Sananvapauden määritelmiä

Koulusta tuli perjantaina terveisiä, että Esikoinen käyttää uutta kommunikaatiokansiota koulussa useammassakin tilanteessa (aloitus tehdään ohjatusti, jotta lapsi oppii kansion idean ja jatkossa oppii käyttämään sitä ihan itse) ja ääntelee sanoja koko ajan enemmän ja selkeämmin. Vaikka ei voi vielä läheskään väittää lapsen osaavan puhua, tässä kohtaa passaa tuntea kylmiä väreitä, jos olet ollut hengessä mukana Esikoisen kommunikaatio-opinnoissa. Emme suinkaan ole vielä viestinnässä läheskään perillä*), mutta tämä kommunikaatiomatkan kohta näyttäytyy hedelmällisenä kuin hedelmätarha!

Kommunikaatiokansio**) on sellainen iso ja jäsennelty hieno vehje, jossa PCS-kuvien avulla ja innokkaalla selailulla saa aikaiseksi kokonaisia lauseita. Sanasto alkaa siinä olla jo varsin monipuolinen. Kuvan ja tekstin katsominen parantaa Esikoisen ääntämistä valtavasti. Joko hänen on kuvaa katsoessa helpompi keskittyä tuottamaan ääntäen sanaa tai sitten lisäksi häntä auttaa myös sanan kirjoitettu muoto.

Sallin itseni hiukan itkeä pirauttaa ja olla sydämen pohjasta iloinen, vaikka niin monesti ollaan näissä asioissa menty lujaa takapakkia. Tämä kehitys tuntuu olevan vakaalla pohjalla eikä ehkä satunnaisten taantumien ja takapakkien vietävissä. Kehitykseen on vaikuttanut todella moni asia ja se on kestänyt vähän päälle kymmenen vuotta.

Pidän tärkeimpänä sitä, että lapsi on saanut elää oikeaa elämää, arkea ja juhlaa. Niin koulussa kuin kotonakin on pyritty rakentamaan elämään mielekkyttä. Koko ajan mukana on kulkenut kannustus kommunikaatioon. Tuskin ihan mitätön on sekään asia, että olen aina puhunut lapselleni asioita, pikkuvauvasta lähtien, vaikka hän ei moniin, pitkiin vuosiin vastannutkaan minulle. Vaikka lastenneurologisella suuri asiantuntijalääkäri purskahti pilkalliseen nauruun, kun tuumailin pojan tajuavan aika paljon puhettani.

Uskon, että ääntelyn ja puhumiseen rohkaistumisen taustalla on myös sensomotorisen kuntoutuksen antaminen. Todennäköisesti myös sähköhammasharjalla on oma pieni osuutensa asioihin, sillä sen käyttö aamuin illoin näyttää stimuloivan pojan hankalatuntoista suuta yllättävin tavoin. Ihme että hän suostui aloittamaan sen käytön melko vähin totutteluin, vaikka siinä on surina ja tärinä! Luultavasti asiaa auttoi se, ettemme toudellakaan pakottaneet.

Emme ole koskaan heittäneet toivoa kommunikaation laajenemisesta, mutta emme ole myöskään lastanneet pojan niskaan hirveitä odotuksia (= rakentaneet paineita ja pettymyksiä). Olemme treenanneet ja kannustaneet, kotona ja koulussa. Nyt viime syksynä vielä saimme pojan mielestä selvästi ihkun puheterapeutin, joka taas innosti oppilaansa uusiin pinnistyksiin.

Autistit ovat hirveän yksilöllisiä eivätkä kaikki opi ikinä puhumaan, vaikka olosuhteet olisivat kuinka suotuisat ja satsaus isoa. Toisaalta jotkut autistit oppivat hyvin karuissakin oloissa puhumisen vaikean taidon. Puhumisen ei pitäisi koskaan olla yksi ja ainut päämäärä, vaan kommunikaation rakentaminen millä tahansa keinoin! Kommunikoimaan oppimisella ei ole yläikärajaa eikä kokeiltavia kommunikoinnin keinoja rajoita juuri muu kuin mielikuvitus.

Asiaan liittyvää luettavaa on esimerkiksi Gunilla Sjövallin artikkeli kommunikoinnista ja ihmisoikeuksista. Sjövall tietää mistä puhuu, sillä hän on itse kommunikaatiovammainen.

Voi myös tehdä ajatusleikin tai pienen kokeilun. Miten elämän perusasiat sujuvat, jos et saa käyttää puhuttua tai kirjoitettua kieltä, ilmeitä, eleitä, ilmeikkäitä äännähdyksiä... mitään muuta itseilmaisua kuin sen, minkä luonto pakottaa sisäisistä tunteista näkymään pinnalle. Osalla näitä on karkeasti ottaen kaksi: tyytyväisyys (peruslukema) ja sen puute (huutoraivari). Ei ole hienoa kenellekään se, vähiten itse kommunikaatiovamman sisään lukitulle ihmiselle.

*) Sitten olemme perillä, kun kommunikaatiokyky edes lähestulkoon kohtaa kommunikaatiotarpeen. Nyt etäisyys on vielä niin iso, että käytöshäiriöt ovat aika ajoin vääjäämättömiä. Olisi sinulla ja minullakin, jos emme kerta kaikkiaan tulisi ymmärretyiksi kuin silloin tällöin ja kerran juhannuksena.

**) Tässä yhteydessä viittaan semmoiseen ammattimaisesti kasattuun kansioon, jonka saimme Tikoteekin kautta. Tikoteekkiin puolestaan pääsimme lääkärin lähetteellä. Huippu mesta.

Oi Rudolf, Rudolf

Olinpas sittenkin elokuvissa ja tapasin samalla erään viehkotuttavan bloggaajankin! Sokkotreffit beiben kans! Sorruin myös ottamaan vissyn baarissa ja saatoin neidon kotitalolleen ja kaikkea. Kivvaa.

Sonic Mirrorissa sveitsiläisen autistien talon ihminen (en muista titteleitä) määritteli autismin kerrankin niin, ettei yhtään tarvinnut hävetä. Hehe. Siis tosi hienosti ja tavalla, jollaista en ole aiemmin kuullut. Nyt kun vielä osaisi jotenkin tuottaa sen uudelleen. Jotenkin niin, että ulkomaailmasta tuleva aisti-informaatio ja sisäinen maailma ovat usein ristiriidassa keskenään. Äh, ei se nyt noin mennyt. Menkää katsomaan se. Oli hienoa katsella brasilialaisten lasten rummuttamisen, musiikin, rytmin, tanssin iloa ja sitä, miten sveitsiläiset autistit intoutuivat tanssimaan ja soittamaan Cobhamin porukan kanssa. Oli myös hienoa kuulla, miten Cobhamin rytmit saivat alkunsa ja miettiä rytmin merkitystä koko olemisessa. Minulle se on ollut tärkeä juttu niin kauan kuin muistan, joskin vasta parikymppisenä keksin sille nimen.

Se ekana tanssiin äityvä poika, joka suorastaan pullistui ilosta kuullessaan musiikkia, muistutti erästä henkilöä kotonani. Sitä 10-vuotiasta.

Jossain kohtaa näytettiin sveitsiläisen autistitalon ulkoseinässä näkyvää talon nimeä, mutta unohdin tietysti nimen. Teksti näytti kuitenkin steineriläiseltä, jos tiedätte, mitä tarkoitan. Jos kyseisen mestan kaltainen meininki on steineriläistä, olen Rudolfin perillisten lämmin kannattaja. Luultavasti guuglaus tai leffan sivujen kurkistelu edistäisi asiaani tässä, mutku nyt en jaska.

Mietin kyllä taas Tosikoisen ilmoittamista Steineriin kun toinen lähikoulu muuttuu taas ties miksi ja pikkupalikat heitellään sieltä mikä minnekin looraan. Harmi vaan, että ne palikat ovat pieniä ihmisiä, jotka reagoivat viskomiseen. Mutta sehän ei Tamperetta tunnetusti kiinnosta.

Tänään oli varsin reppava päivä, kun fillaroitsin sinne tänne (sateessa tonttusadeviitta ylläni) ja tapasin kasoittain ihmisiä. Alkossa (!) tapasin myös didaktikkoni, joka lämpimästi kannusti minua ruksimaan sijaispankkeihin myös erityisopen duunit. Nyt olen tehnyt sen. Saapas näkee, mitä kenkä tekee. Jännittää. Kohta kolme viikkoa koulua takana eikä yhtäkään sijaiskutsua. Pahus, kun opet ovat niin terveitä loman jäljiltä. (Vitsi vitsi! Kaikille opeille terveyttä ja pitkää ikää!)

PS. Housessa oli joitakin ihan OK autismijuttuja, mutta itse "autisti" muistutti terveenä lähinnä MS-oireista liikkeiltään. Kylläpä vitutti (anteeksi vain) se autistilapsen vanhempien sääliminen. Juu, eihän tämä autistilapsen vanhemmuus *voi* olla oikeaa elämää. Tapanits.

