Unelias kesälomaileva gradutoipilas miettii varovaisesti töitä

Tänään on viimeinen päivä työpaikan kirjoilla ja sitten loppuu! Toivottavasti olen muistanut sanoa kaikille, että 050-alkuinen numero jää pois. Verkossa sitä jaellaan vieläkin, vaikka olen yrittänyt sanoa liittoon sun muualle, että vaihtakaa nyt äkäseen.

Ihmeellistä. Pitää varmaan mennä oikein työkkäriin. Missähän se on nykyään? Verkko kertoo. Neljän kuukauden karenssi nyt jokatap rapsahtaa, kun itte irtisanouduin, vaan onpa kai noita sijaisuuksia olemassa, jahka koulut taas käynnistyvät. Sijaispankki, hmmm, sellainenkin on. Näinköhän ajaudun heti erityishommeleihin, vaikka olen epäpätevä pelkkine erkkapedan perusopintoineni? Jännittää, en tiedä koulumaailmasta sittenkään kovin paljon.

*tauko, jonka aikana sijaispankin nypläys ja Tikoteekki-reissu*
Kerrottakoon, että sijaispankin weblomake tyhjentää itsensä, jos yksi tieto on väärin. Kreit. Sinne menivät kaikki työpaikat ja opinnot sun muut, koska syntymäaika oli väärässä muodossa tvj. Kerrottakoon myös, että Tikoteekki on huippis paikka. Esikoinen saa nyt runsaudensarvityyppisen kommunikaatiokansion syksyksi ja aletaan opetella sen avulla entistä kokonaisimmin virkkein ja jäsentyneemmin tapahtuvaa kommunikatsioonia.

Jahas, lapset rupesivat juuri tappamaan toisiaan (piti olla aika pitkään ns. ihmisten lailla), joten meenpä tuonne --->

Käy Äitilaaksoon

Tosikoisen äitimeininki saa uusia muotoja. Tänään katsoimme tallennukselta Muumin ja Pikku Myyn talviseikkailua ja tytär loihe laulamaan: Kun Äitipeikko, Pikku Äiti, Äitipappa esiintyy, silloin laulu kutsukoon tuijotteluäitelöön. Käy Äitilaaksoon! Äitilaakson asukkaat seuraksesi kohta saat. Lähde mukaan äidikköön, äitipilvikarkeloon. Käy Äitilaaksoon!

Tästä voi äitifanituksen määrä kääntyä vain laskusuuntaan. Vääjäämättä aikanaan tuleekin isäfanituksen vuoro, missä on sekä mukavat että haikeat puolensa.

Sadut ja kuvat pelastavat ainakin kolmanneksen maailmasta

Kuulin kertakaikkisen kiehtovia tositarinoita siitä, miten ruohonjuurisarjakuva ja sadutus pelastavat maailmaa. Eikä maksa paljon, kuulkaat, kynä ja paperi ovat riittävät tarvikkeet. Itse kerroin, miten kuvastruktuurit ja sosiaaliset tarinat pelastavat myös maailmaa eikä niihinkään tarvita kuin kynä, paperia ja tikku-ukkotaitoja. Olen varsin täpinöissäni. Kuten myös voimaannuttavasta sarjakuvasta, hankalia asioita käsittelevästä sarjakuvasta, omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta ja silkasta sarjakuva-sarjakuvasta, muunmuassa. Kannattaa käydä koulutuksissa, kun tulee näin täpinöihin hyväseksi aikaa.

Kun palasin, kuulin asemalla yhden kauneimmistä sanoista: "Äitiiii". Minulla oli kerätty erivärisiä kukkia odottamaan ja sain vaihtaa useita toteamuksia siitä, miten oli ikävä ja kuinka mukavaa on taas tavata. Huvittavaa, miten loppuiltapäivästä alkoi menojalkaa niin sietämättömästi vipattaa, vaikka juna lähti siihen aikaan kun lähti. Alkoi vain levottomuus ja ikävä kalvaa. Peräti puolentoista vuorokauden poissaolon jälkeen! Aika kätevä järjestely, että poissa on niin huippista ja kotona samoin.

Tänä kesänä yritän venyttää mielikuvitusta ja kokeilla Esikoisenkin saduttamista. Jos vaikka kuvilla. Tai jos saisin hänet piirtämään! Poika kyllä osaa jo piirtää vaikka mitä, mutta jos vaikka ihan arkista käyttökuvaa kommunikaatioon?

Murveiset Teerlasta

Puhun huomenissa sarjakuvaihmisille käyttösarjakuvista (joita ovat vaikkapa kuvalliset struktuurit, sarjakuvakommunikaatio, elämän käyttöohjeet, sosiaaliset tarinat) ja autismista.

Nytkö mietityttää, miten paljon kehtaan puhua autismista. Puhun autismista mielelläni paljon, mutta se ei ehkä ole nyt aihepiirin ytimessä. Toisaalta ainakin minua on autismi auttanut ymmärtämään ihan törkilön paljon sitä, miten erilaisia olemme (myös ei-autistit) ja kullakin on esim. yksilöllinen aistiprofiili. Myös se on auttanut ymmärtämään, miten järjetön tekstin ja puheen ylivalta meillä vallitsee. Jos kuitenkin hieman oikaisen ja yritän löytää ne relevanteimmat juttuputut. Yleisö osaa myös puhua, jottei tarvihe yksin paasailla.

Kannattaa lukea Birgitta Anderssonin Sosiaaliset tarinat ja sarjakuvitettu keskustelu. Sieltä löysin kaiken loistoperustelujen kera (ja enemmänkin toki), minkä olen pitkälti itse kehitellyt Esikoisen kanssa, tietysti erinäisten puhetta korvaavien ja tukevien kommunikaatiomenetelmien opiskelun kautta ja pitkällisen sekä vaikean sarjakuva-altistuksen tähden. (Lapsena Crumbia ja Tilsaa, belgialaisista sun muista puhumattakaan, miettikää nyt. Pilallehan siitä menin.) Aah.

Aina diggaan sitä, että esimerkkitapauksiksi ei ole otettu pelkästään menestystarinoita, vaan myös tapauksia, joissa tarinat eivät ole toimineet. Muutenkin erinomaisen empowa-henkinen kirja ja siteeraa Sokratesta: "Tärkein tehtävä on oppilaan oman järjenkäytön vapauttaminen." Teos myös kiteyttää ihanaisesti sen, mikä on strukturoinnin idis: "Struktuurin tehtävä on yksinkertaisesti pitää kaoottinen maailma järjestyksessä." Ja miksi se kannattaa pitää järjestyksessä? Ordung muss sein? Eikä kun siksi, että ihminen pystyy toimimaan haluamillaan tavoilla eikä ole kaaoksen vankina.

Anteeksi jos jankutan tätä, mutta minusta vammaisen ihmisen itsensä kasvua oman elämänsä herraksi, rouvaksi tai neidiksi mahdollisuuksiensa mukaan ei voi liiaksi hehkuttaa. Tahdon nähdä vammaiset subjekteina.

Freudin kuiske

Olet niin kaunis, mennäänkö naimisiin?
Sinäkin olet ihana, mutta...
Tanssitaanko?
Tanssitaan.
Nyt me tanssimme häitä!
Mutta...
Niin, sinä olet jo naimisissa isän kanssa.

Inspiraatio Runotorstailta.

Kuntoutusta asennevammaisille!

Meillä kaikilla on oma tapamme ratkoa ongelmia. Jos minä olisin Veijo TKL (Tampereen liikennelaitos) ja minun bussissani hajoaisi invaramppi aiheuttaen vaaratilanteen sähköpyörätuolilla liikkuvalle, alkaisin heti toimittaa parempia apuvälineitä busseihini ja kehittää myös vammaisten asiakkaiden turvallisuutta. Tampereen kaupungin joukkoliikenneinsinööri Olli Kanervalla on kuitenkin täysin päinvastainen ratkaisu: kielletään sähköpyörätuolit busseista. Leuan loksahtaminen oli vähiten ärsähtänyt reaktioni tätä uutista lukiessa.

Liikuntarajoitteinen saa anoa kaupungilta 18 yhdensuuntaista taksimatkaa kuukaudessa. Hän siis hyvällä tuurilla pääsee yhdeksän kertaa kuussa johonkin. Bussirajoitus on toisin sanoen itsenäiselle pyörätuolinkäyttäjälle tuomio pysyä kotinurkilla, jos ei ole varaa omakustanteiseen taksiin.

Kynnys ry on tehnyt poliisille tutkintapyynnön, koska yhdistyksen mukaan kielto täyttää syrjintärikoksen tunnusmerkit.

Mistä saisimme kuntoutusta ja apuvälineitä asennevammaisille? Pitäisikö järjestää päivä pyörätuolissa -kursseja? Tai päivä aistivammaisena? Kuka tahansa meistä tervejalkaisista ja reippaan kykenevistä kansalaisista voi tulla (ja todennäköisesti tuleekin) toimintaesteiseksi milloin tahansa joko väliaikaisesti tai pysyvästi. Niin kauan kuin toimintakykymme on vahva, meidän kannattaa itsekkäistäkin syistä rakentaa tapoja poistaa ja kiertää toiminnan esteitä. Jonain päivänä toimintakyvyn puutteessa olenkin minä tai läheiseni. Asennevammojen poistumista emme voi jäädä odottamaan, vaan käytännön toimiin pitää käydä heti paikalla.

Kehräsaari kirjoittaa samasta aiheesta. Hän ehdottaa asennevamman kuntoutukseksi kokonaista kuukautta pyörätuolissa!

Amu Urhosella hyvä kirjoitus aiheesta, mukana puhuu kokemus.

Tässä vielä linkki suoraan TKL:n palautelomakkeeseen.

Vihdoinkin!

Olen päässyt jäseneksi kirjailijaseuraan! Ilmoittautumisia otetaan yhä vastaan SusuPetalilla.

