Juuri kun mietin, että kas kun en ole päässyt sijaistamaan vähään aikaan...

Puhelin soi ja siellä sanottiin, että saattaisin saada pestin vuoden loppuun asti! Tai siis tietenkin siihen pisteeseen, kun koulut menevät joululomalle. (Voisikohan tuosta neuvotella? Tosi epäreilua tuommoinen säästö, että sijaisilta evätään lomat, vaikka työ on ihan yhtä raskasta.) Erityisopen hommaa! Olen yhtä aikaa innoissani ja spennaan kuin hirvi. Iik, mihin ovat kadonneet kaikki tietoni luki-hommeleista? Vain se tieto vaivaa mieltä, että siihen on kaikenlaisia konsteja olemassa. Rauhoittelen itseäni. Käydään nyt ekaksi siellä haastattelussa ja sitten ylihuomenna vasta hermoillaan, jos ollaan päästy itse duuniin käpäläksi. Ja konsultoidaan kaikkia mahdollisia. Esmes lukineuvola vaikuttaa erittäin lupaavalta taholta eikä siellä koulussakaan tarvitse yksin itkeä ollenkaan. Toivottavasti saan paikan!

Jos saan paikan, koko aikataulu menee hyrskyn myrskyn tai ainakin heikun keikun. En halua ottaa lautaselleni analyysin kokoista jättipalasta kun siellä on jo valmiiksi erityisopetuksen kokoinen palanen. Vaalimökkiajatkin joutuu rukkaamaan ja sen semmoisia. Kunhan safkahuolto pysyy hyvänä, en ole liian huolissani.

Ohessa huolellisesti rajattu kuva lempparipaikka-olohuoneesta, joka on joutunut Tosikoisen systeemien valtaan. Epämääräinen juketti etualalla on suuri talo, jonka alta milloin mistäkin saattaa yllättäen putkahtaa pieni pää morjestamaan. Äitikin pääsee kylään ja saa muhkean kestityksen, mm. kahvia, vövvöä ja suklaakeittoa. Kuvan ottamisen aikaan tytär suorittaa pakollista palvontarituaalia viihdealttarin edessä, jotta telkkujumpan jumalattaret pysyvät suotuisina. Huom. suunnattoman massiivinen kuvaputkitelkkari, joka aiheutti minulle pitkään hallitsemattomia naurukohtauksia, kun se vain on niin iso. Ruah. SP jorisee joutavia litteistä telkkareista, mutta minähän en luovu roppareijosta ennen kuin se joskus lopullisesti lopahtaa.

(Kuvassa näkyvä asu herättää ajoittain keskustelua, koska Tosikoisen pitää välillä päivitellä, miten se on minun mielestäni mukamas karsean värinen, kun hänestä se on tosi ihana. No kun ihmiset vaan tykkäävät erilaisista asioista, toteamme joka kerran.)

Aamiainen, josta naapurit ovat kateellisia

Muutaman kerran viikossa syön kuin lintu: pari kertaa oman painoni verran. Ei kun, väännän pirtelön tai oikeastaan tuorepuuron kasasta erilaisia siemeniä, marjoja, hedelmiä ja rahkaa tai jugua sekä tietysti öljyä. Tämä vehjes ei todnäk maistu kaikille (etenkään oikein suolaisen ja makean ystäville), mutta minä kun olen hulusmaanina pähkinöihin ja siemeniin, kyl maittaa.

Ensimmäisessä kuvassa näkyy myös käteni, kun härnään takapihan lintuja heiluttelemalla liotettuja siemeniä keittiön ikkunassa. Hähä! Toisessa kuvassa sapuska alkaa olla surauttamista vaille valmis ja kolmannessa kuvassa saan viettää luksusaamua yksin kääriytyneenä peittoon ja lukea lehteä, töllöttää aamutöllöä sekä rasvailla käsiä. Kuvassa näkyy myös hippituulella käyttämäni kukkamuki.

Tämän päivän aamuainen oli myös täysin loistava: ruisleipää ja sen päälle keko tonnikala-raejuusto-rypsiöljysekoitelmaa (joka näyttää rumalta mutta maistuu hyvältä) ja salaatinlehtiä, iso tomaatti lohkoina ja paprikaa. Aioin ottaa siitäkin valokuvan, kun vihreät ja punaiset olivat niin upeita sinisellä lautasella, mutta ajattelin, että alan hurahtaa liiaksi. SP vihjailee samansuuntaisia, vaikka kyllä oikein mielellään syö valmistamiani safkoja. Hmph!

Tässä osittaisia vastauksia jälleen Jennin, Jospan ja Violetin kuvatusidiksiin. Vielä on laarissa odottamassa Liioliin kysymä kommunikaatiokuva-kuva, loput kaffemukit, kukkiksen kysymä fillari & jääkaappi, lounas ja katan ehdotteleiksema kodin paikka, josta tykkään. Käsikuvia olisi myös hauskaa räpsiä enemmänkin. Katselin lapsuudenkuvaa, jossa käteni näkyvät hyvin ja hyvin tunnisti.

Terve annos paranoiaa ruoan höysteeksi

Kääk. Katsoin Teemalta ruokavalioihin liittyvän dokumäntin Dieettisota (Der Diät-Krieg) muikkuja paistaessani ja nyt olen taas aivan turskissani saamastani tiedosta. Etenkin häröttää se, miten paljon meidän ruokavaliosuosituksemme perustuvat Jenkkilän suosituksiin, jotka puolestaan perustuvat ihan zitusti paikallisten elinkeinoelämän lobbareiden ahkerointiin. Kiitos usalaisen maatalouden edustajien ahkeran lobbauksen, heikäläisessä ravintopyramidissa on isoimmassa kerroksessa hiilihydraatteja. (Nythän meiduleiden lautasmallissa on puolet kasviksia ja neljännes hiilareita elikkäs potaattia tai vastaavaa sekä neljännes proteiinia.)

Ne maajussit, jotka hoitavat myös karjaa, saattavat nauraa partaansa. Onhan vanha ja tuttu viisaus, että karjan saa luomukonstein lihomaan nopeiten, jos sen pitää mahdollisimman vähällä liikunnalla ja tuppaa täyteen hiilareita. Ihan kuin tuossa asetelmassa olisi jotain tuttuja? Hmmm? Terv. nimim. tyypillinen suomalainen, jonka mielestä löhöasento sohvalla on aina asentojen top 3:ssa.

Aika järäyttävä oli se tutkija, joka sanoi, ettei ravitsemusalalla voi luottaa mihinkään, koska kyseessä on suunnaton bisnes eikä puolueettomia tutkijoita juuri ole olemassa. Valtiollisiin suosituksiin myös vaikuttavat elinkeinoelämän edustajien lobbarit häiritsevän paljon (esmes Saksassa, jossa dokkari oli tehty).

***
Olen ollut omasta ruokavaliostani todella onnellinen eikä näytä perhettäkään ainakaan kiusaavan! Tekemäni ruoka on maukasta, värikästä ja ihanaa, kokkaushimoni on yltänyt uusiin sfääreihin. Eilen tein hirveän päälärillisen papusalsaa, joka on killeri. Söin sitä paistamieni muikkujen kanssa viimeksi ja skulasi täysillä (enkä kaivannut perunaa tai leipää). Tässä sen ohje:

Tölkillisen verran kypsiä mustasilmäpapuja
Sama määrä mustapapuja (minäpä keitin näitä ison kasan äskettäin ja pakastin, joten ei tarvinnut ottaa tölkistä, huuhdella, kuivatella jne.)
Kypsiä maissijyviä (pari desiä myös pakkasesta otin)
Puolitoista-kaksi sipulia pilkottuna (mulla puna- ja keltasipulia)
Tuoreita tomaatteja pilkottuna tai tomaattimursketta (kuten minulla laiskiaisella)
Valkosipulia pilkottuna 2-3 kynttä
Purkillinen jalapenoja palasina tai mieluiten muutamia tuoreita chilipalkoja
Erivärisiä paprikoita, mulla puolikas keltainen ja puolikas punainen kun kävi pääläristä tila loppumaan

Kastike: rontti puoli desiä hyvää öljyä, mulla oli puolet oliivia ja puolet rypsiä
Sitruunan tai limen mehu
(Tiraus valkoista balsamicoa)
Jeeraa eli juustokuminaa puoli tl (tai enemmän jos tykkää)
Suolaa ja pippuria joitakin rouhauksia myllystä (helppoa lisätä myöh. joten ei kantsi liioitella)

Kaikki aineet sekoitetaan ja annetaan makujen tasoittua kannellisessa astiassa jääkaapissa vähintään yön yli. Ennen syömistä silputaan vielä sekaan tuoretta korianteria eli cilantroa. Salsaa voi kauhoa suuhunsa maissilastujen avulla tai sillä voi täyttää munakkaan tai (jos semmoisia harrastaa, hehe) tortillalätyn tai nauttia ruoan ohessa salaattina tai salaatinlehtiin käärittynä välipalana jne. jne. Kaunista, raikasta, maukasta ja ihanata eteläamerikkalaistyylistä sapuskaa. Otin ohjeen pohjan Allrecipes-sivuilta. Papuja passaa vaihdella ja parasta on tietty, jos kaikki kypsentämättömät osaset ovat tuoreita eivätkä tölkeistä napattuja ja valutettuja. Alkuperäisen ohjeen "Italian-style salad dressing" vaikuttaa minusta epäilyttävältä. Ei meillä Suomessa ainakaan tule sellaisia italialaiskasteja vastaan, joita voisi ajatella kyseisessä salsassa.