Ruis-puolukkapuuro rulez

Ristiinlinkkaus voi olla turmiollista mentaalihygienialle, mutta linkkaan kumminkin Minhiin, joka kirjoittaa uuden elämän alkeista. Minullakin uuden alku pyörii kouluvuoden eikä kalenterivuoden rytmissä. Syksy on hyvä. Kaikki syksyn kirpeät aistimukset käskevät pysymään hereillä ja vireänä, elämään.

Minh kirjoittaa aamusivuja, minä vaiheeksi latteanpuoleisesti ruokapäiväkirjaa. (Ja haluaisin pitää sarjispäiväkirjaa, mutta en ole saanut aloitetuksi.) Ruokia pitää jokatap kirjata Antioksuklinikan ravitsemustietäjää varten, joten miksi en aloittaisi heti ja tarkastelisi jälleen kerran jokaista suupalaa, joka menee kitusiin.

Lihaskuntoliikkeistä tulee voimakas olo heti, vaikka voimat oikeasti lisääntyvät vasta viikkojen päästä. Kyykky, askelkyykky, punnerrukset (likkatyyliin tässä vaiheessa), yhden käden soutu, alaselkä- ja vatsalihasliikkeet sekä venyttely riittävät hyvin pitkälle nyt, kun olen vielä gradun heiveröittämä. Viivästynyt lihaskipu hieman rampauttaa, mutta toisaalta se todistaa, että jotain on, k*kkeles, tehty. Kunnollisesta rutistuksesta tulee hieno lämmin olo lihaksen sisälle, kai se on onnellinen saadessaan kunnollista aherrettavaa. Kuka meistä ei tylsistyisi pelkästä olemisesta? Fillarointi on myös yksinkertaisesti ihanaa. Ostin Kauhunkierre-henkisen sadeviitankin, joten mikään ei estä minua ja uskollista ratsuani karauttamasta joka paikkaan!

Gradun pyörteissä lihaksia katosi liikkumisen vähyyden ja huonon ravinnon takia. Paino putosi joitakin kiloja aliravitsemuksessa, mutta se lähti pääasiassa muskeleista. Lihaksen väheneminen vähentää energian peruskulutusta, mikä puolestaan edistää laardin kertymistä ja niin edelleen. Kilot siis tulevat kavereidensa kanssa takaisin normaaliin palattua, jos paino kevenee huonon ravitsemuksen ja liikkumatta jättämisen takia. Comebackin tekevät kilot ovat rasvaa, eivät luuta tai lihasta.

Geen valmiiksi saattaminen oli kyllä uhrauksen arvoinen asia, nyt voi taas kiriä terveyttä takaisin. Onneksi sentään huono ravinto oli pikaruokaa tyyliin hapankorput, raejuusto, porkkanat ja kasviskeitot (eli liian vähän energiaa) eikä sipsejä ja suklaapatukoita, jotka tekevät yököttävän olon ja tahmaiset ajatukset meillä päin.

***
Tekisi kovasti mieli kirjoittaa tärkeistä lehdissä esillä olleista asioista: kouluterveydenhuollosta ja koulukiusaamisesta. Mutta nyt pyörin hetken oman navan ympärillä ja kurkistelen sitten taas muuallekin, kun jaksan.

PS. Otsikko viittaa siihen, miten yksinkertaisista asioista voi tulla onnellinen ja rauhallinen olo. Keitin iltapalaksi ruis-puolukkapuuroa ja nautimme sitä yhdessä keittiönpöydän ääressä. Esikoinen hohteli ruokailun iloa ja Tosikoinen sanoi puuron olevan kamalan pelottavan hyvää. Tällaisia tilanteita on tarjolla paljon, kunhan vain maltan pysäyttää itseni ja oleilla niissä kaikessa rauhassa.

Juttelemalla huppeliin

Kaveri täytti 31 ja tarjosi mokkapaloja muutamalle kimulille, joihin itsekin sain lukeutua. Viihdyin loistavasti ja ilokseni siinä sivussa totesin, että mokkapalat ja kimulit eivät aiheuta minulle enää minkäänlaista hyperventiloinnin uhkaa. Toista oli 90-luvun puoliväliin asti, mikä aiheutti pientä pulmastoa opiskelijain illanvietoissa. Nyt aika lailla ärsyttää tuonnoinen rajoittuneisuuteni. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua se tuntuu hellyttävältä?

Tänäänkin minulla on sosiaalisuushumala. Juttelimme useita tunteja putkeen ja nyt on sellainen hieno huppeli, joka tulee hauskasta seurasta. Sellaisesta, jossa itsekin tuntee olevansa hauska ja läsnä, yksi eri suuntiin singahtelevan ajatusvirtojen risteyksistä. Mokkapalat olivat niin hyviä että kietaisin kaksi isoa palaa riettaasti maiskutellen. (Toivottavasti kutsutaan silti toistekin.)

Mihin tässä vielä päädytään? Keskiviikkona on tiedossa leffurointia ja torstaina postitustalkoita. (Tervetuloa mukaan postittamaan klo 16, jos hutsittaa! Tarkemmat tiedot sähköpotsilla.) Onneksi jossain välissä varmaan ehdin haista kotinurkissakin, ettei mene aivan liioittelun puolelle.

Ahdinkokartoitus

Aamulehden alakerta puntaroi tänään masennusta. Tutkijat Petteri Pietikäinen ja Jari Turunen esittävät nykymuodin mukaisesti, että suru ja alakulo on medikalisoitu. Tätä kuulee paljon, mutta onko väitteen tueksi olemassa myös tutkittuja todisteita? Mututuntuma sanoo helposti, että väite kuulostaa järkevältä, mutta mutuun on turha luottaa. (Kuten esimerkiksi siinä, että nuoret tekisivät enemmän väkivallantekoja kuin ennen. Eivät kuulemma tee.)

Tuntuu aika inhottavalta kaikkien depistä sairastavien puolesta, jos julkinen sana leimaa huijariksi. Sormi osoittaa: juuri sinä olet se muka-masentunut, joka ottaa nappia, kun ei kestä tavallista surua ja alakuloa. Suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu semmoinen hassunhauska piirre, että pyritään vähättelemään muiden kärsimyksiä ja niiden oikeutusta, joten depression epäilyn siemen kylvetään muhevaan maaperään.

Suurin piirtein jokaisessa sairausryhmässä on liuta luulosairaita ja niissä ryhmissä, joissa diagnoosin rajat ovat liukuvia ja tulkinnanvaraisia, luulosairaita on vielä enemmän. Ehkä nykyään ihmisillä on aikaa tutkailla sisuksiaan ja tuntemuksiaan enemmän kuin koskaan ennen ja lääkärin hoitoon päästään suhteellisen helposti, joten epäilemättä myös diagnooseja ja reseptejä kirjoitellaan enemmän. Osa turhaan.

Eri asia sitten, onko nappi aina paras ja ainoa ratkaisu masennukseen tai sen tapaiseen oireistoon. Tutkijat esittävät, että etuisuuksien saamiseen (tiedä sitten, mitä ne ovat) pitäisi olla muitakin väyliä kuin masennusdiagnoosi, esimerkiksi voitaisiin tehdä ahdinkoanalyysi, jossa selvitetään työtilanne, perhe- ja ystävyyssuhteet ja taloudellinen tilanne. Tällä tavoin voitaisiin erottaa "ahdinkodepressio" vakavasta masennuksesta. Alakerran jutusta ei käy ilmi, mitä näille ahdinkodepressoituneille tehtäisiin. Nykytilanteen tuntien epäilen, että ahdingossa eläville annettaisiin pari hyvää neuvoa ja jätettäisiin oman onnensa nojaan. Jos me vammaispalvelulainsäädännönkään piirissä emme tahdo saada riittävästi apua, miten sitten ihan muuten vain ahdinkoon joutuneet ns. terveet?

Varmaan minäkin olisin aikoinaan depissairaana ollut tämmöinen ahdinkotapaus ulkoisten mittareiden perusteella. Onneksi kuitenkin sain sekä lääkityksen että terapian, koska niistä on ollut merkittävästi hyötyä oikeissa paikoissa.

Tämä oli joka tapauksessa kiinnostavasti sanottu:

Diagnosointi muuntaa ongelmallisen tilanteen hoidettavaksi sairaudeksi, joka voi passivoida ja heikentää ihmisen kykyä ratkaista arjen ongelmia omin keinoin tai nousta sosiaalisen verkoston avulla.

Minusta tämä on todella ongelmallinen asenne minkä tahansa diagnoosin kohdalla. Diagnoosi on avain tilannetta helpottaviin tietoihin ja mahdollisesti tukitoimiin. Diagnosoitu ei ole mikään passivoitu objekti, vaan ihan sama ihminen kuin ennenkin. Joillekin hänen asioihinsa vaikuttaville tekijöille on vain olemassa nimi. Omin keinoin se vakavasti masentunutkin vain voi ratkaista arkensa ongelmat ja rakentaa sosiaalista verkostoa. Sekä sos-terveydenhuollon ammattilaisten että "potilaiden" eli diagnosoitujen ihmisten on päästävä tällaisesta asenteesta, muuten ei hyvä heilu missään kuntoutumisessa tai sairauden tai vamman kanssa elämisessä! Parantumisen voi tehdä vain itse, joskin muilta tulevalla tuella on usein ratkaiseva osa.

