Sijaisen tila

Olen ollut melkein kuukauden töissä. Pää on hieman vähemmän pyörällä ja alkaa hahmottua, mitä haluan tehdä. Täysin yllättäviä juttuja saattaa tupsahdella tielle, esim. ex-ope vie yhtäkkiä tietämättäni ainokaisen matikankirjani (ja etsin sitä joka paikasta hermona) tai paljastuu, että olisi pitänyt tilata sitä ja järjestää tätä. Kuitenkin palikat loksahtelevat paremmin kohdilleen koko ajan ja alkaa häämöttää sekin, että oikein ajatuksella suunnittelisin yksilöllistä opetuskokonaisuutta harkituin tavoittein kullekin HOJKS-oppilaalle. Nyt on pitänyt selvitä päivästä toiseen jonkinlaisen rungon ilmassa leijuvan idean avulla, vaikka vanhoja HOJKSeja olen lukenutkin ja muutamalta aineenopettajalta saanut jakson kokeen tai rungontynkää.

Yksin ei onneksi ole tarvinnut selviytyä, vaan oppilashuollon porukka huoltaa vähän minuakin. Sitä paitsi on tuntunut hyvältä, miten tuossa koulussa suhtaudutaan kiusaamiseen. Va-ka-vas-ti. Olen myös huomannut meneväni täysin rennosti ja itseeni luottaen väliin välkkävalvojana ja varmistamaan, että asiat ovat kunnossa. Oppitunneilla joudun hakemaan sopivaa rentouden ja jämäkkyyden tasoa jokaisen oppilaan ja oppilasyhdistelmän kanssa, samoin näiden optimaalinen suhde vaihtelee tunnista toiseen, mutta onneksi säätö tuntuu tulevan helpommaksi koko ajan. Kun välillä jaksaa äkseerata, saa yleensä mennä rennommin vähän aikaa.

Kielenopetus on täällä ollut todella erilaista kuin opiskellessa. On yllättävän hankalaa järjestää kuunteluita (kun samassa tilassa on muita aineita opiskelevia) eikä moni oppilaista kerta kaikkiaan jaksa keskittyä tekstin lukemiseen. Kielenopiskelussa todella hyödyllisiä pari- tai ryhmätehtäviä ei voi käyttää, jos en itse ole käytettävissä pariksi. Aion kuitenkin vastustaa sitä helpointa ansaa, eli rajoittumista kirjan tehtävien jyräämiseen, kappaleiden "suomentamiseen" ja sanojen ulkoaopetteluun sekä kielioppitietoiskuihin. Kuitenkin tärkeimpiä ovat neljä taitoa: puhuminen, kuunteleminen, kirjoittaminen, lukeminen.

No, kun pääsen oikein kunnolla vauhtiin, pestini lopahtaakin 20.12. Puoliväliin kolmatta jaksoa. Vielä ei ole varmuutta, palaako viranhaltija tähän työhön, mutta on täysin mahdollista sekin, että tilalleni otetaan pätevä, vaikka tämä palaisikaan. Toisaalta aina parantaa sijaishommien saantia, että on tuoretta kokemusta eikä edes mistään kaikkein helpommasta duunista. Onpa vaan sitten raastavaa erota näitä oppilaista, joita olen oppinut tuntemaan.

Päätän työraporttini tähän. Tällä erää tuntuu taas hyvältä ja vähän selkeämmältä, välillä tuntuu karsealta ja kaoottiselta. Oppilaat onneksi tuntuvat hyviltä tyypeiltä jatkuvasti, vaikka kaikkien kanssa ei olisikaan erityisen heleppoa. Se auttaa, kun näkee oppilaat ihan oikeina ihmisinä.

PS. Kun teen ensi jaksolle lukkarin itse, varmistan, että voin pitää ruokataukoja, kekkeles.

Tiedotus: haluan useammin Esikoisen nukutusvuorolle

Illalla luen sinulle kirjaa ja lojut kainalossani, huiskutat hiuksiani, nyhdät hiukan korvaa. Sammutan valot ja lekottelen kanssasi hetken pimeässä, juttelen tulevista ja sinä juttelet takaisin omalla kielelläsi, viittomat eivät oikein näy pimeässä, mutta jotain saan selville, kun seuraan käsilläni ja kuuntelen tarkkaan vokaalejasi. Kun olen lähdössä, halaat lujasti ja kohta halaat vielä uudelleen.

Kenkää shrinkiltä

Pyörittelin analyysihommelia puoleen, toiseen, puoleen, toiseen, puoleen, toiseen ja totesin, että ristiriita on valtaisa. Yhtäältä haluaisin ihan hirveästi lähteä analyysityöskentelyyn, toisaalta minulla on elämäntilanne. Pollani on jo nyt kiehumapisteessä, kun sovittelen työn ja ylityön, yhdistyksen ja muut toimet, lasten viemiset ja tuomiset, menemiset ja tulemiset, lasten kanssa olemiset, ruokahuollon ja huushollauksen sekä silloin tällöin sellaisetkin hassunhauskat jutut kuin liikunta ja parisuhina sekä kaverit.

Vihaan tässä tilanteessa synkeästi kaikkia toistuvia menoja, jolloin pitää olla kaupungin toisella puolella tasan kello silloin. Ne aiheuttavat ketjureaktion. Ennen, jälkeen ja aikana pitää kaikkien osasten toimia ja ne toimivat, jos ne suurella työllä järjestetään. Vaikka siitä kuinka tulisi rutiini, järjestäminen ja siihen liittyvät käytännön toimet ja miettimiset pitää hoitaa päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Ja analyysin tapauksessa se toistuisi KOLME KERTAA viikossa joka helkkarin viikko tästä iäisyyteen.

No, kerroin surkeana, etten pysty tässä tilanteessa käymään kolmea kertaa viikossa. Sain kouraani laskun ja reseptin ja kädestä hei-heit. Minulla on lupa soitella, jos tulee jotain. Ja minähän aina soittelen ihan hirveästi tyypeille, jotka sanovat, että on lupa soittaa, jos tulee jotain. Tämä ratkaisu on kuulemma omaksi parhaakseni.