PS. Lisään tähän myöhemmin Jospan tilaamat aamiaisen ja lounaan kuvat. Fotaillessani konkretisoitui, että syön HYVIN ja on tehnyt mieli kuvata kaikki ateriat ihan omaksi huviksi, kun ne näyttävät kauniilta. Hehe. Mut vaa'an lukema on pudonnut lisää ja huolestun kohta, jos se suuntaus jatkuu. Ei nyt ole tarkoitus laihtua nopeasti ja menettää lihasta ja luuta! Enkä ees yritä laihtua! Olen tainnut olla turvotuksen vallassa pitkään ja se turbootti lähtee veke. Sen voin hyvinkin hyväksyä.

Hurmaa vieras nainen puhtailla ruiskuilla

Kuinkahan usein maksutonta ruiskujakelua järjestämässä ollut taho saa spontaanin ilakoivaa palautetta tästä toiminnasta? Tämmöinen tapaus sattui eilen, kun olin siilibeiben kanssa baarissa ja ajauduimme juttelemaan henkilö virkahenkilön kanssa. Havaittuaan ilahtumiseni henkilöhenkilö kertoi, miten paljon rahaa ja kärsimystä on vaatimattomienkin arvioiden mukaan säästynyt 10 vuotta juuri täyttäneen jakelusysteemin takia. Vaihdoimme myös muutamia lämpimiä sanoja tupla- ja triplaprobleemoista (päihde-, mielenterveys- ja neurologiset pulmat), joilla paiskattuja ihmisiä epäilemättä yrittää maailmalla pärjätä ilman tukea. Sitten henkilöhenkilön kaveri ryytyi ja kävi epäkohteliaaksi, joten tiemme erosivat. (Soininvaaralla on muuten viime vuodelta mielenkiintoinen juttu tästä aiheesta ja muustakin. Ks. blogi.)

Siiliksen kans oli aivan huippua ja kotiuduinkin ajoissa, mikä myös oli toppenia, koska ehdin vielä nyhjöttää SP:n kanssa telkkarin ääressä. Ja sehän on lempiharrastukseni. Mainitsen sen jossain vaalikoneessakin, hehe, kuten satunnaisen baarittelun. Jos minulla olisi PR-avustaja, hän olisi varmaankin melko yrmynä. Ei maar ole rynaamista töllöttää töllöstä Kettua tai istua baarijakkaralla olutmuki kourassa ja pörinöidä ihmisten kanssa.

Jospalle suunnatussa kuvassa on Thai & Laosissa nauttimaani päivällistä muistuttavaa safkaa (kännykällä ei saa hämärässä kaksisia fotoja). Myöhemmin tulossa myös eilinen lounas, tänäinen aamupala ja liuta kahvikuppeja.

PS. Poltin nolla röksöä eikä tehnyt edes mieli! Hyvä mä!

Tosikoisen kehityskeskustelu numero jotain

Niin paljon kuin irvihammasta kutittaa tuo sanahirviö varhaiskasvatussuunnitelmaneuvottelu, on sanottava, että hyvä on kokoontua päiväkodin aikuisen kanssa silloin tällöin rauhassa juttelemaan lapsen kuulumisista. Päivittäin on myös syytä vaihtaa kuulumisia, kun mahdollista, mutta aikuisten kesken ilman ulkopuolisia korvia pystyy ihan eri tavalla syventymään asioihin.

Oli mielenkiintoista kuulla, miten kotona ihan kunnolla tahtova, puolensa pitävä ja vain kooltaan pientä olemustaan rinta rottingilla manifestoiva lapseni on päiväkodissa yllättävän paljon kaverien vietävissä. Kaverit ovat enimmäkseen vuotta vanhempia ja likka ei ole aiemmin hengannut jengissä, vaan enemmänkin kaksikkona bestiksen kaa, joten osa arkailusta menee sosiaalisten kuvioiden opettelun piikkiin.

Päiväkodin kaverikuviot ovat erilaisia kuin kotona tai muualla, joten opettelua tarvitaan. Sen vain ei tarvitse mennä niin, että muut vievät ja likka tottelee. Tämä asetelma oli käynyt kotonakin ilmeiseksi tyttären puheista. Pidän pään kylmänä, mutta silti lausun valittuja sanoja. Esmes yksi hyväkäs alvariinsa kiristää milloin milläkin asialla. "Jos et tee niin, et pääse mun synttäreille", hän saattaa sanoa ja muut yrittävät innolla olla mieliksi. Aargh. Sittemmin kävi ilmi, että kiristäjän seuraavat synttärit ovat vasta 2009 alkusyksystä. Ruah. No. Aikuiset päättävät näistä asioista vaikka synttärisankaria mieluusti kuullaankin, kerroin lapselle. Keskustelemme aika usein henkevästi teemasta mitä on kiristäminen ja miksi sellaiseen ei kannata alistua. Ja miksi sitä ei myöskään itse passaa harjoittaa. Ja huom. päiväkoti on myös puuttunut tilanteeseen useasti (ja jos oikein arvaan, vanhemmat myös).

Tosikoinen on eto epeli leikkimään, eli ahkera ja tunnollinen duunari, koska leikki on lasten työtä. (Työ on puolestaan suomalaisessa kulttuurissa kaiken ihmisyyden mittari. Kertoi minulle eräs virolainen maahanmuuttaja ja saattaa olla oikeammassa kuin haluaisin uskoa.) Oli hauska kuulla eloisaa kuvausta monipuolisista ja polveilevista leikeistä, joissa käytetään paljon tilaa ja välineitä sekä mielikuvitusta tietysti. Jos leikki onnistuu kotona ilman kaveria tai meidän kääpien kanssa, tottahan se rehottaa otollisessa kaverimaaperässä myös päiväkodissa. Jep, olen oikein iloinen tästä leikkimisen riemusta.

Isoin ogelma on päiväuniaika. Lapsi on ollut koko syksyn ahdistunut asiasta. Välillä hän ei halua lepoajan takia mennä ollenkaan päiväkotiin. Ymmärrän hyvin, että parivuotiaana säännölliset päiväunet lopettanut lapsi ei kestä maata pimeässä hiljaa tuntia-puoltatoista joka päivä. Se on suoranaista kärsimystä ja heittää varjon muuten hyvin mieluisan päiväkotielämän ylle. Asialle on pakko tehdä jotain ja jos se ei ratkea muuten, pitää suorastaan harkita hoitopaikan vaihtoa. En pidä siedettävänä ajatuksena sitä, että lapsi on vielä kaksi vuotta ahdistuksessa tästä asiasta. Kyseessä on kuitenkin järjestettävissä oleva asia, jos sen haluaa priorisoida.

Semmoinen jänskä juttu vielä, mitä en ole itse hoksannut. Tosikoinen pystyy ottamaan vastaan yhden ohjeen kerrallaan, mutta jo kahdesta toinen usein katoaa matkalla. Ja minä kun luulin, ettei likkaa vain huvita! Bzzzt! Vanhanaikainen! Tosikoinen on niin epäautistinen, etten aina muista kytätä tuommoisia asioita, vaan teen juuri niitä epiksiä ja ärsyjä tulkintoja, joista jaksan valittaa ja inistä kaikille muille. Hinputti, tämä asia muuttuu nyt. On aika todennäköistä, että Tosikoisellakin on useampia tavallista vahvempia autismikirjon piirteitä ja se kannattaa aina muistaa ennen kuin loikkii johtopäätöksiin. Oikeastaan jokaisen ihmisen kohdalla kannattaa muistaa, että kyseessä voi olla pystyminen eikä haluaminen tai tahtominen ennen kuin alkaa kehitellä nyreitä johtopäätöksiä.

Disclaimer: Olen yrittänyt kirjoittaa tämän tekstin kieli keskellä suuta, koska yritän tasapainoilla lapsen intimiteettisuojan ja oikeasti informatiivisten yksityiskohtien kertomisen välillä ja toivottavasti onnistuin.

PS. Kiitos kuvatoiveista, nyt pitää käydä toteuttamaan niitä! Taitaa olla kameran akkukin latingissa.

Woody ja minä

Tänään näin bussissa erään hirmu viehkon kirjastolaisen (!), joka oli mielestäni ekalla yliopistokierroksellani vuonna 1986 opiskelutoverini, ellei peräti tuutorini. Hän tervehti minua nyt niin mahrottoman nätisti, että hiukan häkellyin samaan aikaan, kun tuntui oikein mukavalta. Lämmittää mielosta, kun pyyteettömästi lahjoitettu kaunis, lämmin hymy oikein kosahtaa tajuntaan. Semmoiselle oli hyvinkin tilausta, kun nämä erinäisetkin matalat mietteet vaivasivat.

