ja erosin ensimmäisestä miehestäni vaikeasti, mutta hyvistä syistä. En ole kovin kova Kauko Röyhkä -intopii, mutta pidän suuresti joistakin kappaleista ja Tuulee kuvastaa sitä hyvin, miten kaikki liikahtelee, tuulee päin näköä ja on raakaa sekä ravistelevaa. Hienoa mutta vaarallista. Laulussa on myös tarpeellista kädestäpitelyä ja lentämistä eikä pidä karheuttakaan puuttuman.(Tuossa Tuubin versiossa Röyhkän ääni ei riitä kovin pitkälle, mutta saa siitä käsityksen ja slidekitarointiakin kuulee.)
Tämäkin kevät on ravistelevaa muutosten aikaa. Saan graduni valmiiksi (Kyllä saan!) vaikka väsyttää juuri nyt ihan kamalasti ja valmistun maisteriksi, mikä tarkoittaa laajenevia työmahdollisuuksia. Otin myös vihdoin kengän Äiti Isofirmasta. Isompi lapseni opettelee puhumaan ja hallitsemaan maailmaansa taas pykälän verran enemmän. Pienempi elää kuohuvaista murrosvaihetta, jossa vuoroon takerrutaan äitiin (ja halutaan äidin vaimoksi sekä vauvaksi) ja vuoroon tyrkitään pois äkeästi. SP tappelee väsymistä vastaan ja sitkuelämäni tärkeitä pykäliä onkin se, että SP saisi vuorostaan lomailla päävastuusta ja siirtyä assistentin hommiin. Hän voisi jopa lukea kirjan huvikseen!
maanantaina, huhtikuuta 21, 2008
A nod's as good as a wink to a blind bat!
Opetusharjoittelussa on aina ns. hyvä idea käydä katsomassa luokkaa etukäteen. Tänään sen taas huomasi ankaralla tavalla, kun loikkasin kylmiltään lukion kutoskurssin eteen. Tuntui aivan oudolta. Aika väsyttävä tunti oli selvästi opiskelijoille, jyrättiin kappaletta läpi ihan perustekstitunnin tyyliin. Ensi tunnilla yritän keksiä jotain vaihtelua ja toivottavasti kontakti oppijoihin toimii paremmin. Lähemmäs 30 oppijaa on kyllä iso pala purtavaksi, mutta onneksi en olekaan kannibaali.
Oli yllättävää ja tietysti mukavaa, kun tuntui, että minun omia (englanninkielisiä) pörinöitäni kuunneltiin mielellään. Kerroin opiskelijoille esim. miten hankalaa oli etsiä teemaan (Yuck! - inhontunteen biologiaa ja kulttuuria) sopivaa AV-materiaalia, kun eka yrittämäni, Mr. Creosote (linkki omalla vastuulla), kävi pykimään niin pahasti, etten itse pystynyt katsomaan sitä loppuun. Mainitsin jotain Fear Factorysta (po. Disgust Factory) mutta unohdin Bad Tasten räjähtävän lampaan. Tilanne olisi ollut täydellinen, jos opiskelijat olisivat intoutuneet myös avaamaan sanaista arkkuaan, mutta ehkä jonain toisena päivänä.
Kopsuttelin sitten muutamia aasinsiltoja voidakseni perustellusti näyttää Nudge nudgen loppupuolella tuntia. Sitä ennen paljastin oman teini-ikäni synkeitä salaisuuksia: silloin eräitten kamujen kanssa puhuttiin normaalitkin asiat kaksimielisin painotuksin. Annoin havainnollisia esimerkkejä, mutta niiden esittäminen tekstinä on hankalaa. Did you "sleep" well last night? How was your "food"? And "so" on. Onko halvempaa tapaa laajentaa vokabulaaria kuin painottamalla sanoihin uusia merkityksiä?
Nyt väsyttää käsittämättömän paljon ja jälkikäteisjännityspäänsärky riivaa, joten ryömin lepäilemään tuonne vähäksi aikaa. Olisi yksi varsin kiireellinen gradu tuossa odottamassa huomiotani kaikkien omien ja muiden sairastelujen jälkeen, mutta se saa nyt vähän vielä malttaa. Jokatap sitkuttoman elämäni alku lähenee lähenemistään. *jännitysmusiikkia*
Oli yllättävää ja tietysti mukavaa, kun tuntui, että minun omia (englanninkielisiä) pörinöitäni kuunneltiin mielellään. Kerroin opiskelijoille esim. miten hankalaa oli etsiä teemaan (Yuck! - inhontunteen biologiaa ja kulttuuria) sopivaa AV-materiaalia, kun eka yrittämäni, Mr. Creosote (linkki omalla vastuulla), kävi pykimään niin pahasti, etten itse pystynyt katsomaan sitä loppuun. Mainitsin jotain Fear Factorysta (po. Disgust Factory) mutta unohdin Bad Tasten räjähtävän lampaan. Tilanne olisi ollut täydellinen, jos opiskelijat olisivat intoutuneet myös avaamaan sanaista arkkuaan, mutta ehkä jonain toisena päivänä.
Kopsuttelin sitten muutamia aasinsiltoja voidakseni perustellusti näyttää Nudge nudgen loppupuolella tuntia. Sitä ennen paljastin oman teini-ikäni synkeitä salaisuuksia: silloin eräitten kamujen kanssa puhuttiin normaalitkin asiat kaksimielisin painotuksin. Annoin havainnollisia esimerkkejä, mutta niiden esittäminen tekstinä on hankalaa. Did you "sleep" well last night? How was your "food"? And "so" on. Onko halvempaa tapaa laajentaa vokabulaaria kuin painottamalla sanoihin uusia merkityksiä?
Nyt väsyttää käsittämättömän paljon ja jälkikäteisjännityspäänsärky riivaa, joten ryömin lepäilemään tuonne vähäksi aikaa. Olisi yksi varsin kiireellinen gradu tuossa odottamassa huomiotani kaikkien omien ja muiden sairastelujen jälkeen, mutta se saa nyt vähän vielä malttaa. Jokatap sitkuttoman elämäni alku lähenee lähenemistään. *jännitysmusiikkia*
sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008
Suklaakakussa pitää olla suklaata
Voi olla, että gradun kuolonlinjan lähestyminen herrrrmostuttaa ihan h i u k a n ekstraa kun erään lapset ja puoliso sairastelevat. On aika epistä mennä matalalla ärsykynnyksellä toisen nelivuotispäivänä, etenkin kun suuresti odotetut kekkerit peruuntuivat taas tautien takia. Tai siis lykkääntyivät, sillä uusi yritys on viikon kuluttua.
Asiaa kompensoi toivon mukaan se,etten myy lapsia sirkukseen että suklaakakusta tuli helkkarin hyvää. Käytin jälleen Pyllyn marhaan ohjetta pohjana. Nesteenä oli laktoositon maito ja hedelmäsoseena Muksu-päärynä (joka on varsin herkullista, muuten). Lisäksi rojautin taikinaan pari ruokalusikallista kaakaota ja noin 50 g keittosuklaata rouhittuna. Kakun väliin ja päälle tuli säilykepäärynöitä mehuineen, vadelmahilloa ja intokermavaahtoa. Tein sulatetusta suklaasta robustinpuoleisia koristeita, jotka asettelimme kaiken huipulle ja reunoille emmekä säsätelleet myöskään ranskanpastilleissa tai suklaaströsseleissä, hehe. Etenkin tuo strösseliosasto hoideltiin melko perusteellisesti, kun Tosikoinen pääsi kahvoihin.
Likkalapsella alkaa nyt olla aika mukavasti vaaleanpunaisia vaatteita. Muuten vähän pykisi, mutta toisaalta menetteleehän tämä teini-iän mustaa kautta vartoillessa. Sitä paitsi vaaleanpunainen sopii aika hyvin Pohjolan kalpealle neidolle.
Hirvittää, miten tuo vauva on yhtäkkiä kasvanut nelivuotiaaksi huiskaleeksi! Olen nauttinut valtaisasti kaikista vaiheista tähän asti eikä se asiain tila varmaankaan muutu ihan äkkiä. Tahtoikä on koettelevaa hermoille, mutta toisaalta tämä on äidinkin jämäkkyyskehityksen ja joustavuuden sekä jouston loppumisen tasapainottelun treenaukselle ylettömän hyödyllistä. Kotona on ihminen, joka hartaasti, tosissaan ja kattavasti treenaa juurikin näitä asioita: minän ja muiden vuorovaikutusta ja asettumista tässä maailmassa kaikkine tarpeineen, tahtoineen ja haluineen. Kyseinen ihminen myös luottaa minuun, arvostaa, rakastaa minua ja on valmis tekemään harjoituksia tässä asiassa vaikka kuinka. Mikäs on treenatessa.
Mikä tärkeintä, minusta vaikuttaa, että tuo ihminen on täysilla olemassa omassa elämässään ja että tuo elo on kiinnostavaa ja täynnä mahdollisuuksia. Muilla ihmisillä on paljon väliä, myös itsellä on paljon väliä. Meitsit sitten parhaansa mukaan mahdollistavat, että elämä pysyy semmoisena jatkossakin ja kehitys saapi edetä likalle ominaisiin suuntiin.
(Fotoja myöhemmin.)
Asiaa kompensoi toivon mukaan se,
Likkalapsella alkaa nyt olla aika mukavasti vaaleanpunaisia vaatteita. Muuten vähän pykisi, mutta toisaalta menetteleehän tämä teini-iän mustaa kautta vartoillessa. Sitä paitsi vaaleanpunainen sopii aika hyvin Pohjolan kalpealle neidolle.
Hirvittää, miten tuo vauva on yhtäkkiä kasvanut nelivuotiaaksi huiskaleeksi! Olen nauttinut valtaisasti kaikista vaiheista tähän asti eikä se asiain tila varmaankaan muutu ihan äkkiä. Tahtoikä on koettelevaa hermoille, mutta toisaalta tämä on äidinkin jämäkkyyskehityksen ja joustavuuden sekä jouston loppumisen tasapainottelun treenaukselle ylettömän hyödyllistä. Kotona on ihminen, joka hartaasti, tosissaan ja kattavasti treenaa juurikin näitä asioita: minän ja muiden vuorovaikutusta ja asettumista tässä maailmassa kaikkine tarpeineen, tahtoineen ja haluineen. Kyseinen ihminen myös luottaa minuun, arvostaa, rakastaa minua ja on valmis tekemään harjoituksia tässä asiassa vaikka kuinka. Mikäs on treenatessa.
Mikä tärkeintä, minusta vaikuttaa, että tuo ihminen on täysilla olemassa omassa elämässään ja että tuo elo on kiinnostavaa ja täynnä mahdollisuuksia. Muilla ihmisillä on paljon väliä, myös itsellä on paljon väliä. Meitsit sitten parhaansa mukaan mahdollistavat, että elämä pysyy semmoisena jatkossakin ja kehitys saapi edetä likalle ominaisiin suuntiin.