Sellainen tyyppi taitaa olla kovan luokan luuseri, jonka psykoterapeutti hylkää?

Huomenna ne tulevat

Valvoskelen salaa, vaikka väsyttää ja tunnen itseni kovin paheelliseksi. Huomenna kuitenkin kelloja siirretään ja lisäksi on minun vuoroni nukkua niin pitkään kuin huvittaa! Jotain rajaa kumminkin: vaaleissa en nuku. Tällä kertaa ei edes tarvitse miettiä, ketä äänestän. Periaatteeni on se, että jos en edes itse äänestäisi itseäni, miten kehtaisin tällätä naamani vaalimainokseen?

Odotan jo vaalivalvojaisia. Miten paljon voi saada äännähtelyjä 50 euron minimibudjetilla? (Halvemmalla ei olisi onnistunut puolueessani, muista jengeistä en tiedä.) Voiko olla mukana politiikassa olematta poliitikko? Ja vielä jännittävämpää: täyttyykö tavoitteemme? Ennusteet vaikuttavat lupaavilta. Millainen on seuraavan nelivuotiskauden Tampereen tasapaino? Pidän jämäkästi peukkuja, että Tampereella puntit eivät liikaa kallistuisi oikeiston suuntaan. Minusta Tampereella on jo ihan riittämiin oikeistovoimaa, tasapainotukselle on tilausta.

Jos sää on ankara, yrittäkää nyt kaikki te sitkeät ja tärkeysjärjestyksiä ymmärtävät tyypit kumminkin kömpiä koloistanne ja äänestää? Jos pyydetään kauniisti? Tässä valkataan nyt tyyppejä, jotka vaikuttavat hyvin paljon itse kunkin arkielämään.

Me tepastelemme tai fillaroimme koko porukan voimin tuohon vajaan kilometrin päähän ja tarvittaessa köytämme kaikki perheen isoimpaan, jottei tuuli vie. Mutta iik! Vaalikahvipulla on täysin hankkimatta! Vieläköhän ehtisi aamulla leipaista jotain munatonta Tosikoiselle sopivaa? Tyttöparka oli kovin pahoillaan kuullessaan, ettei saa äänestää ennen kuin 18-vuotiaana, joten vaalikahvien edes on syytä käydä hänelle.

Onneksi muuten vaalimökillä oli ilmapalloja, sillä mehussa oli omenaa, kekseissä kauraa ja pullassa soijamaitoa, joten mikään mussutettava ei passannut allergikolle. Mehän olemme likan kanssa kokeneita emmekä tämmöisestä edes hätkähdä, joten todennäköisesti ei jäänyt elinikäisiä arpia tyttöparan sieluun - ainakaan semmoisia, joita ilmapallo ei paikkaisi mennen tullen ja moneen kertaan. Nyt pallo killuu tytön sängynpäädyssä, kun se vain on niin kiva, kuten oikeastaan koko päivä kuulemma oli. Eräitä on siunattu tuolla nauttimisen taidolla!

Jaahas, leukani repeää kohta, joten lienee syytä painua yöpuulle. Muuten voi lipsahtaa ja jäädä numeroita pois ääntelylapusta, jolloin jäljelle jää ehkä vain numero 3. Hupsista.

PS. Esikoinen heräsi viime yönä vähän neljän jälkeen ja ajatteli, että on aamu. Saapa nähdä, miten huomenna. Kokee aamuyön osittain kahteen kertaan?

"Yllättävä" väsymys

Mikä siinä on, ettei neljäkymmentäyksivuotias ihminen edelleenkään osaa varata aikaa lounaan syömiselle? Tästä on puhuttu jo iät ja ajat ja treenattukin on. Yhtenään vain unohtuu tuo safkutus, kun on vaikka oppitunteja liuta pötkössä ja vaalimökki ja sitä sun tätä. Sitten ollaan niin ihmeissään, kun väsyttää kovin ja pipikin on olo, iskeepä se karsee jysärikin ennen pitkää. Sitten otetaan Clotamia ja ai niin sitä lounasta kello viideltä ja ihmetellään, miten paljon se Clotam parantaakaan oloa ja vieläpä näin nopeasti.

*poistuu hakkaamaan päätään seinään*

Auts

Tajusin vasta tänään, mikä lopulta on kynnyskysymys analyysin aloittamisessa. Raha on tietysti iso juttu, mutta vielä paljon isompi juttu on se, että pitäisi KOLME kertaa VIIKOSSA olla kello silloin ja silloin jossain (omasta valinnasta) - which is järkkyä. En kestä edes kelloon sidottuja liikuntajuketteja kovin hyvin, vaikka ne olisivat viiden minsan matkan päässä. Kun kelloon sidottu on yhtä kuin kuristava.

Eivät nämäkään ole kynnysjuttuja, vaan lopulta oleellista on se, tajuaako tyyppi autismin kirjosta riittävästi. Epäilen, ettei kovin moni oikein jaksa uskoa nuoruuden ja lapsuuden AS-piirteitteni laajuutta ja ilmeisyyttä, kun nyt kerran olen niin hirmu sosiaalisesti taitava ja ihmisiä lukeva pälä pälä vodevö. Ja silloin syntyy vääjäämättä tukuttain väärinkäsityksiä. AS-juttujen takia olen muutenkin saanut nauttia koko ikäni erinäisistä melko inhottavista väärinkäsityksistä, joten en jaksa sitä sorttia enää. Mietintäaikaa on ensi maanantaihin.

Lomake- ja lyhenneallergikon aivastelu- ja näppyläpäivä

Olin tänään koulutuspäivää viettämässä ja minun koulunassikoitani kaitsi sillä välin sijainen (joka toivottavasti löysi vääntämäni seikkaperäisen lapun, jossa oli kaikki oppitunnit selostettuna - kunpa joku tekisi minullekin sellaisia). Käsiteltiin monipuolisesti oppilashuollon hommeleita, eli terveydenhuollon, koulupsykologin, kuraattorin, erityisopettajan ja open näkökulmista ja ehkä vähän muistakin, kun en nyt jaksa tsekata. Oli siinä päiväkoti ja esikoulukin mukana geimeissä, nollasta kuuteentoista, noin.