Tulin siis paremmalle päälle siitä huolimatta, että sain akuutin häpeäkohtauksen muistellessani, millainen ääliö saatoin olla silloin 1986. Kai kaikki saavat 19-vuotiaina olla ääliöitä, kun eivät kuitenkaan vahingoita ainakaan tahallisesti toisia? Nyt 41-vuotiaana tajuaa, miten juukelin nuori ja hapuileva on 19-vuotiaana, vaikka silloin olin niin käpy ja seilasin pääasiassa itseäni vanhemmissa porukoissa. Taputan tuota ääliö-nuorta ystävällisesti olkapäälle, olet ihan ookoo ja olen aika epäreilu tällä tavoin noloillessani takiasi.

Kun hyppäsin bussista ja katsoin ympärilleni, liput puolitangoissa toivat vihdoin sellaisen kesäsateen tapaisen lämpimän ryöpsähtäväisen itkun, joka hieman huojensi rinnassa tuntuvaa puserrusta. Shrinkkilässä oli kamalan raskasta olla, etenkin kun piti puhua analyysin aloittamisen käytännön kysymyksistä ja semmoiset tuntuivat liian heveiltä. Ääh. Mutta ne oli syytä hoitaa. Ensi kuussa matka alkaa ja nyt hermostuttaa. Lähinnä se, miten saan kaikki aikataulut sopimaan ja sitten vielä energian riittämään. Transferenssiinkin? Herran pieksut. Mutta jos kerran Allenin Woodykin.

***
Mä kans, kun niin moni muukin: pyytäkää kuvia mistä vaan, minä julkaisen kuvia mistä vaan. Eikun: julkaisen foton semmoisista toivekohteista, jotka eivät käy liikaa kehtuuhermolle.

Eikä asfaltti liiku

Kun olin ala-astelainen tyttönen, sain pelätä joka päivä. Pakotetaanko minut tänään syömään jotain, mitä en pysty nielemään? Millä tavoin minua nöyryytetään, kun tulen myöhässä tai olen unohtanut jonkin kirjan tai unohtanut läksyt? Mutta minun ei tarvinnut ajatella, että yhtäkkiä joku alkaa ampua ihmisiä kuoliaaksi.

Kun olin yläastelainen nuori, en pelännyt, koska minua ei enää pakotettu. Yhtä luokkamme poikaa ilmeisesti kiusattiin niin pahasti, että hän toi lopulta pyssyn kouluun. Hän ei ampunut sillä, pelkkä näyttäminen riitti. Joskus joku heilutti puukkoa, mutta ei puukottanut. Isossa vessassa saatettiin työntää jonkun pää vessanpyttyyn ja vetää. Se oli joidenkuiden käsitys hauskanpidosta. Turpiinvetoja sattui. Se oli kamalaa. Mutta minun ei tarvinnut ajatella, että yhtäkkiä joku alkaa
ampua ihmisiä kuoliaaksi.

Jne. Minulle Columbine muutti asian. Tuntui, että olisi vain ajan kysymys, milloin 1990-luvulta yhä kalseammaksi muuttuneessa Suomessa tapahtuisi jotain samanlaista. Silti Jokela oli paha isku turvallisuudentunteeseen ja Kauhajoki osuu samaan, arpeutumattomaan haavaan. En ihmettele yhtään, että niin moni suomalainen on ahdistunut. Ahdistus purkautuu monin tavoin. Osa sytyttää kynttilöitä, osa raivoaa niille, jotka sytyttävät kynttilöitä. Aika moni molemmista ryhmistä ja meistä muistakin hakeutuu sympaattisten ihmisten lähelle ja yrittää jotenkin käsittää. Todelliset kyynikot käyttävät Kauhajokea hyväkseen vaalikampanjassa tai muussa myynninedistämisessä.

Pelko nielee voimia. Tiedän ala-asteajoiltani, miten raskasta on kantaa pelkoa koko ajan mukana ja miten se ajan mittaan synnyttää masennusta, unettomuutta, keskittymispulmia... Pelko laskeutui himmentävänä peittona myös kaiken kivan ja onnistuneen ylle.

Realismia on se, että ihminen on hauras otus ja menee helposti rikki. Ihmisen rikkominen on tavattoman helppoa, etenkin jos omistaa yhden Suomen vajaasta 300.000:sta käsiaseesta. (Tosin vain elokuvissa se näyttää upealta ja mahtavalta, todellisuussa se on sekavaa ja inhottavaa.) Me hauraat ja haavoittuvaiset olennot olemme todellisuudessa turvattomia missä tahansa. Vain järjen, tapojen, lakien, käytäntöjen, tottumusten, sosiaalisten sopimusten, välittämisen verkko suojelee meitä.

Lapsena mietin kiusaamista ja toisten loukkaamista ja päädyin siihen pysyvään näkökantaan, että se on hirveän paljon helpompaa kuin ilahduttaminen. Toisin sanoen se ei ole kiinnostavaa eikä haastavaa. Samoin rikkoutuneiden ihmisten korjaaminen on paljon mutkaisempaa, vaikeampaa ja siten myös kiinnostavampaa ja sankarillisempaa kuin ihmisten rikkominen. Vahinko vain, ettei se usein ole näyttävää. Pikavoittoja tai suurta julkisuutta hyvisten puolella taistelemisesta ei välttämättä irtoa, mutta hinputti, kuinka gutaa se tekee elämisen mielekkyydelle.

(Tästä lähtee pitkä ajatusketju myös naisten lahjakkuudesta, kuinka se yhtäkkiä on ei-mitään, jos nainen haluaa käyttää sitä esimerkiksi lastenkasvatuksen vaikeaan taitoon, mutta siitä myöh. koska mentävä on --->)

Voi itku

Kauhajokelaisessa koti- ja laitostalousoppilaitoksessa on ammuttu ihmisiä ja uhreja on ilmeisesti pinoittain. Tällaiseen opettaja-wannabehen nämä uutiset tökkäävät todella kipeästi, mutta takuulla ilman kytköstäkin on tarpeeksi kamalaa. Koulussa pitää saada olla turvassa!

Tässä Tuulisuojan teksti syrjäytymisestä, joka osui ainakin minuun & upposi.

Ja tässä Auringonkukkametsän tiivistelmä ja linkkilista.

Tiltanneen kilpirauhasen omistaja kertoo riipaisevan tositarinan

Vireystilat heittelevät nyt raivopäisesti. Pidän tästä enemmän kuin tilanteesta viikko sitten, kun vireystilat vaihtelivat pääasiassa väsyneen ja todella väsyneen välillä, mitä nyt muutama normaalin virkeä tila onneksi sentään tuli tyköni. Ja jos pakottauduin virkeäksi useammaksi tunniksi, olin päivän koomassa sen jälkeen! Nyt olen muutaman kerran päivässä virkeässä ja kerran päivässä jopa tosi virkeässä tilassa, mikä saa tietysti väsyneessä ja todella väsyneessä tilassa vietetyt tunnit kontrastillaan näyttämään entistä ryytyneemmillä. Mut en valita. Paitsi siinä ryytyneessä tilassa, kun makaan lahnana sohvan uumenissa enkä jaksa edes kanavaa vaihtaa ilman suurta ponnistusta.

Kaksi muutosta: pieni Armour-lisä ja Thyroxinin vähentäminen vastaavasti ja suuri ruokavaliomyllerrys. Rasvan päälle rasva tulee välillä korvistakin ulos, mutta enimmäkseen olen tehnyt todella herkullista ruokaa uudella tyylillä enkä ole ainoa, joka pitää siitä. Erityisesti Esikoinen on villinä, toisen tai kolmannen santsauksen päälle lautanen pitää vielä nuolla. Olen iloinen, mutta omaatuntoa pistää, sillä rasvat ovat aivojen ykkössapuska ja autistin aivot nimenomaan tarvitsevat superruokaa kehitystä jeesaamaan. Sentään löysin jo aiemmin kalaöljykapselin, jota Esikoinen suostuu syömään jopa mielellään, eli ei nyt ihan hunningolla ole oltu, vaikka ruoka on ollut pitkään liian vähärasvaista.

Väsyneenä en ole jaksanut blogata, mutta virkeänä jaksan tehdä kaikenlaista, mitä olen halunnut vaikka kuinka kauan ja se menee bloggauksen edelle. Siksi tulee päivitystaukoa. Virkeyspäissäni saatan keittää ja pakastaa papuja, päällystää kontaktimuovilla Esikoisen koulukirjat (eikä tullut ryppyjä! kiitos pukuompelukoulun tai jtn.), laittaa säilyvää ja hyvää kaalisalaattia, tehdä läksyjä ja "läksyjä" lasten kanssa, suhtautua fiksusti jokapäiväisiin pulmatilanteisiin sen sijaan että rähjäisin sohvan pohjalta jotain, tehdä gymstick-jumppaa jne. Eilen minua nauratti suihkussa, kun toimeliaan illan päätteeksi menin tuosta vain suihkuun enkä käyttänyt sekuntiakaan tavalliseen jumpitteluun siitä, eikö suihkutusta sittenkin voisi siirtää aamulle. Väsyneenäkin olen nyt paremmalla päällä, koska virkeänä olen tehnyt jotain haluamiani juketteja. Käytännön hommeleista saa tyydytystä.

