Suloinen väsy

Kaikki siellä kuitenkin taas miettivät, että millähän mallilla meitsin väsytilanne mahtaa olla. Joten tässä raportti.

Vapaapäivän vietto kotikaupunkiturismin merkeissä on ihan oikein. Kävin sijaispankin haastattelussa, joka oli lyhykäinen, mutta informatiivinen tilaisuus. Sen aikana ehdimme haastattelijan kanssa piipahtaa hiukan sivuraiteellakin. (Ja keskustella karuista asioista, jotka saattavat täräyttää arvomaailmaa terveempään suuntaan, vaikka ne jättäisikin mieluummin kokematta.) Haastattelija teki pätevän, avuliaan ja ystävällisen vaikutelman ja sitähän me aina diggaamme täpöillä.

Nautiskelin myös pitkään himoitsemaani sushia puistossa kirjastosta noukkimaani dekkaria lueskellen ja aurinko paistoi suloisesti. Sitten kohtasin puolimaratoonarin, jonka kanssa pasteerasimme, istuskelimme ja juttelimme ummet sekä lammet, kunnes joku oli salaa kääntänyt viisarit puoli yhteentoista! Konnamaista! Eikä tarvinnut edes ämpäröitsemään heittäytyä. Ei tankojuoppoutta! Sivumennen, tarvittiin taas kaveria muistuttamaan, miksi loppukesästä voi olla erityisen ahdistavaa. Koulut. Enkä nyt puhu niistä kouluista, joissa itse toivon mukaan olen opena, vaan niistä, joissa olin oppilaana. Muisto pysyy valitettavan tiukassa ja tulee kummittelemaan loppukesästä aina sekä aina.

Nyt haukotuttaa, jotta on leuka reveta ja saatan ehkä kesken bloggauksen nukah

Kello löi jo nolla, aikuiset nukkumaan

Yhdeksältä illalla olisi nukuttanut aika tavalla, kun olin saanut Tosikoisen nukkumaan, mutta eihän silloin voinut käydä yöpuulle, kun piti katsoa Beck. Ei olisi pitänyt, sillä nyt ärsyttää se naisiin kohdistunut puusilmäisyys Beckin itsensä ja tietysti macho-Gunvaldin touhuissa. Ääh. Paitsi että olihan se ihan ok juttu ja kannattaa itse kunkin miettiä himppusen, miten pitkät jäljet koulukiusaamisella voi olla. Esmes meidän opettajien kannattaa miettiä, koska olemme avainasemassa.

Nyt ei väsytä. Ei se mitään. En ota pulttia. Pyöräilyn, saunonnan ja hyvän ruoan ihmeellisen rauhoittava vaikutus pysyy tykönäni. Huomenna tulee myös Täti hengaamaan lasten kanssa, kun minä menen sijaispankin haastatteluun leyhyttelemään maisteripaffeja ja sen jälkeen kaupungille hurvailemaan. Aion shopata ainakin mansikoita ja siemailla kahvia kahvilassa. Kukaan ei estä menemästä töllöttämään Pop Artia, jos sattuu huvittamaan. Hah! Jopa hemaisevaa maratoonariblondia pääsee näkemään, jotta ei pitäisi mieluisten ärsykkeiden loppuman.

Vaatteiksi voisi laittaa jotain mustavalkoisen siistinpuoleista, jolla tarkenee, mutta myös pyöräilee. Mielialaksi tyypillisen kiinnostuneen ja rauhallisenpuoleisen. Kunhan haastattelija ei nukahda tuoliin.

Mistä tuli mieleeni, miten SP:n kanssa ihmeteltiin, kun ei-suomalaisissa telkkarijutuissa aina siviiliolosuhteet vaikuttavat niin vahvasti työelämän puolellakin. "Suomalainen on viilipytty ja ihan normaalin oloinen, kunnes kävelee metsään ja ampuu itsensä", totesi SP, mahdollisesti hieman kärjistäen ja yleistäen. Mut onhan se selvää, että työelämä ja siviili erikseen, vai? Eikö muka? Minusta on mukavaakin. Jos siviili painaa, kun töissä voi solahtaa aikuisen profen rooliin ja olla irti arkipulmista sen aikaa. Jos taas työasiat painavat, ne otetaan kotiin ja äristään läheisille. Ei ole reilua. Mieluummin nyrkkeilysäkin äärelle tai lenkille tai minne kukin menee puhisemaan. Blogi auttaa myös usein.

Hahaa, nyt taas nukuttaa! Sanon kaikilta pusuterkkuja nukkumasalle.

PS. Mitenkähän tuo otsikon piisi jatkuisi? Juhani ja polla?

PS. II Esikoinen rikkoi tänään sohvan! En ota nyt siitäkään pulttia. Mutta otin päivemmällä. Ei auta ison pojan loikata rysäyttää keskelle sohvaa, vaikka kuinka olis jykevä mööpeli ja vaikka kuinka poikaa harmittaisi se, kun pikkusisko meni jäähyttelemään ylikuumentumisensa johdosta. Tämä on vain maallista, tämä on vain maallista, tämä on vain maallista... Jykevien antiikkinahkavempeleiden iäksi tuli meillä kaksi ja puoli vuotta. Pitäisiköhän jatkossa vain asetella patjoja lattialle. Huoh. Autismi on tuhoisaa kalustolle. Kaverin poika tykkäsi järsiä kaikki mahdolliset (antiikki)puumööpelit pianoa myöten, joten mitä tässä yhdestä sohvasta nipottamaan.

Väsytystaistelu-uutisia

Kiiviäkin kiinnostaa, joten tässä rapoa tuoreimmista väsytysprojektin myllynkivistä. Eikun virtsanpylväistä. EIKUN.

• Noustiin pienen hangoittelun jälkeen kahdeksalta. Laittauduin heti päiväkuntoon.
• Olen valmistanut ja nauttinut sopivasti hyvää ruokaa (siis sekä terveellistä että herkullista) sekä aamupalalla että lounaalla. Tosikoinen halusi tällä kertaa pestä perunat! (Ovatko lapseni terveitä?)
• Olen hengannut lasten kanssa (sis. aika paljon liikehdintää).
• Imuroitiin! Siis hilluimme imuri kourassa itsemme hikeen, siirtelimme huonekaluja ja nostimme sekä kuljetimme asianmukaiseen paikkaan Tosikoisen miljoona pienen pientä kapinetta (joista osa lipsahti vahingossa imuriin tai roskikseen, sori nyt).
  

Illalla SP:n tultua voisin tehdä pienen fillarilenkin ja suunnitelmissa on myös saunaa sekä grillausta. Jos valvon vielä kolmelta, olen oleva hyvin, hyvin katkera.

PS. Jos joku lukija on käynyt opettajien sijaispankin haastattelussa, olisi mukavaa kuulla kokemuksista! Minä olen viimeksi ollut työhaastattelussa vuonna 1999, kun sain äskettäin karusti hylkäämäni duunin.

Läskiset portaat ja luurankohissi

Lasten vieminen leikkipuistoon ei voi olla oikeasti niin rasittavaa, eihän? Soisin, että mukulat vain keksisivät omalla pihalla tekemistä. (Ja missä himputissa pallopelimme ovat?) Toisaalta on haastavaa jakautua kahtia, jos molemmille kehittyy jokin puistokriisi yhtä aikaa. Kotona homma on paremmin hanskassa. Huonot vanhemmat ovat jokatap juuri meitä, jotka emme jaksa viedä lapsia leikkipuistoon vähintään kahdesti päivässä. Tai viikossa. Jos huomenna on säätä, voisimme pakata välipalan reppuun ja tehdä eväsretken. Ne ovat nuorisomme keskuudessa hyvin suosittuja ja toteutettavissa pienellä vaivalla, etenkin kun kaapissa on pillimehuakin.

Tosikoisen kanssa leikimme varjohippaa, eli otimme kiinni toistemme varjoja. Sain koikkelehtiä sekä hengästyä ja tytär nauraa itsensä tärviölle. Kuka väittää että tasokas leikki edellyttää jätti-investointeja tai mutkikkaita sääntöjä? Esikoinen haluaisi ruoputtaa koko ajan pihaa, mikä tarkoittaa, että myös tahallaan istutettuja kasveja menee toisinaan siinä sivussa. Ei kai se niin nuukaa, mutta kunpa ensi kesänä olisin virkeämpi ja jaksaisin perustaa pienen kasvimaan, jossa saisi oikein luvalla ruoputella. Ainakin haluan paria sorttia salaattia ja yrttiä. Myös kesäkurpitsat pysyvät tiukasti suunnitelmissa. Jos lapset saisivat päättää, istutettaisiin varmaan piha täyteen perunoita. Nuo hulusmaanikot. Esikoinen jopa opetteli puhdistamaan uudet potut itse ja jaksaa rapsuttaa paljon huolellisemmin kuin eräät.

Olen ollut helkkarin väsynyt ison osan päivästä, mutta nukuttaako nyt? Yritän huomenna hankkia vielä runsaammin liikkumista ja toimintaa, josko kokisin väsyneenä sänkyyn kaatumisen ihmeen. Lasten kanssa tulee valmistetuksi hyvää ja terveellistä perussafkaa, joten sentään ruokaosasto on hallinnassa. Vaikuttaa siltä, että kun syö paljon kasviksia ja hyvän aamupalan, lounaan ja päivällisen, turha napostelu (Onko olemassa tarpeellista napostelua?) vähenee itsestään. Kunnon nukkuminen poistaisi ehkä loputkin turhuudet.

Nollakatu nollassa asutaan edelleen, mutta toistellaan olemattomuusmantraa, josko tämä taas tästä. Tämä postaus tuntuu perin turhalta, mutta toisaalta tuntuu, että kun sanoja tuuppaa ulos, sisäpuolelle tulee enemmän tilaa unta varten. Joten tämä ei ollut turha postaus. Kirjoittajalleen Ei-Kenellekään.

Rauhoittava yömantra

Tämä mantra tuskin sopii kaikille, mutta minua se jostain syystä auttoi viime yönä. En ole kukaan, en ole mitään, en ole mistään, ei ole väliä, ei ole hätiä, en ole kukaan... Haluankohan tietää, miksi tuo huojensi mieltä? Aika selvää on ollut jo pitkään, että eräillä on pyrkimys olla ei kukaan. Paitsi läheisille.

Unihiekkaa pikana?

Oli hyvä päivä, saimme kaikenlaista mukavaa aikaiseksi ja tavattiin kivoja tyyppejä iso liuta. Ja nyt kuitenkin valvoskelen täällä, kun jokin korventaa syöntä. Ahi- ja uinautuspillerit ovat aivan lopussa. En viitsi ostaa niitä koskaan suuria määriä, kun olen saanut kanniskella vanhentuneita lääkkeitä takaisin apteekkiin. Nyt sentään tuntuu vain kauhealta, kun aiemmin vastaava olo olisi ollut sietämättömän kauhea, mikä lohduttaa hieman. Tämä on osa isompaa juttua mitä ilmeisimmin ja on turha etsiskellä akuutteja syitä.