Mullistava ehdotus: testaa ennen käyttöönottoa

Minulla on häkellyttävä idea kaikille tietojärjestelmien tekijöille ja ennen muuta hankkijoille. Testatkaa tuotteet ennen kuin otatte käyttöön ja altistatte oikeiden ihmisten oikean elämän niille! Viimeksi tänään luin kesä-Helssurista (meille tulee kaksi lehteä nyt kesällä kun muuten on SP:n mielestä kai ongelmia keksiä tekemistä, heh heh) miten sähköinen ilmoittautuminen on sössinyt ihmisten yhteisvalintoja. Voi voi, kun kuormitus kasvoi niin suureksi ennen määräpäivää! Mikä ylläri! Varmaankin tieto siitä, missä käyttäjälukumäärissä liikutaan, on ollut plakkarissa vasta vuosia. Ei myöskään tarvita korkeamman tason operoivaa tetanusta, jotta voi aavistaa kuormituksen kasvavan juuri määräpäivän alla. Jos ette tienneet, näitä voi testata ihan ohjelmistojen avulla eikä tarvitse värvätä tuhansia koekäyttäjiäkään.

Testaamisesta kun puhutaan, olisi ihmeellisen ihanaa, jos käytettävyysasiantuntija arvioisi ja testaisi oikeilla ihmisillä (versus tuotteen sisäpiiriläisillä) tuotteita. Jopa esteettömyyttä voi arvioida ja tutkia ennen käyttööonottoa, uskokaa tai älkää. Käytettävyystestaus tuntuu olevan tuntematon asia monilla aloilla, joille se sopisi paremmin kuin nakki silmään. Lueskelin tuossa ohjeita potilasohjeiden tekoon ja niissä tuumattiin, että potilasohjeista ei koskaan tule täydellisiä, mutta potilaan ohjaamistilanteissa hoitaja (tms. ammatti-ihminen) huomaa ohjeen heikkoudet ja oppii paikkaamaan niitä. Eli potilaan kohtaamiseen virittynyt ammattilainen joutuu oman toimen ohella käytettävyystestaamaan ja parantamaan ohjeita oikeissa tilanteissa. Sehän on epistä! Tämä on tietysti paljon vaadittu, koska käyttömukavuutta tai esteettömyytä ei pysty järin hyvin testaamaan koneellisesti.

***
Eteläinen paikallislehti myös kertoi vanhusten alkoholinkäytön lisääntyneen. Se ei välttämättä ole mikään loistojuttu, mutta silti minua epäilyttää esimerkiksi äitini kohtaama holhous. Hän tarvitsee välttämättä apua arkipäivän toimissa. Jos joku meistä lapsista ei toimi lestinheittäjänä, äiti ei saa kunnallisten työntekijöiden avulla saunaolutta jääkaappiinsa, vaan saa pärjätä mehulla. Kreit. Kaikkia niitä, joita voidaan vanhuuden, vammaisuuden tai muun heikentävän piirteen avulla holhota, holhotaan, eli tiedetään ihmistä itseään paremmin, mitä tämä tarvitsee. Se on kova hinta, jonka julkisista palveluista joutuu maksamaan.

***
Olen varsin täpinöissäni, sillä viikonloppuna pääsen sarjakuvan moninaisia ulottuvuuksia puntaroitsevaan seminaaritskiin mukaan. Yritän kuumeisesti keksiä likkalapselle hoitajaa iltapäiväksi, josko pääsisin lähtemään ja 12 junalla eikä tarvitsisi vartoilla 16:een. Soittaisi nyt ainakin MLL:oon. Ujostuttaa tietysti, kun en ole mikään sarjisguru, mutta avoimeen mieleen epäilemättä humpsahtaa ties mitä maukasta, jota saan heti kotiuduttuani toteuttaa myös bestsellerissäni Esikoisen elämän käyttöohjeissa. Ja opena, tietysti.

Tipahdanko jos nuolaisen?

Nyt on mennyt pelottavan hyvin. Esikoinen jaksaa enimmäkseen toimia järkevästi ja Tosikoinen tuntuu hyötyvän jäähypenkistä. Se on hänen vanha Stokkensa, joka jököttää isän ja äidin makuuhuoneessa vehmaiden ikkunanäkymien äärellä. Jos Tosikoinen ei tahdo saada lopetetuksi tuhoisaa riehuntaa, toisten potkimista tai muuta häröilyä, muutaman minuutin paussi (minuutti per ikävuosi), jonka vanhemmat toteuttavat rauhallisesti ja jämäkästi, helpottaa. Jäähy nollaa tilanteen, sen jälkeen voi jatkaa päivää taas hyvillä mielin.

Oleellistä tässä on kuitenkin se, että me vanhemmat otamme tyynesti. Jos lapsi on täysin hermona, vanhemman pitää olla korostetun iisi. Iisiys ei ole tuosta vain toteutettavissa, kun itselläkin tunteet usein kuohahtavat, etenkin jos PRKL potkitaan. Silloin kun pieni ihminen on pähkinöinä, ei juuri ketään auta, että myös aikuinen menee pähkinöiksi saman tien. Ja kun ihminen on pähkinöinä, on turha kuvitella opettavansa häntä.

Autismitutkija Tri Bolickilla on järkeenkäypä lista siitä, miten iso ihminen voi käyttäytyä, kun toinen hebaa, eli joutuu taistele tai pakene -reaktion valtaan (suomennos ton meitsin):

"LOW and SLOW"

• Asetu samalle tasolle kuin toinen osapuoli.
• Puhu rauhallisella, matalalla äänellä.
• Puhu selkeästi, lyhyin virkkein. Älä kysele liikaa. Älä saarnaa.
• Hidasta hengitystä ja sen myötä sydämenlyöntiesi rytmiä.
• Hidasta puheen rytmiä.
• Hidasta liikkeitä. Jos pitää toimia nopeasti, yritä tehdä se toisen osapuolen näkökentässä.
• Väljennä aikataulua. Tilanne kestää niin kauan kuin kestää.
• Tilanteen jälkeen kannattaa ottaa rauhallisesti eikä kiirehtiä opettamaan, kyselemään, rankaisemaan tms.

Alkuperäinen Low and Slow -ojenne on ladattavissa englanninkielisenä The Bolick Housen Handouts-sivulta. En tiedä, onko Tosikoisella juuri flight or fight meneillään, mutta ainakaan häneen ei hebaustilanteessa saa kontaktia puheen avulla. Esikoisen kanssa olen toteuttanut näitä ohjeita intuitiivisesti. Kokemus on opettanut, ettei ainakaan pidä itse käydä hebaamaan, kun autistinen läheinen menee tilaan. Ei ole aivan helppoa. Välillä toimintatavat unohtuvat ja mokia sattuu, kun tämä elämä ei kaiketi ole harjoitus, vaan heti pitää oikeasti toimia.

Minusta vaikuttaa, että olen vihdoin oppinut käsittelemään sopivan lunkisti Tosikoisen vänkytystä. Vaikka esmes aamupuuron (vehnähiutale) kohdalla alkaa marina siitä, että yäk en syö, haluan suklaapuuroaaa-aa-aa, voin todeta huolettomasti, että isä keittelee teille joskus, kun hän pitää siitä itsekin. Suhtaudun rauhallisesti jumpitteluun ja vastaan jotain, jos tarvis. Lopulta kävi tänään niin, että likka istui vehnähiutalepuurolautasen äärelle ja haluasi PALJON. Kai se on pakko uskoa, että lapsi rauhoittuu ja voi hyvin, kun valinnanvaraa ei ole liikaa, mutta muden tekemistä valinnoista saa natkuttaa mielensä kyllyydeltä. Joskus vain on vaikeaa erottaa, mikä tekemäni valinta on oikeasti epis ja mikä vain kokeiluluontoisesti muutoshalukkuutta herättävä. Lapsen pitää saada treenata myös valintojen tekemistä ja oman tahdon ja halun toteuttamista. Jotta tasapainottele tässä.

Asian ydin on ehkä se, etten lähde mukaan Tosikoisen jumpitteluun. Känkky on hänen mielialansa, ei minun. Minä saan olla rennoissa fiiliksissä, vaikka muut huushollin jäsenet hyppisivät seinillä.

Tarjoilen taikauskolleni palttua ja iloitsen näistä mukavista päivistä ja illoista, vaikka ne sitten heti vietäisiin minulta pois rangaistuksena syntisestä ilakoinnista. (Pimee taikausko, mene nyt hiiteen. Räyh.)

Oi, ihana Panama

Löysin vanhan au pair -aikojeni kaverin Naamastosta ja vaihdettuani pari viestiä hänen kanssaan lupasin olla dissaamatta Feibua enää ikinä kovin usein. Kaverini oli ihana cockney-kujakolli ja pidimme toisiamme eksoottisina ja hienoina tyyppeinä. Pidämme varmaan edelleen, vaikka kumpikaan ei ole viettänyt näitä vuosia muuttumattomana.

Hyvä juttu, että hoksasin mennä au pairiksi. Olin itsenäistynyt liian aikaisin, joten tuommoinen välivuosi yhtäkkiä 24-vuotiaana oli loistava hengähdystauko. Minä huolehdin omista hommistani ja taskurahan tuhlailusta, muuten sain olla huoleton ja merkillisessä välitilassa, vähän kuin teini-ikäiset kai yleensä. Joku muu maksoi laskut, hommasi ruoat ja muutenkin oli vastuussa isommasta kuviosta. Kukaan ei tuntenut minua entuudestaan, joten pystyin kokeilemaan hieman erilaisia olemisia. Sain käyttää paljon energiaa kielen (puhumisen!) ja kulttuurin opiskeluun. Kaverien tapaaminen tai deittaluntynkä oli myös eriskummallisen pehmoa, kun kaikki tuntuivat asuvan kalkkisten kanssa (ja minä perheeni). Lontoon lähellä asuminen on kallista, joten nuoret aikuiset tuntuivat asuvan joko kimppakämpissä tai vanhempiensa nurkissa.