Asianmukainen diagnoosi tarkoittaa, että nimen saaneelle asialle voidaan tehdä jotain. Pahimmillaan voi totuttautua tilanteeseen ja valmistautua loppuelämänsä lyhyyteen tai tuskallisuuteen. Parhaimmillaan voi käyttää oikeanlaisia aineita ja terapioita parantuakseen kokonaan. Diagnoosi siis antaa itselle tarvittavat tiedot, jotta voi ottaa oman elämän käsiinsä ja tehdä parhaat mahdolliset ratkaisut diagnoosiin liittyvän tiedon avulla.

Tietysti diagnoosin pitää olla edes lähelle oikea, jotta nämä edut saadaan. T. nimim. ei kiitos ammattilaisten, onneksi kuulin sanan "autismi" silloin, kun Esikoinen oli vielä pieni. Muuten oltaisiin suossa päälakea myöten.

Tutkijoiden kanssa olen kyllä harvainaisen samaa mieltä siitä, että sosiaalisen ympäristön ja yhteiskunnan ongelmia selitetään "potilas-kansalaisten" päänsisäisiksi ongelmiksi. Yksilöiden päänsisusten ohella pitäisi pystyä näkemään myös laajempia kokonaisuuksia eli sitä, mitä tämä yhteiskunta tekee yksilöiden päänsisuksille. Mahtaako tämä meininki olla tervettä, vai rakennetaanko nykyään himokkaasti erilaisia helvettejä kansalaisille lapsista vanhuksiin, työttömistä korkeasti koulutettuihin asiantuntijoihin?

Eräät tulevat juhlista liikuttuneessa tilassa

Olin systerin 48-vuotispäivillä perheen kans ja vähänkö oli kivaa! Siellä oli paljon ihmisiä ja juttelusta ja syötävää eikä yhtään tuntunut nololta tai orvolta vaan iloiselta ja kotoisalta. Lapset esittivät parhaan "emme ole saaneet ruokaa viikkoon" -souvinsa, mutta onneksi syötävää oli tarjon niin runsaasti, jotta muillekin piisasi. Tosikoinen löysi piiloleikkikaverin ja Esikoinen jaksoi muuten vaan tepastella juhlaväen joukossa ja nauttia olostaan. Minä ehdin jutella usean ihmisen kanssa antoisasti ja jopa nautiskella pöytien antimista! Aah. Tulipa tästä taas vääntöä koneeseen. Synt.sankari itse epäilemättä teki tunnelman perustan omalla ovelalla tavallaan. (Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Ei tarttenu tankojuoppouteen sortua.)

Eräitten olo koheni tästä kokemuksesta ainakin kolme metriä! Mutta eräät aikovat silti hakeutua antioksidanttiklinikalle tsekkailemaan kilpirauhasjuketteja, vaikka eräitten puolison kulmakarvat nousivat tästä ilmoituksesta lähelle hiusrajaa. Enkä edes vielä maininnut hoidon hinnasta mitään. Ja hiusrajakin on vetäytynyt. Kukaan ei luvannut, että puolisollani olisi helppoa.

Onko tämä todellakin totta

Aika hewletin ja packardin kauan minusta on tuntunut hyvin paljon siltä, etten ole kunnossa. Olen syyttänyt siitä pitkäkestoista ja ankaraa stressiä, rasitusta, murhetta, ahdinkoa, uupumusta. Mutta johan pahimmista on kymmenen vuotta!

Aika ajoin mietin, että oireeni ovat aivan samoja kuin kilpirauhasen vajaatoiminnan tyypilliset oireet. Minullahan todellakin on kyseinen vaiva (autoimmuunitauti nimeltään kilpirauhasen krooninen tulehdus mösösi kilpparini joskus ööh... 6 - 7 vuotta sitten), mutta endokrinologin mukaan Thyroxin, synteettinen T4-hormonivalmiste korvaa täysin oman hormonituotannon. Vaivojeni pitäisi olla jotain muuta. Sitkeä masennus, ahdistus, voimakas PMS, painonnousu ja laihduttamisen mahdottomuus, väsymys, uupumus, aloittamisen vaikeus, iho-ongelmat, tukkakato, palelu... ne johtuvat väkisinkin laihduttamiskyvyn puutteesta (juon itseltäni salaa ruokaöljyä) ja ööh... jostain. (Aika mojova epävirallinen lista oireista on täällä enkä voi ikävä kyllä väittää, ettei suurin osa listan kohdista pätisi jalkapohjien aristusta ja korvien sisusten kutinoita myöten.)

Mitä j**kelia? Tiedättekö, mitä tehtiin ennen synteettistä hormonia, joka tuli kovalla hälinällä markkinoille 1970-luvulla? No, käytettiin hyvällä menestyksellä eläinperäistä kilpirauhaslääkettä. Miksi sitä ei voi käyttää edelleen? Lääketieteellistä syytä ei näytä olevan. Moni kaltaiseni tyroksiinin käytöstä huolimatta vajaatoiminnan oireista kärsivä on saanut siitä merkittävän avun. Armour Thyroidin nimellä myytävä valmiste sisältää kaikkia kilpirauhashormoneja (T4, T3, T2, T1 ja kalsitoniini joista kaksi ekaa ovat epäilemättä oleellisimmat) kun Thyroxin tarjoaa vain T4-kamaa.

Ou veeellll. Toki virallisesta poikkeava lääkitys maksaa paljon kun sille ei ole KELA-korvausta ja ilman muuta joutuu metsästämään lääkäriä, joka haluaa erikoisluvalla kirjoittaa kyseistä pilleritskiä. Mutta haluan itteni takaisin! Jos se on kiinni jostain h*mputin hormoneista, aion ainakin kokeilla, auttaako lääkkeen vaihtaminen. Nyt vain etsimään poppanaista tai -miestä, joka suostuu kirjoittamaan sitä ja teettämään asianmukaiset testit.

Time flies when you're having fun, part 41

Turska ja ahdistus! Vasta viikko alkoi ja nyt tökkää keskiviikkoilta tylsällä vartaalla silmään enkä ole ehtinyt a) tehdä yhdistyshommia valmiiksi ja b) käydä katsomassa sitä Make Naurisväen leffaa. Enkä muutenkaan ole ehtinyt juuri kuin tuskitella, mikä on todella ärsyttävää, koska tämänhetkisessä elämäntilanteessa ei ole akuutteja tuskia aiheuttavia juttuja. H*mmetti. Valitettavasti kaikkien kivojen faktojen osoittaminen ei auta tähän tunteeseen.

Tänään mietin, että tissiliivitkö*) ne puristavat, vai uhkaako flunssa tai allergia, kun niin rintaa kouristi. Ei. Se oli vain tuo psyyke, joka rutisti syrämen kohdalta kudosta ruttuun. Nyt ei ehkä ole häpeä enää pinnalla, vaan jokin muu yleisen epäonnistuneisuuden korvennus. Äiti ja isä pitivät pitkään minua surkeasti epäonnistuneena kasvatuksen tuloksena, mutta en tietääkseni ole koskaan tuntenut velvoitetta yhtyä heidän mielipiteeseensä tässä(kään) asiassa. Jostain olen vain saanut semmoisen mielikuvan sisuksiini. Vähänkö raivostuttavaa.

Tekee mieli punkkua, mutta toistaiseksi olen kaatanut käkättimeen yhden ison mukin lakritsanjuuri-anis-fenkolihauduketta (kun ei kuulemma yrttiliemiä saa sanoa teeksi) joka on aivan sairaan hyvää tällaisen laku-salkkari-ihmisen mielestä ja toisen ison mukin granaattiomena-vadelmalientä. En haluaisi mitään alkoholismeja tähän nyt enää ahin päälle. Enkä ole saanut aikaiseksi mitään pillereitäkään hommata, koska olen lortti, mutta enpä tule pilleristiksikään sitten. Äh.

*) Tissit mainittu.

Vaietaan kahdessa lokissa, mutta ei ilkeästi

Kahden blogin loukussa on yllättävän helppoa olla päivittämättä kumpaakaan. Nerokasta! Olen ns. vähän väsynyt eikä mikään edes huvita. Tämä on todennäköisesti väliaikaista, niin kuin kaikki on vaan. Mutta vielä väliaikaisempaa kuin elo ihmisen huolineen murheineen, koska aina lyttypyttyilyn jälkeen tulee pongahdus normaaleihin mittoihin. Tuleehan?

Luin Virpi Hämeen-Anttilalta tämmöistä tuoreesta Hyvä Törveys -lehdestä, jossa tunnetut tyypit luettelevat kolme voimanlähdettään (9/2008):

Saan voimaa positiivisista ihmisistä. Näitä ovat perheenjäsenet, mutta myös muut. Stressattuna ja masentuneena yritän hakea sellaisia ihmisiä, jotka ovat ilon tuojia: innostuneita, huumorintajuisia ja myönteisiä. Heistä saan voimaa ja he saavat uskomaan elämän merkityksellisyyteen. Jo heidän ajattelemisensa riittää piristämään.