Ehkä nämä ahdistukset tulevat laajenevina ja heikkenevinä renkaina niin kuin vesi sen jälkeen, kun siihen on paiskattu iso kivi. Kunnes ne raukenevat huomaamattomiin ja sulautuvat tavalliseen tyynen, liplatuksen ja vaahtopäiden vaihteluun.

Aamulla on taas valoisaa ja pahimman heräämisvastarinnan hälvettyä lasten kanssa on rauhoittavaa ja mielekästä olla. Kun nyt ensin saisin nukutuksi. Nirso Nukkumatti välttelee ihmisiä, joilla on alasin sydämen päällä.

Pullakahvia

Tämän päivän kyläilytilanne näyttää erittäin hyvältä! Lapset eivät vain malttaisi odottaa iltapäivään asti. Vinkkinä vink vink: tiistai, keskiviikko ja perjantai ovat yhtä vapaina. Meitä voi myös tilata viihdyttämään kotiin ja leikkipuistoon!

Meidän poikamme makkaratehtaassa

Olin tänään kipeä kuin pieni (ja hyvin kipeä) elläin, mutta nyt taas elämä voittaa ja tuntuu hyvältä. Siitäkin huolimatta, että SP palaa taas töihin huomenna, kun loma loppuu. Hän ei ole aivan innoissaan, organisaatiomuutoksilla on yllättäen työintoa heikentävä voima. Muutokset nykyään yleensä kiristävät työoloja (tehostuksen ja säästön nimissä) ja pahimmillaan työtä ei enää pysty tekemään kunnolla, vaan virheiden ja huonon jäljen määrä kasvaa, työn ilo hupenee ja työyhteisöt sairastuvat.

Monet erilaiset luovuutta vaativat ja luonteeltaan hyvinkin vaihtelevat työt yritetään nykyään survoa makkaratehdasmalliin, mutta mitä tapahtuu, kun työn tuotos ei olekaan tasalaatuista ja -mittaista makkaraa? Vaan vaikkapa hyvin erilaisten asiakkaiden tai potilaiden vaativaa palvelemista, sekalaisten näytteiden analysointia tai käyttöohjeiden laadintaa, suunnittelua ja kehittämistä?

Vanhassa duunissani joku suuri manakeri ehdotti, että käyttöohjeiden kirjoittajille maksettaisiin sen mukaan, miten paljon tulee sanoja. Tälle naurettiin tovi, kunnes tajuttiin, että joku ihan tosissaan ajatteli sen olevan hyvä työn mittari! Glup. Mitä jos tämä taho ei olisi jaksanut kuulla sitä tosiasiaa, että käyttöohje on usein sitä parempi, mitä tehokkaammin se saadaan tiivistetyksi pieneen tilaan. Ohjeita nimittäin harvemmin luetaan nautinnollisen proosan toivossa. Kaipa ne, jotka olisivat tällaisen muutoksen jälkeen jääneet töihin, olisivat tunteneet ihan pienen pientä kiusausta lässyttää ohjeet täyteen lööperiä. Käännöstyöhän on survottu joissakin duuneissa tällaiseen makkaratehdasmalliin. Rahaa saa sanoista, jotka voivat olla uusia tai käytettyjä... Trados tai vastaava käännöskone tarjoilee käännettävän tekstin pienissä palasissa. Tekstikokonaisuuden lukeminen, joka on ratkaisevan tärkeää käännöksen mielekkyyden varmistamiseksi, on usein ylimääräistä työtä, josta ei tule liksaa.

Meillä ollaan niin kauhean rikasta porukkaa, mutta jatkuvasti meitä survotaan yhä ikävämpiin ja ilottomampiin työoloihin kaikilla aloilla, kun kerran kallis konsultti käskee. Järkeä? Minä olen ollut parissakin eri elintarviketehtaassa ja kohta oikea, konkreettinen liukuhihna tuntuu houkuttelevammalta työpisteeltä kuin se henkinen pakkotahtinen liukuhihna, jollaisia nykyään korkeakoulutetuille asiantuntijoille rakennetaan siellä sun täällä. Epäilen, että jossain kohtaa tajutaan, miten heikoksi asiantuntijatöiden taso ja houkutus putoaa ja parhaat voimat hakeutuvat ihan muualle.

Saahan nähdä, millaista pakkotahtia ja venyntää koulu edellyttää. Laitokset tuppaavat olemaan sellaisia, että laitoksen toiminnan sujuvuus asetetaan prioriteeteissa korkeammalle kuin laitoksessa olevien ihmisten (tässä tapauksessa koululaisten ja koulun henkilökunnan) tarpeet ja toiminnan mielekkyys. Kärjistäen "kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty", kuten Venäjällä toimiva liikemies tuumasi suomalaisesta mentaliteetista. (Venäjällä hänen mukaansa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy.)

Koulut ovat ilmeisesti hurjan erilaisia ja yllättävän monelta taholta, niin koululaisten vanhemmilta kuin ammattipedagogeilta, olen kuullut, että rehtorilla on valtava vaikutus koko koulun ilmapiiriin ja toimintaan. Olen kuullut monista oikein hyvistä kouluista, joten en missään nimessä ole pessimistinen tulevaisuuteni suhteen. Opettajan työ on hyödyllistä ja tärkeää, joten motivaation ei pitäisi ihan heti lopahtaa.

Minulla nyt on enemmän ihmisen omaan kasvuun yllyttäjän kuin tiedon päähän kaatajan mentaliteetti, joten en varmaankaan heti karahda siihen, että lapset eivät ole tarpeeksi akateemisia ja nopsia oppimaan. Englanti on minulle arkista käyttötavaraa (joskin rakenteet ja muut systeemit ovat tavallaan aika kiehtovia), joten en ota persoonaan, vaikka kielen hienous ei avautuisi oppijoille suuressa määrin. Epäilen, että kovin harva oppija lopulta on kiinnostunut oppimaan kieltä itseään, kyllä sen käyttötaito lienee oleellisempaa.

Tervetuloa meille kaffelle ensi viikolla, myös leikkipuistotreffeja ja vastaavia vastaanotetaan mieluusti! Aikuis- ja lapsiseura tekee kotiäidin ja kotilasten elämästä niin mukavaa.

Kauheaa, pitää aivan juuri valmistautua siihen, että loma loppuu ja lapset menevät mestoihinsa ja minä saan ehkä puheluita ja tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä. Taidan muuten asettaa lähikuntien sijaispankkiin ehdon, että ihan lyhyitä sijaisuuksia en halua ottaa. Muuten tulee elämästä yhtä matkantekoa ja singahtelua. Jos niitä sijaisuuksia siis urkenee.

Nykypäivän Lumikki

Tosikoinen halusi kovasti leikkiä kanssani Lumikkia, mutta arvaatteko, kuka sai nimiroolin? No, tietenkin yhtä paljon maailman kaunein kuin nuori, hoikka ja eebenpuun tummakin osallistuja, eli Viistolan kirjeenvaihtajallenne. Oikea hämähäkki (käsi) sai olla paha äitipuoli ja vasen hämähäkki metsästäjä. Tytär joutui empimään välillä, pitikö metsästäjän viedä äitipuolelle maksa ja aivot vai maksat ja sydän, mutta juoni meni hienosti. Kääpiöiden talolla tarinaan sekoittui aika paljon Kultakutria ja kolmea karhua, mutta niinhän satujenkerronta satujen ajan alussakin meni, vaikutteiden annettiin virtailla.

Kaiken huipentuma oli kuitenkin se, kun Lumikki haukkasi myrkkyomenaa ja kuoli, minkä jälkeen prinssi Uljas-Tosikoinen saapui valkealla ratsullaan pelastamaan Lumikkia. Tätä sitten leikimme aika monta kertaa pikakelauksella, kun on vissiin aika huippua pelastaa neitosia. Lumikki sai monta märkää pusua poskelle eikä säästellyt kehuja, kun prinssi oli vähän himputin rohkea ja voimakas! Prinssin äänikin muuttui yhä jämäkämmäksi ja vahvemmaksi leikin edetessä.

Teimme useita sadun tapahtumien jälkeiseen aikaan sijoittuvia pelastusoperaatioita, kun esimerkiksi karhu (fleecepeitto) oli syödä Lumikin. Sitten prinssi Uljas sanoi, että hän voi opettaa myös Lumikin vahvaksi ja rohkeaksi, niin ettei aina tarvitse kutsua Uljasta apuun. Ja jos prinssi joutuu pulaan, myös Lumikki voi tulla pelastusretkelle vaaleanpunaisella (!) ratsullaan. Prinssi oli säästänyt parhaan jutun huipennukseksi. Kun Lumikista tulee tarpeeksi vahva, hän saa oman miekan! Sitten Lumikki vielä pelasti pariin otteeseen prinssin, kun mm. pahan äitipuolen haamu (oikea käsi valkoisessa huivissa) oli käydä kimppuun. Kun Lumikille ja Uljaalle koitti vähän rauhallisempi aika, prinssi lupasi opettaa neitoselle myös korujen tekemistä ja hiukan retosteli itse tekemällään kaulakorulla.

Vähänkö Tosikoinen on huipuin prinssi, mitä on näillä kolkilla nähty. Kyllä kelpaa Lumikin.

I ain't gonna take naniou

Mitä ihmiset kuuntelivat maanteitä huristellessaan ennen kuin oli Creedence? SP oli tuikannut autoreteoihin varsin kattavan CCR-kokoelman ja paluumatkalla oli pakko laulaa vähintään kertosäkeet mukana. Sitten nauratimme toisiamme esittämällä, miten piipittäisimme Creedenceä karaokessa. Fogerty-ääntä on aika harvalla.

Olen ikäiseksenikin musiikkimaultani vanha rupsu, mutta ei se mitään. Olen enimmäkseen lakannut dissaamasta musiikkia, josta en välitä. Kaikki vain ei vetoa minuun ja mitä siitä, jos se vetoaa muihin ihmisiin ja antaa heille jotain. On myös musiikkia, joka tuottaa suoranaista pahaa oloa, mutta sen välttäminen ei ole järin vaikeaa, kun vain välttelen useimpia radiokanavia.

Musiikissa ja sarjiksissa huomaa erityisen hyvin käpyytensä. Uusi popmusa harvemmin säväyttää ja esimerkiksi manga on ihan outo maailma. On toisaalta reilua, että nuorilla on jotain omaa.

Opettajana haluan käyttää melko reippaasti musiikkia, sarjakuvaa ja AV-matskua opetuksessa. En kuitenkaan ala leikkiä nuorekasta, vaan käytän sitä uudempaa ja vanhempaa materiaalia, jonka tunnen ja jota arvostan. Siihen ei onneksi tarvitse rajoittua, vaan voin lisäksi kerätä oppijoilta heidän englanninkielisiä suosikkejaan ja käyttää niitä raa'asti hyväkseni. Eiköhän siitä synny hyvä sekoitus uutta, vanhaa ja Screamin' Jay Hawkinsia. Vaivaahan se vaatii, kun pitää etsiä sisältöihin, kielioppiteemoihin ym. sopivia juttuja, mutta ajan mittaan kehittynee jonkinmoinen ideakirjasto päähän, kun jaksaa nähdä vaivaa alkuun.