Pääni on tällä hetkellä tuolla 16–17 vuoden takaisessa Walton-on-Thamesissa, mutta onneksi huushollaus maadoittaa ja pitää haaveilijan kiinni täällä vallitsevassa mieluisassa todellisuudessa. Olin luvannut illalla tyttärelle, että luen tänään hänelle aamusadun (kun isä luki iltasadun). Lukutuokio lipsahti iltapäivään, mutta nyt luimme Janoschia suuresti nauttien. Ei ollut vaikeaa eläytyä tarinaan jostain syystä, köh köh. Panama on hyvin ihana paikka.

Kesäsanastoa

Tiedän, että erään lukijan lapset ovat kiinnostuneita Esikoisen sanastosta, joten on kantsii kertoa terveisiä. Tänään ovat erityisesti tapetilla olleet tofu ja feta (ʔopu ja ʔeʔa)*. Kysyin myös, ottaako poika kaksi vai kolme perunaa ja hän vastasi ʔaʔsi ja viittomin kolme. Ou vell. Annoin kaksi, koska pottujahan saapi kattilasta lisää. Joka tapauksessa puhumishalut ovat kovat ja ääntely kulkee koko ajan kuvien ja viittomien rinnalla ja ilmankin.

Arvannette, mitä meillä rillattiin tänään. Paitsi feta oli salaatissa. Makkaraakin oli ja jotain valmismarinadiwingejä, jotka ihan haistamatta ja maistamatta luokittelin kuvottaviksi. Kärväyksessä oli tällä kertaa lisäksi sipulia, ananasta ja maissia. SP tuumasi tyytyväisenä, että hän alkaa nyt hanskata rillailuhommaa ja valitteli vain halloumin puutetta. Herkullista on enkä tajua hörinöitä grilliruoan lihottavuudesta. Kai sinne hornaan voi muutakin töötätä kuin rasvalortteja? Huomenna saamme myös uusia perunoita vartaisiin, kun niitä vähän jäi.

Tänään taas tuntuu hiukan siltä, että lomasta ei ehkä tule fiaskoa. Nukkumaanmenoaikaan saattavat olla toiset viilingit, jos Tosikoinen käynnistää ketjureaktion. (Hihi, "ketjureaktion"!)

* Kuten kys. lukija tietää, vinkura on glottal stop, jonka suomenkielistä nimeä en heti muista, kun olen viimeksi opiskellut fonetiikkaa englanniksi, mutta onneksi Wikipedia tulee apuun ja kertoo, että sehän on tietysti glottaaliklusiili.

Raportti juhannustalosta

Ulkona salamoi ja jyräjää, puut taipuvat tuulen alla ja sade putoaa raskaana. Sisällä keksin epätoivon vimmalla erinäisiä järjellisehköjä touhuja lapsille, jotta he eivät tekisi järjettömiä. Esikoinen suostuu enimmäkseen tekemään kaikkia kotitöitä, joita vain keksin ehdottaa ja Tosikoinen ottaa niistä virikettä tai potkua omien tekemisten keksimiselle.

Esikoinen on esim. pedannut kaikki muut sängyt paitsi Tosikoisen, koska tyttö halusi tietenkin pedata sen itse, kun kerran toinen oli saamaisillaan tämän kunnian. (Jos olisi komentanut tytärtä suoraan, tuskin olisi löytynyt intoa.) Siitä tyttö sai virikkeen asetella liudan leluja nukkumaan. Nyt hän lukee Kisun ABC:tä lelukavereille ääneen, kohta varmaan saamme kuulla tuutulaulun.

Minulla on meneillään operaatio tiskiallas. En tiedä missä kohtaa herpaannuimme ja unohdimme vaalia tapaa, että astiat tuikataan heti koneeseen syömisen jälkeen. Varmaan siinä kohtaa, kun emme jaksaneet tyhjentää masiinaa riittävän nopsaan. Nyt elvytämme tavan ja etenkin Esikoinen on tyytyväinen saadessaan täyttää astianpesukonetta. Yleensä Tosikoinen seuraa perässä, kun näkee, miten isoveli saa paistatella huomiossa. Sisaruskateus, tuo ehtymätön voimavara, tulee valjastaa hyvään käyttöön. Vaikka en aio kiillottaa allastani Flyladyn tapaan, pidän sen himmeämpääkin loistoa oikein mieluisana näkynä.

Nyt, kun poika petasi jo sohvankin (torkkupeitolla) kokeilemme, innostuisiko hän sisäpyöräilystä, kun tuolla ulkona ei oikein viitsi väistellä rakeita. Tytär siirtyi päiväunimeiningistä viettämään kaikkien lelukaverien syntymäpäivää, mikä tarkoittaa, että ne kasataan minun päälleni. Toivottavasti saan happea kasan pohjalla tai jos en, tulisiko joku pelast

Yötön yö, päivätön päivä

Aah, SP:n hermot eivät tunnu tällä kertaa napsahtavan ollenkaan, kun hän valmistelee Tosikoista yöpuulle. Tyttären hermot napsahtivat jo jokin aika sitten, kun ikävät kalkkikset lopettivat lasten villin, kovaäänisen ja riskaabelin juoksu-ilmapalloleikin kesken kaiken! Ja siirsivät pallot ulottumattomiin lupaillen niitä vasta huomenna takaisin! Sortoa! Mutta on ilo kuunnella rauhallisen jämäkkää isäihmisen ääntä, jonka kestoa tytär koettelee.

Esikoisen hermot katkeavat silkasta myötätunnosta, kun pikkusysteri huutaa pää punaisena. Poika tulee ja läimäyttää sitä vanhempaa, jonka syyksi hän ilmeisesti näkee siskonsa ahdingon. Hänelle ei auta räyhätä tästä (mikä on kokeiltu valitettavasti riittävän monta kertaa käytännössä), vaan mieluiten vanhemmat jakautuvat kahteen kaksikkoon. Yksi keskittyy yhteen ja toinen toiseen lapseen. Se on reilua, koska sitten yksi ei joudu kärsimään toisen räyhästä.

***
Nyt on enimmäkseen koko ajan pimeää pilvien takia, joten mietityttää väite keskiyön auringosta, kun ei sitä keskipäivälläkään ota näkyäkseen. Kerroin Tosikoiselle, että juhannuksena pitäisi keskiyön auringon paistella, mutta ei täällä mitään aurinkoja näy. "Se on mennyt pesemään hampaitaan", kertoi Tosikoinen. Että tiedätte, jos joku kysyy.

Dressmann, mekkomies

"Äiti, miksi pojat eivät käytä mekkoja?" kysyy tyttäreni, kun kokoamme illalla hänelle seuraavan päivän asua. "Sitä minäkin olen ihmetellyt", äiti vastaa rehellisesti. Kesähelteillä mekko on ylivoimainen vilpeydessään ja monin paikoin se on kertakaikkisen kiva vehjes. On sentään maita, joissa miehet käyttävät mekkoja, mutta niitä ei sanota mekoiksi. (Arvaan kyllä miksi.) Mainitsen tietysti myös kiltin, vaikka tiettävästi harvempi mies pitää kilttiä arkivaatteena.

"Onpa pojilla tylsää, kun eivät saa pitää mekkoja", Tosikoinen kiteyttää keskustelun enkä käy vastaan väittämään. Suomalainen mies saa pitää mekkoa vain salaa ja silloin se on jokin fetissi tai muu outous. Naiset ovat saaneet pitää housuja ties kuinka kauan, mutta toisin päin muoti ei monista yrityksistään huolimatta ole saanut muutetuksi tilannetta. (Arvaan kyllä miksi.)

Kirjoitin yöllä Ziggyä katseltuani kaikenlaisia pörinöitä loistavasta musiikista sekä David Bowien androgyyniydestä (ja miten vetoavia ovat yleensäkin mies-naisakselilta poikkeavat sukupuolen esitystavat), mutta tekstini oli liian vanhapieruista. Tietysti olen vanha pieru, mutta ehkei sitä tarvitse koko ajan mainostaa. Eikä kun vielä pahempaa, saatan olla aikakausikateudesta kärsivä vanhapieruwannabe! Nyt meni identiteetti riisiin juhannuksen alla!

Joka tapauksessa on aina mielenkiintoista seurata, miten häiritsevää ihmisille on, kun ei voi selvästi määrittää jonkun (täysin tuntemattoman ja itselle irrelevantin ihmisenkään) sukupuolta. En ryhdy tekemään yleistyksiä YouTuben keskustelun perusteella (mm. oman mielenrauhani vuoksi), mutta Life on Mars -klippiin liittyvästä keskustelusta löytyy aika mielenkiintoista materiaalia myös tästä teemasta. Ja yllättävä tieto, jonka mukaan Bowie on kotoisin Philadelphiasta!

Ladies and gents, it's "Look at those CAVEMEN go" Not gay men. - jesterdre88

Mielenkiintoisia bloggauksia mekoista ja muista on myös esimerkiksi Intastellassa ja Hernekepissä.

PS. Olisiko viihdyttävää kesäelokuvaa, jossa ei olisi häitä? Veli paljasti, että niistä on nyt pulaa. Tai no, häät ovat vielä ihan jees, mutta se ei ole, että pärjäävät ja pätevät naiset käyttävät enimmän osan energiastaan miehen etsimiseen / pitämiseen ja shoppailuun. Aargh. Jonkun mielestä minun on ehkä hyvä sanoa, kun minulla on kumppani, mutta myös sinkumpina aikoina on ollut monesti pakko tarttua lesbodekkareihin viihtyäkseen, kun ne mainstreamin miesten ja ulkomuodon vaalinnan ympärillä pyörivät naishahmot käyvät herrrrmon päälle. Anu Saagimin mielestä kumppanin olisi pitänyt jättää minut jo aikapäiviä, kun laiminlyön ulkomuotoani niin järkyttävällä tavalla, mutta voi olla, että Saagim ei ole SP:lle mielipidejohtaja n:ro 1. Kumma kyllä.