Käänteisesti yritän välttää negatiivisia, arvostelevia ja ilkeästi puhuvia ihmisiä, heidän mielipiteitään ja ajatusmaailmaansa.

Aiemmin minua olisi jo ilskottanut riittämiin juttuidea, jossa haastateltavilta udellaan kolme voimanlähdettä ja olisin jo siitä lohkaissut muutaman valikoidun vinoilun. Nyt en edes hätkähtänyt voimanlähteistä ja sitä paitsi koin samastumista tuohon ilkeyden välttelyyn ja innostuneen, hauskan ja myönteisen asenteen haeskeluun - etenkin masentuneena. Aiemmin olisin saattanut epäillä mokomaa pyrkimystä tylsäksi sievistelyksi, pään puskaan laittamiseksi, teeskentelyksi, hurskasteluksi ja ties miksi. Sillä tavoin olisin lähinnä kai selitellyt itselleni, että olen ihan jees, vaikka ajoittain harrastuksekseni ruiskutan myrkkyä hampaitteni välistä. Selittelyä tarvitsin siksi, että harrastamani ilkeys sittenkin tuottaa sisäistä vaivaa ja kiusaannusta, häpeää ja katumusta. Ja syö naista sisäpuolelta.

Vittuilu on suosittua viihdettä ja ilkeys rakentaa hienon suojamuurin ihmisen ympärille. Ilkeyden tavallisuus tekee vaikeaksi sanoa suoraan asioita, kun helposti epäillään sarkasmista. Yritin kolme kertaa äskettäin bileissä lausua kohteliaisuuden ihanalle naiselle, mutta tämä luuli minun koko ajan vittuilevan! Aargh! Suomessa ei kai olla vielä ihan niin pahalla tolalla kuin Brittilässä, jossa median tärkeimpiä tehtäviä on vittuilla mahdollisimman ankarasti ja laajalti kaikille tahoille ja kansa tietysti seuraa perässä. How boring is that? Ihmisten repiminen ja roiskiminen on helppoa ja tehokasta, toiseen suuntaan toimiminen paljon vaikeampaa, mutta juuri siksi mielenkiintoista. Ja miten tehdä sitä tyylikkäästi ja särmikkäästi sekä tietysti rehellisesti hapanimelyyteen sortumatta?

Itte voisin säästää purevuuden, sarkasmin ja muun vastaavan tehdäkseni aiheellisesta rakenteiden, käytäntöjen, asenteiden ja asetelmien kritiikistä tehokkaampaa ja hauskempaa? Tuskinpa se rakentaa ketään yksityisiä ihmisiä, jos olen heille ilkeä nenän edessä tai selän takana. Eikä se edistä ihmisryhmienkään oloa, jos haukun niitä mehevin sanankääntein. En tosin halua alkaa vältellä ketään sillä perusteella, että hän on nyt hyi liian negatiivinen. Olen nähnyt negatiivisuusleimaa käytettävän lyömäaseena asiattomasti, joten yritän itse olla todella tarkkana ennen kuin alan heilutella leimakirvestä sinne sun tänne. Itsekin sitä paitsi olen aina ollut monenlainen. Innostunut sonnitar ehkä enemmän kuin mörkki örkki.

Balettiraukkaihmisparat

Tosikoinen aloitti tänään balettikoulun. Kuten äskettäin kommenttiloodassakin sanottiin, meininki oli kaukana broileerauksesta. Lapsilla oli niin kivaa, että yksi sanoi melkein paukahtaneensa hauskuudesta. Tänään olin salissa seuraamassa, mutta jatkossa ehkä pitää (pitkin hampain) antaa likalle treenirauha. Luulen ainakin, että on helpompaa keskittyä ohjaukseen, jos ei mude ole paikalla. Kimuli keskittyi varsin hyvin näinkin, mitä nyt välillä haki katsekontaktia ja vilkutteli. Ohjaaja teki vaikutuksen, kun sai 3-4-vuotiaat loistavasti mukaan. Kokemus puhuu? Otin taas pedagogista mallia tai ainakin yritin pelkän kadehdinnan asemesta tehdä niin.

Ostimme eilen balettipuvunkin Tosikoiselle. Ajattelin, että se on joka tapauksessa ihku, vaikka tanssi ei ottaisi tulta, kun tytär haluaa pukeutua lähes päivittäin erilaisiin kostyymeihin. Tarvikekaupassa väitin itsevarmasti myyjälle, että jokainen väri on hyvä, kunhan on vaaleanpunainen. Mutta mitä! Tosikoinenpa halusikin ehdottomasti ferrarinpunaisen puvun! Puvussa on tyllihörhötyskin, vaikka ilonpilaaja-opaskirjat väittävät niiden sopivan paremmin näytöksiin kuin harjoituksiin. Vaan sama tyllityyli oli parilla muullakin ryhmän tytöllä, tosin vaaleanpunaisena. Ilmeisesti hörhöpuvusta tulee heti älyttömän päheä fiilis.

Pukukopissa yksi hyvin tärkeän oloinen tyttö kysyi järkyttyneenä Tosikoiselta, miksi tällä oli tuollainen puku. No, kun halusin punaisen, vastasi T. Tyttö kysyi uudestaan entistä painokkaammin: MIKSI? Tuli ihan oma lapsuus mieleen ja se, miten minimaalisilla jutuilla pystyi herättämään ikätovereissa pahennusta ja tuottamaan skandaaleita seurapiireissä.

Balettihommeli oli minulle aavistuksen mutkikas, koska itse halusin kiihkeästi pienenä tanssikouluun, mutta en päässyt edes kokeilemaan. Yököttää semmoinen, että pannaan mukulat toteuttamaan omia haaveita. Toisaalta yököttää sekin, ettei mukula saa kokeilla jotain juttua, joka on itseltä evätty. Mutta ei kerrota näitä mutinoitani Tosikoiselle. Hän itse halusi kovasti balettiin, hän itse oli sen alkamisesta aivan liekeissä koko viikon ja laski päiviä ja hän itse piti tämänpäiväisestä meiningistä. Hän saa aivan itse muodostaa mielipiteen harrastuksistaan niin kauan, kun liikutaan laillisuuden, järjellisyyden ja siedettävien kustannusten rajoissa.

PS. Otsikko on noukittu isän sanonnoista ja mahdolliset yhtymäkohdat bloggauksessa esiintyneisiin henkilöihin tai tapahtumiin ovat puhdasta sattumaa.

Leffaseuraa?

Kovin olen tottunut itseksenikin leffuroimaan, mutta jos jotakuta hutsittaa lähteä föleen, nyt olisi meininki mennä katsomaan Mika Kaurismäen Sonic Mirror -leffa Niagaraan. Esmes sunnuntaina kello 20.30 olisi aika pädön näköinen näytös. Tiistaina pääsisi viidellä eurolla kello 18.45. Vaikuttaa siltä, että elokuvassa Billy Cobhamin musiikki riehuu valtoimenaan niin brasilialaisten katulasten keskuudessa kuin sveitsiläisten aikuisten autistien eikä suomalaista konserttisaliakaan unhoiteta.

Elokuvan kotisivuilla uhkaillaan, että nuori autistinen mies saattaapi leffassa revetä valtaisaan hymyyn musiikin vaikutuksesta, joten tarvinnen nenäliinapaketin mukaan. Lupaan olla märsyämättä kovin äänekkäästi.

MULLISTAVA TULOS: tuhdit yöunet parantavat viilinkejä

Sanassa kauneusunet lienee vinhasti pyrstöä. Olen nyt valkaissut nenää, syönyt hyvin ja passelisti, liikkunut paljon ja saanut paremmin unta. Peilissä näyttäytyy taas vähän freesimpi kimuli. Ehkä gee ei alkukesästä kaunistanutkaan, vaan se, että geen valmistuessa ja sen jälkeen nukuin kuin murmelipossu?

Taidan taas intoilla asiasta, joka on ollut päivänselvä jo iät ajat kaikille muille. Niinku että riittävä uni on monin tavoin hyvä asia. Eikä monipuolisesta safkasta ja liikunnastakaan ole varsinaisesti haittaa. Ou vell. En ihmettele, jos joskus lääkäreitä kyllästyttää tarjota ohjeita terveeseen elämään, kun niin monelle meistä yksinkertainen asia on niin vaikea ja vaatii kertausta toisensa perään. Tai ainakin yhdelle minulle.

Huvittavaa, miten simppeli voimailuharjoitus antaa saman tien voimantunnetta, vaikka todellisuudessa yhdestä treenistä ei tule vielä suoranaisesti miksikään. Geejaksolla luovuin kuntoilukeskuksen jäsenyydestä, mutta kotonakin voi tehdä paljon, esimerkiksi etunojapunnerruksia, yhden käden soutua käsipainolla, vatsalihasliikkeitä, kyykkyjä, askelkyykkyjä ja alaselkäliikkeitä. Kun on riittämiin omaa painoa, ei välttämättä tarvitse isommin edes käsipainoja tai jumppakummaria muuhun kuin soutuun, ainakaan vielä.

