Reksi kyseli tuossa, jotta olisinkohan vielä alkuvuodesta käytettävissä opehommissa, jos kävisi niin, että olisi tarvis. Yritin olla kiljumatta JOO JOOO JOOOOO ja heiluttamatta häntää! Sen sijaan esitin kypsää aikuista ja sanoin hillitysti, että totta munakkaassa. Tai sinne päin. Hommat ovat lähteneet nyt käyntiin ja oppilaisiinkin on jo ehtinyt kiintyä. En tiedä, mikä olisi hyvä sana, kun kiintyminen kuulostaa asialta, johon vaaditaan kuukautta-paria pidempi aika, mutta välitän noista kakaroosta ja tykkään tehdä hommia heidän kanssaan. Mikä tekee työstä huomattavan mukavaa verrattuna päinvastaisiin fiiliksiin.
Olen kai aika helppo tykkäämään. Joka tapauksessa syrämen kohdalta kuuluisi RAATS, jos joutuisin jo jouluna erkaantumaan. Pelkään tosin, ettei tammikuussa ole vielä ehtinyt kyllästyä riittämiin. RAATS kai on se hinta, jonka joutuu maksamaan siitä ilosta, joka tykkäämisestä seuraa.
Sain myös kiihdyttävää sähköpostia, jossa kuvailtiin ei vain yhtä vaan KAHTA todella kiinnostavaa tutkimusprojektia. Saattaisin olla niihin jopa perin oivallinen tyyppi. Jatko-opiskelijana voisin tehdä erkkapedan opintoja yhtä aikaa sekä hattututkintoa että ammattipätevyyttä varten. Uuh! Toisella projekteista on jo rahoitus! Kohta hyperventiloin tai pökrään suoraan. Diisus. Kun jotenkin saisi tutkimisen ja hutkimisÄÄH käytännön hommat käyskentelemään käsi kädessä, niin työelämäni olisi täydellistä.
Oikeasti minun pitäisi tehdä matikankoetta prosenttilaskuista huomiselle, mutta tässä sitä vaan hillutaan. Soo soo. NYT alan hommiin, ettei mene yötöiksi.
Tosikoinen halusi mennä tänään yksin pihalle katselemaan eläinten jälkiä ja tekemään lumikakkuja. Esikoinen oli uimassa ja ratsastamassa isänsä kanssa, joten istuskelin itsekseni keittiönpöydän ääressä melkein puoli tuntia ja katselin ikkunasta tyttären temmellystä takapihalla aina, kun kirjan lueskelulta ehdin. Ihmeellistä, minun lapseni on ilman aikuista ulkona! Enpä muista vastaavaa tapahtuneen aiemmin äidin urani aikana. Mutta Tosikoinen omien sanojensa mukaan olikin tänään koko päivän leijona eikä mikään ihmislapsi.
Oli todella rauhallista ja mukavaa koko päivän. Ravitsee sielua tämmöinen, kun koko viikon on painanut maailmalla pää kolmantena jalkana! Juttelimme ja leikimme kaikenlaista löffäilyn ja lueskelun lomassa. Esikoinenkin grillasi itseään kainalossani (hän välillä kääntää ja ottaa tasaisesti lämmitystä joka paikkaan) ja sanoi mustalla kansiollaan juttuja.
Esikoinen on keksinyt uuden, järkyttävän tavan läiskiä itseään päähän, kun tapahtuu jotain liian hankalaa. Jokin liian hankala voi olla esimerkiksi sellaista, että pikkusisko ottaa kansikuvan pois CD-kotelosta ja äiti estää käymästä systerin kimppuun tästä hyvästä... Pysy siinä rauhallisena, kun lapsi käy pienemmän kimppuun ja sen jälkeen lyö itseään päähän! Ei ole mahdollista, vaikka maltin menettäminen tunnetusti vain pahentaa tilannetta. Onneksi poika muuten elää hyvin otollista vaihetta. Pienen opintoputken päätteeksi vessahygienia alkaa olla sillä tasolla, että poika pärjää itsenäisesti! Loistavaa! Ehkä nyt tulee pontta lähteä yön tai parin retkille ilman kalkkiksia? Itsenäisyystaidot ovat ihan parhaita ja rakentavat tyypille itseluottamusta.
Poika tuli tänään myös pyytämään palautetta vaatteidenvaihdosta. Yhdessä vaiheessa hänen pukeutumisensa meni äärettömän hitaalle ja totesimme taas, että komentaminen ja räyhääminen eivät edelleenkaan auta. (Mikä yllätys!) Kuvastruktuuri, kannustus ja kiittäminen sen sijaan auttavat. (Kappas vain!) Nyt Esikoinen oli ilman kuvia käynyt äkkiä livauttamassa päivävaatteet päälle ja tuli luokseni, otti kädestäni kiinni ja asetti sen puetuille vaatteilleen, jotta tässä olis, missä on kiitos. Heti kun tajusin, mistä oli kyse, olin tietysti ilahtunut ääneen eikä tarvinnut taaskaan pinnistää.
---------------------------------------------------------8-<--------------- Uusi juttusarja Viistolassa!
Tosikoinen tietää, etten usko joulupukkiin. Hän epäilee uskonpuutteeni johtuvan tiedon vähyydestä. Tarhakaveri on välittänyt hänelle uskottavaa informaatiota pukin olemassaolosta ja siksi hän suosittelee minulle pikku visiittiä Korvatunturille, jossa voisin todeta asiain todellisen tilan! Meillä vallitsee uskonvapaus, joten kerroin Tosikoiselle, että hän saa vapaasti uskoa joulupukkiin, mutta minä en käänny kyseiseen uskoon edes rautakangella tai reissaamalla pohjoiseen.