Tyroksiini vai digoksiini... ei o niin tarkkaa

Siltä varalta, että joku lukijani käyttää tyroksiinia (elikkäs on kilpirauhasvajavainen, kuten minä) ja on samaan tapaan hieman spåradinen lehdenlukija, kerrottakoon, että lehdessä varoiteltiin tänään Thyroxin-pilleriinien käyttäjiä. Orionin tuote-erään 0710391 on lipsahtanut sydänlääke digoksiinia. Numero on ainakin omissa pilleriineissä pahvirasian kannessa ja itse purkin etiketin oikeanpuoleisessa reunassa. Täs Orionin oma tiedote. Hmm, tuotevirheen takana on eurooppalainen sopimusvalmistaja. Halvalla saa hyvää!

Luulin digoksiinin tulleen tutuksi Agatha Christien teoksista, mutta se olikin samaa alkuperää oleva digitoksiini. Digoksiini on vaarattomampi. Spekuloidaan, että se on Vincent Van Goghin keltaisen kauden taustalla, koska kauden aikaan taiteilija oli digoksiinihoidossa, jonka sivuvaikutuksena voi olla värien aistimisen muutoksia. Jos siis alkaa pukata keltaista kautta, tiedätte mistä on kyse.

Lääkesekaannuksen terveysriski on Orionin mukaan lähinnä teoreettinen, eli ei aleta hyppiä seinille, kun tällä säällä tulee kurajälkiäkin.

Blogin struktuuri: säännöllisesti puhetta struktuurista

Katselin pienen pätkän Jo Frostia iltatoimien lomassa. Sitä samaa supertäti sanoo kuin minäkin, eli struktuuria, struktuuria ja struktuuria. Lapsen pitää pystyä ennakoimaan, mitä tapahtuu ja mitä häneltä odotetaan kussakin tilanteessa, muuten on odotettavissa sekoilua tai muuta oiretta. Pitää olla mahdollisuus onnistua ja osallistua sekä hoidella mokailut jotenkin kohtuullisesti kuntoon. Vastuu on aikuisella ja aikuista vastuunkantajaa vasten saa myös turvallisesti törmäillä, kun on tarvis.

Meidän ibanetskuista huomaa, että äiti on ollut vähän gradussa, koska molemmat ovat puolestaan vähän pellossa. Meillä arjessa tarvitaan niin paljon satsausta, että kovin pitkään ei auta toisen vanhemman olla tuut-tuut-tuut-epäkunnossa.

Toimintasuunnitelma on syytä laatia ja sitten toteuttaa se kuuluisaan Just Do It -tyyliin. Ei tietenkään väkisin jyräämällä, jos se ei toimi, mutta sitkeän johdonmukaisesti ja tarpeen tullen korjaten kumminkin. Vaikka ei jaksaisikaan tai oikeammin juuri siksi, ettei muuten jaksa. Kaaoksessa ei ole hienoa lapsiperheen olla.

1. Iltastruktuuri molemmille ja vaikka paluu iltapuuroaikaan, jos samanlaisena toistuva iltapala vielä selkeyttää iltakuviota. Kuvastruktuurissa on iltapala, yöpukuun vaihto, iltapesu ja -pisu, iltasatu ja iltapusu ja sitten hyvää-yötä-krooh-pyyh. Iltastruktuuri on kuvitettu A4, jonka voisi laminoida ja kiinnittää sinitarralla itse skunkin oveen sisäpuolelle.

2. Viikkostruktuuri ostamaani viikkokalenteriin, joka on nyt kateissa. (2a: Etsi kalenteri, 2b: Ala täyttää sitä.)

3. Jokin toimintahetki ennen iltaruljanssia, jos keksimme jotain järkevää. Tällä säällä sisällä, muulla säällä pihalla.

4. Ehkä jokin tarrankeruusysteemi molemmille hankalimmin opeteltaviin juttuihin.

5. Neuvottelu iltakuvioista SP:n kanssa, joka on työstressin takia juuri nyt melko neuvotteluhaluton. (Paineissa kaikki neuvottelu vaikuttaa hänestä työleirimeiningiltä, vaikka tarkoitus ei ole sanella, vaan kehitellä yhdessä helpotusta kaikkien eloon ite kullekin optimaalisella tavalla.)

Mietin, että ehkä olisi aika vaihtaa iltasatuja niin, että mä luen pojalle ja SP tytölle. Kaipaan iltatouhuja Esikoisen kanssa ja Tosikoinen voisi ehkä hyötyä siirtymisestä hitusen lähemmäksi isäänsä. Eipä tuo kaukainen ole nytkään, mutta me olemme tyttären kanssa klikkiytyneet ehkä liikaa. Toisaalta muutoksen olisi hyvä lähteä tyttären puolelta. Lempeä pukkaus ei taas kolmaalta ole huonokaan asia. Hmmm.

Ruoka-ajat, nukkumaanmenot ym. ovat koko ajan sentään olleet säännöllisiä (siinä määrin pitää olla väljyyttä ettei ala pipo kiristää, edes vartti tai pari ja joskus heitetään iltapalan ja illallisen paikat päikseen huiskis), mutta se ei riitä, vaan pitää olla vielä enemmän peruspalikoita päivässä. Loman alku on erityisen tärkeää strukturoida, koska siirtymät voivat olla vaativia niin autistisille immeisille kuin heidän nelivuotiaille pikkusystereilleenkin.

Kun ilta on saletti, käymme aamujen kimppuhun. Se vaatii myös omien tapojen muutosta, koska itse mieluiten torkun sohvalla lastenohjelmien ajan. Mutta ehkä olisikin hyvä olla ohjelmien jälkeen itsekin puettuna ja lyönnissä, jotta voisi mennä johonkin seikkailulle. Ei koko ajan tarvitse olla reipas, mutta jos vaikka useimpina aamuina, neljänä seitsemästä tms.? Mutta enpäs mene sinne vielä, ettei tarvihe käydä paperipussiin hengittelemään. (Olen vähän väsynyt vissiin, mutta kerrankos itseäkin struktuuri auttaa virkistymään.)

On varauduttava siihen, että lasten ylösrakennus yleensä vaatii eniten muutoksia vanhempien toimintatavoissa. If you do what you always did, you will get what you always got. Noin karkeasti ottaen. Kekkeles. Suunnitteluvirhe. Eikö täydellisessä maailmassa äiti vain sohvan uumenista huutelisi käskyjä ja mukulat tottelisivat? Tässäpä pieni kehittelyvinkki sinne Taivaan R&D-vastaavalle!

Eiku ei kumminkaan. Tarkemmin ajateltuna tämä nykyinen systeemi on aika vänkä. Mutta jos olisi jokin vipu, josta välillä vaihtaa sohvamoodiin...

Vammainen vai yhteisön vammauttama

Ylitorniolla 87-vuotias mies tappoi viisikymppiset kehitysvammaiset tyttärensä, sen jälkeen terveyskeskuksessa potilaana olleen vaimonsa ja lopuksi itsensä. Uutisissa poliisi totesi, ettei tämmöisen teon taustoja voi ymmärtää. Valitettavasti en voi sanoa samaa. En pysty eläytymään tekoon tai hyväksymään sitä, mutta pystyn heti kehittämään mahdollisia skenaarioita, jotka voisivat johtaa tällaiseen järkyttävään väkivaltaan. Omaishoitajuus ei tässä yhteiskunnassa ole aina niin helppoa nuorena ja vetreänäkään.

Huom. allaoleva teksti ei käsittele ylitorniolaista perhettä, koska en tiedä siitä yhtään sen enempää kuin mitä niukoista uutisista olen lukenut. Järkyttävä uutinen vain toimi kimmokkeena taas kerran näille teemoille.

Kuinka monta kertaa olen kuullut vammaisperheissä toivottavan, että äiti tai isä itse eläisi päivän pidempään kuin vammainen lapsi? Ja miksi? Siksi, että vanhempien kuoltua vammaisella ihmisellä ei välttämättä ole ketään edunvalvojaa ja puolestapuhujaa. Ja siksi, että vammainen ihminen, etenkin kehitysvammainen, todella tässä maailmassa tarvitsee edunvalvojan, jota kiinnostaa ihmisen oma tahto ja omat tarpeet. Moni meistä vanhemmista pitää tärkeänä, että ihmisen hyvinvointi on prioriteetti eikä vain se, että laitos toimii mahdollisimman sujuvasti ja halvalla ja juuri juuri täyttää lakien vaatimukset.

Minulla ei ole mitään sujuvuutta ja hintatietoisuutta vastaan, mutta missä tahansa laitoksessa tai palvelussa pitää muistaa ennen kaikkea se, mitä varten se on olemassa. Koululaitos on esimerkiksi olemassa - ylläripylläri - oppilaita varten, mitä ei aina arjessa huomaa. Vammaispalvelun tehtävä on mahdollistaa vammaisen ihmisen inkluusio ja esteettömyys, ainakin villeimmissä unelmissamme ja monella arvovaltaisella paperilla näin uskalletaan väittää. Kuulemieni karmaisevien tositarinoiden valossa nämä eivät toteudu esimerkiksi kommunikaatiovammaisilla autisteilla metsän keskelle sijoitetussa keskuslaitoksessa sijoitettuna.

Tästä tuli mieleeni J-J:n blogissa käyty keskustelu, jossa yksi keskustelijoista pohti, että laitoksessa asuville vammaisille pääongelmana on se, miten usein vaippa vaihdetaan. Minusta huomattavasti suurempi ongelma on se, että automaattisesti lykätään laitokseen, kun ei ole vaihtoehtoja. Laitoksessa pulma voi olla se, että 20 vuotta itsenäisesti vessassa käynyt aikuinen automaattisesti lykätään vaippoihin, koska se nähdään laitoksen kannalta helpoimpana. Silloin ihmisen voi lukita vessattomaan huoneeseen. (Ja ihmetellään, kun asukin käytös on niin kumman haastavaa. S**t*n*.)