Jaksoin perjantaina jopa baariin ekaa kertaa pitkään aikaan! Ja oli kivvaa!

Käyn yleensä muutaman kerran viikossa puntarilla, joten normaali painon vaihtelu on aika hyvin tiedossa. Perjantaina vaaka näytti järkyttävästi yhden kokonaisen kilon verran vähemmän kuin mitä vaihteluvälin alin painolukema on ollut viime kuukausina. Ajattelin, että se oli joku hassu nykäys, mutta tänään vaaka näytti sitkeästi samaa. En enää koskaan siirry vähärasvaiseen ruokavalioon laihtuakseni ja tämä on viimeinen sanani. S**keli. Terhennän vielä, että nyt ei ole tarkoitukseni laihtua, vaan metsästää parempaa oloa. Parempaan oloon kilpirauhasen vajaatoimintapotilaalla toki liittyy se, että syöty ravinto tulee käyttöön energianlähteenä eikä varastoidu suoraan kehorasvaksi ja jätä potilasta energiavajeeseen eli nuutumuksen valtaan.

Safka siis on pähkinänkuoressa: paljon pähkinöitä ja siemeniä, hyviä kylmäpuristettuja öljyjä, hieman voita, paljon kasviksia kypsennettynä, paljon kasviksia tuoreena, marjoja, sopivasti hedelmiä, ei juuri lainkaan raffinoituja hiilareita (valkoinen jauho, sokeri jne.), kohtuudella täysjyväisiä viljatuotteita ja pottuja, sopivasti hyvää proteiinia (kalaa, kalkkunaa, rahkaa ja raejuustoa, tofua, papuja). Oliivi-, rypsi- ja pellavansiemen ovat mulla käytössä, myös camelinaa ja hamppua kehutaan - ja tyydytetyistä öljyistä huippu on neitsytkookosöljy Tropicai, josta olen löytänyt runsaasti sekä asiallista tietoa että uskonnollista hurmosta lähestyviä todistuskirjoituksia. Nauratin SP:tä lukemalla mihin kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan sitä voi käyttää. Se on jokatap luksusta sekä suun kautta nautittuna että iholle hierottuna. (Eikä sitä voi korvata lähikaupan tiilenmuotoisella talikimpaleella, jonka paras käyttö on ehkä saappaiden rasvaus.)

Ei ole kovin ekoa käyttää kaikenlaisia ulkomaan ihmeitä, mutta suosin parhaani mukaan luomua ja reilua spesiaalituotteissa ja perussafkassa lähiruokaa. Tämä tarkoittaa, että minun pitää vihdoin opetella käyttämään esimerkiksi kaalia herkullisesti ja monipuolisesti, eli ei pelkästään coleslaw'ssa. Haasteita pitää oleman. Entä lanttu?

En nyt markkinoi omaa malliani kenellekään ainoana oikeana, älkää ymmärtäkö väärin. Olen vain perun iloinen, että olen saanut jotain apua! Olin jo heittää kirveen kaivoon, kun tyroksiinimäärän kohotus ei taannoin tuottanut jaksamistilanteeseen parannusta eikä sitkeä terveellisenä pidetyn ruoan syöntikään. Oli sekin kypsää, että oli pakko ottaa sitkeästi laskennallista kulutusta huomattavasti pienempää kalorimäärää, jotta ei LIHOISI. Viikko uudenlaista safkailua on nyt takana, joten minulla ja ruokavaliollani on kuherruskuukausi meneillään. Aika näyttää, mitä tapahtuu.

PS. Möllerin "mustikanmakuinen" kalaöljy on hewletin pahaa. Aargh. Jos pidän tiukasti kiinni nenästä ja otan jotain oikein raisunmakuista, kuten Mivitotalia, päälle, en kuole.

PS. II Minulla on sata laajempaakin yhteiskunnallista ja ihmisen kehitykseen liittyvää ja autismijukettia ja vaikka mitä muuta aihetta mielessä, joista haluaisin blogata, koska umpiväsyneenäkin jaksan yleensä sentään ajatella. Mutta virkeydyttyäni en taas malta kirjoittaa niitä. Tämä safka-asia halusi nyt vain purkautua tähän ja otan mieluusti kommentteja vastaan!

PS.III Bo Carpelan oli aamutelevisiossa ja se on täysin huippis tyyppi. Olen taas kerran lovessa. Tämä ei tietenkään heikennä lovetustani muihin rakkaisiin, sillä syrämeen mahtuu!

Hirveitä kicksejä

Tosikoinen viettää tänään kotipäivää ja katselee parhaillaan Viidakkokirjaa tuossa viekussani. Hänellä on allergialäntti huulen vieressä ja algeriaan liittyvää ärsähdystäkin, mutta meillä on kuitenkin kivaa. Mietimme tiukasti, leipoisimmeko tattaripikkuleipiä vai mustikkapiirakkaa ja jouduimme lopulta leipaisemaan puoli annosta molempia! (Paljon hiilaria, soo soo. Mut ei raffinoitua, mistä sädekehä. Hehe. Innostuin koklailemaan intiaanisokeria, joka on sairaan hyvää, mutta siis sokeria, jonka terveellisyyteen en mainostuksesta huolimatta isommin usko.) Tuli niin maukasta ja ihanata, että T. loihe lausumaan: "Tämä on onnen päivä!"

Aamupäivällä lapsen muovaillessa itsekseen muovailuvahaotuksia siivoilin keittiötä ja koko kroppaan laskeutui järisyttävä mielihyvä siitä, että minä olin siinä, tytär hommeleissaan eikä meillä olisi mikään kiire mihinkään koko päivänä. Ainoa pakkosuoritus oli Esikoisen toimittaminen koulutaksiin aamulla ja iltapäivällä vastaavasti pitää olla kyytiä vastassa, mutta muuten vallitsisi täydellinen vapaus. Miten huippua! Lisäkicksejä sain siitä, kun tunnistin, että tämä on se tavallinen minä. Se innostuu pöljistä ja arkisista jutuista ja menee ihan fiilareihin. Se sama minä kyllä sukeltaa välillä syvällekin ja murehtii huolella, eli on keskimäärin oikein tasainen ja rationaalinen tyypäys.

Eilisiltaisesta tunnin uintirehkinnästä huolimatta olen jaksanut laittaa ruokaa, leipoa, leikkiä, huushollata ja aion vielä jaksaa valmistaa päivällistä sekä iltapalaa ja auttaa Esikoista tekemään läksyt ja laittaa lapset nukkumaan ym. ym. Tuntuu että jopa jaksan enkä välttämättä silti ole huomenna täysin kuollut. Nämä eivät ole todellakaan mitään isoja rehkintöjä tai tappavan raskaita duuneja, mutta usein olen ollut niin väsynyt, että pelkkä leivonta vaatii loppuillan lepäilyä. Arvaatte, ettei paljon viitsi leivoskella, kun on jonossa tärkeämpiäkin asioita.

Olen käyttänyt pientä Armour Thyroid -lisää Thyroxiinin rinnalla viikon, mutta ihmettelen, jos se vaikuttaa jo nyt jotenkin. Eikä ruokavaliomuutoskaan voi näin yhtäkkiä vaikuttaa? En missään nimessä valita, vaan tilaan lisää tätä!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa myös leipomisen myötä tapahtuvasta regressiosta ja joidenkin vanhojen AS-piirteitteni putkahtamisesta esiin, mut minua tarvitaan toisaalla, tralalallaaa ---->

Työtön nauttii palavereista

Maanantaina olin Esikoisen koululla palaveeraamassa kommunikaatiokansion käytöstä. Oli ihanaa. Vähän aiemmin olin palaveerannut tulevasta luentosarjastani ja sekin oli tolkuttoman kivaa, koska koulutusohjelmaa luotsaava tyyppi on niin stimuloiva keskustelija. Kaikista humaloista juttelun tuottama on ylivoimaisin. Mut asiaan.

Esikoinen on kertonut jotain tunteistaan ja tuntemuksistaan kansion avulla koulussa! Etenkin ihastutteleiksevalle puheterapeutille tietysti, mutta muutenkin. Esimerkiksi hän on pyytänyt painopeittoa kansion avulla, vaikka sitä ei ole edes yhdessä etsitty kansiosta. Kotona hän näytti kipeänä olemisen kuvaa, kun yskä iski. Spontaanisti. Jne. Olen onnellinen näistä edistysaskelista ja mietin, miten tätä hyvää kehitystä saisi kannustettua. Oman tahdon jäsennettyä, kommunikoivaa esiintuloa olen odottanut kuin joulupukkia ja nyt se hissuksiin tapahtuu. Pitää rauhoittua kuuntelemaan, kun pojalla on asiaa. Se on ehkä parasta kannustusta, että kuunnellaan kunnolla.

Sisäisten tunteiden jäsentäminen ja kommunikointi ymmärrettävällä tavalla on ollut erityisen vaikeaa Esikoiselle. Vielä nämä konkreettiset asiat sujuvat, etenkin jos niitä voi näyttää kuvasta tai maailmasta, mutta miten sanotaan "sattuu" tai "suututtaa" tai "pidän sinusta".

