Aarrearkkuja

Kannattaa hommata likalle kummitädiksi she-warrior ja muutenkin rokkaava mimmi. Häneltä nimittäin saattaa löytyä ihania aarrearkkuja, joissa on toinen toistaan vaaleanpunaisempia ja kimaltavampia koruja! Ei äidillä vaan ole mitään näin upeaa. Tuntui mainiolta katsella tytärtä tämän kaiken upeuden äärellä ja pukemassa ylleen noita ihanuuksia. Olen korujen vallassa, hän sanoi onnellisena. Itse olen aina ollut melko tavalla androgyyni, joten arvostan sitä, että likkalapsi saa muitakin naisena olemisen malleja. Etenkin kun kyseisten aarteiden haltija on harvinaisen rouhee muikki.

Tällaisena syntymäfemmarina olen sitä mieltä, että jokaisen pitää saada nauttia sukupuolestaan itselle parhaalla mahdollisella tavalla, kunhan ei syrji muita. Vaikuttaa siltä, että tyttären ja hänen kummitätinsä nautiskelutyyli tuottaa silkkaa iloa ympäristölle, jos pieni kilinä ei haittaa.

Kesätukka

Äiti säätää leikkurin kahdelle sentille. Ensin rohmitaan hiusnippuja saksin, sitten alkaa ajelu. Poika istuu tyynenä, vaikka kutittaa ja surisee. Lattialle kasautuu himmeän kultainen keko. Nyt ei malttaisi enää olla. Vielä äiti ottaa sakset ja trimmaa. Korvan vierellä klipsunta puistattaa. Istutaan nyt. Vielä vähän. Lopulta äiti sanoo valmis ja saa mennä katsomaan peilistä. Sitten siivotaan karvakasat ja saa mennä suihkuun. Pois ei ehkä tullakaan ennen kuin sanotaan kolmatta kertaa ja luvataan iltapalaa.

Aamulla on meno kevätjuhlaan ja siellä esitys. Lavalle nousee siilitukkainen poika, joka hymyilee pienesti, rinta rottingilla. Äiti taputtelee silmiä nenäliinalla ja hymyilee niin että suupieliä kivistää ja ääni särkyy armaan ajan kohdalla viimeistään.


***
En ole oikein runoileva ihminen (enää), mutta tarjoan tätä realitybloggausta kumminkin runotorstaille.

Pahan ilman lintu nokkii terveydenhuollon uudistusta

Perusterveydenhuollon mittava uudistus vaikuttaa pahaenteiseltä, kun se on pitänyt tehdä salassa ja piilossa aina tähän asti. Ja kohta on tarkoitus runtata paketti läpi eduskunnassa. Hurlaa demokratia Vanhasen malliin! Ei anneta kansalaisten tiedon ja näkemysten häiritä päätöksentekoa, liika ajattelu vain sekoittaa pikku pääpön.

Luin YLE:n uutisten selostusta siten, että jatkossa erikoislääkäreitä juoksutetaan ympäri terveysasemia - tai sitten "konsultoidaan" eli erikoislääkäröintiä tehdään potilasta näkemättä. Luenko väärin? Ensimmäisessä tapauksessa kokeneet vetäytyvät privaattiin, koska pitävät sitä kyykytyksenä. Toisessa tapauksessa kynnelle kykenevät potilaat pulittavat erikoislääkärin vastaanottokäynnin omasta tai vakuutusyhtiön pussista.

Haastavien hoitojen keskittäminen vain joihinkin sairaaloihin lienee yhtä kuin että HUSin valmiiksi täysiin mestoihin ängetään vielä lisää koko maata palvelevaa toimintaa. Onneksi Helsinki sijaitsee niin keskeisellä paikalla Suomessa ja tilatkin ovat niitä maan halvimpia, he he. No niin. Saattaapa olla, ettei pienempiä sairaaloita innosta muuttua lähinnä vuodeosastoiksi.

Parasta uudistuksessa on kuitenkin se, että alle 150 000 asukkaan sairaanhoitopiireistä tulee terveyspiirejä! On paljon kivempi olla terve kuin sairas.

Tämä tietysti lähinnä länkytystä ja spekulaatiota, mutta demonstroikoon, mitä salaileva johtamistyyli tekee ihmisten asenteille ja mielikuville. Suhtaudun täysin epäluuloisesti ja pessimistisesti koko uudistukseen ja epäilen vielä, että sen päätarkoitus on säästää rahaa ja viedä Suomea yhä kahtiajakautuneempaan suuntaan myös terveydenhuollossa. Miksi sitä muuten olisi porvarihallituksen tarvinnut nysvätä pimennossa?

Inhottaa noiden väitteiden falskius, että tarkoituksena on vähentää potilaan pallottelua paikasta toiseen ja parantaa laatua. On se minusta aikamoista pallottelua, jos joutuu esimerkiksi menemään Rovaniemeltä Helsinkiin leikkauksen perässä. Eikä tuo erikoissairaanhoidon pakkorunttaus terveysasemille vaikuta myöskään laadun kannalta järin riskittömältä.

Mitenkähän autismia jatkossa tutkitaan ja hoidetaan?

Gradu ennen ja jälkeen

Sain lausunnon geestä ja siinä mainitaan juurikin ne heikkoudet, jotka tiesin lähettäessäni, mutta joiden korjaamisen yksinkertaisesti jätin tekemättä aikataulun takia. Arvostelukyvystäni on sittenkin johonkin! Lausunnossa on myös erittäin ilahduttavia juketteja ja ehdotettu arvosana ylittää toivomani pykälällä. Olen iloinen! Tapauksen kunniaksi esitän ennen ja jälkeen -kuvat gradusta. Ennen-kuvassa huomaatte hänen olevan ns. levällään. Nyt geellä on vihdoinkin aikaa rentoutua vaikkapa Matulaa katsellen ja kastiketta siemaillen, kun häntä ei enää myllätä ja vellata tauotta tietokoneella.

Tässä yhteydessä haluaisin osoittaa närkästykseni flunssasta päättäville tahoille, sillä tämänkertainen ei ota parantuakseen ollenkaan! Hyvä on, olin perjantaina rimpsalla kipeydestä huolimatta, mutta nyt on jo torstai ja yhä kurkkua korventaa kuin viimeistä päivää, nenä tukkoilee ja päässä hakkaa lauma ilkeitä kääpiöitä. Onneksi sain vihdoin erkkapedan esseen lähetetyksi, nyt "enää" tehtävänä muutama opeharjoitteluun liittyvä juttu, yksi luentopäiväkirja ja yksi 10-sivuinen essee. Ja lapsille pitäisi ostaa kesävaatteita. Näinköhän se SP ehtisi...

Erityispedagogiikan esseetä varten luin kahta erityisen vaikutuksen tehnyttä kirjaa: Paula Määtän Perhe asiantuntijana: Erityiskasvatuksen ja kuntoutuksen käytännöt vuodelta 1999 ja Simo Vehmaan Vammaisuus - johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan vuodelta 2005. Kaikkien erkkapuolen tyyppien epäilemättä pitäisi lukea nämä opukset eivätkä ne muillekaan pahaa tekisi.

***
Puuh, väsähdin kesken bloggaamisen ja muistin unohtaneeni syödä. Syömisen taito ei ota sisäistyäkseen, vaikka olen treenannut yli 41 vuotta. Onneksi jääkaapissa oli perunoiden ja papupyöryköiden jämät, kananmunia, keltaista paprikaa ja 3-prossaista fetaa, joista syntyi oiva ägykäs. Se on ykkössafkoja niin pika- kuin comfort-osastoilla.

En taida tänään jaksaa kirjoittaa asiaa, kun annoin kaikkeni tuolle yhdelle esseelle. Voisinkin siis siirtyä leikkimään polypropyleenillä. Kunhan olen ensin lukenut akkainlehteä. Kauneimmat anteeksipyyntöni ja voivotteluni sinulle, joka vahingossa luit tänne asti jonkinlaisen ajatuksen toivossa.

Näyttävätkö hiuksesi keinotekoiselta värikypärältä?

Olen kirjoittanut esseetä perheen merkityksestä erityiskasvatuksessa ja yksi uinunut ajatus heräsi taas eikä ota nukahtaakseen uudelleen. Sijaisvanhemmuus. Omat lapset tarvitsevat nyt paljon, eli ei nyt, ei tänä vuonna, ei ensi vuonnakaan. Mutta jonain päivänä? Haaveilu on täysin vapaata toimintaa eikä sitä saa rajoittaa mikään, joten asetan tämän asian toistaiseksi haaveiluosastolle.

Pitäisi olla vähän varovaisempi kirjoitelmien aiheiden valinnassa. Näistä väsäyksistäni näyttää koko ajan tulevan erilaista käytännön toimiin painostavaa pöhinää. (Seuraavaksi tosin pöhinöin hakemaan garduni painosta. Jeaah! En minä sitä lue, minä vain katselen sitä hempeästi kynttilänvalossa.)

Otsikko källitty Varahvontalta.

Arki on parasta

Päivällisten kotiruokapitoisuus on noussut yhtäkkiä sataan prosenttiin, jos puolivalmisteiden käyttöä ei lasketa. (Tai noutomalesialaista synttärin kunniaksi.) Tosikoisen keskuudessa safkojen suosio vaihtelee, hän ehti tottua jo kehnompiin kiirepöperöihin. Päiväkodin tädit kuulemma tekevät parempaa perunamuusia (mitä piti toistella noin tusinan kertaa krpl), mutta kun saman soseen jämät sijoittaa kalkkunanjauhelihapihveihin, seurauksena on jumalten herkku.