(Fotoja myöhemmin.)
perjantaina, huhtikuuta 18, 2008
Asiain todellinen laita paljastui yhdessä väläyksessä
Tapahtuipa viime vappuna niin, että juhlallisesti Tosikoiselle hankittu vappupallo karkasi noin tunnin verran pallon luovutuksesta taivaan tuuliin. Siinä oli Teletappeja ja kaikkea. En muista enää miksi yleinen varmuus oli semmoinen, että Esikoinen oli päästänyt pallon ilmoille. Hän hekotteli, kun taas Tosikoinen, pallon omistaja, itki katkerasti menetystään. Pitkään ja huolella. Ja me kovasti sätimme poikaa, kun oli sillä tavalla päästänyt siskon pallon karkuun. Hän yritti viedä toistakin palloa pihalle ja hekotteli.
Tänään fillaroimme uskollisella ratsullani kotiin päiväkodista ja otin puheeksi palloepisodin. Näin se suunnilleen meni.
T: Minä muistan sen pallojutun. Ei se ollut Esikoinen joka päästi pallon ilmaan, vaan minä.
K: Mitä? Ihan tosi? (änkkänä)
T: Joo, minä päästin sen pallon eikä Esikoinen.
K: Ai... (syyllisyydentuntoisena änkkänä) ... Miksi?
T: No kun minä vain kokeilin, olisiko se tullut takaisin.
K: Ahaa. Mutta eihän se tullut.
T: Ei niin.
K: Nyt meidän pitää kyllä pyytää Esikoiselta anteeksi. Me isän kanssa syyttelimme häntä aika kovasti tästä asiasta. Se oli tosi epäreilua.
T: Niin olikin. Kun ei hän sitä päästänyt.
K: Tosi hyvä kun kerroit tästä asiasta! Voidaan ainakin yrittää korjata tätä asiaa, kun varmaan Esikoiselle on tullut aika paha mieli siitä motkotuksesta.
T: Joo.
Riipaisee ihan kauheasti, kun ajattelee, miten paljon poikaa käsitämme väärin eikä hän pysty kertomaan asioiden oikeaa laitaa. Raastaa sydäntä. Siihen nähden poika käyttäytyy tähtitieteellisen loistavasti! Raastamusta ei myöskään auttanut se, mitä kuulin puhumattomien autistien hoidosta kehitysvammalaitoksessa. Jos ei ihmisellä ole puhetta, hän on pelkkää roskaa joidenkuiden silmissä. Puuh, kirjoitan siitä myöhemmin lisää, nyt ei kestä oikein ajatella.
Kerroin sitten SP:lle koko jutun ja pyysimme Esikoiselta anteeksi. Selitin koko asian ja häntä aika paljon hermostutti. Pyysin selkeästi ja reilusti anteeksi ja sitten pyysin, että kätellään ja palataan asiaan niin monta kertaa kuin tarvitsee. Kättelimme. Myöhemmin vielä, kun tulin hengailemaan pojan lähistölle jotain, hän otti minua uudestaan kädestä. Haluaisin ajatella, että hän oli sisäistänyt sen, mistä puhuin ja siksi halusi vielä käsikontaktia. Luultavasti ajatukseni on oikea, koska meillä ei ole tämmöistä kädestäpitelytapaa ja autistit ovat tavoillensa uskollista väkeä.
Tänään fillaroimme uskollisella ratsullani kotiin päiväkodista ja otin puheeksi palloepisodin. Näin se suunnilleen meni.
T: Minä muistan sen pallojutun. Ei se ollut Esikoinen joka päästi pallon ilmaan, vaan minä.
K: Mitä? Ihan tosi? (änkkänä)
T: Joo, minä päästin sen pallon eikä Esikoinen.
K: Ai... (syyllisyydentuntoisena änkkänä) ... Miksi?
T: No kun minä vain kokeilin, olisiko se tullut takaisin.
K: Ahaa. Mutta eihän se tullut.
T: Ei niin.
K: Nyt meidän pitää kyllä pyytää Esikoiselta anteeksi. Me isän kanssa syyttelimme häntä aika kovasti tästä asiasta. Se oli tosi epäreilua.
T: Niin olikin. Kun ei hän sitä päästänyt.
K: Tosi hyvä kun kerroit tästä asiasta! Voidaan ainakin yrittää korjata tätä asiaa, kun varmaan Esikoiselle on tullut aika paha mieli siitä motkotuksesta.
T: Joo.
Riipaisee ihan kauheasti, kun ajattelee, miten paljon poikaa käsitämme väärin eikä hän pysty kertomaan asioiden oikeaa laitaa. Raastaa sydäntä. Siihen nähden poika käyttäytyy tähtitieteellisen loistavasti! Raastamusta ei myöskään auttanut se, mitä kuulin puhumattomien autistien hoidosta kehitysvammalaitoksessa. Jos ei ihmisellä ole puhetta, hän on pelkkää roskaa joidenkuiden silmissä. Puuh, kirjoitan siitä myöhemmin lisää, nyt ei kestä oikein ajatella.
Kerroin sitten SP:lle koko jutun ja pyysimme Esikoiselta anteeksi. Selitin koko asian ja häntä aika paljon hermostutti. Pyysin selkeästi ja reilusti anteeksi ja sitten pyysin, että kätellään ja palataan asiaan niin monta kertaa kuin tarvitsee. Kättelimme. Myöhemmin vielä, kun tulin hengailemaan pojan lähistölle jotain, hän otti minua uudestaan kädestä. Haluaisin ajatella, että hän oli sisäistänyt sen, mistä puhuin ja siksi halusi vielä käsikontaktia. Luultavasti ajatukseni on oikea, koska meillä ei ole tämmöistä kädestäpitelytapaa ja autistit ovat tavoillensa uskollista väkeä.
Tänään aion lähteä maailmaan, tänään tietäni kulkemaan
Tänään irtisanoin itseni menestyvän, kansainvälisen, runsaat etenemismahdollisuudet, hyvät terveyspalvelut, monet kivat työkaverit ja jännittävät tehtävät tarjoavan huipputeknologiatalon palveluksesta ja irtisanoutuminen astunee voimaan heinäkuun alusta, mihin asti olen opintovapaalla. Olen jo hoitanut tulevaisuuden kannalta oleellisimman asian kuntoon: pullo kuivaa kuohuviiniä jäähtyy iltaa varten jääkaapissa.
torstaina, huhtikuuta 17, 2008
Kupliva Tampere
Suomalainen sarjakuva tuntuu olevan äärimmäisen vetreässä kunnossa. En ehdi seurata sitä niin paljon kuin haluaisin, mutta onneksi sitä myös tuodaan tarjottimella nenun eteen. Vähintään voi käydä Huurupiilossa Pauli Kallion diskossa sekä ottaa vastaan, mitä armaat veljet tarjoavat. Aamutöllökin tyrkytti tänään useita maukkaita näytteitä Sarjakuva-Finlandian puffivoimalla ja herätti harvinaista, mutta voimallista ostoshinkua. Piirrosjälki herätti aikamoista kuolaneritystä, joten on pitänyt tankata karitamaisia määriä vettä sen jälkeen. Uuh!
Ostoslistalla on ainakin Katja Tukiaisen lastensarjis Kisun ABC, Kovácsin ja Kallion Väritetyt unet ("Liputtomat ammutaan Riihimäen aseman ratapihalla ja lihoista keitetään kiskorasvaa VR:n tarpeisiin.") ja Petteri Tikkasen Kanerva ja yks juttu. Tiitu Takalokin vaikutti tosi mielenkiintoiselta ja... ja... ja...
Jos oikein kunnolla haluaa huuhtoa itseään sarjiksessa, tänä viikonloppuna Tampere kuplii! Toivottavasti tapahtuma jatkaa jatkamistaan niin voin sisällyttää reippaan ja innokkaan sarjisosallistumisen sitkuelämääni.
Ostoslistalla on ainakin Katja Tukiaisen lastensarjis Kisun ABC, Kovácsin ja Kallion Väritetyt unet ("Liputtomat ammutaan Riihimäen aseman ratapihalla ja lihoista keitetään kiskorasvaa VR:n tarpeisiin.") ja Petteri Tikkasen Kanerva ja yks juttu. Tiitu Takalokin vaikutti tosi mielenkiintoiselta ja... ja... ja...
Jos oikein kunnolla haluaa huuhtoa itseään sarjiksessa, tänä viikonloppuna Tampere kuplii! Toivottavasti tapahtuma jatkaa jatkamistaan niin voin sisällyttää reippaan ja innokkaan sarjisosallistumisen sitkuelämääni.
keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008
Glups
Löysin juuri vaiheessa-kansiostani yhden erkkapedaalin esseen, joka pitää kirjoittaa mielellään eilen valmiiksi. En aio jättää erkan approa saamatta tuon läystäkkeen takia! Kirjoitan aiheesta, jonka tunnen, eli Perheen asema erityiskasvatuksessa. Parit tuntisuunnitelmatkin pitää väsäillä kohta, mutta en ajattele liikaa kaikkea, etten ala vajota mutaan... blub blub... muistelkaa mua illoin jos
tiistaina, huhtikuuta 15, 2008
Onko se lintu? Lentokone?
Hyi saakeli, mietin tunnustellessani, mikä nyt taas oikein vaivaa. Ikiomalääkäri sanoo, että ei pidä tunnustella, pitää vain leikkiä tervettä ja rouskuttaa lääkkeitä, mutta minä salaa joskus vähän fiilistelen silti. Ja nyt on sanottava, että olo on hiukan paree. Jaksoin graduttaa ja siitä tuli ilmiselvää mielihyvää. Minkähän lääkkeen puutetta tämä tauti sitten on?
Gradutuksesta tulee myös paniikkia, koska ensinnäkin kässäri tahtoo paisua kuin pulla ja toisekseen aikaa on jäljellä pirun vähän, mutta muutama tärkeä palikka vielä puuttuu. Jos pystynpakottamaan motivoimaan itseni keskittymään ydinjuttuihin, saatan saada tämän järjelliseen pakettiin ilman kovin isoja hups-iik-vahinkoja ja verenvuodatusta. Jonkinasteista mutilointia gradulle pitää tehdä vääjäämättä, mutta saisi edes sinne päin suturoiduksi isoimmat viidakkoveitsen heilautusten jäljet?
Jos toipuminen taudista etenee tätä vauhtia, menen huomenna kyyhöttämään kirjastoon lähteiden äärelle läpyttimeni kanssa. Tulostaa päräytän myös koko kässärin ekakertaa sitten 50 sivun ja asetan sen imeytymään tyynyn alle öiksi, jottei tule sitten kypsärissä ihmettelemistä. Heheh.
Gradutuksesta tulee myös paniikkia, koska ensinnäkin kässäri tahtoo paisua kuin pulla ja toisekseen aikaa on jäljellä pirun vähän, mutta muutama tärkeä palikka vielä puuttuu. Jos pystyn
Jos toipuminen taudista etenee tätä vauhtia, menen huomenna kyyhöttämään kirjastoon lähteiden äärelle läpyttimeni kanssa. Tulostaa päräytän myös koko kässärin ekakertaa sitten 50 sivun ja asetan sen imeytymään tyynyn alle öiksi, jottei tule sitten kypsärissä ihmettelemistä. Heheh.
maanantaina, huhtikuuta 14, 2008
Ilskotus ja geenistö
Jahka paranen tästä taudista, käärin hihat ja opetan lukion tiedekurssilaisille tiedettä ja kielioppia. Ainakin on tiedossa yäkkis-aihe (Yuck!-niminen luku keskittyy asiain inhottavuuteen) ja geenin salaisuudet.