Näyttää karkeasti (and I mean karkeasti) ottaen siltä, että asioita lähdetään edistämään hankkeina ja projekteina, joilla on pitkä ja monimutkainen nimi. Pitkästä ja monimutkaisesta tehdään lyhenne, joka saattaa olla veikeä ja joka tapauksessa unohtuu tai menee sekaisin jonkin muun lyhenteen kanssa heti. Hankkeesta usein tuloksena on lomake tai useampi lomake. Lomakkeita täytellään, palautellaan ja säilötään, toivon mukaan myös luetaan. Lomakkeita saa myös kommentoida, mutta en ole varma, onko lomakkeenarviointilomaketta olemassa, ainakaan ihan aina. Kaikki ketjun ihmiset huoltajista rekseihin pääsevät parhaimmillaan osallisiksi lomakekarkeloista.

Lapsistamme tunnutaan tehtävän valtaisat määrät arviointeja ja merkintöjä kaikissa mahdollisissa instansseissa vuodesta toiseen, kun he kulkevat ammattilaiselta toiselle. Tämä massiivinen tietomäärä menee - minne? Ketkä kaikki pääsevät sitä lukemaan? Puhutaan kovasti vaitiolovelvollisuudesta, mutta valitettavasti meikäläisissä yksilönsuojasysteemeissä on aukkoja. (Enkä nyt ala tästä Pandoran laatikosta kaivella enempää, ettei iske paranoia.)

Arvaamme kaikki, miten lapsesta kirjattu tieto painottuu. Kaikki ongelmat, mokat, törttöilyt, heikkoudet ja muut vastaavat yleensä kirjataan. Kun arkistoja lueskelee, tuskin muistaa, miten nätisti se aina avasi oven ja hymyili ujosti tukka silmillä samalla.

Anteeksi, oli pakko pöräyttää tämä paine tänne heti paikalla. Olen todennäköisesti hyvin epis tässä tekstissäni. Päivän mittaan tuli paljon mielenkiintoista ja hyödyllistä kamaa, mutta tämä hanke- ja lomakehärdelli alkoi ahdistaa. Erehdyin myös ajattelemaan sitä, miten oppilashuoltoa tarvitsevat oppilaat sinnittelevät epäpätevien ja satunnaisten sijaisten hoteissa, kun varsinaiset vetävät hankkeita. Auh.

Se on taas sanottava, että suomalaiset ovat asiantuntijauskovaista väkeä ja sillä on sekä puolensa että etenkin valitettavasti puolensa. Tästä tarttis kirjoitaa kokonainen polkka ja julistautua johtavaksi asiantuntija-asiantuntijaksi.

HiRveää kirkkovenetystä

Itselleni toistaiseksi tuntemattomasta syystä lyijynraskas, mutta raudanluja veetutus iski minuun heti aamusta palaverissa ja paheni siitä, kun eräs taho tuli pyyt. ja yll. pitämään jöötä minun tunnillani, jolla haluan pitää jöötä omalla tavallani. Siis alkoi mun oppilaille ihan törtösti. Kekkeles. Täytyy pitää järjestyspuheenvuoro ensi tilassa tai kehitellä hänelle muuta tekemistä, että saan työrauhan.

(Voin muuten kertoa, että olen tähän asti aina onnistunut pitämään hyvin työrauhan opehommeleissa. Minun elokuvagenretunnillani vain on sallittua mainita myös sellainen genre kuin brno [genren nimi muutettu hakukoneiden säästämiseksi] ja jopa kikattaa sen saksalaiselle kääpiövariaatiolle, jos kerran on teini ja kikatuttaa niin kamalasti. Minua ei hetkauta, vaan siirryn eteenpäin, kun kikatus helpottaa. Eli aika nopsaan. Haluan kiinnittää huomiota oleellisiin juttuihin enkä siihen, onko sana tuhma tai iik. Olen nähnyt, että kun teini saa kikattaa tuhman sanan elimistöstään, hän jaksaa taas ajatella jotain muuta, etenkin kun opea ei hetkauta, jolloin provo menee kiville. Väitän myös, että tyyni keskustelu brnosta on kelpo mediakasvatusta.)

No niin. Yhdelle kamulle jo tästä keuhkosin ihan tarpeexi, vaikka juttelimme muustakin (ai houp) ja kahviterapia huojensi huimasti lyijynraskasta raudanlujaa. Harmi vain että se sitten osaksi hiipi takaisin, vaikka oli kivaa tehdä Esikoisen kans läksyjä (se poikaa pitää läksyistä nykyään) ja Tosikoisen kanssa lukea hänen tekemäänsä prinsessavihkoa. Prinsessavihkossa oli mm. prinsessoja, prinsessaneliöitä (maton näköisiä juketteja, joiden kaikissa reunoissa oli kruunut) sekä prinsessaperhe, jossa tytön itsensä lisäksi myös äiti, isä ja veli olivat saaneet mekon ja kruunun! Erittäin reilua. Myös SP:n kanssa on ollut mukavaa, joskin hän yllättää minua yhtenään jollain D-vitamiiniin liittyvällä trivialla.

En suinkaan oireile sitä, että on pirun vaativaa yrittää hanskata kaikkien oppilaiden (tusinan kieppeissä) kaikki erityisopetusta vaativat aineet (noin viisi eri ainetta), aineiden opet, eri oppilaiden luokanvalvojat, oppilaiden huoltajat, tärkeimmät kollegat, sekä ennen muuta ne tunnit, joiden aikana kolme eri luokalta olevaa oppilasta opiskelee kukin eri ainetta? On suoranaista luksusta, jos on vain yksi oppilas opiskelemassa matikkaa tai ruotsia tai vain kaksi samaa ainetta opiskelevaa kerrallaan. Puuh.