Mitähän tänään laittaisi? Rotaatiossa on tällä hetkellä sunnuntaina ruista, tiistaina papuja ja perjantaina sitrusta, eli laittaisi vaikka kikkareherneitä pataan tai palleroon. Pyörykät ovat yleensä myyviä lasten keskuudessa, oudompikin ruoka-aine menee ainakin maistoon. Jos tämä skulaa, voisi ottaa pikkuhiljaa maanantaille munaa, keskiviikolla kauraa ja torstaille torajyv... ääh. Vaikka manssua, kun on kesäkin ihan just.

Esikoiselle maittavat kaikki tekemäni ruoat. Hän on uskollisin keittotaitoni ystävä! Tämä on palsamia ensimmäisten vuosien aikana tulleille haavoille. Silloin mikään ei ottanut käydäkseen lapsiparalle. Autistisuus näkyi ruokaillessa siten, että värit, hajut, maut ja etenkin suutuntuma saattoivat aiheuttaa kertakaikkisen kieltäytymisen tai oksennuksen. Johonkin ruokaan yhdistynyt ikävä tunnemuisto vaikutti monta kuukautta syömiseen.

Nyt Esikoisen elämässä on karkeasti ottaen kaksi pulma-aluetta: yö ja päivä. (Hehe.) Öisin hän herää helposti eikä saa enää unta. Jos luonto kutsuu minua ja lähden tepastamaan aamuöiseen huoneistoon, Esikoisen huoneesta saattaa pongahtaa täysin valveilla oleva ukkeli, joka rynnistää heti tarkistamaan kierrätysputelien ja -pahvien tilanteen. On mahdotonta sanoa, minkä verran hän valvoo, mutta päivällä näkyy käytöksessä, että väsymystä on. Toiminta menee omituiseksi ja sekavaksi. Esimerkiksi toisten ihmisten puristelua, törkkimistä ja muuta törmäilyä esiintyy merkillisen naureskelun ohella. Sisarusten leikit menevät nahinaksi - mikä ei tosin ole vain Esikoisesta johtuvaa.

Yritän nyt vihdoin toteuttaa painopeiton ja käyttää siihen polypropyleenirakeita. Olen erittäin ilahtunut niistä kahdesta kontaktista, jotka silkan Facebook-statuksen perusteella kiinnostuivat asiasta. Toinen heistä myös onnistuu hommaamaan minulle noita himoittuja vehkeitä. Mietin iltaisin, miten rakeet saisi kätevimmin levitettyä tasaisesti peittoon ja aloitan kokeilut heti, kun mahdollista. Seuraava pulma on keksiä pojalle mielekästä tekemistä pitkiksi päiviksi. Itse saan tehokkaasti tapettua monta tuntia tekemättä mitään (tai siltä se tuntuu, kun istun vaikkapa tässä bloggaamassa), mutta Esikoinen vaatii tauotonta toimintaa.

Huomaan olevani pettynyt toimintaterapiaan siksi, ettei sieltä lopulta osattu lainkaan auttaa tässä tärkeimmässä pulmassamme, vaikka pyysin apua heti ensimmäisessä palaverissa ja lausunnossakin se oli selvällä suomen kielellä. Olisi kai pitänyt pyytää painokkaammin ja useammin. Viimeksi kun tätä asiaa kyselin, minulle sanottiin, että meidän pitää tehdä pojalle koritehtäviä. Niin. Mikäs siinä, jos meillä olisi muskelia niiden valmistamiseen, käynnistämiseen ja ylläpitoon! Mutta kun korkeintaan tuohon viimeiseen kohtaan löytyy itseltä papua.

Haluan vielä nähdä tilanteen, jossa autistiperheitä tuetaan oikeasti ja se tarkoittaa riittävää apua kotikuntoutuksen rakentamiseen, käynnistämiseen ja ylläpitoon. Kaikki lapset "kuntoutuvat" kotona, kun harjoittelevat siellä elämisen taitoja. Autistiset lapset tarvitsevat siihen erityisiä työkaluja, joita me vanhemmat emme yleensä pysty yksinämme tarjoamaan. Kotona vietetään ylivoimaisesti suurin osa elämästä ja se on tärkein paikka treenata oman elämän viettoa kaikkine osasineen (hygienia, ruoka, viestintä, sosiaaliset suhteet, uni jne.) 24 tuntia vuorokaudessa. Ei-autistinen lapsi näköjään opiskelee elämistä tuosta vain matkimalla ja kysymällä, jos ei hiffaa jotakin. Autistiselle lapselle tämä ei ole niin yksinkertaista, ainakaan meillä päin. Jopa se voi olla järjettömän monimutkaista, työlästä ja sinnikkyyttä vaativaa työtä niin oppijalle kuin kasvattajillekin.

Otamma asian kerrallaan. Painopeitto. Ruoka. Kesäkalenterin hankinta. Ehkä perinteiset askartelutreffit Sannikan kanssa? (Niistä tulee perinne, jos toteutuvat jo toisen kerran.) Pihahommat. Imurointi. Liikunta. Ehkä kesän mittaan löytyy edes jotain, mitä Esikoinen voi tehdä ilman vanhempia? 10-vuotiaat lapset tiettävästi eivät tarvitse vanhempien apua joka asiaan noin keskimäärin.

I hit you with a flower (I do it every hour)

Päässä soi Lou Reedin Vicious ja valitettavasti sitä pitää myös laulaa eräänlaisella kotitekoisella Devo-tyylillä (linkit Juutuubiin, ekaksi Reed livenä ja blondina Pariisissa 1974 ja tokassa Devo esittää äärimmäisen tervehenkisen Peek-A-Boo-kappaleensa). Synttärit vaativat aina veronsa, aina.

Oli hyvin mukavaa, jos flunssa-allergiayhdistelmää ei lasketa. Tai sitä, kun Tosikoinen sanoi ainakin kolme kertaa: "Kiitos, äiti, kun tulit meidän kanssa ulos, on niin kivaa." Auts! Sacher-kakku (suklaista) oli erityisen hyvää, kun siihen yhdisti palasen minttu-skulaajätskiä (kevyttä) ja kylkeen kahvia (jytäkkää).

Olen nyt neljäykkönen, neljäykkönen, takanani rujo putki röllivuosien. Tuntuu, että tämä vuosi kaikkine känkkyineen on ollut helkkarin terveellinen ja hyödyllinen. Olen ottanut vanhat palikat, katsonut niitä tarkkaan, tuunannut, putsannut ja heittänyt poiskin ja sovitellut uusia joukkoon. Kyllä kelpaa olla taas kerran nöyränä ja uteliaana uuden edessä. Mutta miten on mahdollista, että olen nyt virkeämpi kuin syyslukukauden lopussa, vaikka nyt rysäytin sekä semmatyön että gradunkin? Ehkä siksi että baby I'm so vicious. I hit you with a flower. I do it every hour.

Pää edellä kirjamereen

Nyt se kirja loppui. Olen lukenut nautiskellen monia kirjoja lapsille ääneen, mutta tämä oli erityinen. Sopiva nautittavaksi pieninä palasina hyvässä seurassa rauhalliseen tahtiin, että ehtii ottaa vastaan ajatukset, tunteet, sävyt ja huumorin. Ilmeisesti kirja myös osui juuri sopivaan kohtaan minun ja tyttären elämässä.

Yhdessä Tosikoisen kanssa tekstit avautuvat ihan uusilla tavoilla ja kirjat antavat jutteluihin lisää ytyä, eli luultavasti mekin avaudumme toisillemme uusilla tavoilla kirjojen ansiosta. Kesti kauan ennen kuin Esikoinen oppi iltasatumeiningit, mutta nyt hänkin haluaa oman annoksensa nukkumaanmenon aikaan. Voimme vain arvailla, mistä hän pitää, mutta ainakaan hän ei vastusta Risto Räppääjiä, Muumeja tai vastaavia.

Itsekseni ja ääneti luen niin nopeasti, että sellaiset tiiviit ja vaikeasti avautuvat tekstit, jotka vaativat täyttä pysähtymistä, eivät ole otollisia. Pitkä muoto on, sen voi tarvittaessa lukea useaan kertaan ja kiinnittää huomiota joka kierroksella vähän eri asioihin. Ehkä vielä joskus opin lukemaan runojakin, mutta nyt haluan lukea ahmien proosaa ja rakentaa siitä maailmoja mieleeni.

Nyt aloitin lupaavan oloisen, lastenosastolta kannen perusteella nappaamani Klaus Hagerupin kirjan Kanit laulavat pimeässä. Sen päähenkilö on jotenkin tutunomainen tyttö, joka on hullaantunut kirjoihin ja kokee niiden maailman todellisemmaksi kuin kirjojen ulkopuolisen.

Hän luki vuoteessa heti herättyään aamulla. Hän luki hampaita harjatessaan. Hän luki aamiaispöydässä, hän luki koulumatkalla, hän luki bussissa matkalla koulusta kotiin, hän luki päivällispöydässä, hän luki illat pitkät, hän luki vuoteessa ennen nukkumaanmenoa. [...] Tietenkin hänellä oli läksyjä, mutta ne sujuivat kuin itsestään, tarkoittihan läksyjen tekeminen vain entistä enemmän lukemista. (s. 11, suomennos Katriina Savolaisen.)

Lähtöasetelma on erittäin lupaava, joten siirrynkin opuksen pariin ja yritän olla valvomatta kovin myöhälle sen ääressä. Huomenna pitää nimittäin olla reippaana vastaanottamassa onnetuslauluja perheeltä, kun siirryn taas tukevammin keski-iän puolelle.