Kommunikaatiokansio on siis Ruskeasuon koululla Esikoiselle teetetty muhkea kuva-sanapaketti (paksu kansio), jonka avulla voi muodostaa myös lauseita. Saimme sen Tikoteekin kautta. Jos kommunikaatiovammainen immeinen on edennyt jo jonkin matkaa kuvakommunikoinnissa, tämmöinen vehjes voi olla todella loistava!

Keskustelussa hahmottui semmoinenkin mahdollisuus, että ehkä jopatiitti voisin päästä kouluttamaan nopeaa piirroskuvakommunikaatiota elikkäs sarjismuotoista kommunikaatiota, ajanjaksojen ja sosiaalisten tilanteiden hahmottamista toisille vanhemmille. Tämä on huippu juttu, mutta pelkäänpä, että pahin hidaste näissä koulutuksissa on lapsuutemme koululaitos, joka on lytistänyt käsittämättömän monelta luottamuksen piirrostaitoihinsa. Kehtaan kuitenkin väittää, että kaikki osaavat piirtää tikku-ukkoja.

Käyttösarjiksen ei tarvitse olla kummoisenkaan näköistä eikä esmes Esikoisen tapauksessamme edes kauhean selkeää. Viesti syntyy siinä, kun yhdessä käydään kuvasarjaa läpi. Sanoma ainakin E:n mielessä niittautuu piirtämiini kuviin ja hän pystyy kelailemaan sitä myös ilman minun panostani sitten, kun sarjis on käyty läpi kerran tai muutaman.

Mut jokatap voi olla kouluttamisen kannalta erittäin hyvä, etten ole mikään suuri ja mahtava Ammattilais-Asiantuntija, vaan samanlainen autistisen lapsen vanhempi kuin muutkin. Ja tämä piirroshomma on onnistunut ja avittanut välillä kovin kaoottiseksi ja väsyttäväksi käyvässä arjessakin.

Empowerment, voimaannuttaminen, voimauttaminen, valtaistaminen... miksi sitä nimittääkin kulki molemmissa palavereissa taustalla punaisena lankana. Ilmankos olikin niin huumaavaa!

Rasvaa hyvän rasvan päälle, rasvan päälle rasvaa

Väsyttää taas varsin lahjakkaasti ja ottaa päähän se, että väsyttää. Vähän aikaa jaksaa heilua ja sitten pitää toipua ties kuinka kauan. Järjetöntä! Kuitenkin haluaisin kirjoittaa suomalaisesta asiantuntijauskovaisuudesta ja pukumiesten mystisestä kansanryhmästä ja erityisen paljon eilisistä keskusteluistani täysin hujppujen profenaisten kanssa (olin ihan pilvessä jutteluista eilen). Sen sijaan pureskelen tänään ravitsemusneuvojalla saamiani ajatuksia ruokavalion kohtentamisesta.

Aikoinaan laihdutin puolessa vuodessa parikymmentä kiloa Painonvartijoissa ja opin siellä syömään vähärasvaista, kasvispainotteista sapuskaa painoa hallitakseni. Proteiinit ja rasvat jäivät siis pahasti paitsioon. Traanin ohella painosta lähti paljon myös luuta ja lihasta, eli kamaa, jota kenenkään yli 30-vuotiaan naisen ei pitäisi millään muotoa päästää pakoon itseltään. En pitäisi ihmeenä, vaikka tämä ruokavalio olisi osaltaan edistänyt kilpirauhasen autoimmuunitautia.

Sittemmin olen oppinut arvostamaan eriväristen kasvikunnan tuotteiden lisäksi proteiinia ja hyviä rasvoja, mutta ravitsemustyyppi, joka on hoikka, minua vanhempi ja erittäin terveen oloinen nainen, antoi ohjeet syödä paaaaljon enemmän rasvaa. Rasvaa, iik! Sitä kamaa, jota paikkarit opettivat ottamaan 2 tl päivässä ja siinä se. Samoin pähkinät ja siemenet ovat olleet harvinaista herkkua, kun ne ovat niin runsasenergisiä. Nyt pitää ehdottomasti ottaa kourallinen päivässä! Ja kylmäpuristettuja öljyjä (vaihdellen) 1 rkl per ateria, 3 rkl päivässä. Leivän päälle ei mitään margariineja, vaan voita, kautta Teutateksen.

Valkoisista jauhoista tehdyillä safkoilla ei tee juuri mitään ruokavaliossa, samoin sokerin voi hyvin jättää pois. Keinomakeutukset ne vasta tarpeettomia ovatkin! Tärkkelysperunaa, valkoista riisiä tai vastaavia ei juurikaan tarvihe pöydässä. Mieluummin otamme jotain maukasta ja värikästä.

En ryhdy absolutistiksi enkä kiellä itseltäni juhlasafkoja tms., mutta aion kyllä ryhtyä tykkäämään itsestäni ja perheestäkin entistä enemmän ja tarjoan meille vielä superimpaa ruokaa kuin ennen. Onneksi oikeilla, hyvillä aineksilla saa myös todella herkullista safkaa. Olen jo tänään kohdannut jo monta kertaa sen ihmeen, että kylmäpuristetulla rasvalla ruoan maku voimistuu, syöminen antaa paremman tyydytyksen ja kylläisyys tulee nopeammin. Vaikka en ihan heti venynyt lisäämään kokonaista ruokalusikallista. Diggaan täysillä pähkinöitä ja siemeniä, rehuja, lähi- ja luomuruokaa, marjoja, hedelmiä, täysjyvähommeleita, kalaa, raejuustoa, papuja... Eli siirryn ruokavaliossa vain entistä mieluisampaan ja houkuttavampaan suuntaan. Ei pääse kiillottamaan sädekehää.

Sitä pitäisin kyllä todellisena ihmeenä, jos paino radikaalin rasva- ja pähkinälisän jälkeen laskisi, vaikka tyhjät hiilarit heittäisin hiiteen. Nyt kuitenkin on tärkeintä, että olo kohenee ja paino saa luvan pysyä samana, tai muuten.

Vuorenpeikkojen tanssi

Likka on jostain syystä ollut pari päivää aika ärsänä ja se tekee reissailusta tavallista hankalampaa. Kaikki kivat kapistukset pitäisi saada omaksi ja kun ei saa, tulee itku ja likka joko jumpittelee tai vaatii kantamista sylissä kilometrikaupalla. Keskittymiskyky ei piisaa edes sukkisten pukemiseen loppuun asti, vaan se pätkähtää pari-kolme kertaa vasemman jalan varpaiden ja vyötärön välillä.

Sukkahousuesimerkki tuli siitä, kun lauantai on balettipäivä ja silloin saa sukkiksia riisua ja pukea, riisua ja pukea. Tänään oli treenissä ollut siinä määrin kova meno, että sukkiksia vaihtoi hikinen lapsi! Hänet oli peikkokin ottanut luolaansa vangiksi tunnin aikana, joten ei ihme. Se ekalla tunnilla Tosikoisen värivalinnasta järkyttynyt tyttö tuli tauon jälkeen uudelleen ja heti ekaksi hämmästeli: "Onko sulla VIELÄKIN tuon värinen puku?!"

On kumminkin huiman kivaa pasteerata kaupungilla yhdessä, katsella taloja, jutella ja piipahtaa esimerkiksi pesupähkinäkaupoilla sekä tietysti k-alkuisessa mestassa, jossa ensimmäinen käynti on aina ilmainen. Hämeenpuistoa tallatessamme tuli mieleeni, että vissiin aika moni kansalainen ei kuljeskele kaupungilla tai kylillä, vaan matkustaa aina henkilöautolla paikasta A paikkaan B ja takaisin, mikäli ei riehaannu käymään paikassa C. Eihän silloin näe mitään! Eikä kuule tai haista tai tunne maailmaa samalla tavoin (missä voi olla hyvätkin puolensa lat. huom.).

Esikoinen puolestaan raatoi SP:n kanssa harrastusputkessa: nyt on sekä uinti että ratsastus joka lauantai! Tosin en tiedä, kuinka kauan, kun ratsastuksen hintaa nostettiin TAAS yhtäkkiä 25% eli 25 euroon. Kirpaisee. Pitää kai kurkkia vähän yleisiä hintoja ja vertailla. Nythän kaikkia hintoja korotetaan vetoamalla sähkön ja bensan hinnannousuun.

Sitten ilmoitusasioihin: ottaisin 1 kpl supertätejä tai vastaavia ohjaamaan mukuloita, kun olemme itse ihan väsyjä. Koko päivän touhunneet lapset kun nahistelevat keskenään, jos ei koko ajan vahtaa.

Ei sen olekaan tarkoitus miellyttää *minua*

Järki oli pakata kapsekkinsa ja lähteä Uuteen-Seelantiin, kun aistin Mimi ja Kuku -ohjelmaa Tosikoisen siivellä. Katsokaa itse, tuon linkin kautta voi kyylätä koko ohjelmankin. Piilouduin lehden taakse 20 minuutiksi, mutta olisi pitänyt olla myös korvatulpat ja foliopipo. Tosikoinen katseli ohjelmaa mielellään eikä häntä häirinnyt ohjelmassa yhtään mikään. Kappas vain, en ole alle kouluikäisille suunnatun prokkiksen kohderyhmää.