Aluksi olin niin pökissä, etten oikein ehtinyt havaita, millaista palapelin ja kaleidoskoopin sekoitusta tässä työssä pyörittelen. Nyt totuus alkaa valjeta! Lisäksi jotkut opet yrittävät sysätä lisää oppilaita meidän erityiskämppäämme, siis poistaa haitta-ainesta luokastaan. Tsiisas. Kiva kun tavallista parempaa ohjausta kaipaava oppilas saa opelta pari kertaa tunnin aikana huomiota ja nipun itsenäisesti suoritettavia tehtäviä. Erityisoppilaathan ovat tunnettuja siitä, että selviytyvät loistavasti juurikin itsenäisestä, keskittyneestä opiskelutyöskentelystä. Eiku.

Haluaisin kloonata itseni! Onneksi käytäntö on jo nyt opettanut erinäisiä kikkoja, joilla pärjätä, ehkä niitä löydy lisääkin. Huomenna on koulutusta, joten ehkä siellä tajunta laajenee. Enhän odota liikoja, enhän.

PS. Pelkäänpä että nurinperinhämähäkityksen taustalla on myös tämä. Tulsaa.

Kondiksen mittareita osa X: blogiprenikat

Kun viimeksi kesällä blogini sai prenikoita, ne jäivät ahdinkotiloissa liittämättä blogiin (ei maar ole edelleenkään myöhäistä, toim. huom.), kun silloinen sisäinen vakaumukseni väitti, etten ansaitse niitä. Ihan kuin minulta sitä kysyttäisiin! Kyllä muut saavat tykätä silloinkin, kun itsellä on sisäinen arvottomuushyökkäys meneillään. Merkit joka tapauksessa ilahduttivat ja tulivat tarpeeseen!

Nyt kunto on noussut kohisten. Mielen ja yleisen jaksamisen kohentumisen kanssa samaan kohtaan osuvat sekä hyvien rasvojen reipas lisääminen ruokavalioon että uuteen kilpirauhaslääkkeeseen siirtyminen, joten paneehan se miettimään. Alkaa näyttää siltä, että liityn ainakin jossain määrin Stop the Thyroid Madness -rintamaan.

Kilpirauhasen vajaatoiminta ei ole ihan harvinainen krooninen tauti. Nyt mietityttävät ne kaikki ihmiset, jotka joutuvat puutteellisen, mutta kanonisoidun lääkityksen takia kärsimään vajaatoiminnan oireista koko ikänsä! Yleinen väsymys ja hitaus, masennus ja ahdistus, painonnousu ja laihdutuksen mahdottomuus, lisämunuaisten rasittuminen ja sen moninaiset oireet ehkä pahimpina seurauksina (kaikkien oireiden listä on todella pitkä ja säälittävä) kaventavat elämisen mahdollisuuksia pahimmillaan todella paljon.

Mutta ei minun nyt siitä pitänyt puhua! Vaan ilakoida kohentuneesta olosta ja juhlistaa sitä Tyttismin tarjoamalla kunniamerkillä, joka on sitä paitsi komean näköinen! En tajua, miksen ole löytänyt aiemmin Ekoelämää-blogiin, jossa on kaikkea herkkua. (Yritän nyt olla ajattelematta niitä satoja hyviä blogeja, joita lymyää jossain tietoisuuteni ulkopuolella, kun elämä on kumminkin rajallinen.) Suosittelen. Ja voisin muutenkin taas linkata jotain uusia ja vanhoja suosikkeja.

Katselin noita kesän viestejä varovasti, joissa olin Nollakatu nollassa ja totesin, miten paljon siellä oli loistavia kommentteja, joihin en ollut vastannut! Tuntuu kurjalta, koska ne ilman muuta olisivat ansainneet vastauksen. Olin aika epäkunnossa siinä vaiheessa, en voi muuten selittää tuota. Kommenteista, asioiden jakamisesta on ollut joka tapauksessa paljon apua ahdistuneelle.

PS. Kondiksen mittari osa Daa on kyllä vaaliehdokkuuskin. Vaikka kampanja on perin vaatimaton, en siihen hommaan Oskari Olemattomana menisi, koska periaatteeni on se, että kaikki mahdollisesti minulle osuvat luottamustoimet (joita on jaossa muitakin kuin valtuutetun pesti) hoidetaan, jos kerran ehdokkaaksi aletaan.

PS. II Bloggaus etenee hitaanpuoleisesti, koska Tosikoinen sai massiivisen raivarin ja Esikoinen sai haravoinnilta palattuaan sekundaarisen sekoilukohtauksen, koska Tosikoisen kiljunta sysää hänet pois tolaltaan. Tosikoinen kysyy välillä konfliktin jälkeen, tykkäänkö hänestä vielä tai haluaisinko olla jonkin toisen perheen äitinä mieluummin. Jaiks! No varmalla-varmalla ekaan joo ihan kamalasti ja tokaan en ikinä.

Kuntapolitiikassa kroisokseksi

Syysloma alkoi! Aah. Nyt uudessa työssä päähän tulvinut suunnaton määrä informaatiota saa asettua ja jäsentyä rauhassa, joten ehkä olo ei ole niin sekopäinen ensi viikolla. Lapset ovat tänään vielä hoidossa (jotta pääsen riehumaan vaalimökille), mutta loppuviikkoa vietämme yhdessä kotona. Toivottavasti sää pysyy tällaisena, jotta saamme hillua pihalla ja leikkipuistossa, jossa saattaa tavata tuttujakin.

Leivontaa saatamme myös harrastaa, lasten kanssa se on perin mukavaa. Viimeksi nauratti, kun kiusallisen terveelliset hihhulityyliset kaneli-porkkana-spelttimuffinit olivat valtaisa suksee. Kun lapsi on itse raastanut porkkanan ja sekoittanut taikinan, ennakkoluulot ovat karisseet pois ja suhtautuminen on suotuisa. Ja kun itse kikkareetkin maistuivat sekä tuoksuivat hyviltä, mikäs siinä on diggaillessa. Asiassa auttaa se, että eräät ovat leiponeet yli 30 vuotta, joten energiaa ei mene kovin paljon itse leivontahomman miettimiseen, vaan huomiota voi kaataa lapsille kasapäin.