Myös fillaroinnista tulee aivan elvis olo. Vaikka puuskutin enemmän kuin parempikuntoisena kevätkautena, oli äärettömän mukavaa hurauttaa Hervantaan kampaajalle ja lasketella takaisin. Kotimatka-alamäkeä ei lasketa liikuntasuoritukseksi, koska vaati noin viisi polkaisua. Omalla energialla pöhistetty matkanteko tuntuu aina voimaannuttavalta.

***
Mietimme SP:n kanssa taas Ruotsiin muuttamista. Näköjään myös puolisolla pitää olla suunnitelmat B, C ja D takataskussa, tai alkaa ahdistaa, etenkin kun duunissa tuntuu organisaatio ja käytännön työ muuttuvan huolestuttavaan suuntaan. Joka tapauksessa on hyvä idea alkaa virkistää ruotsintaitoja, kun pidän kyseisen maan kulttuuritarjoomuksista, autismikuvioista ja muusta vastaavasta. Opettajan viran saantiin olisi myös edukasta, jos olisi ruotsin opinnot plakkarissa, mutta en tällä erää halua ajatella niin ison opintomäärän päkistämistä. Örks. Sun Äitis tiettävästi kuuntelee ruotsinkielisiä dekkareita, onko muita hyviä ruotsinvirkistysideoita? Reissun päällä kuuntelin radiosta ruotsia ja olin yllättynyt, miten paljon siitä pystyi ymmärtämään.

Shrinkki-pinkki

Katselin kanaalilta muutaman jakson HBO:n In Treatment -sarjaa kiinnostuneena (ja silitin!). Käyn itsekin kerran kuussa kalloa kutistamassa ja harkitsen tiiviimpää jaksoa sitten joskus, kun on tilaa vaeltaa enemmän itsen sokkeloissa. Tiedostan, että tämä on amerikkalainen (tai alkujaan israelilainen) TV-sarja eikä mikään dokumentaari terapiatyöskentelystä. Mutta luettuani kommentteja sarjasta, näyttää, ettei se ole yhtä kaukaa haettu kuin ehkä keskivertoviihteen kuva psykoterapian ammattilaisista ja heidän palvelujensa käyttäjistä.

Se, mikä naulitsi minut tuijottamaan jakson toisensa perään, oli ajatus siitä, että näinkö normaalit ihmiset käyttäytyvät terapiassa. He siirtävät koko arsenaalin tunteita terapeuttiin koko ajan! Ehkä he myös hyötyvät siitä? Itse hyödyn siitä, kun kirjoissa, elokuvissa, musiikissa, kuvataiteessa jne. siirrän tunteita niissä esiintyviin juttuihin tai koen tunteita niiden kautta, mutta terapiassa minulle tärkeää ei ole se, mitä tunnen terapeuttia kohtaan. Tai jos tuntisin jotain voimakasta, se olisi minusta todella häiritsevää.

Terapia on se paikka, jossa haluan täysillä keskittyä minuun, meitsiin, meidulaiseen ja meitsulaardiin. Voin luottaa terapeuttiin, että hän kestää juttuni eikä minun tarvitse miellyttää häntä (tai hänen minua) ja hän on sitoutunut auttamaan minua. Voin pitää häntä älykkäänä ja järkevänä ihmisenä, joka on riittävän vakaassa tasapainossa ja tuntee kiinnostusta ja sympatiaa minua kohtaan eikä pelaa mitään pelejä kanssani ainakaan ilman yhteistä sopimista ja suostumustani. En halua temppuja, haluan tilaa ja ulkopuolisen kuuntelijan apua niiden asioiden käsittelemiseen, jotka muuten jäkittävät liikaa. Saan tuntea kaikki tunteet turvallisessa terapiatilassa, mutta ne eivät liity terapeuttiin, vaan sisäisiin asioihini.

Terapeutin käyttämistä tunteiden heijastimena, elikkäs transferenssia hehkutetaan psykoanalyysissa, mutta näinköhän se on jotain, mitä haluan tai mistä saan hyötyä? Itse tunnen voimakasta ilskotusta joutuessani tunteiden projisoinnin kohteeksi ja vaikka vääjäämättä kaikki heijastavat muualta alkunsa saaneita tunteita kaikissa kohtaamisissaan, voimakas ja epäreilu projisointi on minulle melkoisen kuvottava juketti enkä itse ainakaan halua sellaista tehdä. Vai pystyisinkö leikkimään, että terapiahuone on se paikka maailmassa, jossa transferenssi on oolrait ja voin asettaa terapeutin sisäisissä draamoissani haluamani henkilön rooliin? Sillä tavalla ehkä päästä suoremmin tuntemisen lähteille, vähän niin kuin taiteiden avulla?

Sarjan katsominen oli jotenkin hävettävää (kuten kaikki nykyään), koska se nosti mieleen teini-ikäisen minun, jonka mielestä se olisi varmaan ollut aivan huippu ohjelma. Tekee mieli sanoa muutamia kiperiä sanoja psykobabblen lisääntymisestä maailmassa, tekosyvällisyydestä jne. mutta eivät ne ole nähdäkseni läsnä sarjassa (ainakaan niissä jaksoissa, jotka katsoin), vaikka villiintyneet katsojajoukot saattavat tämmöisiä myöhemmin tuottaakin. Sarjan osissa ihmismäiset ihmiset puhuivat toisilleen. Käsikirjoitus toimii, näyttälijät näyttelevät hartaasti ja hyvin näytöksen toisensa jälkeen kuin teatterissa ja jättivät tilaa toisilleen. Myös katsojalla oli tilaa ottaa vastaan, mitä ihmisten välillä ja sisällä näyttää tapahtuvan koko ajan. Mikään musiikki tai rasittavat leikkaukset tai sekalaisten ympäristön marssittaminen ruudulle eivät häirinneet keskittymistä ihmisiin. Nykyään katson enimmäkseen ohjelmia, joissa ihmisten välinen vuorovaikutus on hyvin pinnallista ja tapahtumat käsittelevät paljolti murhien ratkomista, mutta sitä ei jostain syystä tarvitse hävetä. Hassu meininki.

***
Nyt arvon, uskallanko tarttua äärimmäisen mielenkiintoisen mahdollisuuden poikaseen ja lähteä ehkäpä kehittelemään graduni juketteja oikeasti eteenpäin. Jos mahdollisuuden poikasen jälkikasvusta kiinnostuneita käytettävyysasiantuntijoita hilluu jossain bloginkantaman päässä, keikkoja saattaisi ehkä jopa joskus olla tarjon. Mikä siinä sitten pelottaa? Jos tekee erityisen lähelle ihoa punkevaa työtä, epäonnistuminen on paljon kamalampaa. Mutta, sehän on vain mahdollisuuden poikanen, ei tarvitse huolestua. Ehkä joku muu ottaa sen tehdäkseen ja minä saan iloita inspiraattorina toimimisesta jossain taustalla?

Jatkokertomuksen jatkoa

Nyt etenee jälleen jatkojännäri nimeltään Esikoisen 11-vuotinen oppivelvollisuus, jota kutsun mieluummin oppioikeudeksi*)! Ope ja moni muu luokassa oleva ihminen on sama kuin keväällä. Tilat muuttuivat, mutta ne ovat siinä määrin jäsennetyt, että Esikoinen alkaa varmaankin funkata nopeasti. Koulukyytijännäri on vielä erikseen. Taannoinhan vähän päälle kahden kilometrin matkaan olisi pitänyt käyttää yli tunti ja Esikoisen valtaisien aamuvaikeuksien takia jouduimme kyyditsemään itse, mikä tuotti aikamoista tuskaa ja sumplausta. Kadehdimme välillä vihreinä naapureita, joiden koulupojat tepastelivat itse matkansa lähikouluun alle kilometrin päähän. No, tänä vuonna aamukyytiin tarvitsee hypätä vasta 7.40! On aivan hemmoteltu olo (jos tätä uskaltaa sanoa, ettei tule paha setä tai täti ja ota tätä iloa pois).

Vastaavasti paluukyyti ei tullut tänään lainkaan ja SP toimi koulu- ja päiväkotikyyditsijänä. Taitaa olla vain alkunikottelua. Aikamoinen palapeli tuo koulukkaiden kyyditys sinne sekä tänne.

***
Asiat ovat edelleen aivan hyvin, mutta sisuksissa rusentaa rautakoura sydäntä ja keuhkoja lyttyyn epäreilulla tavalla. En nyt jaksaisi tätä alavirettä ja ahdistusta niin millään! Tänään lupasin aamulla itselleni, että saan vaikka lojua haisten sängyn pohjalla koko päivän, kun ei ole kalenteriin sidottuja asioita. Sainkin sitten tehdyksi yhdistysrästihommia, jumpatuksi ja mikä ihmeellisintä: varatuksi kampaajan! Sain torstaiksi peruutusajan ja bad hair -puolivuotisen loppu häämöttää. Ainakin toiveissani. Lisäksi valmistin perheen mieliksi lihamureketta (jonka uumeniin tuikkasin myös eiliset keitetyt potaatit viipaleina ja vähän savujuustoa) ja p-askartelin tytön kanssa prinsessakruunun ja taikasauvan! Kyllä taas kannatti lupailla itselleen täyttä joutilaisuutta. Yritän samaa huomenna, josko saisin opintorästit reilaan ja rautaa kaipaavat vaatteet sileiksi - tai sitten levätyksi kunnolla.

