Anoppi on nyt huolissaan siitä, että lapsiamme ei ole kastettu. Häntä ahdistaa, koska kastamattomat lapset joutuvat kuoltuaan kadotukseen! Ymmärrän kyllä, että anoppi hyvällä.
Tunnen Raamattua paljon huonommin kuin toivoisin. Joku viksumpi voisi kertoa, missä siellä sanotaan, että kadotukseen tuomitaan tyypit, jotka eivät ole läpikäyneet ihmisten keksimää, sinänsä kaunista ja oivaa riittiä. Jos olen mitään ymmärtänyt, ainoa vaatimus on se, että ottaa Jeesuksen sydämeensä. Vai? Ja minun lapseni ovat vapaita ottamaan Jeesuksen sydämeensä, mikäli niin tuntevat hyväksi ja oikeaksi.
Nykypäivänä alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että hengellisyys saisi kasvattaa kannatusta, jos se vaikka lisäisi lähimmäisistä piittaamista ja edistäisi materialismin ylivallan murentumista. Mutta tuommoista anopin tyylistä taikauskoa en kaipaa enempää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
21 kommentti(a):
Meidänkään lapset ei ole kastettuja, mutta jotkut yleispätevät kristinopin neuvot on jakelussa : mm älä tee toiselle mitä et haluaisi itsellesi tehtävän jne. Sen lähimmäisenrakkaus, myötätunto jne.
Mutta itse olen instituutiota vastaan, etenkin paavi on minusta syyllinen rikokseen ihmiskuntaa vastaan kun edesauttaa AIDSin leviämistä tekopyhällä asenteellaan. Ihminen osaa sitten pummia kaikki opit oman valtansa pönkittämiseen, on se kumma.
Minusta riittää että on hyvä ja tekee hyvää ympärillään - mutta mene ja tiedä ! =)
En kans kuulu paavin faneihin, huh huh.
Olin nuorena aika jyrkkä epäluulossani kirkkoa kohtaan, mut nykyään on pakko todeta, että täkäläisellä valtakirkolla on paljon hyvää touhua. Esmes Kirkon Ulkomaanapu vaikuttaa hyvältä ja moni nuorten, vammaisten, vanhusten ym. vähemmän kaupallisia tahoja kiinnostavien porukoiden aktiviteetti on täällä paljon kirkon varassa. Meidän autistiporukoidenkin juttuja tuetaan kirkon suunnalta ilman sanomanjulistusta.
Hmm, mulla ei näköjään ole enää selkeää mielipidettä kirkosta ja se on hyvä vain, kun ei ole tarpeeksi tietoakaan :-D Vaikka ei se tiedon puute ennen vaan hidastanut... Hämmentävä, massiivinen laitos se kyllä on eivätkä sellaiset koskaan ole ristiriidattomia.
Mutta olisin kyl aika katkera, jos paavi porhaltaisi tyynesti taivaan portista sisään, kun meidän lapset viskattaisiin himputtiin!
Raamatussa sanotaan, että Jeesus kehotti kastamaan ("Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen"), ja minulla on se käsitys, että monet pitävät kastetta tärkeimpänä ns. taivaaseen pääsemisessä ("Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu", sanotaan Katekismuksessa). Jeesus sanoo Raamatussa toisaalta myös, että Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten, eikä että kaikkien kastettujen.
Raamatussa saatetaan jossain sanoakin, että ihmiset joita ei ole kastettu joutuvat kadotukseen, mutta sanotaanhan siellä paljon muutakin. Ihmisten keksimähän kaste tavallaan on, mutta ainakin Jeesus Raamatun mukaan kannatti sitä. :)
Tässä siis sellaista faktaa, joka on minun tiedossani. Raamatussa olevia juttuja tulkitaan minusta aika monella lailla. Usko on kristinuskossa tärkeää, mutta toisaalta se koetaan (ainakin luterilaiset kokevat sen) myös vajavaiseksi ja häilyväiseksi, jolloin ehkä riitti eli kaste saa suuremman merkityksen.
Minäkin kannatan tuollaista hengellisyyttä, josta mainitsit. Kirkolla on kyllä joskus hyviä projekteja, esimerkiksi Yhteisvastuukeräyksen tuottojen suuntaaminen maahanmuuttajien työllistymiseen tänä vuonna oli minulle myönteinen yllätys. Siihen on kai tullut aika paljon kielteistä palautetta niiltä, joiden mielestä Suomessa syntyneet olisi työllistettävä ensin, joten kirkko näyttäisi nyt oikeasti olevan hyvällä asialla, vaikkei se kaikkia miellytä.
Nyt tuli tässä mieleen sellainenkin juttu, että kysymyksesi oli ehkä retoriseksi tarkoitettu ja itse asiassa tunnet Raamattua aika hyvin, mutta enhän minä sitä tajunnut... :) toivottavasti kommenttini ei kuulosta alentuvalta!
Kiitos, Aurora! Aivan huippu kommentti, ihan todella tunnen Raamattua heikosti... Kun menin nukkumaan, muisti tuotti sentään sen lapsena ydinasiaksi kokemani hommelin: "eikä yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä", jota nyt avuttomasti tavoittelin.
Nolottaa, kun olen valtauskontomme suhteen niin sivistymätön. Lapsena kyllä hengasin kirkon kerhoissa, mutta varhaisteininä rupesin varsin jyrkäksi ateistiksi enkä käynyt riparia. Onneksi sentään on avuliaita ihmisiä täällä verkossa ja muutenkin, jotka jaksavat selittää ilman pienintäkään alentumista!