Seuraava hankkeeni on hankkia äänikirjoja, sulloa niitä pipodiskoon ja käydä niiden tahdissa lenkillä. Haluan kokeilla, millaiseksi tekstin vastaanottaminen tulee, kun liikun ja aistin ympäristöä samalla. Sitä paitsi tällä erää pitää olla erityinen motivaatio tehdä mitään, minkä aikana ei voi lukea tai kirjoittaa.

Rotaatiodieetti, arvostelukyky ja suhteellisuudentaju menivät saunaan

Tulin taas hetkeksi koneelle, kun vaaka-asennossa ei pysty olemaan pitkään. Alkaa nimittäin nokka tukkiintua Duactista huolimatta. Kaiketi tuo kasvien rakkauselämä taas kerran kiusaa nieluani ja altistaa flunssapöpöilleprkl.

Allergiasta tuli mielenkiintoista juttua aamutelkkarissa (Miten niin katson jatkuvasti aamutelevisiota?), eli esitettiin juuri sellaisia näkemyksiä kuin olin maallikkomielessäni puntaroinut. Nykyään suositellaan, ettei vältetä täysin allergisoivia ruoka-aineita, jos ei ole ihan pakko. Silloin on ihan pakko, jos tulee pahoja oireita, tietty.

Koska monet Tosikoisen ruoka-aineallergioista alkavat altistaessa kiusata vasta muutaman päivän viipeellä, meidän kannattaa kokeilla rotaatiodieettiä. Suomeksi alamme käyttää näitä kiusuavia ainesosia ruoissa vain kerran viikossa tai kahdessa. Ne eivät silloin tuota oireita, mutta lääkärin mukaan tällä systeemillä elimistö siedättyy, toisin kuin välttödieetillä. Jossain vaiheessa rajoitukset voi ehkä poistaa vallan.

Aikamoinen päiväkirjanpitohan siitä seuraa, mutta uskon sen olevan vaivan arvoista. Mmmm ruista, kauraa, tofua, papuja, paprikaa, pähkinää, appelsiinia, mansikkaa, omenaa... Pitänee keskustella asiasta päiväkodin kanssa, mutta luultavasti siellä on selkeintä pitää välttödieetti ja rotatoida täällä kotona vaan. Paitsi jos saan viikon ruokalistat kouraan etukäteen.

Minua on tähän asti kiusannutkin se, että altistuksessa pitää ohjeiden mukaan altistaa niin vietävästi. Johan pelkkä oudon aineen rysäysmäinen ilmaantuminen elimistöön voi tuottaa oireita. Minulle ainakin, jos olen pitkän tauon jälkeen intoutunut syömään jotain ruoka-ainetta runsaasti.

Tänään voinkin tarjota perheelle rukiissa pyöräytettyjä ja paistettuja silakoita. Tällä hetkellä yksi sitkuttamattomuuden näkyvimpia puolia on se, että laitan taas ruokaa. Aah. (Ja luen kirjoja noin yhden päivävauhtia. Hieno homma.)

***
Huolestuttaa, mitä palautetta saan gradusta. Kasvatustieteeseen tekemäni semmatyö osoitti, ettei arvostelukykyni pelaa omien töideni kohdalla ainakaan juuri nyt (todellä ärsyttävää, olen tottunut luottamaan siihen, mut ilmeisesti nämä akadeemiset ja samalla hlökohtaiset jutut ovat erikseen), joten en tiedä, mitä odottaa. Työssäni oli luullakseni sen verran graduteknisiä ongelmia, että huomautettavaa riittää. Mutta josko ajatuksen kaaret olisivat edes jotenkin onnistuneet ja sisällöstä löytyisi passeleita elementtejä? Äh. Puh. Äh. Turha spekuleerata, parin viikon päästä pitäisi jo olla varmaa tietoa. Parin viikon päästä jo?

Sinänsä ei ole suurta väliä, mikä arvosana tulee. Riitäisikö viisikään huippuväitöskirjaa vakuuttamaan itselleni, että olen pätö jossain. Plääh. Onneksi en anna kuitenkaan näiden itsevähättelyjen halvaannuttaa, vaan teen monenlaisia juttuja. En muuten edes tajunnut, miten paljon juttuja olen tehnyt tänä vuonna ennen kuin shrinkki muistutti. Ja minä olen pitänyt itseäni fleguna ja lötkönä laiskamatofarmarina! Herttinen. Menen ostamaan itseeni suuntautuvaa arvostelukykyä ja suhteellisuudentajua jostain.

Hilun ja Hipun äiti on vähän väsynyt

Sattuipa käsiimme Anja Erämajan kirja Hilu, Hippu ja ÄITI VALTAVA. Olemme Tosikoisen kanssa lukeneet kolme pätkää kerrallaan iltasaduksi eikä siitä enää riitä kuin tälle ja huomiselle illalle! (Ja huomenna olen ehkä menossa rimpsalle, jos flunssa suo. SP lukekoon jotain muuta! Burma!*)) Olen nauttinut joka sanasta lukiessani ja tytär ilmeisesti myös, kuvistakin. En tajua, miten joku osaa käsitellä äidin uupumusta tämmöisellä tavalla. Olemme saaneet tytön kanssa myös tilaisuuksia jutella meidän talossamme sattuneista väsähdyksistä ja muusta tähdellisestä rauhallisella ja ystävällisellä tavalla.

Ennen muuta kyseessä on kuitenkin taide, joka liikauttelee sisuksissamme jotain vaikeasti sanallistettavia juttuhommeleita, niin kuin taide tuppaa tekemään, kun se kohtaa vastaanottajan suotuisissa olosuhteissa.

*) I panicked!

Oman elämänsä joku

Tiesittekö, että elämän laatuun vaikuttavat melko lailla semmoiset yllättävät jutut kuin syöminen, nukkuminen ja liikkuminen? Ai tiesitte? No, gradun jälkeen, tuumasin, ehdin taas enemmän satsata näihin juttuihin ja satsaisinkin, ellei pitäisi ensin lusia tätä flunssaa pois!!! Aarrgghhh!!! Noin. Myös aggressioiden vaaraton purku on tärkeää hyvinvoinnille *hakkaa tyynyä ki - ysk ysk - roillen*

Onneksi nytkin voin syödä hedelmiä ja vihanneksia lautasmallin mukaan ja nukkua geenjälkeiseen tapaan kahdet päiväunet kunnon yöunien lisäksi. (Tosin lauantaina nukuin ainakin kuudet päikkärit täysien yöunien päälle - enkä edes hankkinut geetä väsätessä juuri univelkaa.) Nyt olisi oiva tilaisuus viedä fillari huoltoon, jos vain tietäisin hyvän huoltopaikan. Samalla, kun joku vie fillarin, voisiko joku myös varata ajan hammaslääkärille ja kampaajalle, kun en itse jaxxa? Ja voisiko joku ottaa puolestani myös ibuprofeenia, kun itellä menee pözzi ricci.

Äh, pitää kai itse ryhtyä tuoksi pelastavaksi joksikuksi. Ja ainakin varata kampaaja.

Naiset ja muut vammaiset

Tänään ajatukset ajavat toisiaan takaa, mutta eivät oikein saa aikaan kirjoittamiseen vaadittavaa koreografiaa.

Mietin vammaisuutta, vammaisurheilua ja sen kuvajaisena myös naiseutta ja naisurheilua. Vaikka voittaisit, olet silti vain pelkkä vammainen / nainen*). Aamulehden yleisönosastolla oli maanantaina kirjoitus siitä, miten naisjärjestöt ovat kuin vammaisjärjestöjä "mekin kelpaamme" -asenteella ja se oli ilmeisesti kirjoittajien mielestä paha asia. Vammaisleima on vammattomassa valtakulttuurissa osalle porukasta pahin mahdollinen stigma. Kuitenkin vammaiset miehet, naiset ja lapset ovat aivan yhtä hyviä ihmisiä kuin valkoihoiset keskiluokkaiset heteronaiset tai -miehet. Jopa yhtä hyviä kuin etniset vähemmistöt, erilaiset sukupuolivähemmistöt, lapset ja vanhukset, eri tavoin sairaat ihmiset. Jokaisella näihin ryhmiin kuuluvalla yksilöllä on omat toiminnan esteensä ja ongelmansa sekä vahvuutensa.

J-J:llä oli oivaa puhetta esteettömyydestä (ja muustakin, mieleni tekee jatkuvasti linkittää sinne - lukekaa Vammaisen vartalon kuvia!), joka on viime viikkojen aikana ollut yksi tärkeimmistä mietintäaiheistani. Äidin perintönä olen oppinut ympäristön fyysisen esteettömyyden ajattelemisen, esim. liikkumisen suunnittelun ei pidä perustua vain vammattoman ja terveen aikuisen autoilijan tarpeille, enemmistö liikkujista on muunlaisia. Esikoinen on puolestaan tarjonnut liudoittain syventäviä kursseja esteettömyydestä. Yksi tärkeimmistä esteettömyyden opeista on se, että hyvin suunniteltu ja toteutettu esteettömyys palvelee kaikkia. Se ei ole mikään ikävä, rumentava ja tylsistävä silmätikku muutoin kuin silloin, kun sen valitaan olevan sellainen.