Ikävä kyllä minulle tulee mieleen useita leffaklippejä, joita voisi näyttää yäk-teeman yhteydessä eivätkä ne lähde päästä pois, vaikka yritän! En halua niistä itselleni uusintakatselua, eka kerta riitti loppuiäksi. Olisikohan yäk-aiheista englanninkielistä musiikkia jollakulla suosittaa? Mielikuvotukseni ei tarjoile nyt vastauksia. Tottahan kirjasarja sisältää kasoittain tehtäviä ja sen semmoista, mutta on mukavaa sisällyttää vaikka edes jokin pieni klippi omaa (tai blogista lainattua) matskua tuntiin.
Geenitunnilla ajattelin puhua hetken suomalaisesta tautiperimästä ja tästä maailmanhienoja tutkimuksia poikineesta geenipuulistamme. Jos suhteeni pelaavat, voisin myös näyttää muutaman älden hienon geenikuvan. Saatan ehkä elvistellä silläkin, että olen osallistunut autismigeenitutkimukseen, joskaan siitä en ole sittemmin koskaan kuullut mitään. Omakohtaisuudessa on taigaa.
Jos joku välttämättä haluaa heitellä idiksiä tänne päin, otan kaiken vastaan, koska gradu ja influ jättävät kovin vähän tilaa aivoihin muulle.
Onkohan minun sittenkään järkevää jättää päivätyötä, kun pitää tänne blogiin tulla anelemaan opetusideoita? Vai pitäisikö ajatella niin päin, että päivätyöksi kannattaa ottaa semmoinen homma, johon on halukas etsimään virikkeitä blogeja myöten - kautta Pollyannan!
Ikävä kyllä minulle tulee mieleen useita leffaklippejä, joita voisi näyttää yäk-teeman yhteydessä eivätkä ne lähde päästä pois, vaikka yritän! En halua niistä itselleni uusintakatselua, eka kerta riitti loppuiäksi. Olisikohan yäk-aiheista englanninkielistä musiikkia jollakulla suosittaa? Mielikuvotukseni ei tarjoile nyt vastauksia. Tottahan kirjasarja sisältää kasoittain tehtäviä ja sen semmoista, mutta on mukavaa sisällyttää vaikka edes jokin pieni klippi omaa (tai blogista lainattua) matskua tuntiin.
Geenitunnilla ajattelin puhua hetken suomalaisesta tautiperimästä ja tästä maailmanhienoja tutkimuksia poikineesta geenipuulistamme. Jos suhteeni pelaavat, voisin myös näyttää muutaman älden hienon geenikuvan. Saatan ehkä elvistellä silläkin, että olen osallistunut autismigeenitutkimukseen, joskaan siitä en ole sittemmin koskaan kuullut mitään. Omakohtaisuudessa on taigaa.
Jos joku välttämättä haluaa heitellä idiksiä tänne päin, otan kaiken vastaan, koska gradu ja influ jättävät kovin vähän tilaa aivoihin muulle.
Onkohan minun sittenkään järkevää jättää päivätyötä, kun pitää tänne blogiin tulla anelemaan opetusideoita? Vai pitäisikö ajatella niin päin, että päivätyöksi kannattaa ottaa semmoinen homma, johon on halukas etsimään virikkeitä blogeja myöten - kautta Pollyannan!
Irti, hän sanoi
Epätoivoisesti pitkittyvä tauti vaatii rajuja troppeja. Lähetin uusimmalle bossilleni sähköpostia, jossa taisin aika selvästi sanoa itseäni irti. Kukaan ei ole sanonut näissä opinnoissa, että älä sitten jätä päivätyötä, joten otan asian niin, että tietysti jätän päivätyön. En tiedä, miten hyvin me keski-ikäiset omaishoitajat työllistymme, mutta kaipa opettaja-wannabenä on jotain iloa siitä, että on vankka ICT-alan taito ja kokemus sekä käytännön perehtyneisyyttä kommunikaatiovammaisuuteen, aistiepätasapainoon, monipuoliseen kommunikaatioon, esteettömyyteen, haastavaan käytökseen, oppimisvaikeuksiin, motivoitumusvaikeuksiin, autismin kirjoon ja sen semmoiseen.
Shrinkki pottuili minulle turhasta ilmeisyydestä. Olin jo sopinut treffeistä Virmassa, mutta yks kaks yllättäen lakkasin saamasta henkeä ja sain tämän ruttotaudin. Onko oireellista? Nyt kyllä tuo sposti ei ainakaan vielä ole alkanut poistaa hengitykseni esteitä, mutta elättelen ihmeparantumistoiveita ainakin siiheksi, kun pomo vastaa.
Ei ole minusta enää avokonttorin hapettomaan ja valottomaan tilaan väsäilemään informaationtuottoliukuhihnalle ohjeen osasia eivätkä ehkä muutkaan tarjoutuvat vaihtoehdot motivoi tarpeeksi. Jos jotain muuta siis tarjoutuisi. Eri asia ehkä, jos joku sanoisi accessibility tai muita vastaavia kauniita sanoja.
Shrinkki pottuili minulle turhasta ilmeisyydestä. Olin jo sopinut treffeistä Virmassa, mutta yks kaks yllättäen lakkasin saamasta henkeä ja sain tämän ruttotaudin. Onko oireellista? Nyt kyllä tuo sposti ei ainakaan vielä ole alkanut poistaa hengitykseni esteitä, mutta elättelen ihmeparantumistoiveita ainakin siiheksi, kun pomo vastaa.
Ei ole minusta enää avokonttorin hapettomaan ja valottomaan tilaan väsäilemään informaationtuottoliukuhihnalle ohjeen osasia eivätkä ehkä muutkaan tarjoutuvat vaihtoehdot motivoi tarpeeksi. Jos jotain muuta siis tarjoutuisi. Eri asia ehkä, jos joku sanoisi accessibility tai muita vastaavia kauniita sanoja.
sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008
Uhkavaatimus taudille
Voihan PUUTARHA! Tämä on perheblogi, mutta joskus on pakko sanoa oikein mehevä kirosana. Nyt sen kirvoittaa tämä #W@¤#¤$%£¤@¤%/R&£¤$&# tauti, joka ei parane millään. Se vaarantaa erään g-alkuisen asian, ymmärrättehän. Ei muuten olisi niin väliä. Huomenna aion graduttaa, vaikka mikä olisi. En tiedä, onko Tosikoinen yhä kipeänä kotona silloin - tämä päivä on ollut hänellä kuumeeton. Jos on, SP jää kotiin hoitamaan häntä ja minä vaikka lojun kylpyammeessa läppärin kanssa lukkojen takana, jos en muuten saa kirjoitusrauhaa.
Kai minä nyt muutenkin saan, mutta tämä todistakoon myös taudilleni, etten pilaile. Geen valmistumista ei estä mikään ruttoa vähäisempi eikä ehkä sekään.
Pakko lienee perua koko viikon menot, koska olen näin kurjassa kunnossa. Plääh. Torstaina olisin päässyt opettamaan söpöjä lukiolaisia, sen sijaan homehdun ja mökkihöperöidyn ja yskin keuhkoja pellolle kotona. Hengitän kortisonia, popsin kipulääkkeitä, allergialääkkeitä, juon teekkulaisia, kiroilen hiljaa sisäänpäin (kurkku ei kestä muuta) ja grrradutan, milloin en torku.
Sain tällaisen hienon merkin Kirsiltä ja olen ylpeä! Yleensä se istuu ehkä paremmin blogiini kuin juuri nyt. Tämän postauksen ainoa tarkoitus oli purkaa höyryä ja ilmoittaa itselle sekä maailmalle, että vielä on sisua kekkeles, vaikka sortajavirukset yrittävät nujertaa. Aika moni postaukseni tosin noudattaa samantapaista kaavaa. Hmmmm. *Katso, lintu!* Joka tapauksessa lättään merkin tähän postaukseen, jotta tulisin paremmalle tuulelle. Tämä perhanan pöpö tekee ihmisen itsekkääksi.
Kai minä nyt muutenkin saan, mutta tämä todistakoon myös taudilleni, etten pilaile. Geen valmistumista ei estä mikään ruttoa vähäisempi eikä ehkä sekään.
Pakko lienee perua koko viikon menot, koska olen näin kurjassa kunnossa. Plääh. Torstaina olisin päässyt opettamaan söpöjä lukiolaisia, sen sijaan homehdun ja mökkihöperöidyn ja yskin keuhkoja pellolle kotona. Hengitän kortisonia, popsin kipulääkkeitä, allergialääkkeitä, juon teekkulaisia, kiroilen hiljaa sisäänpäin (kurkku ei kestä muuta) ja grrradutan, milloin en torku.
Sain tällaisen hienon merkin Kirsiltä ja olen ylpeä! Yleensä se istuu ehkä paremmin blogiini kuin juuri nyt. Tämän postauksen ainoa tarkoitus oli purkaa höyryä ja ilmoittaa itselle sekä maailmalle, että vielä on sisua kekkeles, vaikka sortajavirukset yrittävät nujertaa. Aika moni postaukseni tosin noudattaa samantapaista kaavaa. Hmmmm. *Katso, lintu!* Joka tapauksessa lättään merkin tähän postaukseen, jotta tulisin paremmalle tuulelle. Tämä perhanan pöpö tekee ihmisen itsekkääksi.lauantaina, huhtikuuta 12, 2008
Munaton täytekakkuraportti
Kakku onnistui ihan hyvin. SP sanoi sen olevan jopa erinomaista, Esikoinen pyysi lisää niin kauan kuin kakkua oli, Tosikoinen söi vähän, vaikka ei muuten ole syönyt juuri mitään taudin takia. Omaan suuhuni pohjan tuntuma oli hieman tahmainen ja mietin, että se toimisi ehkä paremmin suklaisena. Käytössä olevaan energiaan nähden ulkomuoto oli siedettävä. Olen tottunut tekemään huomattavasti komeampia, mutta tällä kertaa pisteet tulivat Tosikoisen osallistumisesta, mausta ja hygieniasta. Emme aivastaneet kertaakaan kakkuun! (Vaikka sitä ei ollut tarkoitettu muille kuin omalle väelle.)
Aivan munaton kakkupohja:1,75 dl erikoisvehnäjauhoja
1 dl sokeria
1,25 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
0,5 dl rypsiöljyä
0,5 dl päärynäsöpsöä (vauvasose)
1 dl maitoa
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää muut varovasti sekoitellen. Kaada taikina kakkuvuokaan (korppujauhottaminen on populaaria, mutta itse kastelin leivinpaperin palan ja silittelin sen vuokaan) ja paista 175-asteisen uunin alimmalla tasolla n. 40 minuuttia. Anna kakun jäähtyä hetki ja kumoa se. Tämä resepti on puolikas, eli pieni ja riitti meidän perheelle kaksille kahveille. Alkuperäinen resepti on siis Myllyn Parhaalta. Ensi viikonloppuna tuplaohjeella suklaaversio. Tosikoinen jo visioi, että hänen kakussaan on suklaata päällä ja sivuilla, sisällä ja ehkä allakin.