Olen tosi iloinen, kun lapseni osaa myös kyseenalaistaa tietoani eikä ota sokeasti vastaan juttujani. Eikä ota muiltakaan. Kriittisen äidin sydäntä lämmittää jälkikasvun kriittisyys. Luottamus minuun ei tule automaattisesti aseman perusteella, vaan siksi, että toimin luottamuksen arvoisesti.
Tietysti voi olla myös penteleen ärsyttävää, kun natiainen ei ota kiitollisuudesta itkien äiteensä loisteliaasta tietojen aarrearkusta ammennettuja jalokiviä, mutta jukuripään oma menetys on se. Kekkeles.
Tänään työkaverini (naispuolinen, mikäli sillä väliä) sanoi minun näyttävän nuoremmalta kuin kuusseiskalta. Hetkonen! En muista, olenko ikinä kuullut vastaavaa (uskottavaa, selvin päin ja ilman ilmeistä imartelutarvista) kävynnäköisen elämäni aikana, joten menin änkäksi. Jätkät siis, meitsi saattaa näyttää työkaverin (naispuolisen) silmiin alle 41-vuotiaalta! Onkohan mulla vähän tota keski-ikäriisiä, vaikken myönnä mitään?
Muuten menee mukavasti ja koulussakin on ollut hyvä viikko. Olen joka päivä pitänyt uusia ja upeita maihareitani jalassa (Valehtelin yhdelle massiivisia krunkevehkeitä ihmetelleelle sällille, että potkiskelen niillä nuorisoa kadulla, jos on tylsää. Se ei uskonut.) ja epäilemättä niistä on tullut tarvittava ponsi. Tai muuten vaan jämäkkyys, suvaitsevaisuus, sormi pystyssä soosottaminen, lippiksistä ja puhelimista muistuttaminen, asioiden opettaminen, vaatiminen ja salliminen ovat alkaneet osua kohdilleen. Aaltoilua on elämä täällä. Ainakin ne nyt uskovat, että vaikka olen sympaattinen ja kiltti ihminen eikä tartte pelätä, osaan myös vaatia ja jyrähtää ja tarttua asioihin jämäkällä kouralla.
Zttu jos tässä pitää VIELÄKIN opiskella 40 op ja hankkia erkkaopen pätöys. Aaarrrggggghhhh. Perhe varmaan potkii opiskelijaretkuäidin kohta pellolle.
Ruoka on toisille uskonto. Ainakin siltä alkaa näyttää, kun törmää valittuihin nettikeskusteluihin aiheista hiilihydraatit, rasvat ja proteiinit. Onhan ruoka- ja terveyskiihkoilijoita ja -intopiitä*) ollut aina, mutta ilmeisesti netti mahdollistaa ennenkuulumattoman lahkoutumisen - ja meidän lahkojen ulkopuolisten tirkistelyn tiedusteluretkeilyn. Eri lahkojen kohdatessa tunteet saattavat kiihtyä hetkessä nollasta sataan. Kerettiläisiä ruoskitaan puolella jos toisellakin. Käkäkääk! Ei uskalla mennä sekaan tällainen epäpuhdas.
Keskusteluista myös keretti saa itselleen hyvää puntaroitavaa ja käytännön vinkkiä. Jotta eipä passaa purra ruokkivaa kättä.
Kun 80-luvulla ryhdyin kasvissyöjäksi, kohtasin paljon jyrkkiä näkemyksiä sinne sun tänne. Etenkin sinne, minne päivä ei paista, koska hämmästyttävän monia häiritsi tavattomasti se, että minä en syönyt lihaa enkä kalaa! (Miksi? Mitä se niille muille kuului?) Lisäksi vallalla oli oletus, että koska en syö lihaa ja kalaa, olen vääjäämättä hirveä fanaatikko ja lahkolainen. Heh. Ehkä olin itsekeskeinen tai sitten oli kosolti muutakin ajateltavaa, mutta en jaksanut erityisemmin piitata siitä, mitä toisten lautasilla oli.
Syöminen ja ruokavaliot eivät olleet silloin niin jättimäinen ja moninainen trendi kuin nyt. Kokkausohjelmia, ruokakirjoja ja vastaavia oli paljon vähemmän ja ne olivat paljon kuivempia ja värittömämpiä, noin yleensä**). Sapuskalla hekumointi aloitteli varmaan 80-luvun juppivuosina, mutta ei nyykähtänytkään laman myötä, vaan laajeni entistä useampiin kansanryhmiin 90-luvun mittaan. Muistini mukaan. (Jos jollakulla on vähän tieteellisempää lähdettä kuin minun muistini, kiitän lämpimästi.)
Ennen vanahaan oli vaikeaa löytää mistään yhtä hauskaa ja ajankohtaista safkaluettavaa kuin Helsingin Sanomien Ruokatorstai. Se taisi olla ensimmäisiä, jossa ruoka oli tarkoitettu kaikille, ei vain esimerkiksi laihduttajille tai muille dieettiläisille, gourmandeille tai hienostelijoille. Mutta sitten pumpsis vain ruokaa alkoi tulvia joka himputin tuutista kaikille kiinnostuneille!