Oma koelaboratorioni osoittaa (tieteen vaatimalla luotettavuudella - not), että autistille laadittu esteettömyys voi palvella suuresti myös ei-autistista pikkusiskoa ja stressaantuneita vanhempiakin. Moni autistia tukeva asia, kuten aistien yli- ja aliherkkyyden huomioon ottaminen, selkeys, päiväjärjestys, ystävällinen ja rauhallinen asenne sekä kunnollinen kuunteleminen, helpottaa meidän kaikkien toimintaa, etenkin jos on kuormitusta ja stressiä.

Oletteko käyneet kouluissa? Mitä tuumaatte niiden esteettömyydestä? Itselläni on aika monta kriittistä ajatusta, mutta ehkä säästän ne viran saamisen jälkeiseen aikaan? Hah, ikään kuin pystyisin pitämään suuren suuni kiinni riittävän pitkäksi ajaksi, jotta koko v-alkuista juttua ehdin saada. Arvioin suun aukomisen kuitenkin sen arvoiseksi.

*) Olet ehkä kuullut sanonnan: "Winning an argument on the internet is like winning the special olympics, even if you win you are still a retard!" En edes jaksa lähteä selittämään, miksi tuo lohkaisu uuvuttaa minut ja herättää massoittain penseyttä valtaväestöä kohtaan, mikä myös on epistä stereotypisointia. Sanonta kuitenkin valaisee hyvin vallitsevaa asennetta, joka perustuu virheelliseen tietoon:
1. Keskimäärin kehitysvammaiset ihmiset ovat huomattavasti parempaa seuraa kuin nettiriitelijät.
2. Vammaisurheilussa kilpailee olympiatasolla paljon muitakin vammaisia kuin kehitys-.

Sitku

Kalenteri nakuilee tänään minulle somasti. Tälle päivälle ei ole yhtään merkintää. Toki kirjoitettavana on vielä neljä esseetä, mutta jos ei jaksa, onko pakko? Kolme niistä olen sopinut palauttavani kesäkuussa, yksi olisi pitänyt jättää yli vuosi sitten.

Dida tuumasi, että semmatyöni aiheesta on kovasti tilausta, joten siitä voisi laajentaa. Kantsis harkita syventäviä opintoja kasviksella ja... Heh heh, mietin, jotta seuraava gee heti kierrokseen. Olin tietysti salaa innoissani ja julkisesti imarreltu. Eihän ihminen voi elää ilman vaiheessa olevaa gradua? Tarkemmin sanottuna tämä ihminen ei voi elää ilman erilaisia hankkeita, suunnitelmia ja haaveita. Polkujen pitää haarautua ja niistä saan itse valita, mihin päin lähden taivaltamaan.

Nyt kroppa huutaa liikuntaa niin kovaäänisesti, että on ihan pakko tehdä jotain. Mutta mitä? Mieluiten menisin ulos aurinkoon leikkimään, mutta siellä sortavat allergikkoa sekä jokunen heinä että koivu. Se tarkoittaa tomaattisilmiä ja tukkonenää. Uimaan voisi mennä, vaikka se kuivattaa ihon käkkyräksi. Jos kävisi kerran viikossa uintilenkillä? Ei paha? Fillari pitää viedä huoltoon, miten pärjään sen aikaa ilman?

Mietin, pitäisikö puuttuvat kasviksen perusopinnot suorittaa kesäyliopistossa, mutta SP lausui järjen sanat: pidä kunnon kesäloma opinnoista, olet sen ansainnut. Ihmeellistä, kun voi viettää kesää ilman gradun hiljaista taustaininää: tee minut, tee minut.

Vielä geen viimeisenä päivänäkin olin epäileväinen, onnistuuko tämä koskaan. Kovasti on irrationaalinen juttu tämä gradu monelle järkevälle ihmiselle (jollaiseksi myös itseni lasken, uskokaa tai älkää). Sehän on vain 20 opintoviikon kokoinen opinnäyte. Se on yksi kirjoitustyö niiden sadan muun joukossa, vain vähän pidempi. Lapset, muistakaa tämä, kun käytte graduttamaan, sillä joskus kannattaa tehdä niin kuin joku sanoo eikä niin kuin joku tekee.

Oui, je regrette quelque chose

Olen tehnyt elämässäni ihan kiitettävästi sekalaisia virheitä ja hölmöyksiä, jotkin ratkaisutkin ovat jääneet turhan etäälle optimaalisesta. Silti kadun vain kolmea asiaa. Ensinnäkin kadun sitä, että nautin alkoholia vähän alle 11 vuotta sitten, kun en tiennyt olevani raskaana. En tiedä, vaikuttiko alkoholi sikiöön vai ei, mutta joka tapauksessa se olisi saanut jäädä nauttimatta. Toiseksi kadun sitä, että otin epiduraalin vähän yli 10 vuotta sitten. Se tyssäsi synnytyksen ja lopulta päädyttiin aika kauheisiin juttuihin synnytyskanavaan juuttuneen ja sieltä väkisin kiskotun vauvan kannalta. Ei ole hienoa olla ilman happea. Kolmanneksi kadun sitä, että annoin lapsen päivähoitoon kahdeksan ja puoli vuotta sitten. Se olisi saanut odottaa vielä toiset puolitoista vuotta, ehkä kauemminkin.

Mikään näistä valinnoista tuskin teki Esikoisesta autistia. Sen sijaan toiminnan esteiden määrää ne ovat lisänneet, kolmas aivan varmasti, toinen todennäköisesti ja ensimmäinen mahdollisesti.

Katumukseen ei voi jäädä asumaan, ei saa jähmettyä traagiseksi patsaaksi, mutta kun tämä iso tunne on sisällä, se täytyy elää läpi eikä käydä kieltämään ja torjumaan. Minulla on lupa surra sitä, että Esikoisen elämässä on niin isoja vaikeuttavia asioita ja sitäkin, että omilla valinnoillani on niihin oma vaikutuksensa.

Onneksi olen valinnut myös Esikoisen elämää helpottavia asioita. On aika hienoa tarkastella, mihin olemme päässeet, vaikka emme olekaan mikään lehdistä luettava menestystarina. Kun muistelen Esikoisen muutaman vuoden ikiä, on valtaisaa, miten hän on edistynyt ja sinnikkäästi ottanut maailmaa haltuunsa. Ensimmäiset vuodet liioittelematta kaikki hankkeet tuntuivat toivottomilta. Monet niistä olivatkin. Jotkin lähtivät äärimmäisellä sinnikkyydellä etenemään. Hankkeilla viittaan nyt tavallisiin asioihin, jotka Tosikoisella tavallisesti etenevät aivan ilman aikuisen pinnistystä.

***
Apropos edistyminen. Nyt on valittaen todettava, että imuroinnin valtakausi on ohi. Enää ei voi imurin kuvaa käyttää motivaattorina. Nyyh. Sen sijaan puutarhatyöt rulaavat (ja kompostin vienti, nyt kun 10-vuotiaana saa tehdä sitä itse). Jos täällä olisi joku pätevä työnjohtaja, intomielinen työvoima olisi tarjolla. Eräitten aivoista ei vain riitä siivua puutarha-asioihin! SP:ltä sentään vähäsen. Kellään pihasuunnittelua myyrä?

Veivaan veivaan veivaan (ja sheivaan)

Aamulla oli taas SP:n vuoro herätä lasten kanssa 6.50 ja minäplikka torkuin lämpimässä vuoteessa oikein ihanasti. Kunnes. Tilaamatta iski otsalohkoon ajatus valtavista asioista, jotka olin noin vain ohittanut geessä. Kuten esimerkiksi koko homman juoni. Kun itsellä on niin selvä käsitys siitä, mitä haluaa sanoa, niin saattaapi juuri se jäädä sanomatta. Menee se silti läpi (menee menee, si si, da da) mutta voi herttinen sentään. Ehkä tämä on tätä tavanomaista paapperin jättämisen jälkeistä angstia. Ainahan niissä väsäelmissä on aukkoja sekä virheitä. Jopa parhaimmat meistä jne.

Joskus omat arviot omista duuneista menevät rajusti alakanttiin (kuten kaiketi sen semmahomman tapauksessa, tai en mä tiedä, no kyl kai), joten yhdestä asiasta aion olla tänään ylpeä, kun lojun sohvalla apaattisena töllöttämässä töllöä. Teen vaikka mitä asioita siitä huolimatta, että menetän uskon itseeni ja sairastan huijarisyndroomaa harva se hetki. Sittenkin yritän ja teen! Ehkä nämä ylenpalttiset itse-epäilytkin ovat sittenkin parempi juttu kuin se, että porskuttaisin täysillä eteenpäin sekuntiakaan epäröimättä ja olisin ihan järjettömän väärässä! Vaikka onhan sekin noloa, kun tyypit ajattelevat, että vain tavan vuoksi vähättelen. Tämä on nyt vain tällainen vanha riepu...

Sitten informaatioon, jota vailla arvoisat lukijat ovat olleet ja tietämättään kipeästi kaivanneet. Siinä määrin luotan geen läpimenoon, että ajoin gradukarvat veke. Loppurutistuksen aikana säärikarvojen kaltaiset yhdentekevyydet jäivät prioriteettilistan loppuun vähän ennen hopeiden kiillotusta, joten ne olivat ehtineet jo täyteen säälittävän räjähtäneen näköiseen maantienväriseen pituuteensa. Naisellinen vastine lakkoparralle, kais tiätte.

Kuva Matliksen ja koivet päheän keijukaisen.

King Computer

Saattaa olla, että saan oikeasti kannettavan (alle 2 kg) läpyttimen valmistujaislahjaksi. Nyt haastava tehtäväni on päättää, millaisen. Mutta eihän sen niin väliä, kunhan on punainen, rroight? (Niin, miksi EI ole kaupoissa liudoittain punaisia, pieniä sylimikroja?)