***
Koulussa oppilaat kiinnostuivat ehdokkuudestani ja kävivät kyselemään. Hyvä homma. He olivat järkyttyneitä, kun valtuustossa ei saa kummoistakaan fyffeä ja ihmettelivät, miksi sitten kukaan haluaisi sinne, kun ei siitä saa hilloakaan. Hyvä kysymys. Minä tuumaan, että kun äänestämällä saa purnausluvan, ehdokkaana sen saa moninkertaisesti! Eikö muka? Asioiden muuttaminen on enimmäkseen tuskallisen hidasta ja vaatii lobbausta ynnä muuta sosiaalista aherrusta. Nostan hattua niille, jotka jaksavat tehdä tätä työtä vuodesta toiseen.

Vaalimökilläkin parin immeisen kanssa tuli puheeksi se, miten poliitikot tiettävästi rikastuvat hommissa ja tietysti se, miten kova vallanhimo meillä on pakko olla, kun kerran haluamme ehdolle. Minäkin kuulemma salaa haaveilen pormestarinpestistä! Suurin osa on onneksi tullut avoimin mielin ja on ollut tosi mielenkiintoista kuulla, mitkä asiat ovat tärkeitä.

Vaikka välillä tekee mieli vaipua epätoivoon, kun niin moni äänestäjä kuuluttaa etsivänsä ehdokasta, joka palvelee juuri heidän etujaan (Vaikka näillä äänestäjillä olisi kaikki oikein hyvin!), mökillä kävijät ovat kiinnostuneet muistakin asioista kuin oman napansa ympärillä olevista. Melko lohduton on sellainen maalima, jossa äänestäjät ovat enimmäkseen hyvinvoipia ja äänestävät enimmäkseen väkeä, jota kiinnostaa valmiiksi hyvinvoipien kansalaisten edut. Tekisi mieli väittää, että tämä on ollut suuntaus, kun eriarvoistuminen on vaurastumisen myötä vauhdittunut ja yhä enemmän vaikuttaa olevan niitä, joilla ei ole mitään menetettävää.

Äiti, tuo vanha demari, antoi minulle sata euroa vaalitukea! Mitähän sillä tekisi? Käyttäisi uuteen fillariin ja laittaisi pyörään vaalimainoksen? Minulla ei ole lainkaan esitteitä enkä halua niitä tehdäkään, mutta fillarimainos voisi osua nappiin.

Arvaako joku tämän blogin perusteella, mitkä asiat ovat minun syräntäni lähellä? Aika moni niistä esiintyy vaalipuheissa kaikilla puolueilla, joten niiden luetteleminen on alkanut tuntua falskilta ja lattealta. Minkäs teet, kun vaalien alla kaikki ovat niin sydämellisesti pienen ihmisen ystäviä, että ihan on tunkua esmees köyhien, yli- ja alaikäisten tonteilla. Päihde- ja mielenterveyspulmaisten puolestapuhujien osastoilla saattaa olla väljempää, joten suunnatako sinne?

***
Kah, unohdin postata tään ennen vaalimöksälle menoa, mutta täs tämä nyt olisi. Minulla on toista päivää peräkkäin perjantaitunnelma ja nyt on vasta keskiviikko! Näinköhän tämä jatkuu vielä huomenna ja ylihuomennakin? En pane hanttiin, jos näin pääsee käymään.

Vaalimökillä oli todella hyviä jutteluista mm. joidenkin yli 60-vuotiaiden miesten kanssa, jotka todennäköisesti eivät äänestä minua, mutta joilta sain hyvää tietoa paikallisista asioista. Yhdellä heistä oli aika meheviä juttuja korruptiosta Suomessa. Wuh.

Päikkärigate

Olin tuudittautunut siihen uskoon, että lasten pakkonukuttaminen päiväkodeissa on siirtynyt historiaan, mutta käytäntö onkin tehnyt synkän comebackin Tosikoisen päiväkotiin. Auts. Koko syksyn olen saanut viestejä tytöltä päiväunivaikeuksista. Olen puhunut asiasta päiväkodin kanssa useita kertoja ja jotakin on tehty (lapsen kanssa juteltu, paikkaa vaihdettu), mutta tilanne on vain pahentunut, koska asian ydin on pysynyt muuttumattomana. Lopulta tytön ahdistus kävi niin kouriintuntuvaksi, että siirryin seuraavaan pykälään ja soitin päiväkodin johtajalle, joka ymmärsi yskän heti. Johtaja ei kuitenkaan voi jyrätä ryhmän työntekijöitä, vaan yrittää etsiä toimivan kompromissiratkaisun.

Mikä sitten on asian ydin? No, Tosikoinen ei ole nukkunut päiväunia kuin satunnaisesti 2,5-vuotiaasta lähtien. Päiväkoti vaatii kaikilta 3-5-vuotiailta lapsilta, että heidän pitää maata hiljaa paikoillaan joka päivä 12-14 vuoteissaan nukkuivatpa nämä tai eivät. Aluksi kuunnellaan satuäänitettä ja sen jälkeen pitää jaksaa puolitoista tuntia muumiona. Tytär kokee, ettei hän edes uskalla mennä vessaan, vaikka olisi pisuhätä ja hänellä on voimakas epäonnistumisen tunne aina, kun hän ei pysty olemaan hiljaa paikoillaan pää tyynyllä. Eli melkein joka päivä.

Tällaista vaatimusta ei voi perustella mitenkään pedagogisesti, ellei sitten olla Alice Millerin lanseeraaman mustan pedagogiikan puolella. Sellainen lapsi, joka pystyy tuosta vain nukkumatta makaamaan kuollutta leikkien tunnista kahteen joka päivä paikoillaan, on poikkeava ja mahdollisesti kuntoutusta vailla! Ja ne lapset, jotka vuodesta toiseen pakotetaan tällaiseen joka helkkarin päivä, voivat hyvinkin joutua ajan mittaan diagnoosin tarpeeseen.