Nyt, kun en syö pullaa kuin perjantaisin ja pistelen muutenkin entistä vähemmän ärtsyimpiä hiilariaruokia (kuten perunaa, riisiä, pastaa ja leipää, tai sokeria), alan myös liikkua vaarallisella alueella. Sekä karppi- että rasvanvälttöpuolella on fanaatikkoja ja mahdollisesti itsekin tulen tulkituksi fanaatikoksi jälleen. Omasta mielestäni syön ihan tavallista ruokaa, vaikka jääkaapissa onkin öljyputeleita, siemeniä, marjoja ja läjittäin juureksia ym. kasvien osia, jotka ovat raa'asti riistetyt kasvupaikoiltaan. Popsin myös ruisleipää, potaattia ja kaikenlaista savolais-normaalia, kuten voita ja smetanaa. Kylässä syön suurin piirtein mitä vain, paitsi kaalilaatikkoa. Tai no, kai sitäkin vähän pystyy maistamaan, vaikka onkin lapsuudentrauma.
Se jokseenkin vähärasvainen ja liian vähän proteiinia sisältänyt ruokavalio, jota vedin vuosikaudet, oli tarpeettomasti elimistöä rassaavaa. Nyt ottavat päähän nuo menetetyt vuodet, nyyh, mutta toisaalta ilahduttaa, että näköjään tässä muotoituu safkakuvio, jota pystyn toteuttamaan ja varioimaan vaikka kuinka - jopa kittanoissa aika-akkunoissa, joita tämä työ-opiskelu-omaishoito-yhdistys-perheenäitiys-yhdistelmä tuottaa. Paitsi että välillä ei kerta kaikkiaan mukamas ehdi (kun ei ole suunnitellut tarpeeksi etukäteen) ja sitten saa palkaksi ekstraväsyn.
Eriskummallista kyllä, nyt otan energiaa, jota myös jouleiksi tai kaloreiksi nimitellään, vähintään yhtä paljon kuin aiemmin, mutta paino on pudonnut yli viisi kiloa. Vaikka en haluaisi näin nopsaa pudotusta, koska lihas ja luu! Tok tok. En ole edelleenkään normaalipainossa (BMI:n normaaliin on kuusi kiloa matkaa), mutta viimeksi olin tässä painossa uskomattoman muhkean kuntokuurin ja ruoantarkkailun jälkeen. Eikä uskomattoman muhkeaa kuntokuuria ehdi tai tauotonta ruoantarkkailua jaksa ihminen, joka ei satu olemaan vapaaherratar ja kontrollipöpö. Myös Armour Thyroidilla on osuutta asiaan.
*) On syytä muistaa, että kiihkoilu ja intoilu ovat kaksi eri asiaa. **) Paitsi Vanamo ja Kolmonen. Muahahhahhahhahhaaaa ... aaha.
Nyt on todettava, että luokassani ei ole kunnollista struktuuria. Itse tila on aika ahdas ja sekava, epäkäytännöllinenkin. Parista pulpetista näkyy taululle ja parista kalvolle, mutta molemmille vain suunnilleen yhdestä. Pulpetteja on liikaa ja tilaa vievät myös sermi ja jääkaappi. Ja nuin.
Opetukseni on ollut suuren osan ajasta vähemmän jäsentynyttä kuin haluaisin, koska en ehdi suunnitella opetusta tarpeeksi. Kaikki aikani kuluu tulipalojen sammutuksessa, joten en ehdi valmistaa palontorjunta- ja -ehkäisuunnitelmaa (tai jottain). Opetuksen pitää olla strukturoitua niin minun itseni kuin oppilaiden takia.
Luokassa ei ole riittävän selkeitä sääntöjä. On syytä laatia säännöt, koska opettajan vaihtuminen panee kaikki kuviot uusiksi. Osa porukasta kuvittelee, että lempeä olemukseni tarkoittaa mitä vain saa tehdä. Hahaa, ette ole nähneet, mitä pehmoblondin kuoren takana piilee.
En jaksaisi jankuttaa semmoisista asioista kuin hattu pois päästä tai kännykkä pois, saati kirjat esiin. Todennäköisesti kirjalliset säännöt eivät kovin nopeasti vähennä jankutustarvetta, mutta ainakin säännöt ovat jossain eikä kenenkään tarvitse olla kirjoittamattomien tai aikapäiviä unohtuneiden koulun yhteisten sääntöjen varassa. Olen valmis käyttämään aikaa ja vaivaa käyttäytymishommiin, koska muuten oppimisesta ei tule mitään eikä porukalla ole tarpeeksi rauhallista olla.
Säännöt ovat hyvät siksi, että ihmiset tietävät, mitä heiltä odotetaan. Nyt vielä voisi keksiä, millä palkita kasiluokkalaisia siitä, että he noudattavat sääntöjä. Jotain rangaistuksiakin pitänee kehitellä. Puhelimen takavarikointi koulutunnin ajaksi houkuttaa ainakin, koska luurit ovat peevelin keksintöä. Väkisin se ei tosin taida onnistua.
Aika moni struktuurijuketti on siis pertseellään. Etenkin se isoin, eli ihminen: opettaja, joka otti ja vaihtui kesken syyslukukauden aivan yhtäkkiä. Siihen nähden meillä kumminkin menee loistavasti! (Toisin sanoen, meillä menee ihan ok. Kai.)
Moni erityisopetuksessa käyvä puhuu kehveleistä ja kehvelikirjoista viitatessaan erityisopetuksessa käyviin oppilaisiin (itseensä) ja erityisopetukseen räätälöityihin oppikirjoihin. Kehveli on siis yhtä kuin kehitysvammainen. En ole pitänyt kehvelöintiä kehitysvammaisia loukkaavana tai itsehalveksuntaa osoittavana (paitsi yhden oppilaan kohdalla), mutta joskus tekisi mieli puhua todella järeistä oppimisvaikeuksista. Jotta halloo ihmiset, tiedättekö mitkä valtavat oppimisen ja itsenäisen elämisen mahdollisuudet teillä on verrattuna todellisiin kehitysvammaisiin? Mutta sen sanominen haiskahtaa vähän hapanimelältä. Äh.