Muutenkin tekee mieli miettiä osallisuuden laajentamisen mahdollisuuksia. Pysyttäisiin opetussuunnitelmissa, mutta sen sisällä oppijat saisivat vaikuttaa sisältöihin mahdollisimman paljon? Ideoita otetaan vastaan täällä kommenttiloodassa! Sarjakuvaa suunnittelen myös piirrättäväni (koska kaikki osaavat piirtää) eikä lyhytfilmin tekokaan ole täysin mahdoton idea. Itse tekemisessä on väkisin osallisena, ellei kloonaa itseään.

Koko kesän olen pyöritellyt sekalaisia hauskoja opeideoita mielessäni, mutta tiedostan senkin, että käytännössä alkuun lähinnä selviydyn tunnista toiseen. Jännittää sekä mukavalla että hieman kauhealla tavalla. Tuntematon.

***
Lopuksi hekumallinen aamiaismenu. Otetaan tuoreita mansikoita, kypsiä nektariineja ja jotain hyvää jugua. Asetellaan somasti kauniiseen kippoon. Keitellään kaffe kardemummakahvista ja Pariesiennestä tai vastaavasta. Päällystetään porkkanaleivän palanen aivan ohuesti remulaadilla sekä runsaasti salaatilla, tomaatilla ja keitetyllä kananmunalla. Nautitaan, voidaan hyvin aterian jälkeen ja huokaillaan tyytyväisinä ja blogataan tästä tärkeästä aiheesta päivänpolttava pöräys.

Valikoima Oikeita Ongelmia (TM)

Oikea ongelma 1. Jos noita rasittavia karvojaan nyt haluaa muodin orjattarena itseltään ruokota, mikä on paras tapa? Tähän mennessä olen enimmäkseen käyttänyt kuriirina SP-palvelua, joka on ajellut karvojaan paljon enemmän kuin minä ja osaa näin ollen ostaa hyviä raaputtimia (enkä nyt toudellakaan tarkoita mitään kertakäyttöhöyliä). On kuitenkin myös olemassa karvanpoistotököttiä, sähkökoneita, epilaattoreita, kylmiä ja lämpimiä vahaliuskoja ja nanokokoisia sorrettuja työläisiä, jotka käyvät käsitöikseen nyppimässä karvan kerrallaan. Herkkäihoisena ja haluttomana kärsimään karvattomuuden takia en ole lähtenyt kokeilemaan, mutta jos joku on jo kokeillut, pukahtakoon nyt (ja jätetään tällä kertaa pois se "tai vaietkoon iäksi").

Oikea ongelma 2. Voisiko joku nyt varata minulle kampaaja-ajan? Edellisestä käynnistä on naurettavan pitkä aika jo. Sen myös huomaa.

Oikea ongelma 3. Menisikö joku puolestani mummolaan, kun minua huvittaisi mieluummin pyöräillä ja uida huomenna? Äh. Epismiä olisi lapsia kohtaan kärrätä heitä kauas mummolaan vielä harvemmin kuin nyt. Ja mummoa kohtaan myös, luulisin. Sitä paitsi siellä on ollut jo useamman vuoden ollut mukavaa käydä, kun anoppi on kaiketi hyväksynyt, että miniä on vähän tällainen eikä muuksi ihan äkkiä muutu. Paitsi maisteriksi tietysti! Mistä tulikin mieleeni...

Oikea ongelma 4. Lapset eivät millään opi sanomaan sellaisia selkeitä virkahduksia kuin saako maisterille olla pullaa tai kylläpä maisteri taas kertoi hauskettavan kaskun.

Bonusraidalla tarjottakoot yksi oikea ratkaisu. Tosikoinen etsi sukkia, mutta ei löytänyt mieleistään paria. Sen sijaan löytyi yksi lyhyt heppa-aiheinen sukka ja yksi pidempi ruusukuvioinen. Olen kuin Peppi, päätti tytär ja puki lempisukat jalkaan.

Lapseni itsenäistyy käsiin!

Tosikoinen rakensi uudesta hienosta päiväpeitteestään majan alakertaan (ex-graduhuoneeseeni, nyx... sanotaanko kirjastoon, kun kuulostaa hienolta ja huoneessa on kirjoja) ja päätti, että hän siirtyy sinne asumaan! Tai ainakin yöpymään. Tuleeko teille minua ikävä, kun nukun täällä yötä, tytär kysyi muutamaan kertaan ja vastasin aina, että kyllä varmaan tulee, mutta pääsemmehän sitten kylään.

Näyttää muuten siltä, että melko lyhytkin lapsiperhevierailu väsyttää mukulat oikein mukavan kypsiksi, sillä hiljainen posotus on jatkunut jo hyväsen aikaa. Itsellä sen sijaan on miellyttävän virkistynyt olo. Optimaalista.

Ja pahvit heräsivät

Tänään posti teki sen! Ja nyt olen hotti maisterisbeibe. Samalla käynnistyi suunnaton hinku täyttää läjä lomakkeita (!). 1. KELA-hakemus Esikoisen terapiain jatkamiseksi (häpeä, etten ole aiemmin saanut tehdyksi sitä), 2. uusi yritys sijaispankin veppilomakkeen äärellä ja 3. täydennysopiskeluhakemukset. Jos taas nitkahtaisi eteenpäin tämä hommeli.

Iltapäivällä tulee vissiin eräs hemaiseva polkkaaja pääkaupunkiseudulta lapsineen näkemään ensivilauksen maisteri-meitsistä. Vähänkö olen uusi ihminen, kun kerran lomakkeitakin uhoan täyttäväni!

Pelasta omaishoitaja päivässä

Otsikko on liioittelua, eihän vähän väsynyttä omaishoitajaa päivässä pelasteta, mutta voi ainakin aloittaa. Hassua nyt on se, että tärkeimmät asiat ovat hyvällä tolalla. Jotakin nyt aina repsottaa, on pientä laittoa, mutta mitään hätää ei oikeasti ole (kun vertaa oikeisiin hätiin, joita olen kokenut), kun on hyvä perhe, hyviä kavereita, hyvä koti, hyvät duunimahdollisuudet (sijaisuuksia nyt ainakin), hyvää ruokaa kaapissa, kohta vissiin se pahvikin kourassa ja näinikkään. Vai onko tässä taas se kuvio, että paineen hellitettyä on tilaa oireilla? Ärsyä, mutta kaiketi pakollista.

Katsotaan, voisiko omaishoitajan pelastaa perusasioilla (joista olen jaksanut jankuttaa tässä blogissa itsepsyykkaustoiveissa), kuten säännöllisellä rytmillä (yäk, sopiihan se lapsille, mutta me lusmut aikuiset olemme vuoron perään laiminlyömässä sitä omalta kohdaltamme, kun toinen pitää huolen mukuloiden rytmistä) ja muulla selkeällä, kivalla ja terveellisellä. Jos alkaisi käydä suihkussa aina iltaisin, voisi heti aamulla loikata vaatteisiin, jolloin olo tuntuu heti särmemmältä. Tekeminen rauhoittaa myös, ruoanlaitto ja pyykkäys, lasten kanssa touhuilu. Ehkä suostuttelen itseni setvimään paperikasojani vaikkapa vartin kerrallaan. TimeTimer vain viereen ja ne kolme pinoa: roskiin, kiertoon ja kotiin oikeaan paikkaan.

Voisin aloittaa menemällä heti suihkuun, vaikkei ilta olekaan. Jos saisi nämä purstoon kasvaneet sohvaperunanjuuret kuuratuksi pois. Iltapäivällä haetaan Esikoisen kommunikaatiokansio (soitin ihan puhelimella ja kysyin, joko se olisi noudettavissa) ja sadepäivän kunniaksi reissu talokirjastoon, jossa on pieni talo sisällä, lienee paikallaan. Kirjojen palauttaminen on myös hyvä idea, kun lainojen lukumäärä alkaa nelosella.

Ensin vapautetaan työläiset

Mietin aika tiuhaan, mitä tekisin näiden kaikkien erityisajatusteni kanssa. Tärkeintä on pitää huolta omasta erityisestä sekä hänen pikkusysteristään (joka myös on erityinen omalla tavallaan, tietysti). Pakahdun, jos en saa sen lisäksi tehdä vammaisten ihmisten emansipaation eteen muuta kuin kirjoittaa salanimellä blogia. Jossa kuitenkin enimmäkseen mietitään viehkon napani lähistöllä rullailevia asioita. Ääh.

Pelkään, että politiikassa kärsivällisyyteni ei kerta kaikkiaan kaikkeen irrationaalisuuteen. Tai no, minulle näyttäytyy irrationaalisena se, että pitää hyväveljeillä, lobata ja olla lobattavana, lounastaa, illastaa, riekkua kissanristiäisissä, kätellä, hymyillä, länkyttää, leikata silkkinauhoja sen sijaan että vain voisi hankkia tietoa asiantuntijoilta (ml. ruohonjuuritaso), kokoontua tarvittavien tahojen kanssa tekemään älykkäitä ja valistuneita päätöksiä, joita tarvittaessa pystytään myös korjaamaan, kun jokin kriittinen seikka on jäänyt huomaamatta, etsiä ja kritisoida tietoa ja argumentoida viisaasti ja perustellusti ja toimia parhaalla mahdollisella tavalla jne. yms. untsoovaitter riippumatta siitä, kuka on kenen kaveri ja mitä kaveri edustaa. No, inhoan useimpia pelejä, lautapelitkin tökkivät, joten tuskinpa politiikka on hyväksi.

Opettajana uskon pääseväni käyttämään suunnilleen kaikkea elämän aikana opittua, jos saan vain työskennellä tarpeeksi kauan. Opettajainhuone mietityttää pelimielessä, mutta ehkä jossain sallitaan se, että joku pysyy pelilaudan ulkopuolella? Olisi ikävää joutua eristetyksi. Rakstan hyviä kollegaporukoita, jollaisissa silloin tällöin olen saanut ilon olla. Saa märistä, iloita ja ladata inspiraatiota, esmees.

Koulusta ja eristämisestä tulee mieleeni, että törmäsin toissailtana kaupungilla kaksi vuotta itseäni vanhempaan koulutoveriin, mainion oloiseen naiseen, joka tunnisti minut! (Ja minä en tunnistanut, plääh.) Vaikka oli viimeksi nähnyt joskus sata vuotta sitten perskoulussa. Hän totesi, että olin hirvee nero ja he likkain kanssa jopa ihailivat mua. Kaksi vuotta vanhemmat tytöt. Hirvittävän vaikeaa uskoa, mutta vielä käsittämättömämpää olisi, että hän olisi valehdellut. Hän myös käytti minusta lempinimeä, jota tuskin olen kymmeniin vuosiin kuullut ääneen lausuttuna. Epätodellista. Oma mielikuva noista ajoista on kovin toisenlaiseksi värittynyt, palaute ei tosiaankaan ollut ihailevaa. Tosin vastaanotin melko kirjaimellisesti juttuja. Onneksi sittemmin olen sentään kehittynyt tyypilliseksi lapsineroksi, eli aikuisena viinaanmeneväksi luuseriksi.