Joskus tulee mieleen synkeitä ajatuksia yleisestä hoitamisen opetuksesta, kun hoitolaitoksissa (päiväkodit, vanhusten ja kehitysvammaisten laitokset jne.) on niin suosittua pakkomakuuttaa ihmisiä vaipoissa tai ilman aina, kun se systeemin sujuvuuden kannalta katsotaan käteväksi. Todellisuudessa nämä käytännöt eivät taida siirtyä uusille hoitajille opiskelun aikana, vaan kentällä. Sairaat käytännöt siirtyvät työpaikoilla hoitajapolvelta toiselle, kun näin nyt vain on aina tehty.

Koulutuksessa opittuja iskusanoja (kuten struktuuria tässä tapauksessa) voidaan käyttää perusteina ratkaisuille, jotka vastaavat todellisuudessa systeemin, eivät hoidettavien tarpeisiin. Jos hoidettavat joutuvat käytännön pulmien maksumiehiksi, perustellaan se jotenkin siististi, niin kaikilla on hyvä mieli? Paitsi ehkä niillä hoidettavilla.

Pienet lapset, vanhukset ja kehitysvammaiset ovat vailla omaa, vahvaa ääntä, joten tämähän käy näpsästi näin, vai kuinka? Elleivät sitten rasittavat, hysteeriset, vaativat, ärsyttävät, curlingoivat tai vanhemmuutensa kadottaneet vanhemmat tai muut vastaavat läheiset ala häiritä hyvin toimivaa systeemiä. Systeemihän on kumminkin se, minkä pitää toimia, vaikka joskus ne hoidettavat sun muut asiakkaat häiritsevät kauniisti paperille piirretyn mallin toteutumista.

No, Tosikoinen kokeilee nyt sellaista mallia, että häntä rangaistaan nukkumiskyvyttömyydestä sadun menettämisellä. Eikun ei sitä noin minulle kerrottu, vaan sadun ajan (ja toivottavasti vähän päälle, toim. huom.) Tosikoinen piirtelee hissuksiin yksinään ja siirtyy vasta myöhemmin nukkumaan toisten kanssa. Järjestelyn taustalla on se toive, että tytär itse keksisi sittenkin haluta toisten kanssa satua kuulemaan ja kuollutta leikkimään kokeiltuaan tätä erityisjärjestelyä (huom. tämä ei ole omaa arvailuani, vaan se kävi keskustelussa ilmi). Tämä ei ratkaise kaikkien niiden muiden nukkumispakosta ahdistuvien lasten (joita on useita) pulmaa, mutta on edes yksi pykälä siihen suuntaan, että kenties tästä järjettömästä käytännöstä luovutaan ja keksitään toimivampia lasten perusominaisuudet ja tarpeet huomioon ottavia ratkaisuja.

Pipo löystyy käytössä

Kyllä helpotti, kun hieman porasin täällä blogissa ja SP:n kainalossa. Pipo löystyi maagisesti ja tänään oli jo paljon parempi päivä! Osansa asiaan oli silläkin, että ehdin valmistaa tunteja kunnolla ja enimmäkseen oli enkkua, joten sain opettaa esim. LOLleja ja ROTFLeja, joiden katson kuuluvan kielen ja kulttuurin taitoon tärkeänä osana. Kuuntelimme myös David Bowieta, koska halusin aivopestä lapsiparkoja. Muahahhahhaa. Bonuksena tarjoilin valittuja tyräyksiä FAIL blogista (mistä linkistä olen ikuisesti kiitollinen Zepalle).

Tänään likkalapsen baletoidessa kävin ostamassa myös kahvitarvikkeita, jotta saamme huomenna ryystää koulussa. Harkitsen myös luokkahuoneen viihtyistämishanketta, kun mesta on tällä hetkellä aika ahdas ja sekainen. Jaiks, pitääkö tätä kotiutumisvimmaa säikähtää vai ruokkia?

Vähänkö olen pollea, kun sain töiden päälle lapset ruokituksi, likan balettiin ym. ym. vaikka SP on työreissulla. Väsymys oli niin pitkään niin kaikkinielevä, että tämmöiset suoritukset tuntuvat todellisilta ylpeyden ja ilon aiheilta. Nyt Armouria menee kaksi graania päivässä ja Thyroxinia puolikas pilleritski. Tyrokki jää ensi sunnuntaina vallan ja katsotaan, miltä tuntuu kaks ja puoli sikapilleriä per päivä. Ehkä vielä paremmalta ja kohta lähes normaalin terveeltä?

Voin muuten kertoa, että ruokavalion ylläpito ei ole tuntunut yhtään vaikealta, kun on koko ajan tuoreessa muistissa se, miltä kammottava väsymys maistuu: liian vähältä rasvalta ja liialta hiilarilta. Joskin syön minä yleensä perjantaipullan. Viimeksi otin oikein sampanjaviinerin! Se oli kyllä pieni pettymys. Ehkä pitää seuraavana pullapäivänä ottaa jokin peri-irstas skulaakakkupala tai tuore käsinleivottu pulla. Hiilaripämäyksen pitää olla väsyn arvoinen.

Kahvia, prkele

Viikko työtä takana ja fiilikset vaihtelevat taas reippaasti hyvästä ja siedettävän onnistuneesta vihoviimeiseen pösilöön. Tänään tuli mieleen kotiutuessa että daa, voisi olla hyvä idea vaikka rauhassa esittäytyä, keittää kaffetta ja tutustua oppilaisiin sen sijaan että yritän epätoivon vimmalla opettaa aineita. Tehtäväni ei ole opettaa aineita, vaan ihmisiä, kuten joku viisastelija sanoi opeopinnoissa ja oli ärsyttävän oikeassa.

Kotiuduttuani umpiväsyneenä vastaanotin pian Esikoisen, joka alkoi kovasti itkeä ja valittaa. Yritin lohdutella ja kysellä, mikä nyt, mutta asia ei selvinnyt. Lapsi rauhoittui vasta, kun pikkusisko ja isä tulivat kotiin myös. Tämä on nyt toistunut kolmisen kertaa ja alkaa haiskahtaa siltä, että koko lauman pitäisi olla koolla Esikoisen tullessa kotiin, tai muuten! Tuli semmoinen lohduton fiilis, että perhana kun en saa edes omaan lapseeni kontaktia (enkä minä riitä, yhyy), niin mitä minä jossain koulussa hillun. Mutta sitten muistin, että homman ydin tässä tilanteessa en nyt ole minä, vaan E.