Ilmeisesti tuo ihmeellinen Visto vaatii koneelta paljon vääntöä pyöriäkseen siedettävällä vauhdilla. Ottaa ihan vähän päähän, että koneissa muskeli kasvaa vuosi vuodelta älyttömämmäksi, mutta käyttömukavuus ei, koska massiiviset bittisössökäyttöjärjestelmät ja sekalaiset virustorjunnat nielevät kaiken väännön. Kun edes käytettävyydessä olisi merkittäviä parannuksia sitten Windows for Workgroupsin, olisi helpompi sulatella tätä älyttömyyttä.

Tärkein syy siihen, että joskus 1997 väsähdin IT-duuniin, oli tämän kaiken touhotuksen ja sössinnän järjettömyys laitteita käyttävän ihmisen näkökulmasta. Koskaan ei ole aikaa tehdä todella hyviä, robusteja, mukavakäyttöisiä, ihmistä palvelevia tuotteita, kun on niin kova kiire väsätä lisää tarpeettomia toimintoja softaan ja muuta härpäkettä. Ja sitten tyrkätään skeidulaa myyntiin. Tilanne ei taida olla muuttunut ainakaan paremmaksi. Miksi sitten palasin 1999 IT-duuniin? Onneksi tyhmäkin ihminen joskus oppii ja tekee siirron.

Mikä kiire minulla sitten on? Eikö voi vartoilla rauhassa tietsan käynnistymistä ja sovellusten käynnistymistä ja tallennusta ja buuttausta ja sitä sun tätä. Olen ottanut tavakseni vartoilla rauhassa, koska mikä tahansa tietsan takia tunteiluun käytetty energia menee hukkaan, paitsi jos se on pienestä, punaisesta läpyttimestä ilahtumista tai vastaavaa. Ei vain käy järkeen, että ajan säästämiseen hommattu vehje tuottaa tunteja ja taas tunteja tyhjää tuijottelua ja odottelua.

Uskallan kirjoittaa tämän nyt, sillä aiemmin paha Vöödin henki olisi saattanut tuhota gradukässärini kostoksi.

Tiedän, että mäkki-ihmiset alkavat saarnata jälleen mäkkien ihmeellisestä voimasta, kun käyttis ei ole samanlaista bittihörsöä eikä ole virusongelmia ja kaikki on muutenkin täydellistä foo evö. Kuulemani jutut mäkkiläppärien taudeista eivät herätä innostusta ja lisäksi haluan kannettavani olevan mahdollisimman yhteensopiva erilaisten oppilaitosten konekannan kanssa. Seuraava pöytäkone kyllä saa olla mäk. Ja sillä teutaroidaan etenkin kuvien parissa.

Käkäkä-kääk

Kuulin aamulla, että gradu ei olekaan vielä valmis! Onneksi olin valmiiksi makuuasennossa, muuten olisin saattanut pudota, sillä kuulemma keskeneräisiä graduja on jopa kaksi kappaletta! Yksi on piirustus- ja toinen kirjoitusgradu. Tosikoinen kyllä aikoo saada ne vielä valmiiksi, mutta ei ihan vielä. Voi olla, että muu perhe saa olla hetken aikaa vielä varpaillaan, vaikka graduttaja on vaihtunut.

Tytär on jo nyt ehtinyt olla hyvin iloinen tämän viidennen perheenjäsenen muutosta omilleen. Muu perhe vasta sulattelee tilanteen muutosta, minä mukaanlukien.

Edellisessä postauksessa olevat onnittelut olen tässä ehtinyt lukea jo useaan kertaan nautiskellen, koska muuten en oikein usko todeksi tätä hommelia. Luultavasti gradusta tuleva palaute sitten kiskaisee todellisuuteen viimeistään. Pakkohan sen on kai läpi mennä (kun ohjaajan sanaan on yleensä luottaminen), mutta silti. SP kehtasi väittää, että sivun tiivistelmäni haiskahti mielipidekirjoitukselta! Hmph! Luonnontieteilijät! Tottahan se kyllä on, että olen liian pragmaattinen perwoseksi kunnolliseksi tutkijaksi. Ja noita mielibideitä ja taistelulaulujakin piisaa eivätkä ne pysy vaiti. Mutta kun ihmisoikeudet ne pitää vammaisillakin ihmisillä olla.

Tässä lojun sohvalla lämpimän läpyttimen kanssa, vaikka voisin tehdä mitä huvittaa. Määräsin tämän päivän kypsäriä lukuunottamatta vapaapäiväksi, mutta en oikein osaa viettää sitä. Ruoka ei maistu! Otin vähiten epähoukuttavaa safkaa, eli mustikka-vaniljajätskiä ja marjoja, mutta annos sulaa tuossa käden ulottuvilla, kun ei vaan oikein putoa. Outoa. Taidan tilata ajan kampaajalle, se auttaa yleensä kaikkeen. Sitä paitsi on kulunut aika monta senttimeetriä edellisestä käynnistä ja sen huomaa, kun katselee välillä jotain muutakin geen sisuksia. Julkisivulautakunnalla saattaisi olla sanottavaa. Tai ei, keräänkin kirjat pinoon, vien hylsyt kirjastoon ja hankin jotain tosi hulvatonta tilalle. Kirja ei auta yleensä, vaan aina.

Vein likan aamulla fillarillarillalla päikkyyn ja totesin, että joku oli laittanut salaa älyttömän vehmaan kevään tuonne pihalle. Kiero meininki.

PS. Vihdoin sain tuon Kukkikselta polleudella vastaanottamani prenikan blogiin. Ehkä se kohta pitää jopa paikkansa, kun saan tämän raruhömpötyksen pois mielen päältä.

Joskus heittää arvio kuudella tunnilla eikä siinä ole mitään hävettävää

Nysseonsiä. Ollujjovähän aikaa. Jos kaikki sujuu hyvin, olen viettänyt jo hetken verran gradunjälkeistä aikaa. Juon toista olutta, kun uni ei maita, mutta kävi perhana närästämään. Otan siis happosalpaajan. Niistä tulee osteoporo, älkää syökö liikaa. Diudeli diu. Englanninkielinen tiivistelmä kinnasi lopulta pahiten, voi hellallumala. Kyllä sen vääntö sattui. Lopulta en myöskään jaksanut enää yhtään kertaa lukea juttua läpi enkä tsekata lähdeviitteitä. Ja siellä varmaan oli ties mitä vääriä vuosilukuja ja kaikenlaista skeidaa. Tarttis käyttää jotain lähteidenhallintasoftaa, jos olis järkevä. Tarkoitus oli, mut en jaksanut opetella, oma vika senkin possutiivi. Täydellinen ei työstäni tullut, toisin kuin olin luullut (hehe). "Se on vain gradu, se on vain gradu, tämä on vain elokuvaa, tämä on vain elokuvaa, veni vidi vici, envar sin egen lyckas smed, errare humanum est." Loppuvaiheessa meinasi gradukunto pettää ja alkoi tytisyttää ja ogsettaa, vaikken ole edes harrastanut all-nightereitä. Vinhuus ei tule yksin. Suihku auttoi ja pienet halailusessiot SP:n kaa. Heebo lupas mulle huomenna kuohutrinksua, mutta ehkä kunnon punaviini olisi nyt enempi henkilöä. Ja jos jostain taivaasta putoaisi herkullinen tapaslajitelma. Aina voi toivoa. Mä en osaa lopettaa. Kääk! Kaiken sekavuuden ohella myös virnistelyttää ihan simoottina. Siitä hyvästä ottakaa vielä vimpat popparit, trinksuliinit, kaffet, skumpat, humpat ja rump... eikun kermakakut ja hallusinatoriset halaukset. Aivoni menivät jo nukkumaan joten toivotan minäkin hyv

Aamun itkunpiraukset

Aamutöllössä esitellään kehitysvammaisten ihmisten ja heidän perheidensä kuntoprojektia. Se on niin oikein, että itkettää. Minä kans haluan mukaan! Projekti on suunnattu kehitysvammaisille aikuisille ja heidän perheilleen, mutta ehkä meille alaikäistenkin tyyppien porukoille kehitettäisiin jotain tämän kokeilun innostamana? Vitsi on siinä, että vanhemmat riehuvat omassa possessaan ja saavat hyvän ohjauksen sekä vertaistukea ja ties mitä ja sama juttu pätee myös perheen kehitysvammaisiin jäseniin. Kaikille osapuolille tulee siis virkistystä ja ylösrakennusta yhdellä iskulla. Omasta pojastani (ja itsestäni) huomaan päivänselvään, miten paljon liikunta voi merkitä ihmiselle niin itsetunnon kuin yleisen hyvinvoinnin kannalta.

Gradussa on VIELÄKIN vääntöä, mutta 15.55 tämä jätetään, kekkeles. Ja huomenna kypsäri, jotten mene tänään juhlinnaksi vielä. Siirrynkin siis geettämään vielä vihon viimeiset. Pitikö se englanninkielinen tiivistelmäkin jättää viime tippaan? On siinä jo raamit, mutta... Onneksi osaan enkkua, kun olen toi enkunope.

Viimeinen polkka ennen aivokuolemaa

Tänään gradutan (kuin) viimeistä päivää ja sen lisäksi minulla on ilo mennä pirteän huolitellun söpön läsnäolevana tyttären päiväkodin kevätpirskeisiin ja sen jälkeen vielä yhdistyksen kokoukseen. Jee. Mut ei kai näitä voi siirtää, etenkään kevätjuhlaa. Aikataulu tietysti suugaa, mutta aivan varmasti saan riittävän siistin pökäleen paketin huomenna lähtemään. Ja sitku koittaa.