Omalla nimellä kirjoittaminen käy toistaiseksi kankeanpuoleisesti, mutta jatkan harjoituksia, josko vetreydyn tästä.

*) Vasta 1983 annettiin peruskoululaki, jonka mukaan kehitysvammaisia lapsia ei enää saanut "vapauttaa" oppivelvollisuuden suorittamisesta. Sen jälkeen heiltä ei siis tuosta vain voinut evätä koulunkäyntiä.

Testailua

Olen hieman testannut omalla nimellä kirjoittamista ja se on toistaiseksi takkuista, mutta mielenkiintoista. Katsotaan nyt, miten tämä kehittyy. Eilen en pystynyt kirjoittamaan näkemästäni konsertista mitään, kun en osannut päättää, kumman kanavan kautta julkaisisin. Heh! Päädyin sitten sinne toisaalle. Toisen lokin nimeä pitäisi vielä kehitellä, kun tällä erää se on nimeltään sisäpiirivitsinen. Sori tästä metabloggauksesta, joka ei taida tarjota paljon kiinnostavuutta muille kuin toisille blogiensa kanssa ajoittain tempoileville lukijoille.

Kauran tulevaisuus

On alkanut tuntua tämä blogi aika ähkyiseltä, täydeltä. Jos tämä on tullut valmiiksi ja on aika aloittaa jotain muuta? Olen tuumannut, että voisin siirtyä omalla nimellä polkkaajien joukkoon ja samalla kadota listoilta, heh. Minulla on jokseenkin kuollut blogi osoitteeltaan etunimi.blogspot.com, jonka voisi herättää henkiin ja askarrella tuttujen teemojen parissa siellä. Uutena tulee tietysti mukaan ainakin open sijaisuudet yläasteella, mikä lienee liiankin mehevä aihe. Siitä kertominen edellyttää kyllä aika hyvää rotia. Joka tapaksessa (hieno typo) bloggaaminen tuntuu tarpeelliselta, koska muuten saattaisin vaikka räjähtää. Ja se olisi sottaista. Lapset jäisivät kaipaamaan. Hienot rojektini jäisivät kesken. Ja sitä rataa.

Vaikea juhladilemma

Teoriassa olen sitä mieltä, että maisteriksi valmistumista olisi syytä juhlistaa ihan kunnolla. Käytännössä taas... No niin. Sanotaanko vaikka niin, että kun ei edes briljanttien asentaminen blogiin ota onnistuakseen näistä sisäisistä epäkuntosyistä, miten sitten jotkin oikeat juhlat syntyisivät? Juhlakaluna olo tuntuu hyvin kaukaiselta juuri nyt, vaikka onkin jo parempi olo kuin vaikkapa toissayönä. Shrinkki muuten kannusti myös järkkäämään juhlat, vaikka ei varmaankaan odota kutsua. Jos saisin ajatuksen päästä kiinni, millaista juhlaa haluaisin, pystyisin järkkäämäänkin jotain. Nyt ei vain ajatus irtoa, kun perinteinen baarissa se ja se klo silloin ja silloin ei nappaa, vaikka bonuksena musiikkia saattaisivat ehken soittaa veli ja sen veli. Ehkä menen taas yksin harhailemaan Tukholmaan tai muuhun kaupunkiin pariksi päiväksi? Se on juhlavaa toimintaa, mutta ei juurikaan juhlatuta kavereita ja muita tukijoukkoja.

Aargh, pelkkä juhlan miettiminen väsyttää niin, että olen nukahtamisen partaalla. Vai onko valvotuilla jotain tekoa tämän urvahtaneisuuden kanssa?

On sulla taksikuskin virkahattu etkä mitään virka, Ilpo

Katsotaan, miten tänä yönä käy. Toistaiseksi ei ole vielä ollut ihan valtaisaa ahdistuksen aaltoa näkösällä, hieman vain rinnasta raapii. Huomenna menen shrinkkilään viettämään tämän kuun virallista minäminähetkeä ja sanon muutaman sanasen h-aiheesta. Ennen shrinkitystä aion pyöräillä Esikoisen kanssa koululle hoitopaikkaan ja vihdoinkin viedä hölökohtaisesti täydennysopiskeluhakemukset lipaston laitoksille. SP tyrkytti minulle taas kerran autoa alle, mutku ei huvita. Yritän kerätä huvitusta, sillä sijaisuuksien perässä singahdellessa kaaralle voi tulla käyttöä.

Sain sijaisveteraanikamulta vinkin ja lähetin sähköpostia lähikouluihin, jotta täällä olisi sikainen, jos tarttette. Tosi kiva tyyppi, varmalla oon. Ottakaa mut, mä olen kaupan. Niihin pääsisi fillarilla, kävellen ja bussilla niin näpsästi, että olisi naurettavaa käyttää omaa autoa.

"Äiti, miksi et aja autoa", kysyi Tosikoinen ja vastasin hänelle rehellisesti: "Minua pelottaa ajaa autoa, koska en osaa kovin hyvin." Ja jatkoin siihen malliin, että en toisaalta opikaan, jos en aja. Lupasin SP:lle, että torstaina ja perjantaina treenaan. Jos vain pääsen tallista ulos kolhimatta vehjettä liikaa. SP markkinoi minulle autoa liikuttavasti harva se hetki keskustelun lomassa: "Eikö olisikin mukavaa sinnekin itse huristaa autolla?" Kyllä huomaa, että olen yli 3/4 elämästäni viettänyt täysin ilman henkilöauton läheisyyttä. En osaa ajatella autoilua kovin luontevana vaihtoehtona, vaan mietin automaattisesti muita vaihtoehtoja ensin.

Pienen lähikoulukartoituksen perusteella vaikuttaa muuten siltä, että rehtorit ovat yllättävän miespuolista porukkaa, kun ottaa huomioon, että reksit ovat yleensä opettajia, jotka taas yleensä ovat naisia. Herättää sekalaisia mietteitä, joista yksikään ei ole se, etteikö mies voisi olla todella hyvä rehtori. Ei kai rehtorointia tehdä pukusuolivehkeillä.

***
Yritän olla hairahtumatta kovin seuralliseksi ja välttelen myös blogikommentointia, jos pystyisin välttymään sosiaalisten kontaktien jälkivaikutuksena tulevalta häpeäkrapulalta. Yleensä menen vain tulta päin, mutta if you do what you always did, you will get what you always got. Kokeillaan tämmöistä, jos maltan noudattaa omaa suunnitelmaani. (Varmaan juu.) Okei, on kyllä joitakin ihmisiä, joiden tapaamisesta ei tule sosiaalisuuskrapulaa tässäkään olotilassa, mutta ne on kaikki töissä tai mökillä tai jossain kaukana. Tai sitten naimissa mun kans tai syntyneet meitsulista. Äh, lopetan valittamisen NYT. Asiat ovat oikeasti hyvällä tolalla, sisäpuolella vaan renaa jokin joka on joko korjattavissa tai hyväksyttävissä. Jälkimmäinen vaihtoehto on tietysti aika lailla sirmakasta.

Haha: ja sanoin "ehkä" blogimiittikutsulle. Todnäkkäristi en tule paikalle, mutta on mukava ehkäillä, koska pienen pieni mahdollisuus kuitenkin on.

Alma mater on hottis beibe

Aah, saan opiskella kirjallisuutta ensi vuonna. Lukio-opettajan pätevyydestä puuttuu Shakespeare-kurssi ja sekä britti- että amerikkalaiskirjallisuuden kurssit 1900-vuodesta nykypäivään. Lisäksi saan pää sauhuten opiskella enkun historiaa. Aika maukasta, joskin osa suurin noista sisällöistä on todellisudessa kuitattu jo aikapäiviä kirjallisuustieteen ja käännöstieteen puolella. Ja meidän laitos tuppaa teettämään aina karseita esseemääriä.

Kasvatustieteen puolella saan vääntää vielä muhkeita raportteja sekä esseentynkää ja pari perusopintojen kurssia, joita tietysti tarjotaan vasta kevätpuolella. Toivottavasti kirjoituskuntoni on loman aikana palautunut. Viimeinen essee, jonka rustasin kasaan kaikkien jättimäisten kirjoitusurakoiden päälle, oli jokseenkin kehno. Näyttää siltä, että saan vielä tämänkin lukuvuoden opiskella aika runsaasti, mutta mitään vastaavia paineita ei pitäisi oleman kuin viime vuonna. Ja minähän kumminkin selvisin viime vuodesta ihan kunnialla! Ainakin omasta mielestäni.

Opiskelu on huippua. Sunnuntainen sanomalehtien työpaikkaosastojen selaaminen on hieman pulmallista. Tahtoo aina lipsahtaa sinne opiskelupaikkojen selailun puolelle, vaikka minun pitäisi katsella opettajapaikkoja. Ehkä on pakko lähteä jossain vaiheessa tekemään kasviksen maisteroitumista, mutta ei kerrota vielä SP:lle. Strukturoidun opetuksen ja muiden autismikuntoutuksen periaatteiden soveltaminen tavallisessa perusopetuksessa (muuten vain sekä inkluusion tukena) tai jokin vastaava olisi aika kova sana tutkailun kohteena. Kunhan ensin hoidan tämän opettajan mahtipätevyyden plakkariin.