Opettaminen ei ole helppoa eikä etenkään ole piis ov keik hypätä yhtäkkiä rakastetun opettajan kenkiin samalla, kun ottaa haltuun kaikkea mahdollista. Prioriteetit siinä saattavat lipsahtaa ja unohtua, mikä on kaikkein tärkeintä. Vaikka sitä puheen ja älyn tasolla tietääkin, käytännössä jotenkin vaan lipeää ja sitten kaffittelu unohtuu ja lisäksi suusta pomppii yllättäviä sammakoita. Nolompi homma, mutta ehkä vielä korjattavissa.

Illalla pitää vielä jaksaantua viimeiselle uimakoulukerralle halliin (huom. tamperelainen liudentunut ällä), koska se on kivaa. Onneksi jaksoin laittaa smetana-porkkana-palsternakka-kaalisuikale-sipuli-kalkkunasuikalesoosia (ja keitettyjä potaatteja noille) päivälliseksi, niin ehkä jaksaa taas.

Lounas unohtui tänään kokonaan, kun se oli jäänyt pois lukkarista (eikä ollut eväitäkään kun aattelin, että otan mieluusti hernesoppaa) ja unohdinpa päiväannoksen Armour Thyroidiakin kotiin, joten vireystila ei ole iltapäivällä ollut paras mahdollinen. Miten muka voi ihminen muistaa kaiken? Kun on sataviiskyt muutakin asiaa, joista sata on koulussa, 48 omilla lapsilla ja pari itsellä.

Pienin askelin pitää nyt opetella uskomaan, että ruoka ja lääke pitää ottaa ajallaan ja iisisti pitää myös ottaa ajallaan, niin homma skulaa eikä joudu kestämään näitä vireystilan romahduksia alvariinsa. On joskus vaikeaa muistaa, että nuoruus on jo aikapäiviä mennyt ohi eikä se tule takaisin. Nuorena nimittäin jaksoin kyllä ilman ruokaa ja unta vaikka kuinka eikä sillä liikunnallakaan niin väliä, kunhan sai tarpeeksi pyöräilyä, tanssimista, seksiä, kirjoja, musiikkia, tupakkaa ja leffoja. Nyt sen sijaan tätiraasun pitää muistaa pakolliset pikku pilleriinit ja ottaa tasaisin välein lähes raivostuttavan terveellistä safkaa sekä tietysti nukkua kaiket yöt, tai muuten ottaa ohraleipä Kauran. Epistä.

Tuleekohan musta vielä siedettävä ope, mietin nyt, kun fiilispykälät ovat pohjassa. Parhaissa tunnelmissa näyttää ilmeiseltä, että tämä vaatii vain paljon harjoittelua, opettelua ja lähtee siitä kyllä sitten skulaamahan. Onneksi en koskaan kuvitellut, että tämä olisi heleppoa.

Olipas tämä nyt harhaileva aatos ja lipsuva miete, mutta menköön. Aivot tuntuvat kuumilta ja päätä särkee yhtenään, kun yritän ahtaa sinne kaikkea vastaanottamaani informaatiota ja rakentaa palikoista jotenkin järkevää kokonaisuutta. Ehkä tämä eka kerta on hankalin ja rakennustyö helpottu kokemuksen myötä? Hoppas det. Toivon sitäkin, etteivät nuoret joutuisi vuodenvaihteessa opettelemaan TAAS jonkun uuden mölönaaman (jollaiseksi koen itseni aika usein) kanssa toimimaan.

PS. Muistui nyt mieleen, että joka helkkarin työssä on jossain alkuvaiheessa tullut tämmöinen tunne, en opi tätä ikinä ja kualen yrittäessäni ja korppikotkat tulevat haudalleni rätkättämään, mutta sillä on tapana mennä ohi.

Ostetaan virkeitä aivosoluja tuntien valmistukseen

Uusi työ on uusi työ on uusi työ ja uudessa työssä on uudenlaiset käytännöt, paikat ja koreografiat. Uudessa työssä voi olla erityisen uutta ja työlästä, kun heti kärkeen on välttämätöntä tutustua moneen tukea kaipaavaan oppilaaseen, pitää yhteyttä heidän luokanvalvojiinsa ja aineenopettajiinsa ja vanhempiinsa. Täytyy opetella 7-10 luokkien enkun, matikan, bilsan, ruotsin ja fyken ainesisältöjä, jotta niitä voi opettaa. Opetella pitää myös samanaikaista seiskan enkun, ysin matikan ja kasin ruotsin opettamista jakautumatta yli kahteen osaan (toinen osa, eli avustaja on luojan lahja koululle).

Olin koulupäivän päälle superväsyneessä tilassa ja aprikoin, miten löydän yhden virkeän aivosolun, jolla valmistaa huomisen tunteja, kun sain tietää palkkani ja ne pari vain puoliväsynyttäkin aivosolua kaatuivat taintuneina ketoon. Onneksi motivaation tarjoama palkanlisä on varsin huomattava. Kyse ei ole ensisijaisesti siitä, mitä kilahtaa omaan kukkaroon, vaan jokin periaatehommeli nyt tässä tökkii kylkiluiden väliä, vaikka onhan se toisaalta niin, että muodollisesti olen vain pelkkä maisteri enkä opeksi pätevä laisin. Sitä paitsi ensisijaisesti panisin kuntoon kirjastojen liksat, jos minulla olisi palkkataikasauva. Enkä sano nyt palkasta sen enempää, koska tämä on arvokasta kokemusta.

Kunhan pääsisin jotenkin perusrutiiniin eikä koko ajan tarvitsisi miettiä ja pinnistää niin h*mputisti. Perusrutiinin varassa saa keskittyä pinnistämään tärkeimpiä asioita, kun ei tarvi rutistaa joka kekk*le*n asiaa naama rutussa!

Nuoret tyypit tuppaavat olemaan kivoja, tiesittekö sitä? Toivottavasti saan tehdä jatkossakin töitä teinien kans.