Bonuskuvana otos epävirallisista flunssatropeista. Veli piipahti käymään ja toi AV-lääkettä lainaan, kun kuuli Tosikoisen klassisen valituksen: Mulla ei ole mitään tekemistä. Oli vähän niin kuin jouluna. Pakko oli ottaa foto myös oman muistin tueksi, etteivät mene sekaisin omien kanssa. Sain ikiomaksikin yhden teoksen, josta, jos vanhat sukurasitemerkit paikkansa pitävät, ryhdyn keuhkoamaan heti, kun olen saanut sen katsotuksi.Joustamattomuuden ja nipotuksen kurssi
Kyllä sen on väliä. On siitä liikaa vaivaa. Ei se nyt käy. Kyllä se haittaa. En voisi. Olen nyt hukannut Raisalta opettelemani voimalauseen, olisikohan se ollut tuo haittaamisjuttu?
Eräässä luottamustehtävässä sanoin ihmiselle, että ei, et nyt voi tulla mukaan, kun haluan pitää palaverin mahdollisimman pienenä. Sinnikäs sisäinen ääni jaksoi natkuttaa minulle, että pitää ottaa kaikki mukaan ja olla joustava ja suurpiirteinen, koska muuten olen joustamaton nipottaja. Toinen sisäinen ääni sanoi, että jaksaakseni minun on käytettävä parhaita strategioita, esimerkiksi sitä, että pidän väen määrän vähäisenä silloin, kun on syytä keskittyä tilanteeseen ja tuottaa mietittyä puhetta. En halua hajottaa huomiotani liian moniin ihmisiin.
Jos toisessa vaakakupissa on tarpeeksi painoa, kestän jopa sen, että olen hetkellisesti joustamaton nipottaja. Palaverin jälkeen oli pakko todeta, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Onneksi minulla oli valtaa tehdä näin.
Jouduin muuten ainakin kolmeen kertaan sanomaan sen ein. Vissiinkin kyseessä oli mies, jolle naisen ein ymmärtäminen ei ole ihan helppoa. En ihan vieläkään ymmärrä, mikä siinä piskuisessa palaverissa oli niin vastustamattoman houkuttelevaa. Jos oikein arvaan, lähinnä se, että sanoin sen ein kolmesti. Tyyppi olisi ollut kyllä tervetullut mukaan, jos olisi perustellut asian, mutta pelkkä vänkääminen ei ole perustelu.
Kerroin asiasta shrinkille, joka kyseli, kuinka kamalaa oli sitten olla se nipo. Aika hilpeäähän se oli lopulta.
Mistä tulee se vaatimus, että juuri minun pitää olla aina joustava ja rikkumattoman hyväntuulisen suurpiirteinen? Itseni sisältä epäilemättä. Tietenkin arvostan tuollaista avaraa olentoa, joka ei jaksa nipottaa joka asiasta eikä tiukkapipoilu todellakaan kuulu suosikkipiirteisiin. Arvostan myös tervettä jämäkkyyttä ja sitä, että vetää rajat siihen kohtaan, missä on hyvä, tarvittaessa suurpiirteisyyden ja joustavuuden kustannuksella. Mitä vähemmän käytössäni on energiavarantoja, sitä tarkemmin täytyy katsella niitä rajojaan. Joustetaan silloin, kun on varaa.
Tahtoikäinen tyttäreni antaa minulle päivittäin loistavia oppitunteja vaatimisessa, haluamisessa, minäminäminässä ja tahtomisessa. Hän harjoittelee asiaa laidasta laitaan, joten minä pääsen siivellä tutkailemaan ja tunnustelemaan näitä oleellisen tärkeitä teemoja. Esikoisen tietyt pakot ovat niin voimakkaita, että hän puolustaa niitä horjumatta (koska on pakko), mutta "olis kiva" -tyyppisistä asioista hän luovuttaa älyttömän helposti, mikäli edes nostaa niitä esiin. Hänen halujaan ei ole ymmärretty tarpeeksi eikä niitä ole helppoa ymmärtää. Sentään onneksi tarpeet ja pakot olemme yleensä lopulta tajunneet (koska on pakko) ja niistä olemme saaneet myös "olis kiva" -juttuja versotelluksi ajan mittaan.
Tällaisessa sekulaarisessa elämässä tahtominen, haluaminen ja olis-kivailukin ovat ehdottoman eteenpäinvieviä hommeleita.
***
Nyyh, tytön kanssa olemme molemmat tosi kipeitä! Onneksi sentään jaksoimme sen kakun väsäillä eilen ja SP hoiti kaiken muun juhlakalun höösäyksen. Kahvikekkerit lykätään myöhemmäksi, kun emme halua tartuttaa tätä ruttoa viattomiin ulkopuolisiin. Tosikoinen antoi melkein kaikki karkkinsakin synt.sankarille, kun ne eivät maistuneet hänelle. Likka on siis todellakin pipi. Jätski sentään menee ja hedelmämehu sekä vesi, jottei kuivahda lapsparka. Esikoinen onnistui (kai) välttämättän hirvittävän huonovointisuuden huomattavasta herkuttelusta huolimatta. Mutta eikös kymmenvuotiailla pojilla ole rautavatsa noin keskimäärin?
Eräässä luottamustehtävässä sanoin ihmiselle, että ei, et nyt voi tulla mukaan, kun haluan pitää palaverin mahdollisimman pienenä. Sinnikäs sisäinen ääni jaksoi natkuttaa minulle, että pitää ottaa kaikki mukaan ja olla joustava ja suurpiirteinen, koska muuten olen joustamaton nipottaja. Toinen sisäinen ääni sanoi, että jaksaakseni minun on käytettävä parhaita strategioita, esimerkiksi sitä, että pidän väen määrän vähäisenä silloin, kun on syytä keskittyä tilanteeseen ja tuottaa mietittyä puhetta. En halua hajottaa huomiotani liian moniin ihmisiin.
Jos toisessa vaakakupissa on tarpeeksi painoa, kestän jopa sen, että olen hetkellisesti joustamaton nipottaja. Palaverin jälkeen oli pakko todeta, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Onneksi minulla oli valtaa tehdä näin.
Jouduin muuten ainakin kolmeen kertaan sanomaan sen ein. Vissiinkin kyseessä oli mies, jolle naisen ein ymmärtäminen ei ole ihan helppoa. En ihan vieläkään ymmärrä, mikä siinä piskuisessa palaverissa oli niin vastustamattoman houkuttelevaa. Jos oikein arvaan, lähinnä se, että sanoin sen ein kolmesti. Tyyppi olisi ollut kyllä tervetullut mukaan, jos olisi perustellut asian, mutta pelkkä vänkääminen ei ole perustelu.
Kerroin asiasta shrinkille, joka kyseli, kuinka kamalaa oli sitten olla se nipo. Aika hilpeäähän se oli lopulta.
Mistä tulee se vaatimus, että juuri minun pitää olla aina joustava ja rikkumattoman hyväntuulisen suurpiirteinen? Itseni sisältä epäilemättä. Tietenkin arvostan tuollaista avaraa olentoa, joka ei jaksa nipottaa joka asiasta eikä tiukkapipoilu todellakaan kuulu suosikkipiirteisiin. Arvostan myös tervettä jämäkkyyttä ja sitä, että vetää rajat siihen kohtaan, missä on hyvä, tarvittaessa suurpiirteisyyden ja joustavuuden kustannuksella. Mitä vähemmän käytössäni on energiavarantoja, sitä tarkemmin täytyy katsella niitä rajojaan. Joustetaan silloin, kun on varaa.
Tahtoikäinen tyttäreni antaa minulle päivittäin loistavia oppitunteja vaatimisessa, haluamisessa, minäminäminässä ja tahtomisessa. Hän harjoittelee asiaa laidasta laitaan, joten minä pääsen siivellä tutkailemaan ja tunnustelemaan näitä oleellisen tärkeitä teemoja. Esikoisen tietyt pakot ovat niin voimakkaita, että hän puolustaa niitä horjumatta (koska on pakko), mutta "olis kiva" -tyyppisistä asioista hän luovuttaa älyttömän helposti, mikäli edes nostaa niitä esiin. Hänen halujaan ei ole ymmärretty tarpeeksi eikä niitä ole helppoa ymmärtää. Sentään onneksi tarpeet ja pakot olemme yleensä lopulta tajunneet (koska on pakko) ja niistä olemme saaneet myös "olis kiva" -juttuja versotelluksi ajan mittaan.
Tällaisessa sekulaarisessa elämässä tahtominen, haluaminen ja olis-kivailukin ovat ehdottoman eteenpäinvieviä hommeleita.
***
Nyyh, tytön kanssa olemme molemmat tosi kipeitä! Onneksi sentään jaksoimme sen kakun väsäillä eilen ja SP hoiti kaiken muun juhlakalun höösäyksen. Kahvikekkerit lykätään myöhemmäksi, kun emme halua tartuttaa tätä ruttoa viattomiin ulkopuolisiin. Tosikoinen antoi melkein kaikki karkkinsakin synt.sankarille, kun ne eivät maistuneet hänelle. Likka on siis todellakin pipi. Jätski sentään menee ja hedelmämehu sekä vesi, jottei kuivahda lapsparka. Esikoinen onnistui (kai) välttämättän hirvittävän huonovointisuuden huomattavasta herkuttelusta huolimatta. Mutta eikös kymmenvuotiailla pojilla ole rautavatsa noin keskimäärin?
perjantaina, huhtikuuta 11, 2008
Jaiks! Kuvia Tampereelta
Synttäritalon naisväki kieriskelee influenssassa (ainakin ikiomalääkäri alkoi kallistua tälle kannalle kun yours trulylla kuumeilu ja lihaskivut jatkuvat), mutta emme halua pilata kymmenvuotiaan iloa. Pitää kerätä voimat, jotta jaksan vääntää sen kakun. Voisin tietysti tehdä torttupohjan ja asetella sen päälle jätskiä, marjoja ja mariannerouhetta? Ei paha? Miksi ei voi olla valmiita munattomia kakkupohjia näitä tilanteita varten? Ettei olisi liian helppoa? Vai siksi, että ne muistuttaisivat enemmänkin kakkupohjallisia? Tai voisiko jopa olla munattomia (pähkinättömiä, soijattomia) valmiita täytekakkusia? Ai ei vai?
Synttäripoika on suloinen ja ihana. Lauloimme ja halailimme aamulla ja poika loisti sillä ainutlaatuisella tavalla, joka on aidoille villihelmille ominaista. Kymmenen vuotta sitten hän syntyi minusta hirveän vaikeasti ja tuskaisesti (tuskaisempaa se oli varmasti hänelle kuin minulle, muuten, minähän sain koko ajan happea), mutta hämmästyttävän kauniina pienenä buddhana.