Aika monesti saan neuvotella itseni kanssa mieltymyksistä. Rohkaisen ja kannustan lapsiani tekemään asioita, jotka ovat heille itselleen mieluisia ja motivoivia, jos ne eivät ole haitallisia ja etenkin, jos niiden kautta on mahdollista päästä laajempiin sfääreihin. Monesti mieleni tekee selittää haitallisiksi juttuja, jotka eivät miellytä minua. Sellaista kutsutaan itsepetokseksi.

Olen aika ylpeä siitä, että olen osannut ottaa Tosikoisen prinsessajutut täysin iisisti, vaikka itse en ole koskaan ollut vaaleanpunaisten hörhelöiden suosija omissa valinnoissani. Lapsen into on tarttuvaa ja iloon on helppo eläytyä, vaikka ilon aiheuttaja olisi vieraampi. Prinsessahommelit eivät itsessään ole haitallisia, sen sijaan niiden tukahduttaminen tai dissaaminen ovat.

Olisin jokseenkin paska femmari, jos dissaisin perinteisesti tyttömäisinä pidettyjä asioita ja suosisin "sukupuolineutraaleja", eli perinteisesti vähemmän tyttömäisinä pidettyjä juttuja. En pidä sellaista asennetta tavoiteltavana saati tasa-arvoisena, että lapset ovat ihan jees, kunhan eivät esiinny tyttömäisesti. Tai jos lapset esiintyvät tyttömäisesti, ovat ansainneetkin yleisen sorron, myöhemmin myös matalapalkkaisuuden ja väkivallan parisuhteessa... (Niin, minusta tytöt ja pojat saavat esiintyä omalla ominaisella tavallaan, olipa se kullakin yksilöllä "tyttömäinen", "poikamainen" tai jotain aivan muuta.)

Olen etsiskellyt sukupuolineutraalia, mutta missä semmoista on? Omassa päässäni ehkä jossain määrin ja jokusen muunkin, mutta kulttuurimme on kaikkea muuta. Sukupuoli on säännöllisesti ensimmäinen asia, joka ihmisestä halutaan tietää ja tiedon avulla luodaan peruskehikko, jota käytetään ihmisen tekojen tulkintaan. Se on helkkarin tympeää, mutta minkäs teet? Sädetät kansakunnan aivot toiseen malliin? Sukupuoleen perustuvissa tulkinnoissa on se ärsy puoli, että ne keskimäärin osuvat aika lähelle maalia alkuun ja nopeuttavat pinnallisen kontaktin onnistumista. Kuitenkin monien kohdalla ne menevät todella kauas maalista ja haittaavat kontaktia hävyttömästi. Kenenkään kohdalla sukupuolitulkinnalla ei edetä kovin pitkälle, koska yksilöt poikkeavat sittenkin toisistaan enemmän kuin sukupuolet.

No, Esikoinen on Siperia-kouluttanut minut tukemaan lapsesta itsestään lähtevää kiinnostusta ja suuntautumista. Vaikeasti autistiselle pojalleni on aina ollut hirvittävän vaikeaa keksiä tekemistä, kun kiinnostuksenkohteita ei kasva joka oksalla. Jos ei ole mitään tekemistä, ei voi oikein olla kehitystäkään. On vain olemista.

Joka ainut kiinnostuksenkohde on herkkä ja kallisarvoinen asia, joita vaalitaan kaikin keinoin! Jos lapsi kulkee pelkästään sisäisellä motivaatiolla, kaikki motivoivat asiat, ne vähäiset, omituiset ja riskaabelitkin, on otettava suurella ilolla vastaan. Yksivuotiaana Esikoinen leikki ovilla, heilutteli niitä ees-taas loputtomiin eikä koskaan jättänyt sormiaan väliin, ainakaan jos joku aikuinen ei tullut sekoilemaan väliin. Myöhemmin tuli suihkuinnostus joka poiki vesivahinkoja, mutta myös alun kommunikoinnille ja ekan viittoman, piirrostaidon, motivaation opetella katsomaan kuvia ja käyttää tietokonetta ja ties mitä muuta, aivan perustavanlaatuisia asioita, joiden hedelmiä nautitaan yhä.

Tarjoan ja muukin ympäristö tarjoaa lapsille monenlaisia asioita ja he itse valitsevat, mihin tarttuvat. Me tietysti vahtaamme, ettei lapsi tartu vahingollisiin asioihin. Tai toimimme niin, että kiinnostuksenkohteiden vahingolliset toteutukset saadaan pois ja löydämme haitattomia toteutuksia. Jos otollista, laajennan lapsen kanssa kiinnostavaa teemaa uusille alueille. Minulle ominaista on kannustaa lukemaan ja etsimään tietoa, satuilemaan, piirtämään, näyttelemään ja vaikka tanssimaan teemoja ja keksimään uusia koukkuja ja konkeloita muodostuneisiin kaavoihin. Onneksi innostun aika herkästi, joten yleensä keksin jotain itseänikin hupsuttavaa variaatioita tylsemmistäkin teemoista ja voin jakaa intoa lapsen kanssa.

Prinsessat ovat itse asiassa todella herkullinen teema, pakko myöntää. Sukupuolirooleilla leikkiminen, niiden kääntäminen päälaelleen ja takaisin, vääntely ja kääntely onnistuvat mahtavasti kuninkaallisissa satumaailmoissa ja pienoisdraamoissa. Uhriuden ja pelastamisen teemat toistuvat prinsessasaduissa. Muoti, materiaalit, värit antautuvat kokeiltaviksi. Sadut ja historia avautuvat prinsessoiden kautta. Prinsessat ovat myös innostaneet tanssimaan ja jumppaamaan, kehittämään hienomotoriikkaa askartelemalla ja rakentamalla helmikoruja sekä pahvikruunuja. Prinsessuus edustaa myös kohteliaita tapoja, ainakin Tosikoisen mielestä, joten sen kautta näköjään saa lisämotivaatiota miettiä, mikä on huomaavaista ja mikä tylyä. Uskon, että samat asiat voisimme saavuttaa jotain aivan toistakin tietä - kunhan halu lähteä kulkemaan juuri sille tielle on lähtöisin lapsesta itsestään.

Minulla on ollut tuuria siinä suhteessa, että lapseni ovat kyllä kiinnostuneita mielipiteistäni, mutta he pitävät omansa silloinkin, kun ne poikkeavat mieltymyksistäni. Se tekee elämästä rennompaa, kun ei tarvitse niin kauheasti varoa sanojaan siinä pelossa, että lapset alkavat itse rajoittaa itseään miellyttääkseen minua. Valehteleminen ei ole vaihtoehto, mutta tietenkään jokaista mielipidettä ei ole pakko ääntää niin painokkaasti. Tätä kuviota täytyy ajan mittaan tsekkailla kriittisellä silmällä, koska se voi muuttua. On hauskaa jakaa omia ilontuottajiaan lasten kanssa ja suunnata vänkien juttujen äärelle, mutta pakkosyöttö tai innon tukahduttaminen on ihan eri asia.

Sielu tökärille, fyffet klinikalle

Olen hieman kulttuurisokissa vihdoinkin toimittamastani työvoimatoimistokäynnistä. Olen ollut onnekas ja asiointia piti viimeksi harrastaa yli 20 vuotta sitten teininä, kun olin iltalukiossa ja hain töitä. Möivät tuolloin minulle myös työttömyyskorvauksen samaan pakettiin, kun menin kyselemään duunia. Sain vähän myöhemmin hommia kirjastosta, jonka ainoat huonot puolet olivat sijainti vanhan ala-asteeni kupeessa ja äärimmäisen pieni koko. Siellä sai raivata tilaa kolmannesta hyllystä lähtien, kun piti sijoittaa yksi liparetta isompi opus omalle paikalleen hyllyyn. Silti, kirjasto se on postimerkinkokoinenkin kirjasto.

Nyt pitää toimittaa selvitykset liitteineen siitä, että olen täydennysopiskelija ja omaishoitaja. Täydennysopinnoissakin pätevät tiukat kuukausirajat, joita ei saa ylittää, jottei pidetä täysipäiväisenä opiskelijana. Minä raasu luulin, että tämä koski vain perustutkinto-opiskelijaa, jolla on sentään mahdollisuus hakea tukia opintoihinsa. Aargh. Nimittäin minullahan on kolme isohkoa suoritusta odottamasta viimeisiä ripauksia ja jos en saa sovituksi mitään opejen kanssa, ne lasketaan tämän syksyn saldoon. Pitää ilmeisesti myös jotenkin todistaa, että Esikoinen on koulussa ja iltapäiväkerhossa ja näin ollen täysipäi(väi)nen työnteko on minulle mahdollista.

Saatan kuitenkin joskus salaa opiskella merkitsemättä oppimiani juitsuja mihinkään rekistereihin! Taidanpa toisinaan myös ottaa Esikoisen etuajassa iltapäivähoidosta ja käyttää täten työttömyysturvaa kaamealla tavalla väärin. Muahahhahhahhaaa. Ahdistaa. Toivottavasti saan pian töitä! Minusta on oikein, etten saa tökäriä silloin, kun olen töissä tai jos olisin kokopäiväinen omaishoitaja (ja saisin järkevämpää tukea siihen), mutta helvettiäkö täydennysopiskeluni kuuluu kenellekään? Sehän joustaa aina sen mukaan, mikä on työtilanne.