Muutamia kohtia mietittäväksi graduntekijöille:

• Kannattaako nyt ihan varmasti käyttää ikibugista kökköä nimeltään MSWord? Eräät käyttävät, vaikka ovat saaneet siitä harmaita hiuksia jo vuodesta 1994.
• Kannattaako lykätä lähdeviitteiden merkintapojen täyttä tsekkausta työn loppupuolelle, vai kenties tehdä heti oikein ja täsmällisesti?
• Kannattaako tehdä itselle rakkaasta ja läheisestä aiheesta ja joutua sitten kirveellä hakkaamaan katki kaikkia lemppareitaan?

Viimeiseen kysymykseen vastaan KYLLÄ, totta munassa, ilman muuta, siis miten niin, sehän tekee hommasta jopa kivaa! Jos vain valinnan varaa on, oman kokemukseni perusteella suosittelen apsoluuttisesti jotain kivaa aihetta! Mutta poikkeaviakin näkemyksiä on. (Tosin ne Viistolassa vallitsevan näkemyksen mukaisesti ovat tietysti vääriä näkemyksiä sellaiset.) (Eiku.)

Ottakaas tuosta vielä toiseksiviimeiset poppikornit, drinksujuomat, ilmapallot ja G-viirit! Huomenna on sitten jätön kunniaksi vielä tarjoilu. Koska huomenna hän tulee. Eikun menee.

Tekstiäni saa lainata samoin kuin muitakin julkaistuja tekstejä

Riittävän kauan IT-alalla työskennelleenä en jaksanut liikuttua Blogilistan teknisistä lastentaudeista. On valitettavasti nykymaailman tapa pukata bugista skeidaa oikeille käyttäjille testattavaksi ja hups-iik korjata parhaansa mukaan niitä bugeja ja kestää raivostuneiden käyttäjien turhautumista. Yleensä turhautumiset ja paineet myös kaatuvat niiden niskaan, jotka eivät ole vastuussa tuotteen käyttöönottopäätöksestä. Tietenkään maailman ei pitäisi toimia näin, mutta en käytä energiaani enää yhtään IT-alan hölmöyksiin, jos ei ole aivan pakko, koska olen tehnyt sitä jo aivan liikaa tähän mennessä.

Mutta sitten.

Ensimmäinen reaktio: Me pseudonyymit bloggaajat olemme epäilemättä ihmisarvotonta kuraa nimeään ja naamaansa kaikkialle halajavan sankaritoimittajan näkökulmasta. Jos tekstiimme sattuu joskus jokin helmi eksymään, varmaankin toimitus saa sen nyppäistä omiin tarkoituksiinsa ja vielä vähäsen kiillottaa? Sanoma ajatteli, että ostamalla Blogilistan se ostaa myös oikeuden blogien sisältöön? Ihan kuin pahimmat salaliittoteoreetikot ajattelivat! (Just because you're paranoid, it doesn't mean they aren't out to get you.)

Toinen reaktio: Nyt varmaan Lehtola tulee pittuilemaan, kun kehtaan kuvitella, että näillä jutuillani voisi olla jotain arvoa Suuren Valtamedian käytössä. Olen kumminkin saavuttanut jonkin ylpeyden ja ilahduksen tästä epätasaisesta, moneen suuntaan rönsyävästä, hassusta, ahdistuneesta, toiveikkaasta jne. blogistani ja minä omistan sen sisällön oikeudet! Tekstiäni saa siteerata, kunhan tekee sen normaalien sääntöjen mukaan, eli viittaa alkuperäiseen ja antaa krediitit sinne, minne ne kuuluvat. Jos tekstiä muutellaan, sitä ei saa lykätä sitaatteihin. Jne. Katsokaa mitä tahansa opusta, jossa selitetään, miten lähteitä käytetään. Niin minäkin teen koko ajan (etenkin kun gradutan kuin toiseksiviimeistä päivää).

Kolmas reaktio: Minä en ole hyväksynyt Sanoman käyttöehtoja missään vaiheessa enkä usko, että ne voivat mitenkään olla laillisesti sitovia. Blogilista on linkkilista, jossa on muita hyödyllisiä palveluja, ei mikään julkaisukanava.

Jos Sanoma käyttää blogien tekstejä normaalien sääntöjen mukaan, miksi se on lisännyt tämmöisen kohdan käyttöehtoihin?

Voiko julkaisemansa tekstin käyttöoikeutta rajoittaa siten, ettei sitä passaa käyttää luvatta jonkin oudon osapuolen mainoksissa? Ei kai toisen syränverellä saa ilmatteeksi ja ilman lupaa kuka vain hankkia taloudellisia etuja?

***
Nytpä sukellan jälleen graduaaliini. IIK!!! Ja tänään on myös Esikoisen lääkäri eikä minulla ole puheterapeutin lausuntoa, joka kumminkin olisi tosi tärkeä, kun siinä suositellaan musiikkiterapiaa ja puheterapian jatkoa, tietty, koska se on kuin pökköä laittaisi kakluuniin. Hyperventiloijjaanko rytmissä? Paperipussi! Kääk, vedin tomaatin henkeen, onneksi se on luomu.

Makkaratehtaalle töihin

Nuorena olin pari kesää töissä elintarviketehtaissa (terkut Hiipinälle, joka oli niistä toisessa myös kesähommissa). Sieltä jäi tuntuma siihen, mitä liukuhihnatyö ja kellokortin klonksuttelu on ja mitä tarkoittaa työtä haittaava nokkimisjärjestys.

Valitettavasti makkaratehdasmainen liukuhihna-ajattelu ei enää pitkään aikaan ole ollut vain Saarioisten ja vastaavien tuotantolaitosten etuoikeus. Omissa asiantuntijatöissäni käyttöohjeiden väsääjänä sekä suunnittelijana makkaratehdasihanteita alettiin toteuttaa jo joitakin vuosia sitten. Luova, itsenäinen, vaihteleva työ muutettiin tehokkuuden nimissä lauantaimakkarapätkien valmistukseksi. Minusta kyseinen makkara on pahaa ja ikävää mössöä! SP:n työpaikalla on samantapaista suurta "parannusta" (kovapalkkaisten insinööri-konsulttien mielestä) toteutettu myös jo hyväsen aikaa. Makkarameininki näyttää näivettävän työpaikkoja tuolla ja täällä. Kai se on hyvä idea niiden mielestä, joiden ei tarvitse olla siellä liukuhihnalla, mutta kaikki työt eivät mahdu makkarankuoriin!

Toivon mukaan oppijat ovat niin änkyrää porukkaa, että opetustyöstä ei ihan äkkiä saada lauantaimakkaran tuotantolinjaa.

Nyt yritän vähän makkaroida kradua, jotta saan sen pakettiin. Kirvestä luovuudelle tässä vaiheessa, kun päiviä on enää...

Lahjottu äiti graduttaa kuin neljänneksiviimeistä päivää

Sain tyttäreltä hyvin mieluisan ä-päiväkortin, jossa kuului selvästi lapsen oma ääni. Mahdoton sanoa, onko missä määrin sievistelty, kröhöm kröhöm.

Tykkään äidistä.
Äidillä on vihreet silmät.
Äiti on iloinen.
Hän osaa kirjoittaa, laulaa.
Mää tykkään kun hän leipoo meille teeleipiä.
Tykkään kovasti äidin kalakeitosta.
On kivaa, kun äiti leikkii mun kaa legoilla, äiti ei aina välitä niistä.

Sitkutuksen jälkeen pitää kiinnittää legoiluun huomiota, mutta noin muuten ei näyttäisi olevan vielä hätää, vaikka nuo vihreät silmät ovat viime aikoina olleet enimmäkseen gradulasituksen vallassa. Legoilu on kivaa, kun siihen saa rauhassa keskittyä. Saattaa tulla vanhasta muistista jopa flowmeininki siinä rakennellessa.

Esikoiselta sain sitruunamelissan ja käden mukaan muotoillun kortin, joka aina ruulaa. Lapsen käsi on jostain syystä alati kaunis ja hieno homma. (Siis oikeasti. Tai sitten olen vaan helppo.) Maistelimme melissan sitruunaisuutta yhdessä ja selvästi pojasta oli vähän hassua mutustaa lehteä. Pitänee sitkun jälkeen myös satsata taas tuoreisiin yrtteihin, koska ne ovat tietysti parhaita. Matlikselta saatu basilika hissukseen tuolla jo kasvaakin.

Ulkona on hieno ilma, joten alkuperäinen suunnitelmani muun perheen ulkoistamisesta toteutunee. Vielä haluaisin myllittää tuota yhtä kohtaa ja sitten palaan johdantoon, lupaan niin!

Akateeminen femma

Eilen oli mainiot kekkerit opiskelutoverien kanssa ja sain kuulla monta oivallista lohkaisua. Perinteisesti porukan äidit (mä ja yks toinen rouva) jaksoivat pisimpään! Tuntui jotenkin oudosti siltä, että minusta pidettiin ja olin tämän vuoden ollut tärkeä osanen koko porukkaa (kuten kaikki muutkin). Ammattikoulussa oli viimeksi samanlaista reilua ja lämmintä porukkaan kuulumisen tunnetta. Käännösopinnoissakin oli runsaasti maukasta porukkahenkeä, mutta se oli luonteeltaan mutkallisempaa, ambivalenttiakin.