Ei vais. En ole luuseri, haisen vain vähän omituiselta.

Sitä paitsi soitin tänään vihdoin sinne kansliaan ja totesin, että olisi pitänyt soittaa jo viime viikolla. Ihan sama miten rautalangasta asioita vääntää a) paperilla ja b) ihmisen kans, kuitenkin sinne tilalle tulee joku toinen ihminen, joka jää odottelemaan vasta joskus myöhään syksyllä tilille ropsahtavia opintopojoja, jotka on todella tarkoituskin jättää tutkintotoikkarin ulkopuolelle. Kuten hakemuksesta yksiselitteisesti näkyy. Ou vell. Ei pidä inhota soittamista eikä kehitellä soittokammolle sellaisia tekosyitä, että nyt kaikki todistukset viivästyvät, kun me kaikki soittelemme, iik iik missä mun paffi viipyy.

Alun perin ajattelin kirjoittaa tänä yönä siitä, mihin otsikko viittaa. Tietääkseni monet taistolaisnaiset jokunen vuosikymmen sitten yrittivät väkisin uskoa väitteeseen, että ensin vapautetaan työläiset ja sen jälkeen ajastaan tulee myös naisten tasa-arvon vuoro. Homma ei vain toimi niin.

Haaveilen siitä, että voisin joskus virkeänä eläkeläisenä tai vastaavana toimia jollakin vaikeuksissa olevalla alueella vammaisten, etenkin kehitysvammaisten ja autistien hyväksi. Jokin kulttuurinen vaikute kuitenkin kuiskii korvaani samaa sanomaa kuin kotoinen KELAmme ja tuo taannoinen taistolaisliike. Ensin pitää pelastaa työläiset. Kun ne, jotka todennäköisimmin pystyvät tuottamaan mammonaa työllään on pelastettu, joskus pitkän aikaa sen jälkeen voi olla varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin vammaisten ihmisten ihmisoikeudet. Mutta näinhän homma ei toimi. Kulttuuri, jossa heikommat heitetään susille, mätänee haisevaksi tunkioksi, josta ei lopulta voi tulla mitään hyvää.

Voin lykätä viisitoistavuotissuunnitelmaani ranskan kertauksen ja espanjan alkeet, ainakin. Katsotaan, mihin tässä vielä voi äityä, jos maailma ei lopu kesken kaiken.

En vieläkään voi laitella prenikoita näytille ilakoiden, koska olen vähän epäkunnossa. Täältä kumminkin taas noustaan kuin rikkaruoho katukivien välistä! Tällä hetkellä inhottavimmalta tuntuu se, etten tänään illalla jaksanut keskittyä käymään kalenteria Esikoisen kanssa läpi, vaikka hän tuli itse sen kanssa luokseni ja halusi kovasti jutella. Aargh. Sentään edes muutaman kuvan kävimme yhdessä läpi. Tämä ei ole ihan vähäinen moka, vaikka haluaisin sitä vähätellä. Yritämme korjata asian huomenissa. Sitä ennen pitäisi yrittää nukkua, mutta millähän tuon rintaa tökkivän veitsen saisi poies.

Yksityisyys ja sananvapaus

Miten vammaisia ihmisiä (tai vanhuksia tai sairaita - tai lapsia) kuvataan julkisuudessa? Ovatko he toimenpiteiden kohteita, esineen kaltaisia objekteja, vai persoonallisia toimijoita, subjekteja? Kumpi kuva edistää vammaisten ihmisten asemaa (jossa siis on huomattavasti edistämisen sijaa)?

Kaksi nettikeskustelua havainnollistaa tätä asetelmaa. Yhtäällä YLE:n sallitaan näyttää kehitysvammaisen teini-ikäisen vessa-asiointia ja toisaalla taas estetään kehitysvammaisen aikuisen haastattelu, jossa tämä olisi voinut kertoa unestaan HS:n toimittajalle. (Kolmaalla jotkut vaikeasti asennevammaiset selittävät, ettei sillä ole kehareille itselleen mitään väliä, mitä kehareista sanotaan, kun eivät ne kuitenkaan tajua mitään. S**t*n*.)

Saako kehitysvammainen kertoa toimittajalle unestaan? - HS.fi
Vammaisen ihmisen yksityisyyden suojasta - Suomi24.fi

Minä olen kallistuvainen siihen näkemykseen, että asennevammoihin ja niistä juontuviin epäkohtiin auttaa paremmin se, että vammaiset ihmiset näytettäisiin pääasiassa subjekteina, joihin voi myös vammaton eläytyä. Vammaiset, myös kehitysvammaiset ovat ensisijaisesti ihmisiä ja yksilöitä, joilla on samat perustarpeet ja tunteet kuin vammattomillakin. Jos vammaton enemmistö uskaltautuu eläytymään vammaisen ihmisen asemaan ja ymmärtämään perustavanlaatuisen ihmisyyden samuuden, saamme vääjäämättä lisää poliittista painetta ja tahtoa tehdä asioille jotain. Nyt on kovin helppoa pyöritellä peukaloita ja todeta ihmisoikeustason kysymyksissä, että kaikkea ei nyt vaan voi saada.

Jos sen sijaan keskitytään näyttämään paskavaippoja ja muuta vastaavaa, suuri yleisö kääntää mieluiten katseensa pois, ainakin pienen tirkistelyn ja päivittelyn jälkeen ja unohtaa koko omituisen ja ilskotusta herättävän porukan.

Oletan. Tästä teemasta on varmaan tutkimustakin (vaikkei kenties juuri vammaisista), jota saatan pengoskella, jahka ehdin. Mutta ensin voisin mennä rimpsalle.

Ei noista älykääpiöistä koskaan tule yhtään mitään

AL-Asiat keskustelee vammaisten laitoshoidosta Heli Mustosen viimeviikkoisen avauksen innoittamana. Kannattaa lukea niin avaus kuin tämän päivän kirjoituksetkin! Heikkohermoisille ei sovi "kuntoutuslaitoksessa" työskennelleen hoitajan kokemuksista kertova kirjoitus (josta otsikko on lainattu), joka osoittaa meidän vanhempien pahimmat pelot perustelluiksi. Kyseisen laitoksen komean kuntoutus-sanan voi korvata taannutus ja tuho -sanaparilla, ainakin kirjoittajan kokemalla osastolla, jossa jopa nähtiin nälkää. Olen aina yrittänyt olla mieleltäni avoin laitosten suhteen, mutta mitä enemmän kuulen niistä, sitä torjuvammaksi tulen. Riskit väärinkäytöksiin ovat liian suuret, kun valta kasvaa rajattomaksi eikä kiinnijäämisen riskiä ole.

Parissa päivässä minun kuukauden omaishoitajan tukeni (josta myös maksan palkkatuloa kovemmat verot) hinnan ylittävällä kustannuksella laitoksen vakiasukas saa usein säilytyshoitoa. Kotona saa sen sijaan elää oikeaa elämää ja osallistua kaikkeen taitojensa mukaan. Elämä on mielekästä ja monenlaiset taidot pääsevät kehittymään joka päivä elämän loppuun asti, kun saa tehdä ja treenata, olla mukana yhteisössä täysivaltaisena jäsenenä. Elinikäinen kasvu ja oppiminen koskevat myös kehitysvammaisia ihmisiä.

Mistä helkkarista on alkujaan edes tullut sellainen ajatus, että ihminen pitää sulkea erityiseen laitokseen päivänvalolta piiloon ainoastaan sellaisesta syystä, että hänellä on kehitysvamma? Eikö yleensä ihmisille anneta hoitoa tarpeen mukaan. Jos ihminen tarvitsee sairaalahoitoa, hänet otetaan sairaalaan asumaan tarvittavaksi ajaksi, mutta muu hoito hoidetaan muulla tavoin ja ihminen asuu yleensä kotonaan.

Yksi keskustelija käytti laitosten ylivertaisuuden todisteena sitä, että päivätoiminnassa laitoksen asukit erottuvat ulkomuodoltaan edukseen. Heillä on aina siistit, puhtaat vaatteet ja hiukset leikattuna. Autistin äitinä pidän tällaista jopa huolestuttavana. Mitä, jos esimerkiksi autisti pakotetaan laitoksessa rutiinisti tuskalliseen tukanleikkuuseen ja käyttämään tuntoaistille siedettävien, kuluneiden vaatteiden asemesta tuskaa tuottavia vetimiä? Miten käy toimintakyvyn silloin, kun aistit kiljuvat? Sisältö on aina oleellisempaa kuin se, miten kiiltävän korealta kaikki näyttää.

Myös Jenni-Juulialla on ollut äskettäin tästä teemasta keskustelua.

PS. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että kun puhun omaishoitajan kehnosta liksasta, en väitä itse olevani köyhä enkä halaja itselleni rahaa. Kas kun mies tekee töitä ja lisätöitä ja elättää, jos meitsi hurvittelee opintojen ja omaishoitajuuden parissa eikä tienaa perheelle leipää. Tokihan elättinä olo suomalaista akkaa tökkii ja sisuttaa, mutta tyhmä ylpeys pitää asettaa hyllylle edes siksi aikaa, että saa tutkinnon valmiiksi ja pollan kuntoon.

Jankutus on oppimisen pirullinen isoäiti

Olo on jo selvästi kohentunut (mikä ei sano kauhean paljon) eilisestä ja luulisin sen auttaneen, että olen syönyt tosi hyvin - herkullista ja terveellistä safkaa - ja nukuin kunnolla. Nukkuvanhasen paikalle saamiseen tarvittiin yksi kokonainen nukahtamispilleriini, mutta kylläpä vain oli aamulla ravittu olo. Ja aamupalalla (kymmenen jälkeen) sai tuoreita mansikoita!

Tämän kesän ykkössuosikki salaatissa (rooman-, tammenlehvä- ja lollo rosso -salaattien ohella) ovat sipulinvarret. Itse sipulit voikin fuskata pehmeämmiksi mikroaalloilla ja sitten grillata öljy- tai kastikesipauksen jälkeen. Partaäijästä saa maustamalla loistavaa salaatinkastiketta (testasin viimeksi tänään ituiivarisalaatissa), mutta hyvää on myös tiraus oliiviöljyä ja sitruunaa, limeä tai viinietikkaa, rouhaus mustapippuria ja makeudeksi päärynämehua tai hunajaa. Aiemmin en välittänyt kastikkeista, mutta sittemmin koin rasvaherätyksen. Näkyvä öljy hyvä, piilorasva huonompi homma.

Alkoholi heikentää sekä mielialaa että unta, unenpuute heikentää mielialaa ja väsymys heikentää safkaa & liikettä, joiden heikkoudet edelleen heikentävät mielialaa ja heikko mieliala heikentää juoma-, safka- ja liikevalintoja (kuten olen tuossa jo aiemmin sanonut useita kertoja, mutta kun en näköjään jankuttamatta usko). Rentoutus pitää hankkia muualta kuin pullosta, vaikka se onkin niin tuttu ja rakas mesta, koska pitkällä aikavälillä sieltä tulee vain heikonnusta mielialaan. Huono mielialalääke siis, alkoholi.