Toisaalta on rasittavaa tulla aina verratuksi koulun menestyjiin. Sieltä suunnalta luvassa on vain heikommuutta ja huonommuutta. Osa opettajistakin harrastaa tätä rupusakki-ajattelua eikä juuri välitä peitellä sitä oppilailta. Kiva kiva.
Oppilaillani on todellisia oppimisvaikeuksia, mutta usein tulee mieleen, onko pulma sittenkin pikemminkin liian täyteen ahdetussa opetussuunnitelmassa kuin oppilaiden kyvyissä. Päätä huimaa, kun katson, mitä kaikkea tavallinen yläkoulun oppilas ahtaa päähänsä parhaansa mukaan päivän mittaan. Yhtenä päivänä saatetaan tehdä biologiaa (joka menee hyvin pitkälle yläkoulussa, ainakin jotkin jutut tulivat meillä vasta lukiossa), matematiikkaa, ruotsia ja englantia. Minulle tulee jo hyperventilaatiota pelkästä ajatuksesta, että surruttaisin tuollaisia päiviä läpi. Istuisin perheelläni 45 minuuttia kiltisti työskennellen neljästä seitsemään sessiota peräperää per päivä ja vielä viisi päivää viikossa! Gaah.
Nuorena jaksoin koulussa ihan hyvin. Lueskelin kirjojani, tapasin kavereita ja kiskoin loistavia todistuksia, koska minun ei tarvinnut juuri työskennellä oppiakseni. Nykyään tieto ei tuosta vain imeydy pollaani, vaan joudun ahertamaan, kuten kunnon ihmiset. Tämä on varmaankin ehtona sille, että yleensä pystyn toimimaan opettajana. Voin oikeasti eläytyä oppilaan rooliin, kun itsellekään ei enää riitä se, että on tietotarjonnan huuhdeltavana. Lähetän vielä yhdet kiitokset ammattioppilaitokselle, joka aikoinaan opetti, miten tehdään töitä oppimisen eteen.
Nyt kuulkaa olen vähän väsynyt, mistä syystä blogi ei ota justiinsa ottia tuata päivittyäkseen. Kellon ympäri venyvät päivät eivät sovi nyt vakaumukseeni ollenkaan, samoin liian tuhdit opetuspötkyt harmaannuttavat hiuksia. Ensi-ihastus työtä kohtaan ei enää anna voimia, mutta toisaalta en vielä osaa tarpeeksi hyvin, että voimia säästyisi.
This too shall pass. Kuten likkalapsenkin raivarit, joita ei olekaan ollut suuressa määrin pitkään aikaan, paitsi tänään sitten ihan kunnolla. Eräs väsynyt äiti saattoi suuttua ihan pikkuisen ja tuulettaa kitapurjettaan, mutta antakaamme häveliäisyyden verhon laskeutua tapahtuneen päälle. Illalla yritämme korjata pahimmat vauriot, jos vaikka prinsessa-askartelu piippurassien ja sydäntarrojen voimin auttaisi.
Tietysti pitää myös korjata sekä laatia kokeita, vääntää jäsenkirjettä yhdistykselle, tehdä opintoja ja muuta hullua. Eli teen jäsenkirjeen ja jätän kokeet viikonlopulle? Ja lopun aikaa temmellän perdheen kans ja relaan pollaa? Joohan? Joo.
Epismiä, kun SP luikahtaa työmatkalle torstaiksi ja perjantaiksi. Millähän vehkeellä tuon raivopäisen Rolandinan saisi päiväkotiin ajoissa, jotta olisin 8.15 koululla opettamassa? Muuten jättäisin jonkin itsenäisen tehtävän ekalle oppilaalle tänne luokkaan, mutkun tänne ei välttämättä pääse ineen, mikäli joku muu putiikkimme inehmoista ei ole vielä töissä. Äh. Puh. Äh. Puh. Parhaalla tuurilla vielä aamulla sataa ja likkaparka seisoo ovella kastumassa, kun minä vain pidän jälkikasvun kans hauskaa tarhamatkalla. Oven ylle pitää hankkia katos!
PS. Olen kuitenkin ylpeä, sillä olen mennyt klo 23 nukkumaan kahtena perättäisenä iltana! Vahinko vain, että ressi heikentää unensaantia ja heräilytyttää, mutta tänä iltana yritän valmistaa itselleni oikein rennon olon. *itsesuggest, itsesuggest*
Koko syksyn ajan Esikoisen pukeutuminen kävi yhä hitaammaksi ja lopulta niin etanamaiseksi, että aamupala piti pakata rasiaan, mikäli mielimme saada pojan ajoissa koulutaksiin. Ja sitä ihmettelimme. Apua ei saanut tarjota, illalla ei onnistunut vaatteiden kokoaminen valmiiksi, mikään ei tuntunut auttavan. Kunnes palasimme juurille.
Kun asia X sujuu ilman kuvasarjoja eli strukturointia, unohtuu, että asia X:n sujumisen vähetessä tai peräti vallan lopahtaessa kuvastruktuurin voi ottaa jälleen käyttöön. Vaikka hetken pätkää tuntuisi, että saavutettu etu menetetään. Tässä tapauksessa numeroitu kuva vaatteista reipastutti pukemisen hyvälle mallille viikossa.