Oma vaikeavammainen lapseni on vasta 10-vuotias ja hänellä on toimiva koulu ja iltapäivähoito. Hän saa terapioita KELA:n kustantamana ja jaksamme tukea hänen harrastuksiaan, joten pojan elämässä on paljon mielekkäitä elementtejä. Hän saa käydä itse vessassa ja elää ilman vaippoja. Entä jos meillä yli 80-vuotiaina olisi edelleen hoidettavanamme keski-ikäinen, vaikeavammainen mies? Siinä vaiheessa tuet ovat täysin erilaiset, mielekästä päivätoimintaa ei välttämättä ole. Ammattitaitoista ja sydämellistä tilapäishoitoa, saati vakituista tuetua asumista ei ehkä kerta kaikkiaan ole tarjolla. 50 vuoden jatkuva vastuu alkaa jo väsyttää vanhoja harteita. Jos toinen vanhemmista sairastuu vakavasti...

Lapsen vammaisuus itsessään ei ole monelle meistä mikään tragedia. Se on alkuun usein aikamoinen täräys keskelle otsaa ja siitä on vähän aikaa tillin tallin. Usein hoito aiheuttaa paljon lisätyötä, mutta lakien mukaan pärjäämiseen pitäisi saada apua ja onpa erilaisia palveluja kehitettykin. Vammainen ihminen itse on useimmille meistä armas läheinen, joka tuo iloa elämään. Läheisen vammaisuuteen liittyvä sälä sen sijaan saattaa olla raskasta kestää, vaikka sälän nimi olisi vammaispalvelut.

Tukea saadakseen pitää monesti tehdä hyvin paljon työtä. Moni vanhempi miettii, jaksaako pyörittää arkea, jos käyttää voimansa tukien hakemiseen. Usein on pakko priorisoida silkka selviytyminen päivästä toiseen, jolloin alkaa pitkällä aikavälillä väsyä hyvin pahasti (nimimerkillä kokemusta on)! Voi myös olla psyykkisesti pirun raskasta nipistää jostain työn ja perhe-elämän lokosesta aikaa väkästää hakemuksia ja saada sitten käsittämättömiä hylsyjä. Usein tuntuu, että parempi olla pyytämättä, kun ei kerta kaikkiaan ole voimia kestää niitä pettymyksiä ja hylkäämisiä. Maallikkona ei myöskään voi aina tietää, mitä palveluja on olemassa ja mikä nimike oikeasti tarkoittaa mitäkin. Moni virkailija myös kohtelee kuin rasittavaa ääliötä, kun näitä yrittää selvittää. Osa työntekijöistä jopa opetetaan ehkäisemään tukien hakemista, koska rahaa pitää säästää.

Traagisuutta voi siis syntyä siitä, että yhteisö ei tue. Monessa yhteisössä vammaisuuteen liitetään myös häpeä, stigma. Kuitenkin yhteisön asenteista yleensä jaksaa olla huolissaan vasta sitten, kun perusasiat ovat kunnossa, eli saa joskus syödä, nukkua ja liikkua, joskus lukea vaikka lehden, joskus siivota ja joskus käydä puolison tai muiden kamujen kanssa jossain.

Jos ei saa tukea, ainoa näännyttämätön vaihtoehto voi olla vammaisen läheisen työntäminen laitokseen. Ja mitäs järkeä siinä on? Olet käyttänyt vuosia kuntouttaen lastasi ja sitten hänet taannutetaan lyhyessä ajassa takaisin vaippoihin ja pois omatoimisuustaidoista, kun laitoksen kannalta niin on näpsempää. Moni toteaa kokeilujen jälkeen, että laitos ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto. (Mutta huom. toisenlaisiakin kokemuksia onneksi on, muutenhan koko tilanne olisi järjetön. Siis toimivaakin hoitoa saa laitoksissa, jos laitos ja ihminen sopivat hyvin toisilleen.)

Vanhempien kotona asumisen ja raskaan laitoshoidon välille on mahdollista rakentaa vaikka minkälaisia välimuotoja ja nämä tuetut asumismuodot tuppaavat olemaan saletisti halvempia kuin täysi laitoshoito. Tällaisia paikkoja ei vielä ole kovin kattavasti kaikille ja vielä vähemmän autisteille. Suuntaus monipuoliseen asumispalvelutarjontaan on onneksi selvästi nyt olemassa, joten ehkä pääsemme eroon turhista raskaan sarjan laitoksista ajan mittaan!

STOP PRESS. Sain juuri mielenkiintoisen puhelun, jonka perusteella Tampereella saattaa olla toivoa saada edistystä autististen nuorten ammattiin oppimiseen. Siinä on tekemistä ja samaan aikaan on edistettävä vammaisten ammatti-ihmisten työnsaantia. Lähteideni mukaan pääongelma tässä on ollut työnantajan asenne.

Meidän on taisteltava näillä rintamilla, jotta myös vammaisille avautuu mahdollisuus täysipainoiseen elämään ja yhteisölle avautuu mahdollisuus saada vammaisten työntekijöiden arvokas panos. (Arvoisa lukija toivon mukaan näkee kirjoittajan tässä kohtaa heiluttavan lippua ja luikauttavan parit taistelulaulut.) Myös vammaisella ihmisellä pitää olla oikeus asua omassa kodissaan, opiskella, käydä töissä ja tehdä muita tavallisia asioita.

Ks. myös Jenni-Juulian teksti Vammaisen vartalon kuvat -blogissa: Hoivan alimitoittaminen rikokseksi!
Ja Ihmiskunnan kirjoitus aiheesta.

Maassa räyhä ja ihmisillä paha mieli

Hirveä päivä. Myyn lapset taas kerran sirkukseen ja haen Koukkuniemeen laitosapulaisen hommiin, jos sillä liksalla pystyisi asumaan Tesomalla vuokrayksiössä ja pysyttelemään ruisleivässä. Kaikki on kamalaa ja kesästä tulee järkyttävän hirveän sietämätön. Ajattelin ja sitten muistin, että kappas vain, taitaa olla PMS. Järkevä minä muistaisi pemssinsä ja ottaisi heti aamusta vaikkapa kääpiöannoksen oksatsepaamia, koska se todellakin parantaa meidän kaikkien tämän huushollin asukkaiden hyvinvointia vähän saakelisti. Järkevä ja pemssi vain eivät aina sovi yhteen, saati mene pussauskoppiin.

PS. Ajattelin, että varmaan olen tuota otsikon väännöstä käyttänyt aiemmin ja kuinka ollakaan, yhdestä 2005-vuoden joulupostauksesta sen hakukone toi luokseni. Tuostakin näkee, miten teoriassa tajutaan yhtä jos toista, mutta teorian siirtyminen käytäntöön kestää niin kauan, että lapset ovat jo eläkkeellä sieltä sirkuksesta, tai jtn.

Saako näin tehdä

Jotenkin keskustelu harhautui Tosikoisen kanssa siihen, milloin pitää kertoa äidille. Sanoin, että minun puolestani aina voi kertoa ja meininki on se, ettei aleta ensiksi hutkia, kun pitää rauhassa tutkia. Olen kai kohtalaisen hyväkin siinä, etten rynnistä ensimmäiseen johtopäätökseen ja jämähdä siihen (mikä sivumennen on raivostuttavan tavallista toimintaa ihan älykkäillä kunnon ihmisillä - ja niin turhauttavaa meille, joiden toiminta ei ehkä noudata ihan ilmeisimpiä kaavoja). No niin.

K: Saako kertoa äidille, vaikka joku sanoo, että älä kerro äidille?
T: Ei saa.
K: Miksei?
T: Hmmm. No en kyllä keksi.
K: Mun mielestä just silloin pitää mennä lujaa kertomaan äidille, jos joku kieltää.
T: Ai JAA?
K: Mulle voit aina kertoa kaiken ja jos sanoo, älä kerro, se on ehkä konna ja huijari.
T: Tehdään uudestaan. Siis saako kertoa äidille, jos joku sanoo, että älä kerro?
...

Kelailtiin näitä aikamme, minkä jälkeen tyttö halusi selittää asian myös hämähäkeille (käteni) ja Kikille (unikaveritiikeri). Hämähäkki sanoi (minun äänelläni) Kikille, että tämän pitäisi mennä hakemaan kaapista karkkia, mutta ei saa sanoa äidille. Kiki (Tosikoisen äänellä) kävi heti kertomassa asiasta äidille. Hämähäkki, tuo konna ja huijari! Hehe. Ja pari muuta variaatiota. Silloin ei tarvitse kertoa äidille, jos on äitienpäiväylläri tai vastaava salaisuus tekeillä.

Kaikkea ei tarvitse kertoa isälle tai äidille, mutta mitä tahansa saa kertoa ja jotkut asiat on ehdottoman hyvä kertoa, ellei välttämätön. Eniten tietysti pelkään älä kerro äidille -kuvion käyttöä vakavassa kiusaamisessa tai muussa väärinkäytössä.

Pelottaa, että lapsistani tulee yhtä haluttomia kertomaan asioitaan vanhemmillaan kuin mitä itse olin. En halunnut kertoa suunnilleen yhtään mitään oleellista teini-iässä. Silloin voi jäädä kovin yksin eikä oma ja ikätoverien suhteellisuudentaju taikka muu järjenkäyttö ole välttämättä kovin kehittynyttä. Voi syntyä pitkällisiä haittoja tai korjaamattomia vahinkoja, kun maailmankokemus ei auta tajuamaan erilaisia vaihtoehtoja ja niiden seuraamuksia. Toivon myös, että omat lapseni voivat jutella vanhempiensa kanssa ilman pelkoa painostuksesta, vähättelystä, mitätöinnistä, mielivaltaisesta määräilystä ja ohittamisesta. Rehellisiä mielipiteitä ja jämäkkyyttä he kyllä saavat tuta ja yritämme parhaamme mukaan erottaa nämä asiat toisistaan.

Lopuksi tytär halusi leikkiä vauvaa ja hän pujahti puseroni alle syntyäkseen sieltä mitä suloisimpana vauvana, jonka nimeksi tuli Helinäkeiju (vauva valitsi sen itse useasta vaihtoehdosta erilaisin ää-ää-merkein). Fiuuuuu, siinä tuli aika monta ikävaihetta kelatuksi muutamassa hetkessä.