Tänään oli aika taiteikas tuokio Tosikoisen kanssa. Jaksoin lukea "vain" yhden iltasadun illalla ja lupasin korvaukseksi lukea aamusadun. Kun vihdoin suostuin nousemaan sängystä, tytär kiikutti luettavakseni Kaarina Helakisan kirjoittaman ja aikanaan erittäin suositun (vai luulenko vain, 70-luvulla minulla oli lapsen näkökulma asiaan) Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittaman Elli velli karamelli -kirjan.

Lapsena en pitänyt Viljamaa-Rissasen tyylistä, mutta nyt kirjasta kohoaa joitakin todella huippuja kuvia. Yksissä kuvissa viivan ja värien käyttö tökkii, toisissa taas tekee oikein hyvää silmälle. Kirjassa on 70-luvun tapaan vahva tendenssi (ympäristönsuojelu ja tällä hetkellä aina vain ajankohtaisempi turhien tavaroiden tuottamisen ja päättömän ostamisen kritiikki), mutta satu kuitenkin voittaa, ainakin koeyleisölläni. Elli-hahmo jää aika ohueksi, mutta Tosikoinen näyttää funkkaavan samoin kuin minäkin lapsena, täyttävän hahmon tyhjät kohdat omalla mielikuvituksellaan.

En halua lapsilleni samaa kuin mitä moni meistä 70-luvun lapsista sai tuta: hennoille harteillemme sälytettiin hirvittävä vastuu koko maailmasta ja aivomme täytettiin nälkiintyneiden afrikkalaislasten ja öljyn tahrimien lintujen kuvilla. Tietysti toivon, että globaalisti mitaten rikkaiksi syntyneet lapseni kuitenkin ajan mittaan kasvavat tietoisiksi valinnoista ja vastuusta. Siinä oleellista on oma esimerkkini enkä aio edellyttää, että lapsi tekee mitä sanon, jos itse teen kaikkea muuta.

Tämä ylevä tavoite ei onneksi ole mitenkään ristiriidassa kolmen kovan (hyvä uni, hyvä ruoka, hyvä liikunta) tavoittelun kanssa. Jopatiitti päin vastoin.

Kuva on kännykällä käsivaralla otettu, mutta ihka aidosta Elli velli -kirjasta peräisin. Saatan poistaa sen, jos huono laatu alkaa tökkiä tai jonkun mielestä sen julkaiseminen on muuten epistä Viljamaa-Rissasta kohtaan.

Kolme kovaa ja riitelytango

Nyt olen nukkunut kerrassaan surkeasti jonkin aikaa. Ääh. Kesäyön valoisuus innostaa valvomaan (niin, aina voi syyttää luontoa) ja se kostautuu päivälötköydellä. Väsymys ottaa heikentääkseen liikkumista ja pahimmillaan safkutustakin (väsyneenä tekee huonompia valintoja), mikä taas vähentää luonnollista, herkullista väsymystä ja hyvää unensaantia ja niin edelleen. Montako kertaa pitää palata siihen, että tarvitsen oikeanlaista lepoa, ravintoa ja liikuntaa voidakseni hyvin sekä pollan sisältä että muualtakin päin olomuotoa? Ehkä asia joskus vielä sisäistyy ja automatisoituu, toivon mukaan ennen kakkostyypin diabetesta tai vastaavaa.

Ärsyä, miten hitaasti asiat toteutuvat, vaikka ne on teoriassa tajunnut suunnilleen viisivuotiaana.

***
Sitä paitsi riitelimme SP:n kanssa eilen illalla luultavasti vain siksi, että molempia väsytti. En yleensä lähde mukaan, jos minua provosoidaan ja nyt taas muistan, miksi. Jälkikäteen on paska olo päiväkausia. Riidellessä ei koskaan pidä yrittää käsitellä mitään oikeita, saati arkoja asioita, kun ne vain vääristyvät ja menevät pilalle. Pitää puhua hölynpölyä, jottei tunnu niin pahalta, kun kumppani etsii rivien väleistä skeidaa eikä piittaa rivillä olevasta asiasta. Vääristely ja väärinkäsittäminen ovat myrkkyä minulle, vaikka tiedän, että ne ovat normaalia riitelymeininkiä ja olen sitä itsekin riitelytilanteessa harrastanut. Riitely on monille tarpeellista ja terveellistä toimintaa ja sillä on oma funktionsa, mutta se ei sovi minulle tällä hetkellä yhtään. Nuorena siitä oli monesti paljonkin apua paineen purkamiseen, tukkojen räjäyttelyyn ja ilman puhdistamiseen ym., mutta nyt tuntuu vain, etten jaksa tehdä sitä oikein, eli ei kannata tehdä sitä lainkaan.

Riitely ja vittuilu ovat pelejä, joita en yleensä jaksa pelata. Haluan hoitaa asioita suoraviivaisemmin. Ei mitään testejä, tulkintoja tai rivienvälejä tänne, kiitos. En kuitenkaan lupaa, ettenkö myöhemmin kehity pirulliseksi mummoksi, kun ikää kertyy ja sappi sakenee.

Huomenna olen toivottavasti virkeämpi sekä possarimpi ja koristelen lokiani kiveäkin kovemmin timangein!

Maammamamaammamamaammamamaamma

Kesäinen retkemme Meemimaailmaan sujui enimmäkseen hyvin, kiitos kysymästä. Lapset olivat hyvin täpinöissään aamulla ja pääsimme lähtemään ennenkuulumattomat 10 minuuttia ennen tavoiteaikaa (eli klo 9.50). Huristelimme mutkitta Naantaliin ja vaikka matkalla ripotteli ja synkisteli, saarella viettämämme tunnit olivat kuivia ja juuri sopivan lämpöisiä. Tosikoinen oli hyvin innoissaan kaikesta ja Esikoinenkin intoutui halaamaan muutamia fiktiivisiksi hahmoiksi pukeutuneita tyyppejä.

Hattaran koostumus jäi mietityttämään. Eihän siinä periaatteessa pitäisi olla kuin sokeria ja väriä, mutta tässä oli jotain esanssiakin. Joka tapauksessa Esikoinen meni hetken hattaran jälkeen veltoksi ja kalpeaksi sekä alkoi helmeillä kylmää hikeä. Jaiks!

Minä ja Esikoinen olimme välillä aika tillin tallin metelistä ja itselleni iski melkein-paniikki lapsiperheitä tursuilevassa ja heikosti äänisuunnitellussa Muumiokaupassa, kun äänimaailma rutisti aivoni ja muut elimeni ahdinkotilaan. Lähdin heti pois, kun tuntui, että NYT ja otin Esikoisen mukaan. Siinä sitten hengittelimme hornan ulkopuolella.

Oli muuten hassu tilanne siinä, kun olin "kiinnittänyt" tapani mukaan pojan, ettei hän lähtisi harhailemaan. Tällä kertaa sanoin, että nojaa tankoon ja poikahan nojasi. Sitten kun joku setä tuli ottamaan lastenvaunuja hänen takaansa, hän ei oikein halunnut väistää! En ollut tajunnut, miten voimakasta tuo "kiinnittäminen" voi olla. Kaupassa käydessä olen ottanut tavan käyttöön, koska nykyään saan rauhan pakata tavarat ja maksaa kassalla, jos voin osoittaa lähistöllä jokin istumapaikan Esikoiselle. Muuten tulee onkelmia, kun heppu saattaa esim. singahtaa parkkipaikalle samoilemaan tai tutkimaan naapurikassan asiakkaiden ostoksia.

Mitähän tapahtuisi, jos en aina lähtisi viimeistään sekunti NYTin jälkeen? Kaatuisin lattialle ja alkaisin kiljahdella, kuten Esikoinen vastaavissa tilanteissa? Menisin jotenkin epäkuntoon ja toipuisin siitä pitkän aikaa valtavan apatian vallassa? Löisin kaikkia summittaisesti? Alkaisin heijata kädet korvilla Moody Bluesin koottuja hittejä ynisten? Juoksisin tuhatta ja sataa pakoon? En taida haluta kokeilla.

Kiersimme kaiken, näimme ja jaksoimme jonotukset (urf) ja metelin (urf) ja selviydyimme vielä sutjakkaasti bussiin ja autoon ja suurin osa ajomatkastakin meni mukavasti. Mutta. Puoli tuntia ennen Tamperetta Tosikoinen sai jännityksen purkaantumisen ja väsymyksen kumuloitumisen yhteisvaikutuksesta viimeisetkin melunkestot ylittävän huutokohtauksen. AAARRRRRGGGGHHHH. Onneksi en ajanut, vaan pystyin työntämään sormet korviin (persiljaakaan ei ollut matkassa, virhe). Auton sisätilassa huutoa ei pääse pakoon eikä juuri sitä pahinta ääntä tuottavaa väsyhuutoa saa edes hiljaiseksi autossa millään järkevällä konstilla.

Ikään kuin se ei riittäisi, viisi sekuntia ennen kotipihaan pääsyä Esikoinen oksensi syliinsä. Suurimman osan sain pyydystetyksi Tosikoisen hattuun (!) mutta autoon ja vaatteille riitti kelpo satsi. Auto haisee ehkä iäisesti kamalalta putsaamisesta huolimatta ja käsistäni katku ei ollut lähteä huolellisilla saippuapesuilla, parilla eri desinfiointiaineella, kynsiharjoilla tai Black&Deckerillä. Paha, paha györgy. Ehkä se huonovointisuuskaan ei johtunut hattarasta vaan jostain samasta vaivasta? Aargh. Toivottavasti vaiva ei tartu, tai meillä (ja Mämmimaailmassa) on oleva laattakarnevaalit.

Rakas muisti. Harvoin pyydän sinulta mit... en ole moneen tuntiin pyytänyt sinulta mitään, joten nyt esitän tämän hartaan toiveen. Voisitko pyyhkiä reissumme viimeiset pätkät pois tai edes työntää ne taka-alalle? Muuten emme enää ikinä pääse mihinkään naapurikuntaa kauemmaksi koska EN VAAN HALUU. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin osa reissusta oli onnistunut niin että voitaisko tehdä tämmöinen diili?

PS. Pahveja ei näy edelleenkään, lomarahat sentään ja mikä parasta, olen saanut prenikoita! Olen hannaillut asian kans, mut josko huomenna ryhdistäydyn ja käyn elvistelemään.

Ei vieläkään pahveja

Heinäkuun puoliväliin povasi kanslian työmyyrä maisteripaffin valmistuvan ja nyt olenkin ulvonut kuuta postiloodan juurella, mutta ei! Vaikka on jo kuudestoista päivä! (Äh.) Koska elämässäni normaalisti kaikki kulkee viidentoista solmun ja mutkan kautta, rohkenen uskoa tutkinnon valmistumiseen vasta, kun kourassani on mustaa valkoisella. Huomenna menemme kaiketi Muumimaalimaan, joten postinkantajan ei tarvitse huomenna säikähtää pahvia vaille maisteri-ihmissutta.