Nyt Esikoinen säilyttää (hätäisesti jonkin vihreän tiedotelapun takapuolelle raapustamaani) vaatekuvaa ovelassa paikassa vahakankaan alla pulpetissa ja ottaa sen sieltä esille aina, kun pitää koota päivävaatteet pukemista varten. Kuvan kanssa vaatteiden haaliminen on selvästi kivaa hommaa ja aikuinenkin saa auttaa taas tarpeen tullen. Ikään kuin kuva tekisi vaatteiden valikoinnista hauskan pelin.
Luin HS-raadin näkemyksiä suuresta pehmoleluskandaalista ja päätin lukea vähän enemmänkin aiheesta. En pystynyt etenemään kovin pitkälle HS:n ulkopuolelle, kun alkoi ottaa rajusti päähän. Aletaanpa kieltää taidetyöpajoja siksi, että ne paljastavat, missä nuorten kulttuurissa mennään, niin Suomi pelastuu! Kaikki on hyvin niin kauan, kun aikuinen väki on täysin pihalla siitä, mitä teinin maailmassa tapahtuu?
Grrr. Taidanpa puukottaa parit pehmolelut aggressiota purkaakseni. (Niitä on muutenkin vähän turhan paljon.)
Melttoamisen kohteeksi joutuneessa kauhukurssissa oli sellainen asetelma, että nuoret tutustuivat ensin kauhumateriaaliin ja sitten työpajassa pääsivät itse kauhuilemaan. Jokainen sai oman pehmolelun ja ohjaajalta luvan tehdä sille mitä tahansa käytettävissä olevilla työkaluilla. Teemana on Jotain kamalaa on tapahtunut. Pehmonalleille tapahtui sitten jotain kamalaa. Nallet ovat äärimmäisen tehokkaita, hellyttäviä uhreja, aivan kuten lapset ja naiset television väkivaltaohjelmissa. Televisiota katselleena en voi yllättyä siitäkään, millaisia graafisia julmuuksia nuoret osaavat nalleille tuottaa. (Siitä voi olla yllättynyt, että me katselemme erilaisia äärimmäisiä julmuuksia viihtyäksemme ja rentoutuaksemme harva se ilta. Minä ainakin olen, vaikka itse niitä katsonkin.)
Järkyttävänä pidetään myös sitä, etteivät nuoret ala eritellä lelujen herättämiä tunteita toimittajalle avoimesti. Joku kuvittelee, että ikätoveriporukassa oudolle aikuiselle heitetty ei tunnu missään on luotettavaa informaatiota nuoren sisäisistä tuntemuksista. Daa. Meidän kulttuurissamme fiktion herättämien tunteiden näyttäminen on sallittu lähinnä pikkulapsille ja meille keski-ikäisille naisille, jotka otamme itsellemme tämän vapauden.
Kannattaa miettiä vielä hetken sitä, että ollaan kauhukurssilla ja kauhu yleensä eroaa ratkaisevasti toimintaviihteestä siinä, että kauhussa katsoja samastuu uhriin, toiminnassa väkivallan tekijään. Mitäpä, jos nuoret samastuvat uhreihin, tässä tapauksessa nalleihin ja kuvaavat taiteen keinoin ja kärjistäen, mitä itse kokevat ja pelkäävät? Tulisiko suomalaisessa varhaista itsenäistämistä ihannoivassa kasvatuskulttuurissa omaantuntoon pipi, jos uskaltaisi päästää tällaisen ajatuksen mieleen?
Toisaalta nykyisessä mediatarjonnassa jo pienen lapsen pitää hengissä selviytyäkseen opetella tarkkaan, mikä on fiktion ja faktan ero ja miten paljon kuhunkin osastoon voi investoida tunteita. Lapset joutuvat jo varhain rakentamaan puskureita kamaluuksia vastaan.
*** Jos olet avarakatseisen ja luotettavan oloinen aikuinen, voit tehdä pienen testin. Etsi käsiisi nuori ja saduta. Sano hänelle: kerro mitä tahansa, minä kirjoitan sen sellaisenaan ylös ja luen sen sitten sinulle ääneen. Saat sen jälkeen vielä muuttaa tekstiä, jos haluat. Nuori luultavasti varmistaa: IHAN MITÄ TAHANSA? Kun vastaat myöntävästi, hän vielä varmistaa, että ihan todellako aivan mitä tahansa haluan ja saat vastata myöntävästi vielä pari kertaa. Jos vaikutat luotettavalta, hän todennäköisesti kertoo joko seksiä tai väkivaltaa käsittelevän jutun. Tai molempia. Sen jälkeen voikin siirtyä muihin aiheisiin, mutta yleensä seksi ja väkivalta on saatava mielen päältä pois ensin.
Varmasti nuori tässä testaa aikuisen luotettavuutta: kirjoittaako tämä todellakin sellaisenaan ihan mitä tahansa. Toisaalta ne ovat myös relevantteja aiheita ja läsnä nuoren elämässä, ne hämmentävät ja herättävät ristiriitaisia tunteita. Telkkari on niitä täynnä ja seksiin ja väkivaltaan hyvin rajoittavasti suhtautuvat aikuisetkin niitä sieltä toljottavat illat pääksytysten. Ne ovat cooleja yhdessä kontekstissa, kiellettyjä toisessa.
Mitä tuo moninkertainen varmistelu teidän mielestänne kertoo? Minusta se on huolestuttava merkki. Odottavatko nuoret automaattisesti tulevansa sensuroiduiksi? Ovatko he tottuneet siihen, että aikuinen kyselemättä määrittelee normit, mikä on sallittua, oikeaa ja hyvää jopa vapaan tekstin tuottamisessa? Eipä ihme, jos juuri tabuaiheet pursuavat esiin, kun aihe on kerrankin ihan oikeasti vapaa. Ja meno saattaa äityä varsin veriseksikin, etenkin jos on vielä ikätovereita yllyttämässä.