Aina pitää olla suunnitelmia. Lisäsuunnitelmia, vaihtoehtosuunnitelmia, jatkosuunnitelmia. Tavoitteita, haaveita, unelmia, jännittäviä mielikuvia. Ei niitä ole pakko saada, mutta pelkästään tuolla mielen pohjalla ollessaan ne auttavat pysymään vetreänä ja suuntaamaan uusiin seikkailuihin.

Olin ajatellut, että selviäisin näistä syksyssä, mutta taitaa vierähtää koko vuosi, kun kursseja ei kerta kaikkiaan ole tarjolla. Hmph. Teen syksyllä kaiken mitä voin ja sitten keväällä keräilen loput. Jos siis täydennysopiskeluhakemukseni hyväksytään. Jos ei hyväksytä, saattaa pollani paukahtaa. Minähän pääsin seulasta läpi ja sain luvan hoidella aineenopeopinnot kahdessa vuodessa. Mutta kaipa maalimassa on sitten jokin instanssi, joka ottaa viittä vaille valmiin open valmistumaan.

Jatkuu jatkuu jatkuu

Koko pitkä päivä oli taas normaali ja kiva. Esikoinen pääsi kaivatun puheterapeutin luo ja Tosikoinen sai prinsessakruunun ja minä sain aikaiseksi hiukan edistää juttuja. Muutenkin oli kaikenlaista tyydyttävää ja mukavaa päivän mittaan. Ja nyt taas tiedän, ettei uni tule, jos menen vuoteeseen. Pyörin kyljeltä toiselle ja ähkin sisäänpäin tuskissani, ettei SP turhaan herää. Ei hänkään voi auttaa sen enempää kuin nyt jo auttaa, mikä on aikas paljon.

Kun nyt istun tässä olkkarissa, saan vielä kokea huonoa omaatuntoa, sillä Esikoinen heräsi kesken uniensa ties mihin mikrokokoiseen rapinaan (olen kovin hissukseni) eikä luultavasti saa unta taas pitkän pitkään aikaan. Sitten hän herää normaaliin aikaansa aamulla (aikaisin) ja on silmät sikkaralla ja silmänaluset tummana. Ja käyttäytyy päivän mittaan kummasti, sillä väsyttää, mutta ei pysty nukkumaan. Ihan kuin joku... ääh, en muista nyt kenellä on samanlaista.

Päivällä jaksaa suhtautua huumorillakin massiivisen häpeäkorvennukseen, mutta yön pimettyä hymy hyytyy, kun huomaan, ettei taida flaksi käydä nukkumatin kanssa. Kaikkea, mitä mieleen juolahtaa, voidaan käyttää todisteena minua vastaan häpeäoikeudenkäynnissä. Ja asianajajani luultavasti pettää minua nukkumatin kanssa. Kumpaakaan ei ainakaan näy täällä päin. Ei kukaan, ei mitään, ei missään, ei kukaan, ei mitään. Missään. Koskaan.

Tämä on kuin Jekyll ja Hyde pahasti pieleen menneenä versiona. Päivisin ollaan hyvinkin siivosti, mutta öisin häpeän kuin hullu. Rahat takaisin! Tai alkaisi se koulu, niin menisi tämä koulunalusangstin huippukausi ohi. Ja niinhän se alkaakin - viikon kuluttua.

Hävettävä häpeäminen

Epäilen, että tämä loppukesän (koulu-) ahdistus on vuodesta toiseen enimmäkseen häpeää. Hävettävää! Tunnen olevani hävettävän nolo ihminen. Kaikenlaiset muistikuvat välähtelevät tajuntaan ja pakottavat irvistämään ja ähkimään häpeästä. Täsmälleen kuin lapsena, kun valvoin öitä mäystäen kaikkia typeriä mokiani, joita ihmisiä kohdatessani tein. Ajattelin, ettei kannata yrittää, kannattaa mieluummin erakoitua, kun ei vain voi onnistua. En ole paha, olen vain idiootti. Häpeäminenkin hävettää. Luultavasti sinua, joka luet tätä, vähän hävettää myös vähän tämä häpeämisjuttu.

Jo äidinmaidossa imuroimaani tapaan ajattelin tietysti, että tähän vaivaan on oltava kirjallisuutta. Minulla on lapsenusko osuvan kirjallisuuden kaikkea edistävään voimaan. Jota myös kokemus tukee, ainakin minun mielestäni. Muistelin, että Jouko Turkalla ainakin on Häpeä-niminen kirja ja googlasin sitä, mutta lukemani tekstin perusteella en määräisi sitä itselleni, jos olisin Tri Häpeä. Otan mieluusti häpeällisiä kirjavinkkejä vastaan! Anonyymina vaikka, jos muuten on liian noloa.

Tekstissä oli hieno lopetus, jossa aprikoitiin, että häpeän vastakappale voisi olla (kunnian asemesta) nöyryys. Nöyryyden ajatteleminen tuntuu heti lieventävän häpeän korvennusta rinnassa. Tähän taitaa perustua myös ei-kukaan-mantran rauhoittava voima? Oleellista on kuitenkin se, ettei vahingoita ketään, ei se, missä kunnossa tärkeilevän minä-minän abstrakti kunnia-niminen hommeli on.

Onneksi nämä öisin kalvavat ahdistukset eivät estä elämästä ja tapaamasta ihmisiä päivisin. En missään nimessä halua erakoksi kun on sellaisia tyyppejä kuin tänäänkin tapaamani, joiden kanssa ajatukset lämpenevät ja jutellessa ne tanssivat ja loikahtelevat ihmiseltä toiselle.

***
Huomenna on taas tiedossa päivä lasten kanssa. Surettaa jo, kun loma loppuu kohta emmekä saa olla näin vapaasti ja runsaasti yhdessä. Yritän pakastaa tätä tunnetta rasiassa ensi kesää varten, niin ehkä loma ei hermostuta enää niin paljon etukäteen. Senkin huolestusenergian saan käyttää johonkin tarpeellisempaan, kuten vaikkapa häpeäm... ääh.

Vouhotuksen aika koittaa kohta

Pieni ihminen kohtaa maailmassa asioita, joita ei oikein pysty ymmärtämään. Jotenkin aivoja venyttämällä pystyy ymmärtämään sen, että tyypit haluavat katsoa toisten tyyppien pinnistelevän ja jännittää, kuka niistä pinnistää parhaiten (joidenkin arbitraarisen tuntuisten sääntöjen perusteella). Isäni yritti kärsivällisesti selittää, miksi ponnisteleva ihmisruumis on myös esteettinen. Voiman ja taidon osoituksen seuraaminen herättää tunteita ja noin pois päin.

Mutta miksi helkkarissa siitä pitää vouhottaa kuukausikaupalla ennen, aikana ja varmaan jälkeenkin. Miksi siitä pitää tehdä jumalaton koneisto, joka polkee alleen kaiken ihmisoikeuksista ja ympäristönsuojelusta lähtien. Siksi että viihde on hyvä bisnes. Ja hyvä bisnes jyrää kaiken muun. Myös eräiden pienten ihmisten pienet suosikkitelkkariohjelmat.

Onneksi kotonani asuvat ihmiset eivät vouhota olumppialaisista. Tuo yksi iso kaiffa katselee joskus mielellään, kun raavaat äijät juoksevat nahkakuulan perässä, mutta ei hänkään siitä vouhota. Ainakaan minun kuulteni. Eikä hän esitä, että se on jokin säkenöivän älykäs laji. (Ks. myös Pikkukiviä-blogin kirjoitus aiheesta.)

Sinun omaksi parhaaksesi

Tänään sain äärimmäisen mielenkiintoisen lukusession verkossa, kun aloitin Amanda Baggsin Ballastexistenz-blogin kirjoituksesta Internet eugenics (jossa on erinomaisia pointteja) ja jatkoin sen linkeistä lukemaan jutun trolleista, The Trolls Among Us, jonka on kirjoittanut Mattathias Scwartz.

Trollit ovat käyneet tutuiksi monissa muodoissaan siitä lähtien, kun aloitin joskus 1992 seikkailut Internetin sekalaisissa sosiaalisissa tarjoomuksissa osallistuvana tarkkailijana. Scwartz kuvaa monta pykälää synkempää ja tuhoisampaa trollausta kuin se, mitä itse olen kohdannut. Useimmiten tapaamani trollit on tarkoitettu nolaamalla hauskuttamiseen, provosointiin tai riidankylvämiseen "liian" kivaan ja sopuisaan nettiyhteisöön. Artikkelissa kuvataan lisäksi järjestelmällistä vainoa, tietomurtoja, henkilötunnuksen väärinkäyttöä, puhelinhäiriköintiä ym.