Muuten on meneillään megaluokan jumitus! Eilen tosin olin ennekuulumattoman sosiaalinen ja tapasin peräti kolmea eri naista, joista kaikki huippuja. Toki olin hieman ruosteinen kyykittyäni niin paljon omissa oloissani, mutta ainakin minun puolellani oli ilo. Kaipa täältä vielä noustaan. Alan selvitellä papereitani ja keräillä puuttuvien opintojen langanpäitä. Siinä puuhassa luultavasti tulee pakonomainen tarve päivittää blogia.

Laiskottelublues

Laiskottaa aivan järjettömästi. Ensimmäistä kertaa elämässä käy niinkin, etten jaksa oikein edes lukea. Ihmeellistä! Eilen onneksi siivosimme, joten nyt voin askeltaa rennosti paikasta toiseen ja ihastella, että kodikasta on. Ei täällä siistiä enää ole, mutta ei myöskään nenää ja silmiä turvottavan pölyisää.

Eilen illalla SP oli kerrankin kaverinsa kanssa baarissa ja minä nautin vaihteeksi yksinäisyydestä. Lasten nukahdettua tunsin voimaperäistä kodikkuutta ja mukavuutta. Oli niin rauhallista, että kävin katsomassa, ovatko lapset vielä hengissä. Ihan kuin vauva-aikoina. Pimeässäkin pystyin hahmottamaan heidän pienet vartalonsa ja jäsenensä rennoissa nukkuma-asennoissa peiton alla, aistimaan rintakehän kohoilun hengityksen tahdissa. Murmelini. Siinä pysähtyneessä hetkessä lapsessa tuntuvat kaikki eri ikävaiheet sikiön sydänlyöntien ensi kuuntelusta tähän hetkeen.

Olisi oikein, jos nukkuvan lapsen vierellä koetut hellyyden ja onnen tunteet jotenkin suodattuisivat lasten uniinkin. Ne voivat äidin sisuksissa olla suorastaan pakahduttavia. Onneksi sellaisia tulee lasten hereilläoloaikanakin, vaikka ne silloin ovat enimmäkseen arkisempia. Arki on hyvä.

Kiitän yhä meitä, että jaksoimme muuttaa paikasta, jonka seiniin, tuoksuihin ja maisemiin tuntui juuttuneen monia ahdistavia tunteita ja hiertävää vierautta. Siisti kuutiokoti lähiörivarissa siistin postimerkkipihan kera on ajatuksenakin ahdistava, vaikka oman aikansa sellainen oli niin kovin kätevä. Onneksi työmatka kulki oikean pienen metsän (oheisessa kännykkäkuvassa) läpi, jotta sai hetken hengittää kaikkien uusien talojen kelmeässä puserruksessa. Tämä koti tuntuu ylenpalttiselta, vaikka 70-lukulaisena se tietysti vähän repsottelee ja homemietteet joskus vaivaavat asujaa. Heti kun jaksan, alan setviä turhaa tavaraa ja panna kiertoon. (Kuka haluaa miestenpyörän? Entä lastenrattaat? Astioita? Lastenvaatteita?) Jaksamista odotellessa voisi katsoa, viitsisikö keitellä kahvit ja kaivaa pakastimesta Benkun ja Jertsyn jäädelöä.

PS. Peruslaiska luonteeni on iän mittaan niin vinoutunut, etten pystyisi tähän, jos en hokisi mantraa: Kun omaishoitaja laiskottelee, se on kuin panis rahaa pankkiin.

Kuvittele

Kuvittele sietämätön ruoka, jota et kerta kaikkiaan pysty nielemään. Se voi olla tilliliha tai vaikka rakastamasi olennon kinkku. Kuvittele, että sinua ylivoimaisesti vahvemmat ihmiset pitelevät sinua väkisin tuolissa, pakottavat suusi auki ja tunkevat ruoan väkisin sisään. Pitävät sitten leukoja kiinni, kunnes nielaiset. Jos ruoka tulee ylös, se pakkosyötetään uudestaan. Kuvittele, että olet näiden ihmisten armoilla joka arkipäivä kahdeksan tuntia ja minä tahansa päivän kolmesta ruokahetkestä voit joutua tällaisen pakkosyöttämisen uhriksi.

Kuvittele sitten, että pakkosyöttämisestä tehdään rikosilmoitus ja asia viedään oikeuteen. Oikeudessa katsotaan, ettei näiden ihmisten tarkoituksena ollut satuttaa sinua, joten ei ole syytä toimenpiteisiin. Ihmiset ovat toiminnallaan vain halunneet varmistaa, että saat päivittäisen ravintosi. Se on heidän tärkeä vastuunsa!

Ai ei ole sama asia? Ei niin, sillä sinä olet todennäköisesti täysivaltainen, kyvykäs, itsenäinen aikuinen, kun taas tapauksen uhrit olivat alle kouluikäisiä lapsia. Kuvittelemasi tapahtuman ahdistavuus ja seuraamukset ovat kymmeniä kertoja pahemmat aikuisista riippuvaisille, kehittyville lapsille kuin sinulle.

Nomadigeeni

Kävin tänään pöyhäisemässä muistoja isolla kouralla. Palautin viimein ex-työpaikalle gradukäytössä olleet kirjat, parit luurit ja naamakortin. Sain myös audienssin huibulta guru-työkaverilta ja pienen kierroksenkin, joka nostatti mielenkiintoisia tuntemuksia pintaan. Kävelin sitten vanhan työmatkani metsän läpi ja imin itseeni tutut aistimukset vielä kerran. Vanhassa kodissa vietin hulluimmat vuoteni (ennen Tosikoisen kutsumista luoksemme), ainakin toivon ettei hullumpia tule. Annoin muistojen ja tuntemusten myllertää vanhaa bussimatkaa istuessani ja karunpuoleisia kerrostaloja katsellessani.

Kaikki muuttuu koko ajan, tutkimusmatkat jatkuvat ja vievät yhä uusiin paikkoihin. Jos ei voi olla paikoillaan, pitää vaeltaa. Onneksi enää ihan kaiken ei tarvitse muuttua: tätä perheen kokoonpanoa jaksaa luultavasti levotonkin nainen katsella tarpeeksi monta vuotta.

Aikidofobian pelko

Tiedätte jo varmaan, että aibofobia on palindromien pelko? No, se on viisauden alku. Tänään otin selville, että Seigikain aikidokurssi alkaa syyskuussa ja pitää vain seurata nettivä, jotta saa tarkemmat koordinaatit selville. Mutta. Mitä jos käpyä ehtii käydä peelottamaan lähestyvä aikidokurssi? Ja jänistän? Nyt kun ei ole muuta sitkutusta estämässä aikidoitumista.

Katselin myös likalle jotain tanssijuttua, koska hän on jo pitkään esittänyt toiveita siihen suuntaan. Olisiko jollakulla suositella hyvää tanssiharrastuspaikkaa nelivuotiaalle Tampereen suunnalla? Tarkoitus ei ole broileerata likasta ballerinaa, vaan antaa tilaisuus nauttia liikkumisesta, musiikista, kehontuntemuksesta, yhdessä tekemisestä, oppimisesta ja semmoisesta. Saisi oikeasti tanssia elikkäs ilmaista juttuja liikehdinnällä, mutta ei missään armeijakurissa. Sekavaako? Eihän toki, ainakaan omassa pollassani.

Fobiat pomppivat nyt mielessä, kun aloin googlailla sanaa väkijoukkojen pelolle (demofobia tai enokiofobia). Fobiasta puhuminen omalla kohdallani tuntuu liioittelulta, mutta pahimmillaan väkijoukossa tulee kyllä hirvittävän epämiellyttävä olo enkä mieluusti hakeudu isoon ihmismassaan. Myös väsymys tuommoisen ison väkijoukon seassa olemisen jälkeen saattaa olla tolkuton. Ihan varppina ainakin 1/4-lukija siellä nimittäin mietti, että miksihän tuo kotona vaan polkkaa eikä mene Tammerfestaamaan. Sellainen Pakkahuoneen kokoinen konsertti esmes on vielä ihan oukei jonotuksineenkin, jos ei ole tolkutonta painetta katsomossa ja esiintyjä on joku todella hyvä (kuten esmes David Byrne), mutta jäähallin kokoinen ei (vaikka olisi Neil Young). Eikä minusta ole oikein festari-ihmiseksikään, vaikka usein ole yrittänyt. Täsmäiskun voi tehdä suosikkia kuulemaan, mutta sitten äkkiä pois! Onneksi massatapahtumiin riittää porukkaa ilman minuakin, joten ei tarvihe potea omantunnontuskia.

Mikä on sinun suosikkifobiasi? (Huom. kyseinen sivu näyttää kieli poskessa kasatulta, vaikka moni termeistä näyttää myös oikeilta. Esimerkiksi epäilen, että nokiafobia ei ole tautiluokituksessa, vaikka lehdessä kännykänkäytöstä puhutaankin pelkoa herättävään sävyyn.)

TV-pöllön paluu

Optikot ovat joskus niin nenäkkäitä. Totesin harmikseni, etten näe enää pientä pränttiä. Siis juuri sitä, jota pitää tihrustaa Tosikoisen allergioiden takia. (Kokeilemme pienissä erissä ja rotatoiden kaikenmoisia aineita, mutta emme mielellämme ihan summamutikassa.) Lisäksi silmät väsyvät lukiessa ja teksti sumenee (jo parin tunnin päästä hämärässä, hmph). Päätin siis mennä tsekkauttamaan näön, kun edellisestä kerrastakin oli päässyt vierähtämään jo kaksi ja puoli vuotta.

No, tutkailtuaan ja ihmeteltyään jonkin aikaa näköäni optikko tuumasi, että vanhat rillini ovat hyvät, mutta minun pitää käyttää niitä. No himputti. Mikä on, etteivät rillit auta, kun ne ovat sievästi lootassaan kotona jossain lapsiturvallisessa paikassa? Jos ne ottaa sieltä käyttöön, niitä pitää alvariinsa putsata ja varjella luonnonvoimilta. Hankalaa!

Rillithän siis ovat edelleen päheät ja kivat, joten niiden käyttöön jälleentotuttelu vaatii vain toimeen tarttumista eikä mitään sen ihmeempää. Silmäni muuten ovat paljon sileämmässä kunnossa nyt kuin tuossa 2005-vuoden kuvassa. Jeaah! Gradun gaunistava vaikutus ja röistä erkaantuminen ovat epäilemättä taustalla, kun en ole ihmeaineita tai muita vippaskonsteja käyttänyt.

PS. Ulkonäön kohentuminen (omissa silmissä) ei siis liity mitenkään näön heikentymiseen, eihän?

(Kuvassa Oy Mainos-TV-Reklam Ab:n logo vuosilta 1957–1975, sanoo Wikipedia.)

Riisivelli ja täyden palvelun PMS

Tällä kertaa on lähes täyden palvelun pemssi! En ole suuremmin tätä tiedostanut, mutta onhan tässä riisiä ihmisellä, kun olen valtaisassa muutoskohdassa ja jätin juuri hyvästit isolle virmalle, jossa sain olla niin monta vuotta. Kohta pitäisi tulla postissa maisterinpaperi, joka tarkoittaa hyvästejä yliopiston turvaisalle huomalle (jos täydennys- ym. opiskeluja ei lasketa - eikä niitä lasketa). Elämän perusrakenne muuttuu vallan! Ja riisivellissä lilluessa pemssitkin tulevat kovina.