*** Ikävää, että nuoret eivät ole sellaisia kuin aikuiset toivoisivat. Voi harmin paikka. Aikuisten mielenrauhan säilyttämiseksi nuorten ilmaisu pitää ehdottomasti sensuroida ja pakottaa sellaiseen sievään muottiin, ettei kenellekään keski-ikäiselle tai sitä vanhemmalle kävylle vain tule paha mieli.
Lisäys: Tämän syksyn epäterveen riippuvuuden aiheuttanut TV-ohjelma on Flight of the Conchords. Pitää tilata DVD joululahjaksi, kun kakkoskautta joutuu kumminkin odottelemaan.
*** Jos joku ei vielä tiennyt, Barack Hussein Obama otti ja voitti USA:n pressanvaalit. Vähänkö olin huojentunut ja iloinen, vaikka tiedänkin, ettei yksi äijä tuosta vain korjaa kuralla olevia puolia Jenkkilän sisä- tai ulkopolitiikassa. Pahin painajainen olisi ollut se, että McCain olisi kupsahtanut ja... no niin, eipäs mennä siihen, kun eivät lapsetkaan ole vielä nukkumassa. Teetin nuorisolla prosenttilaskutunnilla useampia prossalaskuja Yhdysvaltain vaaliteemalla, joten luultavasti hekin nyt tietävät, kuka ja kekä hallinnoi siellä päin maalimaa.
*** Toinen mainio uutinen: olen yhä hengissä ja porskutankin, vaikka tämä viikko on ollut aivan mahdoton useampine iltamenoineen ja sekalaisine vaatimuksineen. Toki olen paineessa mokaillutkin pienesti siellä täällä, mutta esmes tämän päivän luentoni lipastolla meni ainakin omasta mielestäni ihan mainiosti. Opiskelijat osallistuivat & vaikuttivat hyvinkin kiinnostuneilta, vaikka luento oli 4 * 45 minsaa pitkä.
Hauskaa opettaa vaihteeksi lipastolla, jossa opiskelijat ovat motivoituneita ja kiinnostuneita asiasisällöstä. Heillä on runsaasti monenlaista tietoa valmiiksi ja he ovat sanavalmiita, osallistuvia ja innokkaita tekemään tehtäviä, kunhan ne ovat relevantteja. Yläkoululla opettaminen tuntuu painokkaammalta, kun siellä oppilaat yrittävät varustautua tulevaa elämää varten ja elävät kohtalokasta aikaa. Opettajan vaikutusvalta voi olla pelottavan suuri. Yliopistossa ihmiset ovat jo paljon valmiimpia, etenkin maisteriohjelmassa, joten tuskin tällainen kiltinpuoleinen täti onnistuu ketään sysäämään ainakaan huonolle tolalle. Tämän työläisen mielestä molempi duuni ehdottomasti parempi. Sekä teinioppilaani että nuo 20-jotain ikäiset raikaskasvoiset aikuiset vaikuttavat kivoilta tyypeiltä, joiden kanssa passaa tehdä töitä.
*** Sitten uutisia hanurista. (Sopii hypätä yli.) Tein jotain, josta olen kohtalaisen ylpeä. Soitin puhelimella, varasin ajan ja menin näyttämään pepaa lääkärille. Kiitos Olmin kannustavan esimerkin. Jo puolen vuoden verisen kärsimyksen ja tehoamattoman itsehoidon jälkeen sain ihan puhelimitse varatuksi ajan omalääkärille (joka oli taas eri kuin aiempi omalääkäri). Tuskin tällä vitkuttelusuorituksella pääsee edes pukamaennätysten lähistölle kolkuttelemaan. Sitä paitsi paljastui, että kyseessä onkin jokin muu kudosmuodostelma eikä pukama laisin. Huoks. Mutta kolmannen kerran päässen leikkauttamaan oletettavasti harmitonta kudospattia pois itsestäni.
Jos saan pyytää, laittakaa harmiton, mutta kiusallinen vaiva ensi kerralla jollekin vähemmän epikselle alueelle, jookos vain? Lupaan sitten olla erityisen kiltti lapsia ja eläimiä kohtaan. (Ja antakaa vaivan olla harmiton, eikö vain.)
Jaahans. Eräät heräsivät erinäisten lampukkeiden avulla yllättävän virkeänä aamuun, menivät töihin ja tekivät paaaaaljon töitä. Menivät sitten töistä suoraan hakemaan luomuruokapiiristä sapuskaa ja kirmasivatpa Shakespeare-luennollekin. Luennolta eräät rynnistivät käymättä kotiruudun kautta vielä perheen kanssa teatteriin tuijottamaan Taikuri Ozia.
Miten eräät voivat edelleen olla aivan hengissä? Voiko tässä jo alkaa uskoa Armour Thyroidiin ihan oikeasti? Vai vasta sitten, kun olen suoriutunut huomisesta työpäivästä ja pakollisesta iltamenostakin kuolematta?
Kehuin lapset pystyyn teatterin jälkeen, koska molemmat jaksoivat pitkän koulu- ja päiväkotipäivän tehneinä olla teatterissa tosi siivosti, nätisti ja muutenkin huipusti. Jopa iltatoimet sujahtivat tavallista paremmin väsymyskäyrästä huolimatta. Ihana reissu, josta saatiin taas paljon rohkeutta seuraaviin reissuihin! Suurin ilo näissä reissuissa on katsella lasten iloa, mutta aina tietysti parempi, jos lavalla ei näytetä aikuisten hermostolle sopimattomia asioita (kuten nimeltämainitsematonta parivaljakkoa).