Opiskelutoverit väittivät, etteivät voi nähdä minua suuressa ja kauniissa teknologiavirmassa töissä. Enhän minäkään enää. Muutenkin tuntuu hyvin kaukaiselta se ajatus, että jaksaisin istua konttorissa tietsan äärellä tai palavereissa peppu ruvella kahdeksasta neljään ja pysyä lisäksi järjissäni. Nörttiä varjopuoltani ei kuitenkaan saane minusta pois edes soopelinkarvasiveltimellä. Yritän kyllä mätkiä sitä hiljaiseksi, kun se nyt tuossa vonkaa ultrakannettavaa.

Olen hirmu täpinöissäni siitä, että tämä gee nyt todellakin näyttää valmistuvan. En vieläkään uskalla sanoa "valmistuu" vaikka kiistän yhä olevani mitenkään taikauskoinen (vimmattua puun koputtelua). Voisiko joku kaapista tullut taikauskoinen ilmoittautua, jotta voisin ulkoistaa nämä hommelit?

Tänään olen mm. lukenut sellaista hienoa kirjaa kuin Morton-Cooper, Alison. (2004). Health Care and Autistic Spectrum. Philadelphia, PA, USA: Jessica Kingsley Publishers. (APA-tyylillä.) Haluan käyttää tässä tilaisuutta hyväkseni ja kiittää lämpimästi lipaston kautta saatavaa ebrary-palvelua, josta löytyy loistavia opuksia!

Sex dagar

Tänään saamme taas hörhöillä kasviksen parissa koko päivän. Onneksi pääsin päiväkodille äitienpäivän kunniaksi aamukahvitukselle, jotta jaksan. Ei oikein riittäisi kärsällisyys. Onneksi semmaakin on vielä tänään, niin on ytyä tässäkin päivässä. Meiduli opponoi yhtä työtä, jota on ihan ilo kommentoida, koska siinä on paljon pätöä asiaa.

Isompia empaatti-iloja on tullut kahden päivän kuluessa kaksi. Eilen opiskelutoveri kertoi suloisia lempeen liittyviä uutimia ja tänään päiväkodilla näin, että Tosikoinen oli saanut uuden parhaan kaverin, edellinen nimittäin muutti pois. Muuttanutta surtiin pitkään ja hartaasti, mutta nyt on uusi hengenheimolainen löytynyt. On hyvin kätevä tämä eläytymiskyky, kun saa kicksejä muiden meiningeistä!

Olisikohan minunkin pitänyt surra enemmän rakkaussuhteista erkaantumisia? Vain nämä kaksi aviopuolisoa ovat herättäneet sellaisia oikein isoja tunteita erkaantumisen tapahduttua tai uhattua, muiden jälkeen olen vain jatkanut eteenpäin varsin vähäisen itkuin. Olen tainnut polttaa suhteet yleensä aika nopeasti loppuun, kun olen semmoinen intensiivisen sorttinen ihastuessani. Paitsi kun ihastun kumppaniin, jonka kanssa ollaan jo oltu iät ajat. Mietin näitä lisää ehkä kuuden päivän kuluttua tai syksyllä 2010 tai joskus. Ei ole rakkaudesta erkaantuminen toivon mukaan ajankohtaista vuosikymmeniin!

Ravisteleva semma

Luin eilen semmatyötäni uudelleen esittelemistä varten eikä se ollutkaan tyhmä eikä hörhö. Olin kyllä itse tärkein lähteeni, mutta toisaalta omakohtaisuus on aika kova sana, kun pitää havainnollistaa. Esittelin duunin pienellä PowerPointilla (kun se on mulle helepompaa) ja sain niin paljon niin tavattoman hyvää palautetta, että olin vajota pöydän alle. Ota kehu vastaan tyylikkäästi -projektini ei ole edennyt, sillä yhdessä vaiheessa vedin villatakin liepeen pääni yli ja toisessa nostin printin naamani suojaksi.

Selvä puute työssä oli kumminkin se, etten tehnyt siinä teoreettista viitekehystä näkyväksi, esim. kertonut että kyseessä on kvalitatiivinen hässäkkä, jossa härdellöidään hermeneuttista toimintatutkimusta tms. Pitänee korjata gradussa tämä jokseenkin alkeellinen puutostauti.

Opeharkkarien seminaari on ollut antoisa, vaikka gradu painaakin päälle - ehkä antoisin käymäni. Ryhmässä on tehty monta relevanttia ja kiinnostavaa duunia eikä mikään niistä ole jättänyt kylmäksi tai ollut tarjoamatta aineksia omaan opettajuuteen. Toveritskien valitsemat aiheet ovat vedonneet myös meitsin etiikka- ja tunnepuoleen mukavasti. Snif. Tämä jengi on ollut tosi arvokas tuki tänä vuonna, etenkin pienryhmämme on pitänyt hengissä pahimpien yli eikä ole tarvinnut kuolla esim. xtutukseen.

Me kaikki jännitimme seminaarityömme esittelyä!

Eilen taas imutuin niin hyvin g-työhön, että enää on pari isompaa kohtaa risukosta raivaamatta ja sitten sellaiset pikkujutut kuin johdanto, yhteenveto ja tiivistelmät. Mutta nämä jälkimmäiset lupasinkin itselleni tehdä vasta viikonloppuna. Äitienpäivänä lasitun siis koneen äärellä, kun deprivoituneet lapsiparat pitävät hauskaa isänsä kanssa leikkipuistossa. Sitkuun enää viikko.

Arvaa montako päivää - kilpailevia energiasyöppöjä

Eilen aamulla Tosikoinen hermoili yhteensä tunnin. Kreit. Iltapäivällä tulimme kotiin viimeisestä toimintaterapiasta Esikoisen kanssa ja kuinka ollakaan, hän sai mystisen sekoilukohtauksen keskellä Hämeenkatua. Pidin jämäkkyyden, tyyneyden ja herpaantumattoman ystävällisyyden niin kauan kuin tilannetta riitti ja kotiin asti eikä kenellekään käynyt mitenkään, sitten yhdellä isolla pyyhkäisyllä kaikki voimani katosivat. Pystyin lojumaan sohvalla. Tainnuin ja vastahankaisesti heräsin lastentunnin päätyttyä hikisenä.

Loppuviikon energioita nielee kasvatustieteen semma. Mutta en anna periksi, vaan paahdan lisää popparia, jakelen Tuulin lanseeraamia G-lippuja ja ratsastan vielä!

Semmatyöstä tutkimuksineen ja yli 10-sivuisesta esseestä ja opponoinnista ja iäisyyden mittaisista luennoista ja ja ja tulee kai yhteensä 3 opintoviikkoa. Xttu.

9 päivää

Lisäys 11.05. Ilmeisesti en saa tätä ympättyä graduuni, joten laitan sen tänne.

Vaikka vammaiset väittäisivät olevansa tyytyväisiä elämäänsä, heidän kokemustaan vähätellään, selitetään ja tulkitaan tuskallisen todellisuuden torjumiseksi. Näin tehtäessä vammaisen ihmisen kokemus itsestään pyyhitään pois määrittelemällä hänet kategorisesti suhteessa ”normaaliin” ihmiseen, eli hänestä tehdään ”Toinen”. [...] Vammaisista tehdään ”normaalien” ihmisten kokemuksen objekteja, ei heidän omien kokemustensa subjekteja. [...] Vammaisen ihmisen subjektiuden tunnustaminen on yksi keskeinen tekijä heidän tasa-arvoisen sosiaalisen ja moraalisen asemansa saavuttamiseksi. (Vehmas 2005, 210)

Vehmas, Simo 2005. Vammaisuus - Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Gaudeamus, Helsinki.

--------lisäys loppuu---------

Jaiks, kisailijassa esiintyy väsymystä, mutta hän ratsastaa! Loppuviikolla pitää jököttää kasviksen seminaarissa (johon kirjoitin sen hörhötekstin). IIK. Eikun ei iik. Tämän viikon aikana ehdin kirjoittaa mehukkaimman sisuksen valmiiksi. Se on ihan terveellä mallilla. Viikonloppuna väännän johdannon ja tiivistelmän (jotka ovat jokseenkin päreinä) sekä englannin- ja suomenkieliset tiivistelmät. Ensi viikolla tämän optimistisen laskelman perusteella jää aikaa viilata viitteitä, kohentaa tekstin tyyliä, testata PDF:n vääntämistä ja sen sellaista.

Gee todellakin tekee sentimentaaliseksi, sillä vihdoin luin kunnolla sitä toimintatutkimuksesta kertovaa artikkelia (joka olisi pitänyt lukea jo vuosi sitten tms.) ja tirautin parit tipat liikutuksesta, kun siinä on niin hyvä meininki. Tällaisen tieteiden kanssa armastelevan pragmaatikon on ollut vähän vaikeaa löytää omaa paikkaa, mutta siinähän se on. Ja pääsee epäilemättä myös johdantolukuun.

Kiitos kommenttiboksin kannustajajoukolle ja cheerleadereille! Tänään on jaossa G-lippiksiä, jättikäsiä (ne ovat niin stylejä), tuoretta popparia, kahvia ja kaikki vapulta jääneet simat! (Pöydänjalanvieruskin on täydennetty.) Gradu on väkisinkin yksinäistä raadantaa, mutta kai saa leikkiä vähän muuta, jos se auttaa? Eikä vahingoita söpöjä eläimiä?