Oli trolli millainen hyvänsä, paras tapa suhtautua siihen tai häneen on: DNFTT, Do not feed the troll, älä ruoki trollia. Usein mikä tahansa reaktio paitsi täydellinen ohittaminen ja välinpitämättömyys ruokkii trollia. Suomalaisessakin blogimaailmassa trolleja vilistää, kuten esimerkiksi Minhin ja Turistin blogeista on nähtävissä. Molemmat ovat käyttäneet blogin ylimmän hallitsijan oikeutta viisaasti ja poistaneet pahimmat trollit näkösältä. Eli noudattaneet DNFTT-sääntöä. (Jos jollakulla on vinkata kerättyä tietoa suomalaisesta trollimaailmasta, ottaisin mielelläni vastaan.)

Kannattaa muistaa, että trolliksi ei pidä leimata mitä tahansa erimielisyyttä, kärkeviä sanavalintoja tai viestinnän kömpelöyttä. Jos sinä et pidä jostakin, se ei välttämättä ole silti trolli. Toisaalta, jos ei syötä trolliksi turhaan luulemaansa juttua, ei itsekään muutu trolliksi tai trollaajaksi.

Sitten lopulta päädyin Ballastexistenzin kautta myös Jim Sinclairin innostavaan kirjoitukseen Autism Network International: The Development of a Community And Its Culture. Aah. Autistien yhteisö tai autismikulttuuri voivat kuulostaa tosi oudoilta holhoavaan asenteeseen tottuneista ei-autisteista. Ja miten muka autistit voivat toimia yhteisössä? No siten. Katsokaa sieltä artikkelista.

Oli erittäin mainiota lukea, miten autistit pääsevät jutun juureen esimerkiksi juuri erityispiirteittensä kautta ja kuinka he saattavat jakaa omia stimejään. Näitähän eivät aistikokemuksiltaan rajoittuneemmat yksilöt usein tajua. Mitä hienoa voi olla Coca-Cola-tölkin punaisessa (nimenomaan siinä, kun vastaavaa ei ole muualla)? Aisteiltaan köyhät usein kuvittelevat, että todella voimallisiin, tajuntaa räjäyttäviin aistikokemuksiin tarvitaan huumeita tai vastaavia. Raasut.

Lisäksi olin erityisen voimaperäisesti ilahtunut siitä, miten haluttomia tekstissä kuvatut ihmiset olivat jakamaan autisteja vuohiin ja lampaisiin, eli "korkeatasoisiin" (High-Functioning Autist, HFA) ja "syvästi autistisiin" (Low-Functioning Autist, LFA). Täällä Suomessa joskus törmää siihen, miten "korkeatasoisissa" autismikirjon piireissä halutaan tehdä pesäeroa vaikeasti kommunikaatiovammaisiin autisteihin. Ikään kuin kommunikaatiovamma yhtäkkiä tekisi eristämisen, holhouksen tai ihmisoikeuksien polkemisen hyväksyttäväksi.

On kauheaa, jos autismin kirjon porukoissa aletaan asettaa autisteja ja ASseja vastakkain, kun koko yhteen koottu voimakin on toistaiseksi aivan liian vähäinen läheskään vastaavan tason painostukseen kuin vaikkapa näkövammaisilla tai monilla muilla vammaisten edunvalvontajärjestöillä. Itse ääntelen aina kaikkien autismin kirjon ihmisten puolesta, kun tuntuu olevan tarvis enkä odota vähempää muiltakaan toveritskeilta.

Mutta siis. Minulla oli kirjoittamista aloittaessani yksi ainoa syy ryhtyä bloggaamaan ja annoin otsikonkin sen mukaan, mutta en ole vieläkään päässyt siihen! Ja perheen kanssa pitäisi mennä ostamaan mansikoita torilta. Höh! Sinclair kertoo tuossa kirjoituksessaan, miten autistien oma yhteisönmuodostus ja mielipiteiden julkituominen alettiin kokea uhkaavaksi autismipiireissä (jotka ovat perinteisesti ammattilaisten ja autistien läheisten käsissä). Yksittäiset verbaaliset autistit olivat piristäviä ja kivoja, mutta joukkona he alkoivatkin pelottaa joitain tahoja. Sinclair luettelee kolme erilaista taktiikkaa, joita yleensäkin vahvoja vammaisryhmien edustajia vastaan käytetään:

1. Kielletään, että yksilö on lainkaan kyseisen vammaisryhmän jäsen. (Kaikki julkkisautistit ovat saaneet kokea tätä. Tuoreimpana näkemänäni esimerkkinä oli Amanda Baggs, jonka autistisuutta yritettiin kovasti kiistää.)

2. Esitetään, että yksilö on ehkä vammaisryhmän jäsen, mutta niin poikkeuksellinen, etteivät hänen puheensa ole mitenkään relevantteja koko ryhmää ajatellen.

3. Väitetään, että koska yksilö on vammaisryhmän jäsen, hänen puheensa vain heijastavat hänen vammaisuuttaan eikä niitä näin ollen tarvitse ottaa huomioon.

Kätevää, eikö? Vastaavia konsteja on tietysti käytetty vammaisryhmien lisäksi myös muihin oikeuksiaan perääviin tahoihin suffrageteista etnisiin ryhmiin. Kun on niin epistä, että ne alistetut jengit käyvät itse vänkäämään eivätkä ole kiitollisia siitä, mikä valtaporukan mielestä on heidän omaksi parhaakseen. (Koko artikkeli kannattaa lukea, siinä on vaikka mitä jännittävää ANI:n vaiheista, joita on mielenkiintoista tarkastella meikäläisestä näkökulmasta. Meillä on kuulkaat vielä matkaa.)

Graduaalinen meininki

Vähänkö olin eilen reppava, kun siivosin vaatehuoneesta hyllyn. En saa aloitetuksi ensimmäistäkään siivouselettä vaatehuoneessani, kun tuskittelen, miten hirveä sekamelska siellä on ja kuinka järkyttävän kaamea homma, josta nousen lopulta silmät tomaatteina ja nenä aivastuksia tulvien. Sitten sanoin itselleni, että otan antihistamiinin ja setvin vain yhden hyllyn, niin ei voi olla liian kamalaa. Eikä ollutkaan. Siivosin heti perään toisenkin hyllyn! Enkä harmittele niitä hyllyjä ja vetolaatikoita, jotka odottavat vielä kieli pitkällä setvintää, vaan iloitsen näistä saavutuksista. Nyt pitää viedä kasa vaatteita kierrätykseen ja toinen kasa lapsityövoimalle, joka leikkelee niistä riepuja.

Psyykkaan itseäni, että saan tehdyksi edes jotain. Ihan tein kuin gradunväännössäkin. Naputtelen vaikka vartin, ei ole pakko enempää. Sen verran, ettei pääse kokonaan unohtumaan ja pölyttymään. Ja sitten tuleekin kirjoitetuksi kolme varttia täpöillä, tunnelma koholla ja ajatus suihkien. Tai edes mäystää sen vartin gradutiedostoa, jottei geen muisto haalene ja prosessori vähennä g-raksutustaan. Ja sain koko homman valmiiksi tai ainakin siinä määrin valmiiksi, että sen pystyi ilman aivan törkeää turskaa palauttamaan.

Liiallisella täydellisyyden tai valmiiksi saattamisen vaatimuksilla rakennan itselleni ansoja ja vajoan kohta saamattomuuteen. Ei kukaan kuole, jos en saa kaappia järjestykseen tai gradua valmiiksi. Mutta aikaa kuluu valtavia määriä, kun etsin kuteitani pää ja peppu punaisena sekä tuskittelen, että se gradukin pitäisi tehdä.

Immeisille sopivat niin erilaiset tekemisen tyylit. Onneksi melko pienellä vaivalla oman systeeminsä on pystynyt sovittamaan muiden huushollin asukkaiden systeemeihin ja kokonaisuus toimii mukavasti. Siivouspäivä ei sovi minun sisuskaluilleni ollenkaan, vaan valuttaa ne täyteen ankeuden lyijyä. Kai ne harvat siivouspäivät olivat mudelleni niin tuskaisia siinä kaaostalossa, että kaikki muutkin saivat osansa kärsimyksistä. Kauhea syyllisyydentunne painoi lapsenharteitani, kun en osallistunut tarpeeksi (mistä muistettiin aika paljon kertoa), mutta toisaalta myös halvaannuttava avuttomuus, kun kukaan ei opastanut, mitä, miten ja missä pitäisi tehdä.

***
Tänään ruokakaapit ammottivat ihmeen tyhjinä ja leipäkin oli käytännössä lopussa. Mutta Tosikoinen sai idean: mennään eväsretkelle! Eväsruoaksi on ihan järkevää pakata jämäksi jäänyt kalkkunanpala sormin syötävinä viipaleina, pari keitettyä perunaa, viimeiset ruisleivän palaset, porkkanaa tikkuina, onneton kurkunpätkä tikkuina, keitetty kananmuna, banaania, kuitukeksejä ja mehua. Ja se maistuu järjettömän hyvältä tietysti, kun on fillaroitu huippuun leikkipuistoon, jossa saa lounastaa puupöydässä harmaan, mutta ripsimättömän taivaan alla. (0 auringonpimennystä näkösällä.)