Joka tapauksessa suosikkini ozilaisista oli nyt puunhakkaaja Peltinen. Tai ehkä sittenkin taikuri Ozin portinvartija, joka puhui hyvin mehevää tamperetta.
Teatterissa oli Esikoisen lisäksi paljon erikoisjoukkoja (kuten Pirde sanoo), mutta meno oli hyvinkin rauhallista ja mukavaa verrattuna esmes Plevna 2 -salin melko täyteen yläkoululaisnäytökseen. Sori vaan, yläkoululaiset. Mutta olipa vaan kiva Ozissa myös tunnistaa tuttuja kavereita joistakin tyypillisistä äänistä, joita kantautui silloin tällöin katsomosta <3
SP intoutui nyt ostamaan meille lisää valoa, koska on kovin kyllästynyt pimeyteen. Talven ankeuttava voima vissiin kasvaa vuosi vuodelta, joten kovat keinot ovat tarpeen. Lamppujahan meillä kyllä on, mutta ei ilmeisesti riittävän kirkkaita tai sarastavia, koska yksi kpl kumpaakin plaatusorttia aikoo muuttaa meille tänään. Ulkonahan puolipilviselläkin on huipumpi valo valoisaan aikaan kuin lampukkeissa, mutta kun ei siellä ehdi olla riittävästi eikä sitä ole tarjollakaan kuin muutamana hassuna tuntina tähän aikaan vuodesta, lienee syytä kantaa kaupasta täydennystä. Koska olen tällainen herttainen ja kannustava vaimoihminen, ehdottelin lamppuhullulle SP:lle, että kokeilisi ensin iltakeskarista luopumista, kun alkoholi heikentää serotoniiniaineenvaihduntaa ja yöunien laatua (eli väsyttää ja väsyttää) ja rahaakin säästyisi niin keijo- kuin lamppukaupassakin. En kumminkaan jäänyt asumaan tähän argumenttiin, koska haluan itsekin päästä kokeilemaan valotankkausta oikein isolla kärellä.
Sitä paitsi epäilen, että pimeän ajan iltakalia on paljolti virkistyksen ja mielihyvän haeskelua vähemmän onnistuneista lähteistä, kun se alkuperäinen energianlähde ei suostu näyttäytymään meillen. Lamppujen myötä saamme onneksi virkeyttä, raittiutta, tuottavuutta, valkoiset hampaat, tuuhean tukan, kukoistavan aineenvaihdunnan ja rikkautta, rakkautta, hoikkuutta, veronmaksukykyä ynnä muuta, mitä toivoa saattaa! Tai jos vaikka pari pykälää miellyttävämmän heräämisen ja vähän lisäpuhtia päiviin.
Armottomassa ketutuksessa saattaa hiilarikokkaus auttaa, joten leivoin täysin munattomia muffineja pyhäpäivän kunniaksi. Jotten unohtaisi reseptiä, kirjaan sen tänne:
12 kpl sieltä täältä lainaten ja soveltaen väsättyjä sitruuna-inkkarimuffineita
100 g voita 1,5 dl intiaanisokeria 2 dl partaäijää, eli paksua jugurttia (olisin laittanut rahkaa, mutta se oli päässyt vanhaksi) 1 isohko banaani 3 dl jauhoja (mulla oli 1 dl perunajauhoa ja 2 dl täysjyväspelttiä) 2 tl leivinjauhetta (leivinjauhe oli lopussa, joten laitoin 3 tl soodaa, kun taikinassa oli tuota hapantakin) 1-2 tl vaniljasokeria tiraus (1-2 rkl) sitruunamehua ja sitruunan kuorta raastettuna, jos on
Ota esiin muffinivuoat (minä käytän muffinipannua ja tuikkaan siihen paperivuoat niin säästyy voitelulta ja hermojen menetykseltä, kun kikkareita ei tarvitse raastaa pannusta irki). Väännä uuni kuumenemaan kahteen sataan. Mittaa isoon mitta-astiaan jauhot, vaniljasokru ja leivinjauhe/sooda ja sekoita. Vaahdota voi ja sokeri yhdessä kulhossa ja banaani toisessa. Sekoita banaanivaahtoon partaäijä/rahka ja sitruuna. Yhdistä vaahdot varovaisesti sekoitellen ja sekoita vielä joukkoon kuivat aineet. Lusikoi taikina vuokiin ja työnnä uuniin n. 15 minuutiksi.
Leivonnaisten jäähtymistä odotellessani tein kuorrutuksen, jonka ohje on osapuilleen seuraava:
1,2 dl intiaanisokeria 2 rkl maitoa 1 rkl voita
Vaniljaa tai sitruunaa tai muuta maustoa haluttaessa. Kaneli voisi esim. olla kova sana.
Kuumennellaan seosta rauhallisesti paksupohjaisessa pikkukasarissa, kunnes kuplii. Annetaan kuplia kolmisen minuuttia. Nostetaan kattila kylmään veteen (vettä ei saa mennä seokseen) ja vatkataan vilpeämmäksi. Maitoa voi lisätä varovaisesti, jos kuorrutus jämähtää ja tarvittaessa voi vähän kuumennella uudelleen (kuten minä tein), mutta huolellinen sekoittaminen on tärkeää. (Tulivat muinoiset karkkikokkausajat mieleen. Niitä toffeita!)