Minusta on ihmeellistä, millaista pedagogista meininkiä tuolla lapsella on. Luullakseni hän ohjasi tilannetta vähintään yhtä paljon kuin minä. Lyhyessä ajassa tuli luovaa toistoa, erilaisia näkökulmia, tapausesimerkkejä ja draamaa. Minun vain pitää hengata mukana rytmissä, kuunnella kunnolla ja tuoda oma antini yhteiseen tilanteeseen. Lapsena hypättiin kimpassa narua, kahtakin ja siinä piti samalla tavoin osata oikeassa kohdassa hypätä mukaan ja pomppia omat kuviot. Eikä sekään niin vaarallista, jos kompastuu tai naru lipsahtaa kädestä, kun voi aina käynnistää leikin uudelleen.

Pyjamapäivä

Tarkoitus oli mennä asioille Tosikoisen kanssa (hän viettää kotipäivää), mutta kävi toisin. Äiti oli vähän väsynyt aamulla, joten leikimme karhunukkuuta, Supertosikoista*) ja vastaavaa vuoteessa aamupäivän, jotta sain torkahdella. Sitten alkoikin sataa eikä hutsittanut lähteä zoppaamaan. Ehtii huomennakin. Tyttö teki näyttävän kollaasin kimalteisista prinsessakiiltokuvista ja väritti taustan korostustusseilla. Wuh! Jaiks! Nyt huilaamme Tohtori Koiran äärellä ja tunnari soi taas pääzä loppupäivän.

Tämä tuntuu kivalta l-alkuiselta jutulta, jossa ovat muistaakseni myös kirjaimet o, m ja a. Toivottavasti tämän päivän tunnelma lupaa jotain mukavaa myös viikon päästä alkaviksi l-viikoiksi. Viime kesän l. meni kyllä mukavasti, joten ei ole syytä purra kynsiä nysiksi. (Tiedättehän, ettei karhua saanut ennen vanhaan kutsua karhuksi ja miksi? Ettette ihmettele tätä kiertelyä.)

Kannatti mennä eilen juhliin useammankin ihmisen tapaamisen takia. En juonut tai polttanut kammottavia määriä enkä tehnyt kuin pari isompaa mokaa. Ei esim. ole kiva luulla jotakuta julkisuuden ihmistä ihan toiseksi julkisuuden ihmiseksi *ääneen*. Ääliö olen. Tuntui, että näytin hieman hehkeämmältä kuin yleensä (mikä ei sano vielä kovin paljon hehkeyslukemista), ihan kuin geen jälkeen naama olisi nuorentunut. Gradulla gauniimaksi! Minusta tuli Tommi Liimatta -fani ja ihmettelen vain, miksi vasta nyt.

*) Hörhelöiseen keijukaispukuun ja siipiin pukeutunut supervoimakas tyyppi, joka pelastaa kerta toisensa jälkeen karhun tai mörön suuhun joutuneen äitiparan.

Flegun puolustus

Tänään on ainutkertaiset huippupirskeet elävine musiikkeineen ja monenmoisine mainioine tuttuineen. Ja minut on kutsuttu. Houkuttaa hirveästi, mutta jaksanko?

Pidän juhlista teoriassa, mutta käytännössä tämä mielentila ei ole otollinen. Olen yhtäältä epäsosiaalinen ja toisaalta haluton nauttimaan keskittymiskyky- ja turrutusaineita, eli alkoholia ja röksöä. Levottomassa sosiaalisessa tilanteessa (juhlat ym.) ne auttavat sulkemaan (sisäisiä ja ulkoisia) häiriösignaaleja pois ja keskittymään sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ikävä kyllä niiden annostelu on millintarkkaa puuhaa ja ne ovat luonteeltaan semmoisia, että innostavat helposti övereihin. Ainakin minua ja paria muuta suomalaista. Ainakin alkoholi.

Nyt haluaisin mieluiten vain nyhjöttää yksin kotona. Kokata, jumpata, lukea kirjoja. Kun perhe palaa kotiin iltapäivällä, haluan tarjota heille hyvää ruokaa ja seuraa, mukavaa tekemistä. Lasten nukkumaanmenon jälkeen katselen mieluiten SP:n kanssa töllötintä ja juttelen, venyttelen vähän ja rentoudun. Myös on hienoa tavata muutamaa ihmistä kerrallaan, kun ehtii nähdä ja kuulla jokaisen, saada kontaktin.

Pelottaa, kun laiminlyön taas kaikkea sosiaalista ja järjestöllistä, mutta en nyt vain jaksa. Haluan jo olla kesälomalla ja pyöriä pienissä ympyröissä! Viime talven ponnistuksista huolimatta voin nyt todella hyvin, kun käytän autistisia selviytysmikeinoja: säätelen aistimaailmaa, sosiaalista kanssakäymistä, syömistä, liikkumista, ponnistuksia, tilaa, aikaa melko tarkkaan. Jumitun asioihin, nyhjötän, jäkitän mieleni kyllyydestä. En vanhaan tyyliini riuhdo itseäni väkisin pois jähmeästä tilasta, kun kerran tämän hetken tärkein, perhekuvio, toimii.

Jos nyt lepään, ehkä syksyllä jaksan taas uudet vaatimukset, joita epäilemättä satelee etenkin sosiaalisuuden puolella, kun luultavasti huitelen sijaisena siellä & täällä. Jos nyt opettelen vihdoin hyväksymään, että jumittelu on se, millä kerään voimia, opin ehkä myös käyttämään näitä keinoja entistä paremmin? Opin ehkä jopa arvostamaan omia strategioitani? Aiemmin olen kokenut tappioksi sen, että annan itseni vajota ja tuskitellut saamattomuuttani, mutta ehkä nyt osaan ottaa koko jutun voimaantumisen kannalta. Nämä ovat minun keinojani ja itsessään yhtä hyviä kuin jonkun muun keinot! En edes tuhlaa isommin luonnonvaroja jäkittessäni. Elämää ei tarvitse suorittaa, se on ilmankin olemassa koko ajan. Pää punaisena suorittaessa oleellinen katoaa sälän alle.

On katsottava vaikkapa menneen lukuvuoden saavutuksia, jos alkaa epäilyttää. Kaikesta flegutuksen tunteesta huolimatta (vai oikeammin flegutuksen ansiosta) sain aikaiseksi helkkaristi kaikkea. Kas kun minun pitää todistella itselleni, että tämä on ihan ok. Huokaus.

Vanhastaan tunnen vieläkin ajoittaista kateutta ja alemmuutta kaikkia teitä reippaita, ahkeria, toimeliaita ja aikaansaapia kohtaan, mutta ehkä se on tarpeetonta. Jospa minä teen omalla tavallani ja reippaat omallaan ja molemmat ovat yhtä hienoja ja huippiksia tapoja. Olen saanut aika tavalla fläkkiä muilta naisilta joskus maailmassa empivän uneliaasta tyylistäni, mutta jos itse hyväksyn sen, laitan muutkin hyväksymään tai ainakin teeskentelemään.

Mutta voisiko joku varata puolestani ajan kampaajalle, lääkärille, näöntarkastukseen ja gynelle sekä käydä ostamassa kaupasta raejuustoa, rahkaa, hedelmiä ja uusia potaatteja? Kun minulla on kiireellistä jäkitystä. Äh, teen listan ja ruksin siitä kaikki vaikeat kohdat yli suurta nautintoa tuntien. Huomenna.

Reikäiset mamelukit

Geen nettijulkaisun myötä tuli tunne, että housut putosivat ja alta paljastuivat mummolta perityt, nuhruiset mamelukit (kuva harhaanjohtava). Se on vain gee, se on vain gee, se on vain gee. Ei olisi pitänyt mennä lukemaan, kun kaikki lukuisat isot ja pienet virheet tuijottivat sieltä ankarina päin näköä ja estivät näkyvyyden muihin asioihin. Pahinta oli kuitenkin se, että Heta Pukki oli mystisestä syystä pudonnut lähdeluettelosta. Onkohan siellä muitakin aukkoja, aagghhh. Kurist. No, ehkä pääasia on se, että itse tekstissä annetaan kunnia sinne, mihin se kuuluu.

Voisi välillä puhua muustakin kuin geestä, kai. Mutta tämä on sellainen narsistinen yksilöblogi (hohhoijaa, taas kohtasin tällaisen määritelmän päiväkirjatyyppisestä lokista), joten puhun just mua, meidulia ja meitsiläistä just nyt askarruttavista asioista.

Joista isoin on sittenkin se, että lapset nahistelevat karmean ärsyttävän äänekkäästi sekä toistensa että meidän vanhempien kanssa. Enimmäkseen elo on kivaa, mutta joka päivä herrrrrrrmo on piukahtaa ja piukahtaakin. Pitäis varmaan säätää omaa pollaa, ettei menisi lasten törttöilyihin mukaan. Minähän olen siis toinen aikuisista täällä, eikö vain, enkä esim. autistinen kymmenvuotias tai tahtoäkäinen nelivuotias? Muistaakseni ainakin. Kahvakuula voisi ratkaista kaiken, kuten Raisa sanoi, mutta sen puutteessa teen muuta rehkintäliikuntaa. Eilen päivällissuunnitelmat menivät uusiksi, sillä kädet tutisivat jumpan jälkeen niin, ettei hutsittanut valmistaa kalkkunanjauhelihapihvejä. Sen sijaan nautimme jumalaista herkkua, jossa yhdistyivät lämminsavustettu merilohi, uudet perunat ja runsas vihersalaatti. Kannattaa jumpata.

Lapsille pitää keksiä järkevää tekemistä ärsyilyn oheen ja mieluusti tilalle. Tosikoisen tapauksessa se on helppoa, Esikoisen ei niinkään. Nyt on satanutkin siinä määrin, ettei ruohonleikkuu tai fillarointikaan ole passannut. Kesäloman lähestyminen huolestuttaa aika huolella. Olisiko jotain, mitä poika voisi tehdä sisätiloissa?