En voi päivitellä, että kylläpä se aika kuluu tai onko siitä tosiaan jo niin kauan, sillä kymmenen vuotta kuulostaa korvaani kovin pieneltä verrattuna niiden vuosien sisältöön. Esikoiselle ne kymmenen vuotta ovat koko elämä ja se joskus pusertaa mieltäni, kun olen osan ajasta ollut aika huonossa kunnossa enkä niin hyvä äiti kuin hyvinvoipana ollessani. Tänään en aio murehtia, vaan miettiä, mikä olisi Esikoisesta erityisen kivaa. Imurointi, runsas huomio ja hyvät sapuskat nyt ainakin.
Synttäripoika on suloinen ja ihana. Lauloimme ja halailimme aamulla ja poika loisti sillä ainutlaatuisella tavalla, joka on aidoille villihelmille ominaista. Kymmenen vuotta sitten hän syntyi minusta hirveän vaikeasti ja tuskaisesti (tuskaisempaa se oli varmasti hänelle kuin minulle, muuten, minähän sain koko ajan happea), mutta hämmästyttävän kauniina pienenä buddhana.
En voi päivitellä, että kylläpä se aika kuluu tai onko siitä tosiaan jo niin kauan, sillä kymmenen vuotta kuulostaa korvaani kovin pieneltä verrattuna niiden vuosien sisältöön. Esikoiselle ne kymmenen vuotta ovat koko elämä ja se joskus pusertaa mieltäni, kun olen osan ajasta ollut aika huonossa kunnossa enkä niin hyvä äiti kuin hyvinvoipana ollessani. Tänään en aio murehtia, vaan miettiä, mikä olisi Esikoisesta erityisen kivaa. Imurointi, runsas huomio ja hyvät sapuskat nyt ainakin.
torstaina, huhtikuuta 10, 2008
Sisus täynnä pelokkaana räpisteleviä yöperhosia
Äiti joutui aamulla sairaalaan ambulanssilla ja nyt pelottaa. Äiti, älä kuole vielä! Elämä on vienyt enkä ole tänä vuonna tavannut sinua niin paljon kuin haluaisin. En ole udellut sinulta tarpeeksi 50-luvun Helsingistä, jossa ylioppilaslakki kutreilla kuljit kesiä ja tuhdimman päähineen kera talvia. Haluan vielä kysellä sinulta äitivuosista, vaimovuosista ja ikiomista vuosistasi. En ole kiittänyt sinua avarakatseisuudesta, lämmöstä ja huumorista ihan tarpeeksi vielä. Olisi kivaa, jos näkisit mustan lampaan ja taivaanrannanmaalari-elämäntaiteilijatyttäresi valmistuvan vihdoin neljäykkösenä maisteriksi, vaikka olet tainnut hyväksyä minut ilmankin jo kunnon ihmiseksi. Toivoisin myös kovin kovin kovasti, että lapset saisivat vielä tavata mummia.Pelottaa pirusti, mutta aion leipoa kakkua oman äitiyteni kymmenvuotispäivän ja Esikoisen synttärin kunniaksi ja lähettää paljon tuhdin rakkauden lastaamia ajatuksia kohti sairaalaa, jos ne jotenkin löytäisivät tiensä perille paksujen kiviseinien läpi kapealle, viileälle sairaalavuoteelle.
keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2008
Synttärit ryntäävät kohti kuin villiintyneet vasikat
Iik! Vastahan alle 10 / 4 vuotta on tiedetty synttärien sijainnista kalenterissa, joten aina ne pääsevät nurkan takaa yllättämään. Nyt olen valmistautunut siinä määrin, että tulostin tämänvuotisen kakkupohjan ohjeen ja tilasin personal shopperiltani erinäisiä suklaisia leivontalisukkeita. Myllyn Parhaalla oli jouluksi tarjota erinomainen munatoin piparkakkuohje, joten asetan aika paljon toivoa kakkuohjeenkin varaan.
Toistaiseksi kananmuna on teettänyt kaameaa ihottumaa tyttärelle, joten en ihan heti kokeile sitä uudelleen. Nyt on meneillään rauhallinen sitruskokeilu, joka vaikuttaa menestyksekkäältä. Soija ei vielä passaa. Seuraavaksi voisi vaihteeksi yrittää vaikka ohraa. Olen miettinyt, tekisinkö toisin kuin virallisissa ohjeissa. Kokeilisin hissuksiin vieraita aineita sen sijaan, että ottaisin heti jonkin mega-altistuksen. Tuntuu käytännön kokemusten perusteella siltä, että hiljaa tulisi parempi kuin rysäyttelemällä. Totutteluksi sitä voisi sanoa.
Jotenkin kokeiluja hillitsee se, että muutenkin melko räjähtävässä iässä olevalle tyttärelle (3-vuotiaan esi-PMS) tulee hirvittävää pahapäisyyttä muiden allergiaoireiden ohella. En tiedä, onko se itsenäinen oire vai kenties seurausta ihon kutinasta ja vatsanväänteistä. Tai ehkä vatsanväänteet ja kutinat ovat seurausta pahapäisyydestä?
Kuvassa meitsilän naiset leipovat hyvin vauhdikkaasti piparkakkuja. Esikoinen on mitä suurimmassa määrin mukana, vaikka ei juuri tässä fotossa näykään. Tässäkin hommassa hän on ässä.
Toistaiseksi kananmuna on teettänyt kaameaa ihottumaa tyttärelle, joten en ihan heti kokeile sitä uudelleen. Nyt on meneillään rauhallinen sitruskokeilu, joka vaikuttaa menestyksekkäältä. Soija ei vielä passaa. Seuraavaksi voisi vaihteeksi yrittää vaikka ohraa. Olen miettinyt, tekisinkö toisin kuin virallisissa ohjeissa. Kokeilisin hissuksiin vieraita aineita sen sijaan, että ottaisin heti jonkin mega-altistuksen. Tuntuu käytännön kokemusten perusteella siltä, että hiljaa tulisi parempi kuin rysäyttelemällä. Totutteluksi sitä voisi sanoa.Jotenkin kokeiluja hillitsee se, että muutenkin melko räjähtävässä iässä olevalle tyttärelle (3-vuotiaan esi-PMS) tulee hirvittävää pahapäisyyttä muiden allergiaoireiden ohella. En tiedä, onko se itsenäinen oire vai kenties seurausta ihon kutinasta ja vatsanväänteistä. Tai ehkä vatsanväänteet ja kutinat ovat seurausta pahapäisyydestä?
Kuvassa meitsilän naiset leipovat hyvin vauhdikkaasti piparkakkuja. Esikoinen on mitä suurimmassa määrin mukana, vaikka ei juuri tässä fotossa näykään. Tässäkin hommassa hän on ässä.
Päivän pedagoginen näkemys
Nyt puhutaan paljon Kotilieden ja OAJ:n tekemästä tutkimuksesta, josta näkemäni media on nostanut tärkeimmiksi eri asiat kuin OAJ. Mediassa jälleen rakennetaan vastakkainasetteluja vanhemmat vastaan opettajat ja itketään, miten kamalia ne nykylapset ovat.
OAJ:n omassa tiivistelmässä painotetaan sitä, miten yli puolet opettajista kokee huolta liian vähäisestä ajasta, jota voi käyttää oppilasta kohden. Luokkakokoja pienennetään vain harvoin, vaikka ryhmässä olisi erityistä tukea tarvitsevia oppijoita, avustajia ei ole tarpeeksi, kuraattorien ja koulupsykologien kanssa kaivattaisiin enemmän yhteistyötä, pakkosäästöt (esim. oppimateriaaleissa) rasittavat ja kaikkiaan opettajan työtaakka on kasvanut kasvamistaan.
Sitten ne median maalailemat kamalat vanhemmat: Yli 40 % luokanopettajista havaitsee vuosittain lasten vanhempien opettajiin kohdistamaa sanallista häirintää. Siis vuosittain selvästi alle puolet havaitsee sanallista häirintää. En sano, etteikö jokainen sanallinen häirintä keneltä tahansa koulun kanssa tekemisissä olevalta taholta olisi ikävää tai jossain tapauksissa suorastaan väärin ja inhottavaa, mutta mielestäni ne törttöilevät vanhemmat (joita on ollut aina, kuten törttöileviä opettajia ja kaikkia muidenkin ihmisryhmien törttöileviä edustajia) ovat kuitenkin melko pienessä roolissa tässä tutkimuksessa. Luulen muuten koetun häirinnän lisääntyneen etenkin siksi, että vanhemmat ylimalkaan ovat joskus tekemisissä koulun kanssa, toisin kuin omassa lapsuudessani.
Mutta. Mutta. Voisiko joku puhua vaikka liiallisista säästöistä kouluissa oppilaiden ja opettajien selkänahan kustannuksella? Eikö jokin mätä tässä yhtälössä, jossa maa on niin kovin rikas, lapsia vähemmän kuin koskaan ja kuitenkaan rahaa ei riitä edes oppikirjoihin, terveydenhoitajiin tai lainmukaiseen henkilökuntaan. No, semmoisista on niin tylsää puhua, kun on paljon raflaavampaa kauhistella nykymaailman Huonoja Kasvattajia ja heidän voih niin Vaikeita Vesojaan. Aamulehtikin säännönmukaisesti ottaa pääkirjoituksessaan esille sen, että vanhempien pitää kantaa vastuuta. Tästähän yhtä säännönmukaisesti syyllistyvät ne kasvattajat, jotka jo kantavat vastuuta ihan riittämiin, kun taas koko pompöösi pörinä ohittaa ne, joilla ei ole tahtoa tai ehkä vielä useammin kykyä vastuunkantoon.
Ihmettelen kyllä, mistä se kansantaru nykyvanhempien kamaluudesta tulee, kun nykyvanhemmuus on paljon, paljon, paljon huolehtivampaa, läheisempää ja piittaavampaa kuin omassa lapsuudessani, jolloin kakarat ottivat safkaa kaapista ja lähtivät pihalle. Kaverini näkivät vanhempiaan aamutuimaan ja viiden jälkeen, muu aika oltiin koulussa tai omillaan. Avainkaulalapset ja me muutkin pakkoitsenäistyimme varhain, koska ei ollut vaihtoehtoja. Toisenlaista meininkiä pidettiin ylisuojelevana. Pidän nykyisestä mallista enemmän.
Työelämän muutokset tietysti heijastuvat kielteisesti perheisiin ja sanotaan, että nyt huonosti voiva osa perheistä voi huonommin kuin koskaan. Ihmettelen kuitenkin, jos nämä asiat olivat 70-luvulla kovin paljon paremmin. Ehkä sukulaiset jeesasivat tuolloin enemmän lasten kanssa. 80-luku ennen lamaa oli nähdäkseni lapsiperheiden kulta-aikaa Suomessa, mutta lama vei kaiken ja vähän päällekin.