Eilen veetutti ja tänään ahdistaa niin että rinnassa puristava ahd sattuu fyysisesti. Jee! Toiseen rintaan myös sattuu, siihen leikattuun tapaukseen. Näinköhän siitäkin voisi ahdistua? Muista iäti radiologin sanat, kun hän merkkasi pattia kirurgia varten: "Kai se jossain tässä on."

Äsken oli elämä ylitsepursuavaisen täynnä opiskelua ja gradua ja opettajaksi tuloa, nyt loman tullen on ihminen ihmeissään, kun on "vain" Tosikoisen ja Esikoisen kaitsentaa sekä ruokintaa ja empiviä, haparoivia pyrkimyksiä hakeutua työhön. Itseluottamus viuhtoo ylös ja alas, mutta duunin kannalta olisi oleellisen tärkeää löytää oikea taso. Yletön henkselinpaukuttelu ei sovi minulle, mutta liika nöyryyskin on ilskottavaa. Aargh. Pitää vain olla oma itsensä ja keskittyä oleelliseen, jos joskus pääsee haastatteluun vaikka. Olen ollut onnekas ja usein saanut haluamiani ja hakemiani töitä, vaikka en ajattele olevani parempi (tai huonompi) hakija kuin muut suurin piirtein yhtä pätevät. Vai olisiko se auttanut asiaa? Voisiko olla? Rekrytoinnin maailma on todnäk muuttunut vuodesta 1999, kun viimeksi hain duunia.

Onneksi sarjisnainen äskeiseltä kurssilta sanoi juuri puhelimessa saaneensa paljon ajatukselle evästä minun autismi ja sarjis -esityksestäni! Mieliala nousi viisi metriä ja nyt ollaan jopa pinnan yläpuolella. Voisin uskaltaa ajatella siihen suuntaan, että minulla on sanottavaa ja jopa kykyä sanoa se ymmärrettävästi ainakin muutamalla yrittämällä ja lisäksi näissä tilanteissa, kun sitä sanottavaansa sanoo, muutkin sanovat ja syntyy ihanata vuoropuhelua, josta kaikki saavat jottain. Parhaimmillaan siis näin. On ehkä syytä mennä ja sanoa asioita ja tarjota sanottavaansa eri paikkoihin, niin voi syntyä hyviä kierteitä ja win-win-sydeemejä.

Ainakin voisi olla hyvä toteuttaa kurssilla kuulemani idis kouluttaa meitä vanhempia käyttämään nopeita, halpoja ja helppoja tikku-ukkopiirroksia autististen läheisten jeesailuun. Se on sitä empowermenttiäkin, kun ei tarvita kalliita apuvälineitä tai ammattilaisia, vaan ihan itte voimme hoitaa hommat. Vaikka bussin penkillä tai assan vessan kassalla, kun ei tarvitse tulostella PCS-kuvia tai vastaavia ja kynää & paprua tuppaa olemaan kaikkialla saatavilla.

Ahdistuksen puristaessa yritän vain ajatella, että olen tämä joku ihan tarpeeksi ok ihminen, joka yrittää parhaansa mukaan elää tätä elämää. Aina on parantamisen varaa vaikka kuinka, mutta pitää vain jotenkin asettaa koordinaatit terveimmiltä tuntuvien tavoitteiden suuntaan ja olla valmis muuttamaan kurssia, jos uhkaa tärähtää kiville. Sen on pakko riittää, kun ei enempääkään ole.

PMSprkl

Toisinaan tulee pukahdettua väärässä seurassa PMS-pulmasta. Se käynnistää tietyssä väestönosassa vastaansanomattoman tarpeen kertoa kissa latkii kermaa -äänellä, että ei heillä vain. Ihan kiva heille, jipii. Pemssin painamassa mielessä kuitenkin herää katala epäilys, josko nämä uuraat pemssittömyyden korostajat ehkä epäilevät koko ilmiön olemassaoloa. Kirosana. Erityisen ärsyä on, kun nämä pemssittömyydellään elvistelijät ovat naispuolisia! Hmph!

Onneksi (minulle ja ikäväksi itselleen sekä läheisilleen) on niitäkin, jotka jakavat tämän ilon ja kunnian sekä ymmärtävät mistä on kyse ja sanovat myös niin raadollisen rehellisesti, usein raavaalla huumorilla höystäen. Heille lähetän kiitoksen tänä päivänä, kun naamaan on noussut vihamielisiä patteja omituisiin paikkoihin ja mieli tekee kyhjöttää nurkassa myrtsinä ja jurottavana möykkynä. Toisinaan möykystä lähtee paha ääni, jos joku perheenjäsen kehtaa häiritä. Yllättäen porukat ovat viihtyneet ulkosalla tänään hyvin, mitä nyt välillä syöneet jotain. Kesä on pemssiläisen perheen ystävä.

Työnhau-haussa

Tänään tein mystisen eleen ja kirjauduin täyttelemään tietoja työkkäriin. Ensin piti tehdä useita mystisiä eleitä pankkitunnistuksen suuntaan, koska pankkimme sisäänkirjaussysteemi oli muuttunut sitten viime näkemän. On sanottava, että työkkärin verkkolomakkeet ovat huomattavasti fiksumpia kuin esim. Tampesterin sijaispankin. Ne on jaoteltu osiin eivätkä ne tyhjene, jos jokin tieto on virheellisesti täytelty.

Olenkohan oikeassa, että opentyötä hakiessa vahvuuteni ovat erityispedan kokemus ja ICT-taidot? Voisin vedota ikäänkin, kun vähäisen kokemukseni perusteella se näyttäisi tuovan auktoriteettietua koulutyössä. En tiedä, miten paljon kouluissa työhönotossa arvostetaan halua tehdä tutkimusprojekteja. Minua himottaa kehitellä matalan kynnyksen erkkapedasovelluksia tavallisiin peruskoululuokkiin integraation tarpeisiin ja muutenkin, kun ne kerran monesti auttavat vähän kaikkia. Myös itseäni auttaa opetuksen strukturointi hyvinkin, mutta sitä ei ehkä tarvitse mainostaa, heh heh.

Täytyy vääntää portfoliota ja läpyskää, jos joskus maalimassa pääsisi vaikka haastatteluunkin. Ekaksi pitäisi tietty olla opeopinnot plakkarissa eivätkä ne vielä ole, kun gradu jyräsi niiden ohi keväällä. Heti hajen täydennysopiskelijaksi, jahka saan maisteripahvin kouraan. Sitten luultavasti saa vasta virallisesti alkaa haaveilla virasta. Tällä hetkellä tähyilen duunia Tampereelta, Pirkkalasta, Lempäälästä, Kangasalta, Ylöjärveltä ja Nokialta. (Ei Nokiasta, toim. huom.) Pitää vissiin opetella ajamaan autolla taas kerran prkl. Ei huvita! Olisi edes hybridiauto.

***
Noista kunnista tuli mieleen, jotta saimme tänään tiedotteen matkapalvelujeejeestä. Speksinmukainen vammainen ihminen saa siis 18 yhdensuuntaista asiointi- ja virkistysmatkaa kuukaudessa. Jos matkustaja poikkeaa pikaisesti postissa tai kaupassa, matkan katsotaan päättyneen siihen. Voit siis tehdä kuukaudessa yhdeksän reissua kotoa johonkin, jos käyt vain yhdessä paikassa. Jos käyt sekä kaupassa että postissa etkä pysty ilman kyytiä liikkumaan yhdestä paikasta toiseen, menetät yhdellä asiointireissulla kolme matkaa. Matkustaa voi ylempänä luettelemieni paikkakuntien lisäksi myös Kuruun, Ruovedelle ja Orivedelle, kunhan matkan toinen pää on aina kotikunnassa. Et saa mennä Ruovedelle ja sieltä Kangasalle, vaan pitää kulkea aina lähtöruudun kautta (eli käyttää kaksi matkaa enemmän). Miksi? Matkoja ei voi säästää edellisestä kuusta seuraavaan, mutta niitä voi käyttää muutaman etukäteen. Hmmm.

Mutkaisia ja pilkkua palavasti rakastavia sääntöjä lukiessa tulee sellainen olo, että kun kerran voidaan kyykyttää, myös kyykytetään. Mitäs rupesit vammaiseksi! Sitä kamalammalta tuntuu tuo TKL:n sähköpyörätuoleille ja niitä kulkemiseen tarvitseville ihmisille asettama porttikielto. Me vikkelästi omin voimin liikkuvat voisimme nyt pitää pienen mietintätauon ja keksiä konsteja tilanteen korjaamiseen. Tässäkään tukimuodossa ei ole kyse mistään erityisestä eikä etuuksista tms., vaan puhtaasti siitä, että vammaisenkin ihmisen täytyy voida liikkua paikasta toiseen! Eli ihan tavallisesta asiasta.

Minulla ei nyt ole oma kuljetuslehmä (vielä) ojassa, kun meillä on kaksi riuskasti liikkuvaa aikuista, jotka pystyvät hoitelemaan myös turhankin riuskasti liikkuvan jälkikasvun liikuttelun tarvittaessa. On kuitenkin Esikoisen (10 v.) kehitykselle, että hän voi liikkua myös ilman kalkkiksia, kuten ikätoverit tekevät jatkuvasti. Me olemme hakeneet 10 matkaa kuussa (tähän ennalta-arvattava vitsi maasta) jotta virikevillen kanssa voisi käydä hummailemassa joskus. Niistä taitaa jäädä suurin osa käyttämättä, huoh. Ehkä saamme asian paremmin reilaan jatkossa, kun pinnistämme ja ehkä Esikoinen itsekin osaa pyytää paremmin Tehe Kommunikaatiokansion saavuttua (kerron siitä lisää sitten).

Kypsät ja puusta pudonneet

- Oletko huomannut, en enää hauku ihmisiä.
- Joo.
- En jaksa enää. En halua.
- Olet tullut vanhaksi.
- No höh, mä ajattelen, että olen kypsynyt ihmisenä.
- Mutta kyse onkin käpyyntymisestä.

- [Sivuun] Hmph!

Kuvahulluuden etenemistä ei voi estää

Tänään teimme matalan kynnyksen kuvailmaisua myös leikkipuistossa: piirsimme kepeillä hiekkaan kuvia. (Matalan kynnyksen pälä pälä on vain hienompi ilmaisu.) Esikoinen piirsi kaikkien perheenjäsenten naamat, myös omansa. Olimme aika hyväntuulisen näköisiä. Tosikoinen piirsi sekä kiukkuisia että iloisia tyyppejä ja käärmeen. Eilen illalla hän valitti, että pelottaa (mitä en ottanut valitettavasti heti todesta, kun on ollut liikaa näitä susi susi -tyyppisiä tilanteita) ja silloin puhuttiin, että piirrettäisiin myös pelkokuvia. Toistaiseksi aie on toteutunut vasta puheen asteella enkä käy painostamaan.