10 päivää

Otsikossa mainittu juketti ei tosiaan ole mikään seiskapäivän laajennettu versio, vaan aika, jonka kuluessa pitäisi tehdä risukasasta sievä pieni gradumökki. Siinä pitäisi olla kohtalaisen mukava tepastaa ja katsella ympärilleen. Sen verran pitäisi fengien shuikkistella, ettei kaikkialla roskia tai häiritseviä möhkäleitä, vaan jokainen huone edes suurin piirtein palvelisi tarkoitustaan. Pitäisi olla ikkunatkin, joista katsella ulos. Perhe on jo "vähän" hermoustunut, kun äiti sekä vaimo kyyhöttää koneella tai kyyhöttää lasittuneena ilman konetta. Väitän pokkana kaikille, että lasittuneisuus vähenee armottoman jättämistoimen jälkeen. Si si. Da da.

Lisäys 12.48: Rakstan g-ohjaajaani, joka lukaisi äkkiä koko höskäleen ja antoi täsmäpalautetta. Sniisk. On tämä emotionaalista aikaa. Tulkaa vain mukaan jännittämiseen, jos ei muuten ole elämystä riittämiin juuri nyt tarjolla! Popcornia on kommenttilodjussa tarjolla ja luultavasti pöydänjalan vieressä on vielä you know whattia.

Kahvin keittämisen vaikeus

Esikoinen hoitaa aina osan kahvinkeiton vaiheista, etenkin suodatinpaperin asettelu on hänelle mieluista. Aina kun hän on poissa, kuten nyt, olen mitata kahvin suoraan suppiloon. Sata muutakin pikkuasiaa muistuttaa siitä, että ahkera nuorimies on muualla. Pitämässä hauskaa vieläpä! Seitsemisessa liikuntakerhon kanssa, kuten kaksi vuotta sitten. (Eka linkki on seikkaperäisin.) Kohta hän onneksi tulee taas takaisin ja iltapäiväkahvinkeitto onnistuu hänen avullaan.

Tosikoisella on hermoloman tarvista. Ainakin hän hermostuu herkän oloisesti yllättävistä seikoista, kuten vaikka siitä, että äiti menee vessaan aamulla ennen häntä, kun pitäisi mennä vasta hänen jälkeensä. En ole jaksanut ajatella oikein strategiaa, miten näihin suhtautuisi. Vaikuttaa ilmeiseltä, että kun huuto on päällä, viestini ei tavoita tytärtä. Muutenkin vihaan kilpahuutoa. Koulussa auttaa se, kun odottaa vähän aikaa ja toteaa, että emme voi jatkaa, jos luokassa on möykkää ja nimeltä kehottaa tyyppejä olemaan hiljaa. (Tai auttaa ja auttaa, jonkin luokan kanssa auttaa ja jonkin toisen kanssa taas ei. Mutta ei kilpaa huutaminen auta toistenkaan kanssa.)

1. En huuda kilpaa. 2. Juttelen lapsen kans kun hän on rauhoittunut. 3. En jaksa ärsyyntyä komentelusta, vaikka en siedäkään komentelua. Ärrrr. Helkkariako tuo lapsi käy mulle! HMPH!!! Kai se on taas yksi välttämätön kehitysvaihe, että kokeilee, mihin asti oma valta yltää. Lisäksi pitää myös ärsyttää äitiä, että näkee, miten oma käytös vaikuttaa muihin. Vanhemmat saavat kunnian olla tässä lähimmät harjoittelukohteet ja koekaniinit. Tämä on myös mainio tilaisuus käydä omia teemaan liittyviä juttuja läpi, joten en varsinaisesti valita.

Kesken aamulehden lukemisen aloin ajatella geetä ja pakko oli tulla tänne koneelle hengaamaan hänen kanssaan. Välillämme sykkii yhä lempi, vaikka pian on aika erkaantua. Toivottavasti ikiomalääkärin neuvosta nostettu tyroksiinimäärä auttaa jaksamaan suhdetta geen kanssa. Ainakin se saattaa järjellistää ruoan sisäänoton ja painon välistä suhdetta. Pitäisi mennä mittauttamaan tyroksiinitasot, mutta ehkä sitten sitkuelämässä kahden viikon päästä hankin oikein lähetteenkin. Kampaamo, tyroksiini, (kunnollinen) liikunta, ihmisten tapaaminen, lasten kanssa (kunnolla) leikkiminen, (kunnollinen) ruoanlaitto... malttakaa vielä nämä yksitoista päivää!

Nyt on tullut aika valita Facebookin kivoin härpäke. Se on Friends Pad, jossa voi paitsi kätevästi selailla naamaston kiinnostavinta antia, ihmisten statuksia, myös kommentoida niitä. Minusta on hauskaa ajatella tuttuja ja kamuja, jotka ovat kuka missäkin tekemässä, tuntemassa tai muuten vain statustelemassa jotain.

Tutkimusta ja politiikkaa

Geen sisuksissa käyskennellessäni alan tuntea taas olevani jämäkämmällä pohjalla (joskin viistolla, aina). Inkluusio, esteettömyys, vammaisten oikeudet, tasa-arvo, vammaispoliittinen toimintaohjelma, empowerment! En teeskentele olevani puolueeton tutkija, vaan ihan selvästi on kyseessä epäkohta, jota pitää tutkia ja parantaa. Ehkä minun graduni ei tässä ole oleellisen tärkeä tekijä, mutta eihän sitä hullukaan nelikymppisenä jaksa vääntää tutkielmaa jostain the-sanan esiintymisestä James Joycen varhaistuotannossa (ja miten se the on suomennettu) (fiktiivinen esimerkki, josta älköön kenkään nelikymppinen the-tutkija loukkaantuko) (ihmiset ovat erilaisia). Viestinnästähän toki minullakin on geen ytimessä kyse, en kai muuten voisi sitä teknisen viestinnän maisteriohjelman nimissä väsätäkään.

Raxaan lipaston elektronisia aineistoja. Autismigurujani on siellä runsain mitoin ilmatteeksi tarjolla, kuten Wendy Lawson, Donna Williams, Stephen Shore ja paljon muita. Lueskelin huvikseni mm. ohjeita poliiseille ja muille lainvartijoille siitä, miten kohdata autistisia ihmisiä (Debbaudtilla on myös verkkosivut), kunnes näpäytin itseäni sormille. Nyt kirjoitetaan geetä! Tämä on pahin pulma siinä, kun tekee itselle rakkaasta aiheesta opinnäytetyötä. Ja pullahdusvaara on toinen.

Epätieteellinen hihhuli

Luin juuri tutkimusesseeni uudelleen ja voi hellanlumala, miten hihhulimaiselta se näyttää. Jokin tuossa pedagogiikassa saa minut hihhuloimaan helposti - syyhän ei toki voi olla minussa itsessäni ja halussa saada homma nopeasti hoidetuksi. Joitakin hyviä pointteja tekstissä kyllä oli, vaikka sitten kansankielisesti esitettyinä. Tässä paljastava sitaatti, joka herättää yhtäaikaisen halun kiemurrella kiusaantuneesti ja toisaalta puolustaa, että on siinä pointti, ehdottomasti on: Kasvatus- tai opetustilanteissa ei tarvitse olla koko ajan kivaa, mutta kivuus, kuten vaikkapa ilo ja huumori, tuntuu edistävän oppimista. Okei, tuo on pätkä isommasta kappaleesta, jossa on oikeaa tiedettäkin (Kyllikki Kerolaa) siteerattuna.

Lähteissä on Skepsiskin. Jotta.

Sitten sitä rarua ja vähän äkäiseen. Tänään selvennän sitä, millaisin tavoin autismi vaikuttaa potilaana olemiseen. Ja siihen on oikeaa tiedettä™ taas käytettävissä.

Yksi duuni ruksittu pois

Käytin vappupäivän hyödyllisesti ja kirjoitin semmatyön (dedis viime maanantaina) valmiiksi. Siinä ei ole ehkä optimaalista määrä (= tarpeeksi) hienoja lähteitä tai optimaalista määrää (= tuplasti liikaa) sivuja, mutta ainakin se on tekijänsä mielestä ihan söpö ja kiva. Strukturoidun opetuksen periaatteet mainstream-koulussa ja pari hörhöjuttua päälle on teemani, jota siis käytännössä tutkailin pahaa-aavistamatta ihmiskokeisiin joutuneitten seiskaluokkalaisten (= ihkuja) kanssa.

Nyt sit enää gradu ja sit olis parit rästit sekä se erkkapedaalin puuttuva essee, jos vielä ope sen huolii. Ensin gee, kävi miten kävi, sillä viikkoja kuolonlinjaan on enää kaxxi. Jos jaksan painaa hommia niin kuin tänään, minulla ei ole hätäpäivää! Jos en jaksa, minulla on hätäpäivä!

Yritän olla ajattelematta sitä kaikkea, mitä vielä on tekemättä (etenkin opetusharjoittelu II -kokonaisuuteen liittyvät hirvittävät sälä- ja silppumäärät - eiku en ajattele sitä nyt, hys hys), koska jos päästän ajatuksen vähänkään lipsumaan tietoisuuden puolelle, minulle tulee rytmihäiriöitä. Enkä edes liioittele. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Toukokuussa gee, kypsäri ja erkkapeda, kesäkuussa jotain, syksyllä loput täydennysopiskelijana. Tämä onnistuu kyllä. Onnistuu. Menen lipastolle vaikka nyhjöttämään, jos en malta kotona kexittyä. Enkä saa enää uusia tappajatauteja. Eivätkä lapsetkaan saa. Tai jos saavat, SP ei saa, vaan hoitaa lapsia ja minä kirjoitan. Niin. Onnistuu.