Ilmeisesti 80-luvulla tapahtui asennemuutos kouluissa. Sen myötä alettiin piitata kaikista oppilaista. Nykyään halutaan pelastaa jokainen oppilas syrjäytymiseltä. Omina kouluaikoinani oli kovempi meno. Huonot ja omituiset jätettiin selviytymään itsekseen eli monesti syrjäytymään. Olen ilman muuta nykymeiningin kannalla, vaikka se on koululle vaativampi. Se on niiden kunnollistenkin oppilaiden kannalta kasvatuksellisesti ehkä tuhat kertaa parempi. Jokaiselle on annettava tilaisuus oman elämänsä rakentamiseen. Jos ope ei saa siihen pyrkimiseen tarpeeksi resursseja, väsyminen ja kyynistyminen uhkaavat. Silloin uhkaa myös paluu vuohien ja lampaiden koulumeininkiin, joka oli mm. tämän blogin kirjoittajalle aika tuhoisa.
Onpa niitäkin opettajia, joiden mielestä kaikki erityisoppilaat pitäisi heivata laivasta, koska he haittaavat kunnon oppilaiden oppimista ja ovat siis perimmäinen syy koulun ahdinkoon. Nämä opettajat voisivat ottaa päänsä pois aunuksestaan ja vaikkapa lukea muutamia tuoreita tutkimuksia aiheesta, mikäli ovat valmiita antamaan faktojen häiritä hyviä ennakkoluulojaan.
***
Äh. Tässä olen pälpättänyt ummet ja lammet aivan sekundaarisista asioista, kun otsikossa lupailemani näkemys on jäänyt lehdelle soittelemaan. Tässä se kumminkin on. Aamulehdestä luin, että Hempan Pumppu järjestää 30-vuotisjuhlakonsertin (Nokian Uutisten juttu samasta aiheesta) ja AL on haastatellut myös bändin jäseniä. Markus Mäkinen sanoo yhtyeen taiteellisesta johtajasta, Päivi Tuokko-Patrikaisesta näin:
OAJ:n omassa tiivistelmässä painotetaan sitä, miten yli puolet opettajista kokee huolta liian vähäisestä ajasta, jota voi käyttää oppilasta kohden. Luokkakokoja pienennetään vain harvoin, vaikka ryhmässä olisi erityistä tukea tarvitsevia oppijoita, avustajia ei ole tarpeeksi, kuraattorien ja koulupsykologien kanssa kaivattaisiin enemmän yhteistyötä, pakkosäästöt (esim. oppimateriaaleissa) rasittavat ja kaikkiaan opettajan työtaakka on kasvanut kasvamistaan.
Sitten ne median maalailemat kamalat vanhemmat: Yli 40 % luokanopettajista havaitsee vuosittain lasten vanhempien opettajiin kohdistamaa sanallista häirintää. Siis vuosittain selvästi alle puolet havaitsee sanallista häirintää. En sano, etteikö jokainen sanallinen häirintä keneltä tahansa koulun kanssa tekemisissä olevalta taholta olisi ikävää tai jossain tapauksissa suorastaan väärin ja inhottavaa, mutta mielestäni ne törttöilevät vanhemmat (joita on ollut aina, kuten törttöileviä opettajia ja kaikkia muidenkin ihmisryhmien törttöileviä edustajia) ovat kuitenkin melko pienessä roolissa tässä tutkimuksessa. Luulen muuten koetun häirinnän lisääntyneen etenkin siksi, että vanhemmat ylimalkaan ovat joskus tekemisissä koulun kanssa, toisin kuin omassa lapsuudessani.
Mutta. Mutta. Voisiko joku puhua vaikka liiallisista säästöistä kouluissa oppilaiden ja opettajien selkänahan kustannuksella? Eikö jokin mätä tässä yhtälössä, jossa maa on niin kovin rikas, lapsia vähemmän kuin koskaan ja kuitenkaan rahaa ei riitä edes oppikirjoihin, terveydenhoitajiin tai lainmukaiseen henkilökuntaan. No, semmoisista on niin tylsää puhua, kun on paljon raflaavampaa kauhistella nykymaailman Huonoja Kasvattajia ja heidän voih niin Vaikeita Vesojaan. Aamulehtikin säännönmukaisesti ottaa pääkirjoituksessaan esille sen, että vanhempien pitää kantaa vastuuta. Tästähän yhtä säännönmukaisesti syyllistyvät ne kasvattajat, jotka jo kantavat vastuuta ihan riittämiin, kun taas koko pompöösi pörinä ohittaa ne, joilla ei ole tahtoa tai ehkä vielä useammin kykyä vastuunkantoon.
Ihmettelen kyllä, mistä se kansantaru nykyvanhempien kamaluudesta tulee, kun nykyvanhemmuus on paljon, paljon, paljon huolehtivampaa, läheisempää ja piittaavampaa kuin omassa lapsuudessani, jolloin kakarat ottivat safkaa kaapista ja lähtivät pihalle. Kaverini näkivät vanhempiaan aamutuimaan ja viiden jälkeen, muu aika oltiin koulussa tai omillaan. Avainkaulalapset ja me muutkin pakkoitsenäistyimme varhain, koska ei ollut vaihtoehtoja. Toisenlaista meininkiä pidettiin ylisuojelevana. Pidän nykyisestä mallista enemmän.
Työelämän muutokset tietysti heijastuvat kielteisesti perheisiin ja sanotaan, että nyt huonosti voiva osa perheistä voi huonommin kuin koskaan. Ihmettelen kuitenkin, jos nämä asiat olivat 70-luvulla kovin paljon paremmin. Ehkä sukulaiset jeesasivat tuolloin enemmän lasten kanssa. 80-luku ennen lamaa oli nähdäkseni lapsiperheiden kulta-aikaa Suomessa, mutta lama vei kaiken ja vähän päällekin.
Ilmeisesti 80-luvulla tapahtui asennemuutos kouluissa. Sen myötä alettiin piitata kaikista oppilaista. Nykyään halutaan pelastaa jokainen oppilas syrjäytymiseltä. Omina kouluaikoinani oli kovempi meno. Huonot ja omituiset jätettiin selviytymään itsekseen eli monesti syrjäytymään. Olen ilman muuta nykymeiningin kannalla, vaikka se on koululle vaativampi. Se on niiden kunnollistenkin oppilaiden kannalta kasvatuksellisesti ehkä tuhat kertaa parempi. Jokaiselle on annettava tilaisuus oman elämänsä rakentamiseen. Jos ope ei saa siihen pyrkimiseen tarpeeksi resursseja, väsyminen ja kyynistyminen uhkaavat. Silloin uhkaa myös paluu vuohien ja lampaiden koulumeininkiin, joka oli mm. tämän blogin kirjoittajalle aika tuhoisa.
Onpa niitäkin opettajia, joiden mielestä kaikki erityisoppilaat pitäisi heivata laivasta, koska he haittaavat kunnon oppilaiden oppimista ja ovat siis perimmäinen syy koulun ahdinkoon. Nämä opettajat voisivat ottaa päänsä pois aunuksestaan ja vaikkapa lukea muutamia tuoreita tutkimuksia aiheesta, mikäli ovat valmiita antamaan faktojen häiritä hyviä ennakkoluulojaan.
***
Äh. Tässä olen pälpättänyt ummet ja lammet aivan sekundaarisista asioista, kun otsikossa lupailemani näkemys on jäänyt lehdelle soittelemaan. Tässä se kumminkin on. Aamulehdestä luin, että Hempan Pumppu järjestää 30-vuotisjuhlakonsertin (Nokian Uutisten juttu samasta aiheesta) ja AL on haastatellut myös bändin jäseniä. Markus Mäkinen sanoo yhtyeen taiteellisesta johtajasta, Päivi Tuokko-Patrikaisesta näin:
Päivi on huippu, hän osaa meinaan vaatia. Eihän mistään tule mitään, jos tekee väärin eikä kukaan puutu siihen, vaan sanoo, että hyvin menee. Päivi ei sano.Voin jotenkin hyvin kuvitella, miten etenkin vammaiselle ihmiselle tuntuu epätavallisen arvokkaalta se, että tosissaan vaaditaan. Eikä esimerkiksi paapota, holhota tai hyysätä. Vaatiminen on arvostamista, ainakin tiettyyn pisteeseen. Tämä on yksi opettajan huoneentauluistani.
tiistaina, huhtikuuta 08, 2008
Kilpailutuksen autuus
Aamulehti kertoo (tosin verkkoversiosta on karsittu mehukkaimmat yksityiskohdat pois), että kaupunki on tehnyt snadin kämmin kilpailuttaessaan vanhusten kauppapalveluja. Servea Oy teki lyömättömän tarjouksen, mutta palvelun käynnistyksen jälkeen kävi täysin yllättäen ilmi, että ostoskori on asiakkaalle 42 % kalliimpi kuin esimerkiksi Ostoskuriiri-nimisellä kilpailijalla. (Enkä usko, että Ostoskuriirikaan toimii hyväntekeväisyysperiaatteella.) Lisäksi Servean puhelintilauksen teko maksaa 49 senttiä per minuutti. Sille vanhukselle tietysti.
Olen aika monesti puhunut tästä kuntaa riivaavasta vaikeasta asennevammasta, joka on toistuvasti kiusannut meidänkin perheemme arkea. Kun rakennetaan palveluja, unohdetaan helposti kokonaan se palveluhärdellin päähahmo: asiakas, palveluntarvitsija, käyttäjä tai miten häntä haluaa nimittää. Se ihminen, joka tarvitsee palvelua pystyäkseen järjestämään elämänsä edes jotenkuten normaalia muistuttavaan malliin. (Kyse ei siis ole etuuksista eikä erityisjutuista, vaan siitä, että ihminen tarvitsee tukea voidakseen tehdä ihan tavallisia asioita. Kuten vaikka pukemista, syömistä ja liikkumista paikasta toiseen.) Ilmeisesti tärkeysjärjestyksessä ykkösenä on raha*) ja toisena lain kirjaimen täyttäminen jotenkuten.
Mistä todisteeksi käyköön sekin, että Servean tapauksessa kaksivuotista sopimusta ei voi purkaa sillä perusteella, että asiakkaat ovat tyytymättömiä. Asiakkaathan ovat vain se välttämätön paha tässä koneistossa. Jos ei kelpaa, olkoot ilman.
Jatkossa, jos asiakkaat eivät käytä ylihintaista tai muuten käyttökelvotonta palvelua, voidaan todeta, ettei tämmöistä palvelua tarvitakaan, jeejee. Tulee 100-prosenttinen säästö kaupungille, mikäli kaupungin rahaa liikkuu kyseissä palvelussa. Paitsi että enemmän fyffeä menee todennäköisesti toisesta momentista, kun esim. vanhus ei enää pärjää kotona (ilman ruokaa), vaan joutuu siirtymään laitokseen. Se on sen toisen momentin huoli.
*) Säästökin on lyhytnäköistä. Jos asiakkaan oikeita tarpeita kuunneltaisiin, voitaisiin säästää huomattavia summia, koska usein ne oikeasti tarvitut palvelut voivat olla paljon halvempia kuin ne, joita tyrkytetään. Lisäksi ennaltaehkäisy on lähes järjestään edukkaampaa kuin tilanteen päästäminen katastrofiin asti.