Piirtäminen helpottaa Tosikoisen oloa ja akuuttitilanteessa jopa piirtämisestä puhuminen. Minun piirtelyni auttaa Esikoista, mutta ehkä hänetkin saa jotenkin narrattua piirtämisen äärelle muuallakin kuin leikkipuistossa? Voisin ostaa nimikkoluonnoslehtiön meille kolmelle ja SP:llekin, jos hän haluaa. Hän lienee niin ressipipi, että pitää kaikkia uusia ideoita rasittavina vaatimuksina, kuten me kaikki tapaamme ressipipeinä tehdä.

Aiheeseen huterasti liittyvä mainos: sarjakuvablogi-luokituksessa on Blogilistalla nyt 82 blogia ja sarjakuvat-luokassa 138 blogia! Jos oikein arvaan, määrät sen kuin kasvavat.

Arvatkaa, aionko käyttää ruohonjuurisarjakuva-ajatuksia myös englannin opettajana rikkaassa länsimaassa? Jos vain saan duunia. Tänään Aamulehdessä kerrottiin, että aineenopettajia on hakenut kouluavustajan hommiin, mutta heitä ei ole huolittu edes haastatteluun.

Ihmisen vaatteissa

Lapsena rakastuin varsin vimmatusti Leena Krohnin kirjaan Ihmisen vaatteissa. Luin sen myös nuorena aikuisena vaikuttuneena. Nyt luen sitä Esikoiselle iltasaduksi ja tarinan pelikaani tulee lähelle. Outo vierailija ihmisten maailmassa, selvä autisti! Yleensä tämmöinen oikopäinen kirjojen henkilöhahmojen diagnosointi on törkeän tylsää*), mutta kun olen kerran autistipojan äiti ja itsekin verrattain piirteinen, tämä sallittakoon. Enkä koe autismin kirjon piirteiden bongaamista medikalisointina, vaan salaseuratouhuna. Autismitutkan piipatessa ajattelen: Tuo varmaan ymmärtää tiettyjä juttujani. Tai oikeastaan näen autismin kirjon meiningin valtavirrasta poikkeavana alakulttuurina.

Pelikaani opettelee alkeista olemaan ihmisiksi ja tekee hyviä huomioita ihmisten maailmasta. Kohtaamiset ovat välillä raastavia tuttuudessaan, vaikka kirjan tyyli ei suinkaan ole traaginen saati paisutteleva, vaan ennemminkin toteava, lakoninen. Sitä vaikuttavampi, tietysti.

En uskalla sanoa mitään kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, koska en halua nähdä sitä. Itselleni kirjassa tärkeät asiat eivät luullakseni taivu elokuvaksi kovin helposti. Julisteet näyttävät kyllä kivoilta.

*) Etenkin Pepin medikalisointi, fy fan.

***
Ajatukseni seilaavat ja soutavat jatkuvasti sadutuksen (tai tarinatuksen, koska ei tarvitse kertoa satuja, vaan myös tositarinat käyvät - tai fiktionsekaiset tarinat) ja sarjakuvien maastoissa. Luin jostakin lehdestä, miten kittanaksi ihmisten ilmaisunvapaus voi kutistua hirmuvallan alla ja muistin heti, mitä seminaarissa puhuttiin sadutuksen ihmisoikeuksia lisäävästä voimasta. Sadutuksessa ihminen saa kertoa vapaasti, kenenkään kieltämättä tai ohjaamatta ihan mitä itseä huvittaa. Toinen kirjaa uskollisesti kaiken mitään muuttamatta. Kertojalla on täysi vapaus eikä mitään ikäviä seuraamuksia vaarallisistakaan tarinoista. Myös ruohonjuurisarjakuvassa on mahdollisuus tällaiseen ilmaisunvapauteen, joka muuten voi olla kovin niukoilla.

Meitsit pystyvät melttoamaan missä vaan, mutta julkisesti etenkin täällä blogissa. Saan kirjoittaa, mitä huvittaa - koska onneksi laittomuudet eivät huvita. Vapaa ilmaisu on ollut selviytymiselleni hiton tärkeää. Kuristaa ajatella, että jossain ilmaisunvapaus on yhtä vähissä kuin puhdas vesi - molemmat itsestäänselvyyksiä meillä päin. Ja molemmat täysin elintärkeitä asioita homo sapiensille.

PS. Kuristaa myös oman poikani ilmaisunvapauden puute. Yritämme tehdä asialle jotain.

Kuvilla maalima paremmaksi, osa X

Sinulle on postia Ulkoasianministeriöstä, SP ihmetteli käytyään loodalla. Päässäni raksutti hetken tyhjää, kunnes muistin: ruohonjuurisarjakuva. Olen selaillut kirjaa ja niska alkaa kipeytyä nyökyttelystä. Kylmät väreet kulkevat pitkin poikin. Sarjakuvan voima, jonka olen itse kokenut Esikoisen kanssa, voi toimia myös kehitysmaissa. Tai missä vain! Kynä ja paperi ovat todella ihmeellisen vaikuttava käyttöliittymä ja lykätään siihen yksi kopiokone päälle, niin kohtahan meillä on mahtava muutosvoima! Eikä tarvita ihmeellistä lukutaitoa tai kielitaitoa.

Huom. kuva ei ole kansainvälinen kieli, vaan kuvilla on omat paikalliset kielensä. Tämä aatos jaksaa kiehtoa vanhaa kääntäjää ja omalle lapselleen mahd. helpolla kuvakielellä sarjiksen vääntäjää.

Ideana on se, että ihmiset itse tekevät. Ei se, että länsimaiden suuret viisaat tietäjät tulevat ylhäältäpäin sanelemaan. Ja kaikki osaavat piirtää. (Sinäkin siellä osaat! Vakuutut varmasti, jos julkaisen Esikoiselle tekemiäni sarjiksia.)

Intiasta on montakin esimerkkitarinaa ja yksi monista säväyttävistä jutuista on se, miten sarjakuvakampanjan avulla edistettiin tyttöjen koulunkäyntiä. Sen sijaan että tytöille annettaisiin nimeksi Anteeksi tai heidät tapettaisiin kehtoon tai naitettaisiin viisivuotiaana, he voivat elää elämää, kehittää itseään ja käydä kouluja.

Katsokaa itse. Minun pitää nyt viedä oma etuoikeutettu kimulini pyöräilemään.

Rakas kesälomapäiväkirja

Eilen tapasimme onneksi leikkipuistossa kesälomailevan Parriksen tyttärineen, joten yhytyimme tänään yhdessä Viikinsaareen. Oikea ratkaisu! Kimpassa on paljon kevyempää paimentaa teutaroivia toutaimia ja muutenkin erityisen kivaa, kun sekä kävyt että itiöt saavat toisistaan seuraa ja aikuisilta riittää silmiä selkäänkin.

Tosikoinen sai vain yhden huutokohtauksen, vaikka oltiin monta tuntia saaressa ja hän uikin urhokkaasti veljensä kanssa Pyhäjärven kalseassa vedessä. Ja sekin meni verrattain nopsaan ohi. Raitisilmatujauksen ja viisikkomaisten eväiden jälkeen Tosikoinen olikin varsin kypsä tuijottamaan säyseänä idioottilootasta lastenohjelmaa ja muutenkin tossuilemaan. Esikoinen ei vähästä hätkähtä, vaan hän purki kassit, järjesteli pyykit ja jätteet jne. Nyt ne kai vetelevät valtavia hirsiä tuolla, ainakaan ei kuulu kuin pientä tuhinaa, jos oikein pinnistää korvaa ja käyttää mielikuvitusta päälle.

Minun tekisi mieli joka ilta siemaista puolisen pulloa punaviiniä (tosin eilen kesäjuomaa Mateus Roséta), mutta se ei oikein käy plaatuun. Maxa ei pidä alituisesta läträyxestä eikä kukkarokaan riemuitse. Lisäksi on epiksen hankalaa herätä aamulla seiskalta jos on heikentänyt unenlaatuaan alkoholilla (ja valvonut yhteen, mutta ei nyt puhuta siitä).

Päivän hyvät ehkä-uutiset * 2. Olemme ehkä löytäneet tosi hyvän omaishoidon lomittajan, joka tulee kotiin ja päästää meidät kävyt riehumaan kaupungille herkkuruokien pariin! Jopa öitäkin joskus olisi mahdollista järkätä! Ja sitten Tikoteekista kerrottiin, että Esikoisen kommunistikaatiokansio on ehkä valmis jo ensi viikolla!! Nämä kaksi hommelia auttavat meidän perhettä todella huimasti, jos lähtevät skulaamahan.

Epämääräisen löllerön tie julkisuuteen

Epäilin joutuneeni vanhan vihulaiseni sitkeän kroonisen väsytahman uhriksi, kunnes muistin, että mehän kävimme tänään Tammelantorilla lounaalla (puokkiin Tosikoisen kanssa kolmen kalan lautanen, jossa muikkuja ja lohta, koska silakat olivat loppuneet) ja leikkipuistossa sekä Metsossa kirjastossa ja Muumilaaksossa. Turismi sinänsä vie aina veronsa etenkin lasten kanssa, lisäksi Esikoinen on keksinyt uuden "kivan" tavan läpsiä tuntemattomia ihmisiä, etenkin miehiä ja puolustaa omaksi katsomaansa keinua tunkeilijoita kohtaan myös läpsimällä. Aaargh. Vähän paha mennä mihinkään (ja harjoitella normaalia elämistä) jos pitää välttää kontakteja tuntemattomiin ihmisiin tökeröilyn pelossa.

Piirsin Muumilaakson piirtämishuoneessa pojalle aiheesta sarjiksen, eli sosiaalisen tarinan ja häntä ilskotti koko juttu, vaikka se päättyi onnellisesti vuoroaan odottaviin ja sitten iloisina keinuviin ihmisiin. Esikoinen yritti piirtämisen aikana kiskoa kynää kädestäni ja sarjiksen valmistuttua hän piilotteli sitä pinon alle. Häntä ilmeisesti nolottaa se läpsiminen? Mutta hänen on vaikeaa hillitä itseään? Jotain hankalaa tässä kumminkin on.

Kirjasto oli ihana, kuten aina. Lainasin muutaman rillailukirjan ja yhden sarjakuvaoppaan. Haaveilen, että kenties alkaisin pitää sarjispäiväkirjaa ja kuvia voisi joskus jopa skannailla tänne, kunhan saan skannerin pystyyn. Piirtäjänä tekninen tasoni on vaatimaton, mutta uhkeaa ilmaisuvoimaa on senkin edestä, hehe. Tarvittaessa sarjakuvassa voi laittaa johonkin epämääräiseen lölleröön nuolen ja selittävän tekstin tähän tapaan: @ <- korvapuusti. Tämän opin sarjakuvataiteen mahdollisuudet -seminaarissa! Mutta, mutta. Mari Ahokoivun Sarjakuvantekijän oppaan takakansi sanoo, että kirja on hyödyllinen käsikirja sarjakuvia piirtävälle nuorelle. Panen paperipussin päähän ja luen salaa, sshhh.

PS. Muistutus itselle. Tosikoinen kokeili hernesoppaa eikä saanut allergiaoireita. Pyysi kaksi kertaa lisää. Tuore herne oli sen sijaan pahaa.