Kuorrutusta ei ole kauhean paljon, mutta minusta aivan tarpeeksi joka muffarin päälle. Se on niin makeaa, etten haluakaan mitään tursomäärää. Ennen kuorrutuksen jäähtymistä rouhin hasselpähkinöitä ja ripottelin allergiattomien perheenjäsenten leivonnaisten koristeeksi.
Tässä reseptissä oli se huomionarvoinen seikka, että muffendaaleista tuli kuohkeampia kuin millään muulla koklaamallani munattomalla reseptillä. Maku oli minulle vähän liian makea (suu on tottunut todella vähäiseen makeaan) mutta muun perheen mielestä loistokas. Tyypit itse asiassa kietaisivat kaikki leivonnaiset naamariin, paitsi ne pari, jotka jemmasin myöhemmäksi. Jos teen näitä vielä, voisin kaataa karpaloita joukkoon, niin jää leipojalle vähän enempi santsattavaa. Aah, leipojan valta ja vapaus!
Pääni on ollut tajuntaani iskeytyvien elävien muistikuvien temmellyskenttänä, minkä opetustyöltä ehtii. Eilen kävelin kotiin tyypillisessä lokakuun lopun koleassa perjantaitunnelmassa lasten karkkipäiväkarkit repussa ja muistin voimakkaasti omaa pikkukoululaisen perjantaioloani kotimatkalla koulusta karkkipäivää ja viikonloppua viettämään. Miltä näytti, tuoksui, tuntui iholla ja lihaksissa. (Muistin myös, mikä kamala pettymys, jos äiti oli ryhtynyt siivoamaan ja kaikkialla huusi imuri, oli syyllinen olo eikä missään voinut olla, kun tuuletus söi lämmön. Silloin saatoin luikahtaa kirjastoon pakosalle.)
Vuodenaika ja koulutyö tuovat muistista myös teinivuosien palasia. Miten menin I-klubille 15-vuotiaana V-sammareista kavennetuissa housuissa, peltipaidassa ja sinisessä herrainliivissä otsatukka silmillä roikkuen, taskussa viisi röksöä ja rahat kahteen keskiolutpullolliseen. Ovella minua tervehti todella kummallinen äänielämys: Celluloid Heroes suomeksi Juice Leskisen laulamana. Kukaan muu ei tuntunut oudoksuvan sitä. Onneksi Iillä tuli myös Rushia ja muuta kiinnostavaa tanssittavaa.
Kävin teininä myös paljon retkeilemässä. Yövyttiin eräkämpillä, kokkailtiin kaasulla tai avotulella, ihmeteltiin pihapiirissä vierailevia kuukkeleita ja seurusteltiin öisin pöllöjen kanssa. Näistä reissuista on jäänyt voimakkaita muistikuvia. Mietin, miten voisimme nyt lähteä perhekokoonpanolla reissuun.
Etenkin syksyn ja talven retket ovat jääneet mieleen. Silloin kaikki on hyvin, kunhan vain on riittävän lämpimät varusteet ja nopeasti lämpiävä (eli aika pieni) kämppä ja tietysti sopivasti tuhtia ruokaa. Lapsillahan on perheen parhaat vehkeet arkikäytössä: kylmää ja märkää loitolla pitävät haalarit sekä jalkineet. Meillä kävyilläkin on jotain gorentynkää niin puvuissa kuin kengissä ja lisäksi pitäisi kaapista löytyä villapaitaa sekä -sukkaa ynnä kerrastoa. Makuupussitilanne on surkea, mutta ehkä sen voi korjata. Sitä paitsi voisi aloittaa päiväreissulla ja myöntää jengille yöreissukelpoisuuden kokemuksen kartuttua.
*** Keskittymiskykyni on tällä erää onneton. En oikein pysty lukemaan kirjoja (!!!!!), hyvä jos tunnin mittaisen TV-ohjelman pystyn katsomaan putkeen ilman muun median vilkuilua. Jopa aamulehdenluku saattaa tökähdellä kesken lehden! Koulussa huomaan, miten tehokasta on, jos vain maltan keskittyä asiaan kerrallaan ja tehdä kokeen valmiiksi, sähköpostin lähettämiskuntoon, puhelulistan loppuun jne. Sen ymmärtää, lasten käytettävänä ollessani en voi keskittyä lasten ulkopuolisiin pitkällisiin juttuihin, mutta silloinkin, kun lapsia ei näy mailla halmeilla, keskittyminen on sirpaleista. Kääk. Keskittyminen oli ennen parhaita ominaisuuksiani, joka on mahdollistanut valtavan määrän tiedon omaksumista, ajattelua, piirtämistä ja muuta rakentavaa. Levoton olen ollut aina, mutta tämä sirpaleisuus on uutta ja sirpaleiden reunat ovat teräviä ja ne tökkivät ilkeästi.
Sitä paitsi flow on parasta.
Olen kuitenkin pelannut kaksitietokonepeliä alusta loppuun. Jotakin muuta mietteet akuutista irrottavaa tarttee tehrä, jos ei kirjaa jaksa lukea. Enpä olisi arvannut näin käyvän, mutta nyt on pari kiireetöntä ja hoksottomia kutkuttavaa räiskimätöntä ja stressitöntä peliä koettu. Ekassa pelissä oli varsin jumalaista kuvaa ja toisessa miellyttäviä pähkinöitä. Vielä kun saisi pelin, jossa on mielenkiintoisia henkilöhahmoja! Ehkä se on sentään liikaa vaadittu?
Auttaisikohan edes ajoittainen kaikesta sähköisestä mediasta itsensä irrottaminen keskittymiskyvyn paluuseen? Ainakin voisi kokeilla samalla, kun hilluu suomalaisissa metsämaisemissa kakarooren ja miehen kans.
Tekstit