***
Tautikatsaus kaikille teille lukijakuntani kiville: Voin kertoa, että tauti on ihan arseesta. Kirjoittaisin mielelläni gradua sen verran kuin jaksan, mutta läppäri ei muodosta yhteyttä enkä pysty istumaan kauan tässä pöytäkoneella. Voinhan siirtää geetiedoston tikulla, mutta kun aika paljon aineistoa on verkossa. En jaksa vain lukea, paitsi hömppää. Päätä, selkää, keuhkoja särkee eikä pöde kestä enempää ibuprofeenia edes happosalpaajan kera. Parasetamoli ei ole tarpeeksi väksyä, mutta pahnan koodauksesta menee pönttö tukkoon. Äääääähhhhprkl. Onneksi kuumat teen- ja yrttihaudukkeenlitkut ovat toistaiseksi skulanneet.
Olen aika monesti puhunut tästä kuntaa riivaavasta vaikeasta asennevammasta, joka on toistuvasti kiusannut meidänkin perheemme arkea. Kun rakennetaan palveluja, unohdetaan helposti kokonaan se palveluhärdellin päähahmo: asiakas, palveluntarvitsija, käyttäjä tai miten häntä haluaa nimittää. Se ihminen, joka tarvitsee palvelua pystyäkseen järjestämään elämänsä edes jotenkuten normaalia muistuttavaan malliin. (Kyse ei siis ole etuuksista eikä erityisjutuista, vaan siitä, että ihminen tarvitsee tukea voidakseen tehdä ihan tavallisia asioita. Kuten vaikka pukemista, syömistä ja liikkumista paikasta toiseen.) Ilmeisesti tärkeysjärjestyksessä ykkösenä on raha*) ja toisena lain kirjaimen täyttäminen jotenkuten.Mistä todisteeksi käyköön sekin, että Servean tapauksessa kaksivuotista sopimusta ei voi purkaa sillä perusteella, että asiakkaat ovat tyytymättömiä. Asiakkaathan ovat vain se välttämätön paha tässä koneistossa. Jos ei kelpaa, olkoot ilman.
Jatkossa, jos asiakkaat eivät käytä ylihintaista tai muuten käyttökelvotonta palvelua, voidaan todeta, ettei tämmöistä palvelua tarvitakaan, jeejee. Tulee 100-prosenttinen säästö kaupungille, mikäli kaupungin rahaa liikkuu kyseissä palvelussa. Paitsi että enemmän fyffeä menee todennäköisesti toisesta momentista, kun esim. vanhus ei enää pärjää kotona (ilman ruokaa), vaan joutuu siirtymään laitokseen. Se on sen toisen momentin huoli.
*) Säästökin on lyhytnäköistä. Jos asiakkaan oikeita tarpeita kuunneltaisiin, voitaisiin säästää huomattavia summia, koska usein ne oikeasti tarvitut palvelut voivat olla paljon halvempia kuin ne, joita tyrkytetään. Lisäksi ennaltaehkäisy on lähes järjestään edukkaampaa kuin tilanteen päästäminen katastrofiin asti.
***
Tautikatsaus kaikille teille lukijakuntani kiville: Voin kertoa, että tauti on ihan arseesta. Kirjoittaisin mielelläni gradua sen verran kuin jaksan, mutta läppäri ei muodosta yhteyttä enkä pysty istumaan kauan tässä pöytäkoneella. Voinhan siirtää geetiedoston tikulla, mutta kun aika paljon aineistoa on verkossa. En jaksa vain lukea, paitsi hömppää. Päätä, selkää, keuhkoja särkee eikä pöde kestä enempää ibuprofeenia edes happosalpaajan kera. Parasetamoli ei ole tarpeeksi väksyä, mutta pahnan koodauksesta menee pönttö tukkoon. Äääääähhhhprkl. Onneksi kuumat teen- ja yrttihaudukkeenlitkut ovat toistaiseksi skulanneet.
maanantaina, huhtikuuta 07, 2008
Terveet ne bronkiitilla koreilee
ÄrrrRRRrrr. Pitikin mennä leuhkimaan eilen, miten terve olo on. Kostautui heti elvistely! Illan mittaan alkoi keuhkoja painaa yhä ahdistavammin, nukkumaanmenoaikaan yskitti jo helkkarin kipeästi ja nyt on niin surkea olo, etten jaksanut istua Piramkissa kuin tunnin ennen kuin valuin viemärin, Metson ja kaupan kautta kotiin. Etenkin olisin halunnut käydä Piramkin kirjastossa katsomassa hemaisevia kirjastobeibejä, mutta ehtinen vielä tässä kuussa.
Nyt yritän pysyä pystyhkössä asennossa sen aikaa, kun ibuprofeenikasat, happosalpaaja ja allergialääke valuvat ruokatorvea pitkin mahalaukkuun ja sulavat mielellään vähän äkkiä kans. Ei tule sitten ehkä ibuproffasta reikiä ruokatorveen.
Nyt XTUTTAA. Yritän ottaa levon kannalta. Kun en kuitenkaan jaksa mitään, voin yhtä hyvin nauttia salaattia, mustikkarahkaa ja litrakaupalla teejuomia ja haudukkeita sekä lukea hömppää sängyn pohjalla lojuen. Jos siitä irtoaisi vaikka jotain plussaa pollalle.
Nyt yritän pysyä pystyhkössä asennossa sen aikaa, kun ibuprofeenikasat, happosalpaaja ja allergialääke valuvat ruokatorvea pitkin mahalaukkuun ja sulavat mielellään vähän äkkiä kans. Ei tule sitten ehkä ibuproffasta reikiä ruokatorveen.
Nyt XTUTTAA. Yritän ottaa levon kannalta. Kun en kuitenkaan jaksa mitään, voin yhtä hyvin nauttia salaattia, mustikkarahkaa ja litrakaupalla teejuomia ja haudukkeita sekä lukea hömppää sängyn pohjalla lojuen. Jos siitä irtoaisi vaikka jotain plussaa pollalle.
sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008
Mattiteppokatsaus
Eilen summailin mielessäni, miten paljon terveemmäksi tunnen itseni. Kahdessa vuodessa on tapahtunut valtavasti parantumista. Lääkitys oli oleellinen apuväline toimintakykyä romauttavien ahdistusten helpotukseen. Ilman suoranaista fyysistä kipua tuottavia ahdistuksia olen jaksanut tehdä töitä sisuksieni parantamiseksi aiemmista vaikeista rasitusvammoista ihan toiseen malliin. Shrinkki on ollut tärkeä helppi myös. Tunnen luottamusta häntä kohtaan eikä häntä tarvitse miellyttää tai viihdyttää. Hän on paikalla minua varten, kuuntelee huolellisesti ja tarjoaa teräviä huomioita ja kysymyksiä. Itse pitää tehdä työt, mutta ulkopuolisesta, fiksusta korvasta on ainakin tälle potilaalle suuresti hyötyä.
Oleellisin apu parantumisessa on kuitenkin ollut SP, joka on jatkuvasti tukenut minua numeroa tekemättä. Tuki ei ole suurellisia tekoja, uhrautumista, hössötystä, hemmottelua tai psykopölinää, vaan täyteläistä arkea, jossa kukaan perheenjäsen ei jää tyhjän päälle roikkumaan. Päivät rullaavat eteenpäin eikä mikään ole vain minun varassani. Kaaos ei ole koko ajan nielaisemaisillaan minua. Arjessa on lämpöä, huumoria, juttelua, yhteisyyttä, tiuskintaa ja riidantynkääkin, ettei mene siirapiksi.
Itsehän olen joutunut sen parantumisen tekemään, mutta ilman apua se ei olisi onnistunut näin hyvin tai ehkä laisinkaan. Tosin minän pohjalle on jostain syystä jumahtanut sellainen voimakas tunne, että elämä on ihmeellinen lahna. Sain sen äidiltä ja isältä aikani alussa ja vaikka ajoittain on ollut halua heittää se roskikseen, en malta, kun kaikki on karmeimmillaankin mielenkiintoista.
Enimmät ystävät olen hukannut kymmenen vuoden ruuhkan aikana. Olen onnekas, silla minulla on useita huippuja kavereita, joiden kanssa voin jutella kunnolla monista asioista. Sellaisia ystäviä, jotka hahmottavat koko kokonaisuutta ja joiden kanssa voin suoraan hypätä tärkeiden asioiden ytimiin ilman ylenpalttista reunojen selittämistä on ehkä yksi tai kaksi. Nyt, yhtäkkiä, kun on tarve jutella semmoisesta isosta asiasta, joka ei kuulu tähän blogiin, en keksi, kenelle soittaisin. Paitsi että kirjoitettuani tämän tajuan, että sille yhdelle voisin hyvinkin. Tuumasta toimeen.
Oleellisin apu parantumisessa on kuitenkin ollut SP, joka on jatkuvasti tukenut minua numeroa tekemättä. Tuki ei ole suurellisia tekoja, uhrautumista, hössötystä, hemmottelua tai psykopölinää, vaan täyteläistä arkea, jossa kukaan perheenjäsen ei jää tyhjän päälle roikkumaan. Päivät rullaavat eteenpäin eikä mikään ole vain minun varassani. Kaaos ei ole koko ajan nielaisemaisillaan minua. Arjessa on lämpöä, huumoria, juttelua, yhteisyyttä, tiuskintaa ja riidantynkääkin, ettei mene siirapiksi.
Itsehän olen joutunut sen parantumisen tekemään, mutta ilman apua se ei olisi onnistunut näin hyvin tai ehkä laisinkaan. Tosin minän pohjalle on jostain syystä jumahtanut sellainen voimakas tunne, että elämä on ihmeellinen lahna. Sain sen äidiltä ja isältä aikani alussa ja vaikka ajoittain on ollut halua heittää se roskikseen, en malta, kun kaikki on karmeimmillaankin mielenkiintoista.
Enimmät ystävät olen hukannut kymmenen vuoden ruuhkan aikana. Olen onnekas, silla minulla on useita huippuja kavereita, joiden kanssa voin jutella kunnolla monista asioista. Sellaisia ystäviä, jotka hahmottavat koko kokonaisuutta ja joiden kanssa voin suoraan hypätä tärkeiden asioiden ytimiin ilman ylenpalttista reunojen selittämistä on ehkä yksi tai kaksi. Nyt, yhtäkkiä, kun on tarve jutella semmoisesta isosta asiasta, joka ei kuulu tähän blogiin, en keksi, kenelle soittaisin. Paitsi että kirjoitettuani tämän tajuan, että sille yhdelle voisin hyvinkin. Tuumasta toimeen.
torstaina, huhtikuuta 03, 2008
Autismin kirjo, Asperger ja autismi -express
Otsikon vaatimaton pikku aihepiiri tuli käsitellyksi jotenkin tänään puolessatoista tunnissa, kun pidin koulutuksen muille enkunauskuille. Puuh. Mukana myös hienoja fotoja Esikoisesta, tietty! AS-asioissa korostin koulunkäyntiin liittyviä seikkoja ja aika paljon annoin tilaa sille, minkä epäilen olevan pahimman kouluongelman AS-oppilailla. Arvaatte ehkä, mihin viittaan?Ilmeisesti minua jännitti, koska esityksen jälkeen olin huojentunut ja päänsärkyinen sekä hiukan tillin tallin. Esityksen aikana en ehtinyt miettiä mokomia triviaaleja asioita, kun keskityin juttelemaan asiaa.