PS. Kuvassa vielä yksi lounas Jospalle. Ägykäs med kasvikset ja feta.

Dödön petollisuudesta

Koulu tosiaan alkoi! Olen yltä päältä työssä ja kaikki voimat menevät aivojen synapsien napsutteluun. Pitää oppia uudet reitit, uudet naamat opettajainhuoneessa, kasoittain nimiä, palaverien ja välkkävalvontojen ajankohdat. Ruokalaa en ole vielä edes lähtenyt etsimään! Ennen muuta pitää oppia tuntemaan oppilaat, jotka on uskottu huomaani.

Saan myös ottaa todella pikaisen kertauksen yläkoulun ruotsissa, matematiikassa ja biologiassa. Onneksi englanti on matematiikan ohella tärkein erityisopetuksen aine, sitä jopa osaan opettaa! Minusta on aika epistä, jos juuri niillä, jotka eniten tarvitsevat hyvää opetusta, on sinne päin -taitoinen ope. Mutta minulle on toistuvasti sanottu, että kyllä minun aineen taitoni näille oppilaille riittävät oikein hyvin. Hmmm. Tästä herää muutamia purneliaita ajatuksia, ikään kuin heikompitaitoisille ainepätöisyys ei olisi niin tärkeää. Motivoinnin kannalta minusta on älyttömän hyödyllistä, kun pystyy ammentamaan omasta aineen taidostaan tarpeen mukaan vaikka mitä, kuten englannissa.

Esmes amiksessa pitämäni ruotsin tuplatunti oli kuolettavan ikävystyttävä, koska en juuri pystynyt muuta kuin jyräämään kirjan tekstiä ja tehtäviä. Vaikka olisi kuinka kiva kirja, se ei riitä innostamaan.

Tällä viikolla ysiluokkalaiset ovat olleet tetissä, joten olen saanut aloittaa hiukan väljemmin. Kuitenkin on tuntunut, että koko ajan pitää toimittaa jotain ja singahdella sinne tänne. Systeemi on se, että oppilaat tulevat luokseni, soittavat ovikelloa ja käyvät sisään, mutta muu koulu tapahtuu salaperäisten käytävien ja ainakin kaksien portaiden päässä.

Ensi viikolla on täysi rytinä! Toivottavasti siiheksi olen saanut sähköpostit sun muut viidetkymmenet tunnarit ja salasanat toimimaan. Minua on peloteltu, että kaikki opettajat eivät ole lainkaan kiinnostuneita yhteistyöstä erkkaopen kanssa, mutta katsotaan nyt. Opettajainhuoneessa on jokatap mukavaa käydä kahvilla.

Joka kerran minua tökkäisee, kun sanotaan, että joku on heikko. Olen ehkä heikkopäinen tai epäprofe tai jtn, mutta minusta koko ihminen ei ole heikko, jos jotkin hänen taidoistaan ovat heikkoja. Mutta tämä on alan slangia ja sitä epäilemättä käyttävät kaikki paitsi mää.

Hieno homma, että sain tällaisen mahdollisuuden. Olen kyllä ajoittain kokenut paniquen hetkiä, kun mietin, mistä kaivan taidot ruotsin ja matikan opettamiseen ja miten sitä ja miten tätä, numeroitakin pitäisi antaa ja hojksia pitää. Tänään polynomit ja polyypit kävivät ihan oolrait ja eiköhän tuo ruottikin tuosta huomenissa, kun ei tarvitse kauhealla paineella yrittää. Lupasin itselleni, etten ota tässä vaiheessa paineita akateemisten aineiden edistymisestä, vaan ensisijaisesti tutustutaan oppilaiden kans ja hahmotetaan, missä mennään.

Koulu on yhdessä kaupungin kauneimmista paikoista, joten koulumatkat ovat ilo. Nyt kun vielä varaisin riittävästi aikaa siirtymiseen, niin dödöni ei pettäisi fillarointihien takia.

***
Virkeys on onneksi kohentunut selvästi. Tämä peli ei olisi vedellyt vielä kuukausi sitten. Nyt tarvitsen vain tunnin kooman kotiintultuani ja sitten voin taas laittaa ruokaa ja touhuilla fämilin kanssa. Tiskien kohdalla tosin alkaa viimeistään tökkiä, mutta hei, en ole ainoa aikuinen huushollissa. Onneksi jaksan tehdä jotain, koska SP on nyt tosi-tosi väsynyt ja nääntyisi ½kualiaaxi, jos kaikki huushollanderit kaatuisivat hänelle. Lisäksi pemssivaivat ovat vähentyneet siinä määrin, että en ollut tajuta pemssinjälkeisen tilanteen alkaneen! Vau!

Sitä olen muutens ihmetellyt muutaman päivän, että minulla saattavat numerot vaihtaa yhtäkkiä paikkaa, samoin kirjaimet. Olenko vanhoilla päivilläni kehittänyt lukihäiriön?

***
Ainoa kunnollinen ulkomaailman uutinen, jonka olen jaksanut vastaanottaa, on tapaus Korhonen ja Alma. Sain aiheesta mojovan veetutuskohtauksen eikä siitä enempää, kun muut ovat jo sanoneet kaiken tarpeellisen. Toinen uudin, jonka vastaanotin koulun sisällä, on se, että jotakin täkäläisiä kouluja evakuoitiin pommiuhkausten takia. Lienee ajan kysymys, milloin meillä. Ei ole kaikin puolin hianoa olla ope.

***
Sisämaailman uutisia on kaksi. Ensinnäkin Tosikoinen pyysi isää lukemaan iltasadun. Tarkoittaako tämä sitä, että valtakauteni on loppumassa? Toisekseen Esikoisen iltasatukirjassa Saariston lapsissa tultiin siihen kohtaan, jossa Jokke kuolee ja Laivuria pidetään sen tappajana. Esikoisen mielestä tämä kaikki on täysin epistä. Muistan hyvin, miten pakahduttavan tunnepitoisia hetkiä itse koin joka kerran lukiessani Saariston lapsia ja myönnettävä on, ettei nytkään ole ihan helppoa. Mutta ei elämä silti ole mikään surun saari!