Raitis rehti reipas

Ryhdyin taas pitämään ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa, koska sitkuttelun viimeinenkin pykälä, essee, valmistui tänään. Toki minulla on paljon muutakin tekemistä, esim. muutakin opinnointia, tiskien sähellystä ja työpöydän ähellystä (ja tietty kaikki autismikuntoutusjudeemit, joiden avulla kesästä ehkä selvitään hengissä), mutta tämä omaan terveyteen satsaaminen tuntuu jälleen arvokkaalta. On koko ajan tuntunut, mutta joskus pitää vain nakottaa koneella ja kirjoittaa gradua eikä aivoista riitä pakollisimpia asioita lukuunottamatta muuhun.

Kelailin vähän ja totesin, ettei aiemmin olisi ollutkaan vastaavaa tilaisuutta lopputyön tekemiseen ja nytkin se oli perheelle aika heviä. Ehkä siksi en jaksa ihan hirveästi kuunnella piruilua myöhäisestä valmistumisestani, vaikka otankin melko karaistuneesti kaikenlaista vastaan. Pinnalla olen tietysti good sport ja semmoinen noita joka taikoo itsensä kiltiksi ja kivaksi. Eiku, eihän mun tarvitsekaan. Voin osallistua herjanheittoon ja hekotella, miten näpsää on graduttaa kun *lisää mieleisesi raju autismipurkaus tähän*. Pystyyhän siihen jokainen, jolla on sininen kokovartalotrikoo ja ässä etumuksessa. Vaan enhän mä pysty luopumaan siitä ihanteesta, että herjanheitto kestetään pokalla, vaikka mikä olisi?

Antaa koirien haukkua, sillä tämä karavaani on nyt iloinen ja ylpeä. Kyllähän välillä arvelutti, kun pitkän työpäivän ja pitkän kotityöillan päälle piti tarttua tomuisiin tenttikirjoihin, mutta nyt väitän, että koko homman pusaaminen kannatti.

Nyt kyllä tekisi mieli oluselle, mutta täytynee pidättäytyä, kun torstaina on tiedossa isommat bakkanaalit. Voisin tietysti olla torstaina raittihina? Melko radikaali ajatus, eli harkinnan arvoinen.

PS. Jos joku haluaa lukea raruani (hmm), etsiköön nimelläni lipaston tutkielmista (nimeä voi kysyä minulta, paitsi jos olet vaarallinen tyyppi). Tänä keväänä on jo nyt tullut 1116 tutkielmaa, mikä on enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä (1110, saati 2005-vuoden koko saldo, joka oli 868).

Kiukkukirja

Esseen teeskentelyn lomassa luin kesäkuun Hyvää terveyttä ja kohtasin siellä kirjavinkin. Raisa Cacciatorelta on tullut Kiukkukirja, aggressiokasvatuksen käsikirja vauvasta kouluikään. Luin Tosikoiselle ääneen puffia: Kiukkuava lapsi ei ole paha, hän ei vain osaa käsitellä raivoaan. Sisäistä villipetoa voi opetella kesyttämään vaikka piirtämällä. "Joo!" sanoi lapsi. Kysyin, haluaisiko hän piirtää kiukkupiirroksia ja siinä samassa hän oli jo huoneessaan etsimässä paperia ja kyniä.

Jonkin ajan kuluttua huoneesta putkahti oranssi ja keltainen piirros hyvin äkäisestä noitatytöstä, joka poiki myös useita tarinoita. Yhden niistä kirjoitimme muistiin ja siinä on yksi häkellyttävä kohta. Kiukkuinen noita taikoi itsensä kiltiksi ja kivaksi, mutta sitten hän ei enää päässyt omaan itseensä.

Aamulla koin virkeän hetken

Joskus kuuden jälkeen heräsin yhtäkkiä täysin virkeänä, sillä taivas yritti pudota maahan ja piti outoa mekkalaa. Esikoisen kanssa vietimme yhdessä salaista hetkeä. Seisoimme rinnakkain ikkunan ääressä ja katselimme rakeiden vimmaista kuohuntaa. Vaihdoimme pari viittomaa ja äännähdystä.

Muuten olenkin ollut enimmäkseen väsylattana ja otan epätyypillisiä torkkuja pitkin päivää. Pitäisi kai mennä lääkäriin (muutamastakin syystä) mutta flegu estää. Pitäisi myöskin sitä ja tätä, tuotakin. Ainakin teen tänään esseen valmiiksi, täytän tutkintolomakkeen ja vien molemmat huomenna lipastolle. Joo? Joo. Nyt hetikö? Nii-in! Onko pakko, jos ei halua? ON!

Haluaisin käydä jo kesäkalenterin ja painopeiton näperrykseen, mutta esseejumitus estää. On myös todella ihanaa vain lötköillä ja lukea kirjoja. Ehkä sekin on terveellistä järjellisinä annoksina.

Neljäykkönen on joskus niin vanaha

En oikein kehtaa myöntää, että ajattelen näin, mutta on niin ränstynyt röttelö -olo, ettei hutsita mennä pailaamahan, vaikka olisi kivat pirskeet tiedossa. Höh. Enimmäkseen koen olevani iätön ja ajaton, iältäni mummosta vaaviin ja osaksi siltä väliltä. Ehkä tässä puhuu vain koko päivän semikipeää tahtoikäistä kotona hoitanut väsytyyppi. Viikon kuluttua on kuitenkin tiedossa raisut kuusikymppiset, jossa saatan tuntea oloni jopa nuorehkoksi, jos säkä käy. Sinne siis!

Perheessämme leviää tauti, sillä nyt myös veli yllytti kirjoittamaan! Esmees lastenkirjoista. Vai salaliitto? Olen tietysti hyvilläni tämmöisestä yllytyksestä ja käytän samalla tilaisuuden hyväkseni hehkuttaakseni uutta, henkisesti punaista pientä Vaioani, joka kirjoittaa kohta itsekseen uudet shakespearet, kunhan syötän sille banaanin.

Apua, olen jo lomalla, vaikka en saisi

Onko geen jälkeen elämää? Yritän vääntää vielä kevään viimeisiä vääntämyksiä, mutta en suostu yhteistyöhön. Siitä seuraa helposti tyhjäkäyntiä tyhmäkoneen äärellä eikä sitten ole kenelläkään hauskaa. Jos en kerran tee töitä, voisin yhtä hyvin hengata natiaisten kanssa enkä pitää heittiä hoidossa tai lekotella kylvyssä, riehua uimahallissa tms. (Ulkona ei ole ihan niin hienoa, koska siitepöly. Vai jokohan pahin olisi hetkeksi ohi?)

Käyn joka aamu ensimmäiseksi katsomassa nettiopsusta, joko gradu on opintosuorituksissa, mutta lienen turhan kärsätöin. Laitoksen johtajan tehtävä on tällä kertaa, kaiketi ruuhkien takia, hyväksyä tarkastajien antama arvosana ja valitusaikaakin oli mullen annettu 4.6. asti, joten ei kai se heti voi olla käsittelyssäkään. Nyyh kumminkin, en pääse valmistuneiden kesäpirskeisiin, koska sinne ilmoittautumisaika meni umpeen jo 2.6. Talvella on seuraavat, mutta silloin on mielessä jo ihan muuta.

Mutta. Minun pitää vielä saattaa valmiiksi yksi essee (tai oikeastaan useampi, mutta kun en niin en) eikä siinä ole mikään järjetön urakka. Kymmenisen sivua artikkeleista ja omista observaatioista. Alan epäillä olevani kelvollinen kirjoittaja, koska tänään käydessäni jälleen toiveikkaan nettiopsussa totesin saaneeni korkeimman arvosanan erkkapedaalin esseestäni! Ihanata! Tein sen aika hartaasti ajatuksella ja tunteella. En pystynyt käyttämään siihen paljon aikaa, mutta käyttämäni aika oli sitäkin tiivimpää. Jos ken haluaa lukea esseen perheen asemasta erityiskasvatuksessa, kääntyköön puoleeni.

Tämä vuosi viimeistään on tehnyt minulle kirkkaasti selväksi sen, että ihmisoikeudet ja erityisesti vammaisten kansalaisten ihmisoikeudet ovat kaikkein kiinnostavinta settiä ja sellainen motivaattori, joka panee koneeseeni vauhtia. Erityisen kiinnostunut olen kommunikaatiovammaisten ja muuten vaikeimmin vammaisten ihmisten ihmisoikeuksista ja hyvän elämän toteutumisesta, mikä on kohtalaisen loogista, koska he epäilemättä tarvitsevat eniten puolestapuhujia. Kaiken ytimessä on voimaannuttaminen ja valtaistaminen (empowerment), jonka pitää ulottua kaikkiin ihmisiin, erityisen huolella niihin, joille oman tahdon ilmaisu on vaikeinta.

Valitettavasti en taida saada tätä näkökulmaa ängettyä enää tähän viimeiseen duuniin (toisin kuin graduun, semmatyöhön ja tuohon esseeseeseeseen), mutta ehkä ihminen voi kirjoittaa joskus muutakin. Ja valtaa (kasvatuksessa) tässäkin esseessä saapi käsitellä. Niin, kuuletko sinä siellä, juuri sinä lomaileva Voimakaura. Nyt vielä hetki ponnistusta ja sitten uimaan!

Ernst Theodor Amadeus

Hieman huono homma se, että väsyneenä nukahtaa kolmeksi vartiksi tyttären petiin nukutushommien yhteydessä. Uni ei tulekaan sormia napsauttamalla. Sen jälkeen, kun keväällä gradu imaisi oikein kunnolla mukaansa, Nukkumasa on ollut ystäväni. Jätkä lienee snobi ja vaatii akateemisia saavutuksia ennen kuin antaa mielellään. Hmph! On niin ihmeellistä tuo hyvä nukkuminen, ettei sitä uskalla edes ääneen sanoa ennen kuin tilanne on taas ainakin hetkellisesti heiverömpi (vaikka en olekaan taikauskoinen, en en en).