Virkailija kyseli, mitä olen tehnyt tähän asti työnhaun eteen ja kerroin ne kaikki paikat, mihin olen ilmoittautunut halukkaaksi sijaiseksi. Hän tuli siitä ilmeisen hyvälle tuulelle ja kehaisi, runsasta verkkojen virittelyäni. MOL:lla oli tarjolla vain yksi englanninopen paikka ja se oli firmaan, josta olen kuullut kasoittain hyvin huonoja juttuja. Pitää siis edetä muita reittejä.

***
Tähän tulee kohta rapoa antioksuklinikkakäynnistä.
***
No niin, nyt on luettu iltasadut ja annettu iltapusut sekä katsottu House ja todettu, ettei se enää jaksa oikein napata ja etenkin tämä poliisikuvio ärsyttää kohta hengiltä. Jepjep.

Tein siis iskun antioksidanttiklinikalle ja jopa mahdollisesti itseäni vähemmän hihhuloiva SP:kin siunasi menon, koska on luultavasti vähän väsynyt joutuessaan tekemään kasoittain kotitöitä työtöiden ohella silloin, kun vaimo makaa lahnana eikä jaksa edes eväänsä lotkauttaa. (Onneksi on sentään virkeämpiäkin päiviä, mutta hellanlumala millaista välillä on!) Sain armour thyroid -reseptin ja -erityisluvan, suosituksen hörppiä Mivitotalia ja pitää erityisen hyvää huolta seleenistä, D-vitskuista, rasvahapoista ja semmoisista sekä piiiiitkän keskustelukartoituksen meitsigin ihmeellisistä oireista.

Saatan olla vähän tyhmä, sillä vasta lääkärin kanssa juteltuani tajusin esimerkiksi sen, että joka iltapäivä 16-17 maissa iskevä palelu- ja taintumuskohtaus ei välttämättä ole täysin normaalia. Tänään olin siihen aikaan luennolla enkä ollut pysyä tajuissani mitenkään ja lopulta oli lähdettävä kotiin. Hieno näky on täti, joka tärisee kylmästä ja väsystä fillarinsa selässä silmät ristissä. Kotona menin peiton alle palelemaan ja perheenjäsenet kävivät kukin vuorollaan kurkkaamassa ja silittämässä. Mittasin lämpöni ja se oli 36,4. Heh, ei kuumetta. Iltakukunta saattaa olla lisämunuaisten nikottelusta kertova juketti. Päivän virkein hetki kun on illalla, ei malttaisi luopua siitä ja sitten onkin käsillä kohta kierre. (Valvoo, joutuu heräämään aikaisin *AUTS*, on väsy koko päivän, ilahtuu kun viimein illalla on vähän virkeämpi, valvoo taas jne.)

Vein reseptin ja luvan apteekkiin, josta luvattiin lähettää tekstiviestiä parin päivän kuluessa, kun pilleritskit ovat saapuneet. Viesti tuli parin tunnin päästä! Jeaah, huomenna zoppaamaan ja sitten kaikki on hetkessä paaaaljon paremmin. Jaa ei vai? Harmi, ettei jaksa uskoa ihmeparantumisiin. Olisi paljon hauskempaa hillua katteettoman optimismin aalloilla vähän aikaa, vaikka sitten usein karahtaakin kipeästi rantakivikkoon ennen pitkää.

Uimaaaahhhhhh

Vesi on rajua kamaa. Tajusin hyvin tekniikkakurssilla, että tekniikoissani on karseita aukkoja, mutta toisaalta vesi on kaverini edelleen. Kaveruutemme ei ole haalennut kaikkien näiden vuosien aikana, vaikka kohtaamisemme ovat olleet harvempia kuin silloin muinoin. Tunnin treenien aikana keskityin täysillä hakemaan oikeanlaisia asentoja ja liikkeitä. Kun nousin altaasta, oli alkuun vaikeuksia kävellä! Hehe.

Kyllä minusta vielä vapaauimari-kroolaaja saadaan! Vaikka menisi vettä nenuun. Mutta nyt väsyttää ihanasti, olo on muhkea ja syvälämmin. (Huom. saunalla ei osuutta asiaan.) Tietysti uinti on vähän hassu yhteisharrastus SP:n kanssa, kun treenien aikana ei ehdi jutella ja pukemiset sun pesut tapahtuvat eri osastoissa. Saimme sentään taputella toisiamme selkään session jälkeen ja hekotella, kun tuntui niin mukavalta.

Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi äskeiseen postaukseen sellainen lisälauseke, että mielestäni yhteisten asioiden hoitoon l. politiikkaan suuntautuneet ihmiset eivät ole sen kummemmin oman edun tavoittelijoita kuin muutkaan. Se olisi aika paradoksaalista ja kaikkihan tietävät, että paradoksista seuraa rapadisko.

Ulkopuolinen

Olin tänään kuvattavana vaalimainosta varten (no nii-in, hoh hoo, jaa jaa) muiden ehdokkaiden kanssa ja jälkikäteen totesin voimakkaan, tutun, mutta aina yhtä oudon tunteen olleen vahvaa ulkopuolisuutta. Hämmästelin tätä SP:lle, joka sanoi, että X-puolue on nykyään samanlainen kuin muutkin. On hauskaa, miten paljon asioita voi jättää sanomatta, kun on ollut toisen kanssa kauan. Tuosta välistä puuttui seuraava repliikki: "Ammattimaisille poliitikoille ihmiset ovat välineitä ja heihin sijoitetaan resursseja sen mukaan, onko heistä kenties hyötyä omalle poliittiselle uralle." No, tuo on toivon mukaan ankara kärjistys, mutta toisaalta on selvää, että on pakko priorisoida, jos elämä huuhtoo nenän eteen tauotta ihmisiä vuolaina virtoina. En halua itselleni sellaista priorisointipakkoa.

Yhteenveto sikaisen jättipäivästä

Kahdeksan tuntia silkkaa opettamista on järjetön kasa työtä! Ammattioppilaitos on hyväntuntuinen paikka, jossa on varsin mukavaa opettaa. Sijainen ei pysty kovin ihmeellisiin opetussuorituksiin, kun hyppää open kenkiin yhtäkkiä ja yrittää pää punaisena kehittää tekemistä pitkän pitkiksi tuplatunneiksi. Sijainen ei spennaa turhia, koska tietää, ettei voi yltää ihan ihmeellisiin suorituksiin. Sijainen on iloinen kaikista hetkistä, kun työ sujuu ja ilmassa leijuu raatavan opiskelijan hien kärtsä.

Tämä yksi sikainen on myös sitä mieltä, ettei kovin äkkiä halua opettaa ruotsia, jos kielitaito ei koe ihmelaajentumista. Ihan kaameaa, kun tekeminen on silkkaa jokseenkin asiantuntematonta oppikirjan jyräämistä. Kaikki hyytyvät ja lasittuvat melko nopsaan. Nekin, jotka ovat jaksaneet tehdä enimmän osan tuplatuntia mielellään töitä. Taisin vähän tölväistäkin yhtä pälpättäjää, kun osoitin ovea pariin otteeseen. No, kaikki meistä tietävät, miten hauskaa ja opettavaista on jyrätä ruotsinkirjan tehtäviä kaksi kertaa 45 minsaa putkeen ilman mitään vaihtelua, lounaan jälkeen.

Vähänkö ketutti muuten, kun luokan DVD- ja dataprojektori ei skulannutkaan. Onneksi voi enkuntunnilla englanniksi pelata hirsipuuta, vaikka porukan vireystilaan sopiva tekeminen (klo 15-16) kerrassaan loppuisi.

Nukuin viime yön loistavasti! Ja siirryin unten maille jo ennen puolta yhtätoista! Uskotonta. Shrinkkini saattaisi sanoa, että siinäs näet, mitä terve stressi tekee ihmiselle. Ja olisi luultavasti ärsyttävän oikeassa. Nyt menen taazzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz

Hianoa mutta kamalaa

Sain nyt ensimmäisen sijaisuuteni! Opetan englantia ja *glup* hieman ruotsiakin ammattioppilaitoksessa elikkäs amiksessa. Glup again. En voi leikkiä asiantuntijaa esimerkiksi hitsausalan kielessä eikä tarvitsekaan. Hyvällä säkällä saan itse oppia runsaasti samalla, kun ohjaan opiskelijoita. Win-win. Huonolla säkällä kaikki menee pieleen ja itkeä tihuutan openpöydän takana kaiken epiksisyyttä huomenna 8-16. Lose-lose. No ei vais. Pahin skenaario on varmaan se, että opiskelijat eivät jaksa tehdä hommia tunnilla, mistä tuppaa poikimaan sekalaista levottomuutta sekä ärsyä.