Kyseessä taitaa olla sellainen juttu, jota nimitetään kutsumukseksi. En ole aiemmin osannut liittää itseeni kyseistä sanaa, mutta kyllä se tässä kohdin on aika ilmeinen juketti. Minulla on kutsumus lisätä yhteisön ymmärrystä autismia kohtaan ja parantaa omalla satsauksellani autismin kirjolla olevien ihmisten asemaa. En odota ihmeitä, mutta pienistä puroista, kais tiedätte.
Yleisöstä on nyt sanottava, että harvoin näkee täällä armaassa kotomaassa niin mukana olevaa, sympaattisen näköistä ja tarkkaavaista yleisöä. Kyllä kuulkaat saa esiintyjä potkua semmoisesta, että on katsekontaktia ja ilmeitä ihmisillä, vaikka kuinka puhuisi autismista (heh).
Kotiin tultuani muistin jättää oven kiinni, mutta lukon auki, joten olemme täällä Esikoisen kanssa hyvässä sovussa. Näytin tietysti esityksen etukäteen Esikoiselle ja Tosikoisellekin, kun tulivat tietsan äärelle norkoilemaan, joten sikälikin on hyvä omatunto. Tosikoinen olisi halunnut enemmän kuvia itsestään mukaan, mutta nyt oli vain piparkakkutehtaalta ja biitsiltä kuvat.
Esikoinen tuli tuohon keskustelemaan ruoasta (lihapullat ja perunamuusi olisivat kovia sanoja ja suklaamunat ovat yhä toivelistalla), joten siirryn äitihommiin. Elämä tuntuu juuri nyt aika hienolta, kun illalla on tarkoitus mennä myös nakuna pieneen huoneeseen hikoilemaan. Se on suomalaiselle kova juttu.
Kuva Esikoisen.
Lisäys: Aloin tuossa miettiä, miksi kutsumus tuntuu niin epämukavalta ajatukselta. Ehkä siksi, että se mukamas edellyttäisi saarnaavaa, käännyttävää tai muuten painostavaa otetta enkä myönnä itselläni semmoista olevan, kun käyn puhumassa aiheesta. Pikemminkin pyrin siihen, että ihmiset ottaisivat vastaan ajatuksia, puntaroisivat niitä ja saisivat mietteilleen uutta polttoainetta. Etenkin epävirallisissa tilanteissa tämä on vastavuoroista ja isoruokainen mietteistöni todella nauttii tällaisista aterioista!
keskiviikkona, huhtikuuta 02, 2008
Hyvän opettajan speksit
Utelin kolmetoistiailta äskettäin pariinkin otteeseen, millainen heidän mielestään on hyvä opettaja. Aika tärkeä asia tuntui olevan se, ettei ope huuda ja räyhää. Vähän kouraisi sydämestä ajatella, ovatko oppilaat paljonkin saaneet kokemusta noista räyhäjoosepeista ja -josefiinoista. Mutta ehkä yksikin kokemus riittää.
Uskoisin, että täyttäisin aika mukavasti hyvän open vaatimukset, jos tuo riittäisi. Uskallan tulkita vastausta siten, että turvallinen ilmapiiri on teinillekin tärkeä tekijä oppitunnilla ja palaute saisi olla muutakin kuin kielteistä.
Hyvä englanninope on myös huumorintajuinen, ei ole liian tiukka, ei valita koko ajan /kaikesta /pienestä, ottaa oppilaiden mielipiteet huomioon, on hyvä opettamaan, kiltti, sosiaalinen, mukava, puhuu englantia sopivasti, puhuu selkeällä ja kantavalla äänellä, kertoo kaiken selvästi, ei moiti ketään oppilasta, kuuntelee muita, auttaa jos ei osaa, antaa muutakin tekemistä kuin istumista ja opiskelua, opettaa asiat tarpeeksi monta kertaa ja selkeästi, ottaa huomioon mitä oppilaat ovat oppineet, keksii vaihtelua, puhuu melko paljon englantia mutta selittää tarvittaessa suomeksi eikä anna paljon läksyjä.
Nämä ovat minusta ihan kohtuullisia vaatimuksia, entä teistä? Millainen sinusta olisi hyvä englanninope? Minulla on tästä paljonkin ajatuksia, mutta ne suuntautuvat tällä erää sisäänpäin. Oma päällimmäisin tavoitteeni on löytää sellainen omaan persoonallisuuteen istuva opettajuus, jossa toteutuisi työrauha, eriyttäminen (eli monenlaisten oppijoiden palveleminen), tekemisen meininki ja passeli intomielisyyskin. Ja tietysti se liiallinen reiluus.
Uskoisin, että täyttäisin aika mukavasti hyvän open vaatimukset, jos tuo riittäisi. Uskallan tulkita vastausta siten, että turvallinen ilmapiiri on teinillekin tärkeä tekijä oppitunnilla ja palaute saisi olla muutakin kuin kielteistä.
Hyvä englanninope on myös huumorintajuinen, ei ole liian tiukka, ei valita koko ajan /kaikesta /pienestä, ottaa oppilaiden mielipiteet huomioon, on hyvä opettamaan, kiltti, sosiaalinen, mukava, puhuu englantia sopivasti, puhuu selkeällä ja kantavalla äänellä, kertoo kaiken selvästi, ei moiti ketään oppilasta, kuuntelee muita, auttaa jos ei osaa, antaa muutakin tekemistä kuin istumista ja opiskelua, opettaa asiat tarpeeksi monta kertaa ja selkeästi, ottaa huomioon mitä oppilaat ovat oppineet, keksii vaihtelua, puhuu melko paljon englantia mutta selittää tarvittaessa suomeksi eikä anna paljon läksyjä.
Nämä ovat minusta ihan kohtuullisia vaatimuksia, entä teistä? Millainen sinusta olisi hyvä englanninope? Minulla on tästä paljonkin ajatuksia, mutta ne suuntautuvat tällä erää sisäänpäin. Oma päällimmäisin tavoitteeni on löytää sellainen omaan persoonallisuuteen istuva opettajuus, jossa toteutuisi työrauha, eriyttäminen (eli monenlaisten oppijoiden palveleminen), tekemisen meininki ja passeli intomielisyyskin. Ja tietysti se liiallinen reiluus.
Sitaatti keskiviikon kunniaksi
Noukin Aamulehdestä Mahatma Gandhi -sitaatin, johon on helppo yhtyä:
Mistä tarjoutuu vielä aasinsilta (ass's bridge) saman miekkosen erästä raxtamaani ammattikuntaa kunnioittavaan "traileriin". Katsokaa myös Conan the Librarian.
PS. Nyt kun annoin maailmalle tämän arvokkaan kontribuutioni blogitse, ei ole enää mitään syytä olla tarttumatta gradutukseen. Gee vain imaisee pyörteeseensä niin, että hirvittää sukeltaa.
Jollei minulla olisi huumorintajua, olisin tappanut itseni jo aikoja sitten.Tähän yhteyteen voisi ympätä linkin Weird Al Yankovicin tyylikkääseen "traileriin" Gandhi II -elokuvasta.
Mistä tarjoutuu vielä aasinsilta (ass's bridge) saman miekkosen erästä raxtamaani ammattikuntaa kunnioittavaan "traileriin". Katsokaa myös Conan the Librarian.
PS. Nyt kun annoin maailmalle tämän arvokkaan kontribuutioni blogitse, ei ole enää mitään syytä olla tarttumatta gradutukseen. Gee vain imaisee pyörteeseensä niin, että hirvittää sukeltaa.
tiistaina, huhtikuuta 01, 2008
Täydellinen aikamuoto
Eräskin ausku tänään tukiopetti vapaaehtoisia seiskalaisia ennen koetta. Koulupäivän jälkeen aprillina teinit ovat tietysti herkässä tilassa, mutta en aavistanut sitä, kun laskin aikuisen kypsää ja älyllisen viiltävää leikkiä perfektistä kutsuen sitä pefletiksi. Sitä repeilyn määrää nimittäin ei olisi voinut etukäteen kuvitella, ainakaan näin kokematon tyypähdys. Onneksi en vienyt sitä pidemmälle, esim. pluskvampeflettiin. Vaikka mieli teki. Tyrskinnän lomasta teini sanoi fanittamallani teinitavalla (sellaisella kirjakielisellä, jos tiedätte), että perfekti on niin hauska asia.
Alan löytää itsestäni myös kieliopin opettajaa, vaikka minusta on työlästyttävää jankata yksikön kolmatta persoonaa tai inkubatorista imperatiivia. Pitää etsiä vielä tarkemmin, ehkä löydän vielä semmoisenkin kieliopin opettajan, joka tekee härvelistä mielekkään ja mielenkiintoisen. Onhan kieli systeeminäkin kiehtova, vaikka itse olenkin tällainen pragmaatikonplanttu. Opena lienee hyvä ottaa huomioon molemmat ja vielä muutama muu lähestymistapa.
Alan löytää itsestäni myös kieliopin opettajaa, vaikka minusta on työlästyttävää jankata yksikön kolmatta persoonaa tai inkubatorista imperatiivia. Pitää etsiä vielä tarkemmin, ehkä löydän vielä semmoisenkin kieliopin opettajan, joka tekee härvelistä mielekkään ja mielenkiintoisen. Onhan kieli systeeminäkin kiehtova, vaikka itse olenkin tällainen pragmaatikonplanttu. Opena lienee hyvä ottaa huomioon molemmat ja vielä muutama muu lähestymistapa.
Rikoksia, joita ei mainita laissa
Rikos: teinipoikamainen, julkisuuteen tullessaan äärimmäisen nolo seksiviestittely seksialan ammattilaisen kanssa sekä valehtelu viestittelyn luonteesta. Rangaistus: yksityisviestien julkaisu ja potkut. Reaktio: sairausloma ja vetäytyminen.
Rikos: taviksen plokkaaminen deittipalstalta, hyväksikäyttö ja hylkääminen tekstiviestillä. Valehtelu tapaukseen liittyvistä yksityiskohdista. Rangaistus: yhdentekevä kirjariepu uuniperunoista. Reaktio: kostoretki oikeuteen (veronmaksajien) kustannuksista piittaamatta.
Tuomio: pahin rikos on olla hyväksikäyttäjän uhri.
Rikos: taviksen plokkaaminen deittipalstalta, hyväksikäyttö ja hylkääminen tekstiviestillä. Valehtelu tapaukseen liittyvistä yksityiskohdista. Rangaistus: yhdentekevä kirjariepu uuniperunoista. Reaktio: kostoretki oikeuteen (veronmaksajien) kustannuksista piittaamatta.
Tuomio: pahin rikos on olla hyväksikäyttäjän uhri.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