Äiti yllätti minut kysymällä geen (kyllä, jaksan yhä puhua siitä, sortsi vaan peipet, mutkun se on mun ekani) valmistumista koskevan juttelumme tuoksinassa, olenko nyt innostunut kirjoittamaan omiani. Sitten yllätin itseni vastaamalla, etten juuri vielä ole ehtinyt, mutta tulossa on. Jaa? Ilmankos olen tohkeissani pienestä ja punaisesta, joka kaiketi muuttaa luokseni lähitulevaisuudessa. Se on ikioma kirjoituskoneeni ja henkisesti punainen, vaikka maallikon silmään näyttää mustalta.

Olisi ehkä tarpeen saada sydämeltä pois autismijuttuhommelia jonkinlaisen ei-tieteellisen tekstin muotoon. En lupaa mitään. Omasta kokemuksestani tiedän, että oikeiden ihmisten oikeista tarinoista voi olla valtavaa iloa ja hyötyä sille, joka haluaa ymmärtää. Tosin olenhan jo kirjoittanut iät ajat tätä blogia. Pidemmässä muodossa kuitenkin on pakotettu jäsentämään laajempaa kokonaisuutta ja se voi tehdä hyvää omille ajatuksille. Tai sitten päivitän Kissa Murrin tähän päivään, kröhöm kröhöm.

Helsingin treffit olivat ilmeisen hyvät, koska vieläkin tulee mieleen kaikenlaisia hauskoja ja mielenkiintoisia keskustelunpätkiä ja ajatuskulkuja. Nautinto on se, kun saa jutella hyvässä seurassa. Monissa seuroissa voimat tuntuvat kaltaiselta otukselta hupenevan vähintään yhtä paljon kuin mitä seurustelu antaa, mutta tämä sosialiseeraus rysähti selvästi plussan puolelle. Jäin kyllä erinäisiäkin immeisiä myös kaipaamaan, mutta hyvää jaksaa varrota. Ihmeellinen tämä netti, kun se tuo ulottuvilleni loistotyyppejä, vaikka en luonnostani ole sosiaalisimmasta päästä (eräissä sosiaalisuuden määritelmissä ainakaan).

Struktuurin päälle struktuuri

Autismikuntoutukseen hurahtamisella on vaikutuksia näkökulmiisi (t. Lääkintöhalitus). Ajattelen nykyään paljon melkein mitä vain struktuureina(kin). Kaikkihan me tarvitsemme struktuureja, ettei elo olisi silkkaa kaaosta. Päässäni on tietty malli, joten minun ei tarvitse miettiä ja valita, syönkö aamupalaa, vaan valinta koskee aamupalan sisältöä eikä aina sitäkään. En mieti illalla, pesisinkö hampaita. Säästän energiaa tärkeämpiin valintoihin, kun en takerru kaikkiin pikkuasioihin. Yritän rakentaa erilaisia hyviä rutiineja, jottei tarvitse tuhlata aikaa tarpeettomiin kyseenalaistamisiin. Niitä tarpeellisiakin on ihan riittämiin!

Kun on jonkinlainen maailmankatsomus, jokaista valintaa ei tarvitse miettiä juurta jaksaen erikseen, onko se oikein vai väärin vai siltä väliltä. Tämä on erinomainen asia, koska monet valinnat pitää tehdä heti eikä minuutin päästä. Maailmankatsomusta on tosin syytä tarkastelle kriittisesti ja kehittää, koska muuten se pilaantuu ja alkaa haista.

Osa meistä kuittaa struktuurit jollain riippuvuudella. Tarpeeksi voimakas addiktio määrää oikean ja väärän, ravitsemuksen ja liikunnan, kulutusvalinnat, ihmissuhdevalinnat jne. Elämästä tulee selkeää, kun se pyörii yhden asian ympärillä. Saan rahaa, menen pelaamaan, menetän rahat, yritän saada lisää rahaa. Kaikki muu asettuu tämän peruskuvion ympärille ja toimii sille alisteisesti. Miten paljon addiktio on struktuurin tarvetta? Elämä hajoaa kaaokseksi, jos sitä ei määrää jokin selkeä yksi asia.

Minulla on aika omituinen struktuuri, joka perustuu maksimaaliseen muutoksen ja valinnan vapauden vaalimiseen. Valintojen pitää aina avata uusia väyliä ja portteja, en voi valita sellaista, joka pysyy samana. Ihmissuhteissa tämä on onneksi selvyys, sillä itse muutun, toiset muuttuvat ja välisemme suhde muuttuu vääjäämättä. Lasten kanssa kaikki vasta muuttuukin! Työvalinnoissa tämä on vaikeampaa. Usein pysyvä työ tarkoittaa ajastaan tappavaa samuutta, vaikka duunissa olisi vaihtuvia elementtejä paljonkin. Ei ole ihme, että nyt nelikymppisenä vaihdan (taas) uraa kokonaan. Opetuspuolella näen myös paljon mahdollisuuksia edetä sinne ja tänne. Etenkin erityispedan keinojen tuominen tavallisiin (ja integroituihin) koululuokkiin kaikkien saataville kiehtoo ja siitä voi urjeta jatkouraa, jos joskus "pelkkä opettaminen" ei riitä. (Mikäs mulle riittäisi, kuten puuskahdin kerran shrinkille.)

Nuorena jaksoin kyseenalaistaa aivan kaiken perustarpeista lähtien. Kun on jotain kiireempää tekemistä, vessassakaan ei malta käydä. Kiireellinen tekeminen voi olla ikkunasta ulos tuijottaminen ja ajatusketjun vieminen loppuun. Syömisellä ja nukkumisellakaan niin väliä. Perustarpeista tinkimisestä tulee lasku eikä sitä ole kiva maksella. Kipeänä ja uupuneena valinnanvara näivettyy hyvin pieneksi. Nykyään en siis anna itselleni kaikkia mahdollisia valintoja, vaan olen opettanut itselleni struktuureja, joiden avulla varmistan riittävän ravinnon, levon ja liikkumisen saannin. Tai ainakin pyrkimys on hyvä. Ainakin pyrkimys menee järkevään suuntaan. No niin.

Autistiselle pojalleni struktuurit ovat vielä paljon tärkeämpiä. Ei ole harvinaista, että autismin kirjolla oleva ihminen jämähtää johonkin addiktioon (luullakseni juurikin sen strukturoivan voiman vaikutuksesta). Ehkä saamme torjutuksi tämmöiset tuhoisat suuntaukset rakentamalla monipuolisia struktuureja? Kun perusrakenne on selkeä, pojalle jää varaa paljon paljon paljon enemmän tehdä omia valintoja ja monipuolistaa päivän tarjotinta. Myös perusrakenne rakennetaan yhdessä eikä kehitetä autistista mitään robottia, joka jyrää päiväjärjestykset ja viettää robottielämää.
Päämäärä on se, että hän lopulta sisäistää järjestyksen työkalut ja muokkaa niillä elämäänsä itselleen suotuisaan suuntaan.

Toisaalta, jos "addiktio" eli se yksi kiinnostava asia on suotuisa, sitä kautta voi taas avautua paljon ovia. Autistien pinttymille on rakennettu kokonaisia pärjäämisstrategioita ja mielekästä elämää.

Arvannette, miten paljon minua ottaa pattiin se, että osa pedagogeista ajattelee struktuuria käytettävän ylhäältä päin määräilyyn. Rakennetaan aukoton ohjelma ja oppilas kulkee siinä pisteestä toiseen ja on sitten hyvä oppilas. Ehkä tällä menetelmällä saadaan kilttejä laitosasukkeja, mutta kukas helkkari semmoisia haluaa? Emme me ainakaan, kun haluamme saada tyyppejä, joilla on oma tahto ja maksimaaliset mahdollisuudet sitä toteuttaa. Kunhan pysytään lain jne. rajoissa.

Itse sain vihdoin semmatyön myötä aikaiseksi kunnolla pengoskella teosta Struktuuria opetukseen, jonka on toimittanut yksi fanitukseni kohteista, Kyllikki Kerola. Siitä tulee mukavasti struktuuria kasvatukseenkin, mukaanlukien itsekasvatuksen, joten suosittelen sen selailua kaikille.

PS. Onpa ihanaa löffäillä vapaapäivänä tietsalla ja kuunnella raitiovaunuja ikkunan alla. Ajattelen pörröisiä ajatuksia emännästäni, jonka kone tarjoaa S-alkuiseen sanaan sakkolihaa. Onneksi etiikkani strukturoi toimintaani niin vaffasti, ettei ollut tarvetta vaklailla mitään, kun yritin logata palveluihin, joissa emo jo oli loggautuneena. Kirje-, päiväkirja-, facebook-, tekstari- ymv. salaisuudet ovat mukavan kyseenalaistamattomia, koska olen psyykannut tämäntapaisissa asioissa itseäni sitä varten, että omien lasten kanssa voi tulla kiusauksia vaklata heidän omaksi parhaakseen. Viisitoista vuotta olisi saattanut tulla sellainen kiusallinen hetki, kun miettii, vilaisenko vähän vain huvin vuoksi. Ja sitten pelkästä ajatuksesta tulee melko törppö olo. Vaan eipä enää. Meinaako tämä, että ihmiset joskus kehittyvät?

Rouvamme Helsingissä

Huomenna on tiedossa koko päivän mittainen järjestöpöhinä eteläisessä turistirysässä. Olen aika väsynyt aina vain kaikesta kirjoittamisesta ja muusta riehunnasta (sekä flunssasta, jota ei tee edes mieli mainita, koska huomio on aina palkinto) ja inhoan paikallaan istumista, mutta aion kestää kuin henkilö.

Jos ei muu auta, teen itselleni motivoivan päivästruktuurin, jossa lopussa seisoo kiitos. Palaveivauksen päälle on nimittäin tarkoitus tavata muutamia ihania naisia. Minulle passaa ilmoittautua, jos haluat mukaan. Lupaan tarjota salmiakkia! Viimeisiä tilaisuuksia nähdä meitsi ei-maisterina. Kohta olen ihan hirveän akateeminen eikä mua sitten kestä enää kukaan.

Miten niin lyhyt varoitusaika? Tilanteet vaihtelevat nykyään niin taajaan, että hädin tuskin uskallan uskoa olevani huomenna Hellsing-singissä.