Tärkein päämäärä sijaiselle on yleensä se, että ihmiset ja materia pysyvät tarpeeksi ehjinä ja tietysti pyritään myös siihen, että oppimista tapahtuu. Sijaisen ei pidä ottaa itseensä, jos teini päättäväisesti ei halua oppia oppitunnilla. Siihen pitää puuttua, jos teini estää muitakin oppimasta, mutta turha pettyä kovin syvästi, jos puuttumisella ei ole aivan toivottuja vaikutuksia. Näin ainakin muistelen omilta teinivuosiltani. Sijaisia kohdeltiin armottomasti ainakin yläasteella. Joitakin vakituisiakin opettajia kohdeltiin karusti. Hölmöä touhua, mutta minkäs teit. Itsellehän siitä kiusaa tulee, jos ei saa opiskella elämälle tärkeitä asioita.

On joka tapauksessa tosi kivaa päästä oikeasti kouluun opettamaan, vaikka vain pariksi päiväksi! Tätä olen odottanut.

Elämän tarkoitus

Nyt tiedän, miten kuittaan karkeasti laiminlyömäni nelikymppiset ja maisteriaiset. Järjestän toukokuussa elämän tarkoitus -juhlat kun vuosia tulee täyteen (no arvaatte kai kuinka monta). Pidän syntymäpäivästäni ja tämä oli minusta hauska (Mymskälle kiitos), vaikka tunnenkin kohtalaista iiskotusta horrorskooppeja kohtaan.

- May 25 -
You love literature and the arts and dreaming and traveling. You love attention and are constantly attracting people with your charm. People find you very stimulating intellectually.
Positive Traits: logical, intuitive, rational, responsible, perfectionist
Negative Traits: inflexibility, paranoia, introversion, misanthropy, obsessive
'What does your Birthdate mean?' at QuizGalaxy.com

On kyllä rasittavaa kun jatkuvasti houkutan ihmisiä vastustamattomalla charmillani ja joudun hännänhuippuja potkimaan etäämmä, mutta mitäpä en tekisi huomion saamisen eteen. Harhar. No, ensi vuonna varsinainen päivä osuu maanantaille, mutta edeltävä viikonloppu voisi antaa suloiset muotonsa juhlijain kouritt... äh.

Oli jotain asiaakin, mutta se unohtui. Nyt alamme valmistautua baletointiin.

PS. Minä tein pienenä myttykoiralentsikoita, nyt tyttäreni väsää taittomerkkejä, joilla on sama funktio. Ajattelin raportoida näin tuoreeltaan, etten unohda.

PS. II Miksi taulukon yläpuolelle jää valtaisa tyhjä tila? Hmmm.

Uimari-wannabe

Taisinpa läyhäillä aikidon tänäkin vuonna. Ääh. Kontaktilajit hirvittävät minua. Että pitäisi koskea tai peräti tarttua vieraisiin ihmisiin. Ja sitten sinne olisi pitänyt mennä autolla... Niin, olen läyhästeenikko. Ja on tuo reviiri itsen ympärillä taas vähän jämähtänyt. Siksi olisi varmaan terveellistäkin aikidoida, että pääsisi liiasta fyysisestä arkuudesta.

Mutta! Saimme SP:n kanssa nerokkuuskohtauksen ja ilmoittauduimme uintitekniikkakurssille. Kroolini on jokseenkin surkeaa ja luultavasti rintauintikin on ajan mittaan ruostunut, joten kurssi on paikallaan. Emmekä ole miehen kanssa harrastaneet juuri mitään yhdessä (jos punkkua ja erinäisiä tv-dekkareita ei lasketa) sen jälkeen, kun ykkösharrastus nimeltään lapset tulivat tykömme. En valita, lapsissa kyllä riittää jumppaa sekä keholle että mielelle eikä aika käy pitkäksi, mutta on kiva tehdä jotain ihan muuta välillä. Lastenhoitaja on jo varattu, paitsi 1.10. olisi vielä paikka vapaana.

Lapsena asuin kesät Pyhäjärvessä niin, että sormien ja varpaiden väleihin kasvoi räpylät. Melkein. Kävin monet kesät uimakoulua ja olin aikas hyvä, vaikken maisteriksi ruvennutkaan. Taisi korkean paikan kammo estää vitosesta hyppäämisen, jos en väärin muista. Uimakouluun meno on siis paluu juurille. Uinti on helkkarin tehokasta liikuntaa ja erityisen kivaa, kun tekniikka on kohdillaan, eli suhde veteen sopuisan sulava.

Teutaroivat possut

Lisäys 23:09. En tiedä, tuleeko tänäkään yönä unta, kun vain ajattelen MANBOOBS MARSUA. Uaaaaaaa!

Positiiviset ajatukset valvottivat illalla. Alkoi naurattaa. Onhan se vaihtelua ahdistusvalvoskelulle. Sain eilen kouraani autismikirjan, joka vaikuttaa liian hyvältä. Tuskin uskallan lukea. Ehkä se helpottaa kirjan edetessä? Mietin myös tätä blogia, mitä kaikkea olen siitä saanut, mutta onneksi Kukkis hoiteli jo aiheesta kirjoittamisen loistavasti. Ajattelin myös mukavia asioita vieressä tuhisevasta äijästä ja vähän kauempana hirsiä vetelevistä pienemmistä tyypeistä. Jostain syystä uni pämäytti tainnoksiin nopeammin kuin ahdistusajatusten parissa teutaroidessa.

Sain tänään useita puheluita ja on sanottava, että puhelimeen vastaaminen on ehkä tuhat kertaa helpompaa kuin itse soittaminen. Oli suorastaan mukavaa jutella ihmisten kanssa, kun he soittivat. (Kukaan soittanut kesken aamukahvin.) Arvostan kaikkia niitä, jotka uskaltavat soittaa tuntemattomalle minulle, vaikka monille heistä on aikamoinen kynnys ja vaikeus asioida pelkän kuulemisen avulla autismin kirjon piirteidensä takia. Meidän alueellemme tarvittaisiin autismin kirjoa tajuava työntekijä, joka voisi selvitellä asioita ja rakentaa verkostoja ammatikseen! Pelkäänpä, että tämmöinen vapaaehtois-nobody ei riitä vielä oikein mihinkään.

Illalla ajattelin myös erästä huippua kallonkutistajaa, jota tapasin joitakin kertoja vuosia sitten, kun oli iskea rintasyöpä, mutta ei sitten iskenytkään ja kaikki alkoi olla liikaa, kun en ehtinyt käsitellä kaikkia järjettömän isoja möykkyjä (kuolemaa, autismia, kehitysvammaisuutta ja semmoisia) missään vaiheessa.

On aika vaikeaa sanallistaa tästä ihmisestä syntynyttä mielikuvaa, kun se on enemmänkin aistimusten yhdistelmä ja näiden aistimusten selittäminen kuulostaa hörhöltä. Aion silti yrittää. Kun kohtasimme Koskiklinikan valkeassa ja kliinisessa vastaanottohuoneessa ja juttelimme, hänestä virtasi lämpimiä kipunoita minuun. Kipunat voivat tarkoittaa ymmärryskykyä, sympatiaa ja lämpöä, täyden ystävällismielisen huomion antamista, kuuntelemista, mutta nämä sanat eivät oikein riitä. Luulen, että minustakin joskus tulee noita kipunoita, ainakin koin tunnistavani häivähdyksen siitä, mitä itsekin saatan olla terveenä ja parhaimmillani. Joskus tuntuu, että jopa puhelimessa saattaa siirtyä muutama tämmöinen kipuna, ainakin toivon niin.

Hmph. Aistimuksia on vaikeaa sanallistaa järkevän oloisesti, vaikka aistimuksissa ei ole mitään järjetöntä. Ne ovat vain pikakirjoitusta, suoraa viestiä asioista, jotka ovat sanallistettuina kömpelön oloisia kökkäreitä.

Nyt mietin, miten saisin lähetetyksi jonkin mukavan viestin tälle ihmiselle, kun hänen yhteystietojaan ei löydy ihan helposti. Hänellä on epäilemättä hyvä syy kätkeä ne enkä käy vainoamaan. Hänellä oli merkittävä positiivinen vaikutus olemiseeni yhdessä vaikeassa taitekohdassa. Hän näki minut ja auttoi myös minua itseäni piirtämään ääriviivojani uudelleen varsin hajottavien kokemusten jälkeen.

Sitten ajattelin vähän kohtaamisia opettajan roolissa ja miten huippua on, kun kipunat ovat silloin suotuisat! Joskus voi jopa pienestä katsekontaktista toinen vallan syttyä ja alkaa valaista omalla valollaan ympäristöä. (Äh, näitä väkinäisiä sanallistuksia.) Uskaltauduin myös ajattelemaan sitä nuorukaista, joka pääsi läpi enkun kirjoituksista omilla ansioillaan, mutta meidän preppaajien jeesillä. Loizavaa! Varppina kaikilla on näitä kipunoivia kokemuksia, vaikka niiden sanallinen ilmiasu on toisenmoinen?

Voi olla että tämä kaikki positiivisuushapatus johtuu Minhin possarikirjoituksesta. Siinä on mukana myös lääh-saapaxet!

PS. Tein maanantaina sairraan hyvää lasagnea pitkästä aikaa ja päivällisen jälkeen kaikki perheenjäsenet lojuivat turskina ympäri huushollia ja vähän vain eväänsä lotkauttivat välillä. Note to self: tee ensi kerralla vähemmän hyvää.