Mun lapset on kaikki kastettu, vaikka en kuulunut kirkkoon. (Nykyään kuulun, mutta se on toinen tarina.)
En ole koskaan ollut vakaumuksellinen ateisti (olisinkin, olisi paljon helpompaa, mutta mulla on vähän lapsenuskoa jäljellä), mutta kirkko instituutiona (ja naispappeuden vastustajineen) on ottanut pahasti pattiin välillä.
Meillä kuuluu puoliso sellaiseen kirkkoon, jossa käydään kasteella aikuisiällä jos halutaan hengelliseen elämään tiukemmin sitoutua, jos asia ei tunnu omalta, ei sitten käydä. Kastetta pidetään kuitenkin tärkeänä "siirtymäriittinä", vrt. avioliitto vastaan avoliitto. Tämä tuntuu itsestäkin järkevältä ratkaisulta. Lasten rekisteröimisvaiheessa kuitenkin omien vanhempien mielipiteet jyräsivät, ja lapset on kastettu luterilaiseen kirkkoon. (Niilläkin oli joku "kastamaton lapsi joutuu kadotukseen" -pelkotila.) Silloin asia vaivasi, nyttemmin mielipiteet ovat laantuneet puolin ja toisin. Mutta ymmärrän, miten ahdistavalta tuollainen vanhempien taholta tulevan asenteellisuus voi tuntua.
Anoppi lie ainakin satvuotias jo, joten ongelma on poistuvien jonossa.
No, tuota, kyllä se kaste aika merkittäväksi katsotaan. Se on kaikissa kristityissä kirkkokunnissa sakramentti, eli Jumalan asettama pyhä toimitus. Ei siis ihmisten keksimä symbolinen rituaali.
Wikipediassa sanotaan kasteesta mm.:
"Näin ollen kasteen katsotaan välittävän anteeksiannon eli pelastuksen (Apt. 2:38; 22:16; 1 Piet. 3:20–21)."
ja
"Niiden mukaan kaste on toimitus, jossa kastettava tulee kristityksi ja liitetään Kristuksen ruumiiseen eli universaaliin kristittyjen yhteisöön. Luterilaisen käsityksen mukaan "kaste vapauttaa synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, antaa pääsyn Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään hänen kanssaan" [2]. Kasteen pelastavan vaikutuksen ei katsota johtuvan itse vedestä, vaan siihen liittyvästä Jumalan sanasta."
ja edelleen:
"Vaikka lupauksen pelastuksesta katsotaan koskevan vain kastettuja uskovia, myös uskova mutta kastamaton henkilö voi luterilaisen käsityksen mukaan pelastua, vaikkei sellaisesta ole lupausta. On katsottu, ettei Jumala lue kastamattomuutta synniksi, ellei kastamattomuus johdu kasteen ja evankeliumin halveksimisesta. Myös kastamattomat lapset voivat siis pelastua, mutta kastetta ei silti ole syytä lykätä eikä halveksia, koska sen kautta Jumala lahjoittaa uskon."
Niin että jos ajatellaan miten teologit ovat tulkinneet kasteen merkityksen, niin sillä on kyllä katsottu olevan merkitystä. Sydämen usko ei ole sama asia sellaisella ihmisellä, jolla on mahdollisuus kasteeseen. Toisessa asemassa ovat ne, joilla ei ole ollut mahdollisuutta saada kastetta (esim. ei-kristillisissä maissa asuvat).
Kiitos, anonyymi, kirkon kannan selittämisestä! Mielenkiintoista on.
Sakramentit olivat muuten yksi syy, miksi kirkko vieraannutti minut aikoinaan. Jos olisin tajunnut silloin, että ne ovat itse asiassa yli uskontokuntien ja kulttuurien rajojen päteviä siirtymäriittejä, en olisi kokenut kirkkoa (ehkä) niin penseäksi. Mutta nuoren minän näkökulmasta ne olivat muotojen palvontaa vailla todellista sisältöä... Olen sittemmin laajentanut näkemystäni :-) Esimerkiksi kaste tai muu vastaava riitti on oikein mainio tapa ottaa pienokainen yhteisön jäseneksi ja nimetä hänelle luottoihmiset jne.
Evankeliumeja lukiessa kyllä aina korostuu se, miten kirkko ja uskonto ovat kaksi eri asiaa, vaikka niissä yhtymäkohtia onkin.
Olen vänkännyt asiasta viimeksi riparilla. Muistaakseni järkeilin ite jutun niin, että se joka uskoo JA kastetaan... Kohta löytyy raamatusta. Eli jos lapsenne ottavat Jeesuksen syrämeen ja haluavat sen päälle vielä kasteen sakramenttiin osallistua niin avot. Hinputtiin voi joutua, vaikka olisi kastettu!
Ettet yhtään raskaampia juttuja keksinyt miettiä, kuin tuonpuoleista ja ikuista kadotusta vaan....?:D
Luterilaisessa kirkossamme näkemys pelastuksesta on Lutherin perintöä: ihminen pelastuu vain Jumalan armosta, ei omien tekojensa vuoksi. Eli "suorittamalla" ei taivaspaikkaa voi ansaita. Toisaalta tosiaan kasteessa otetaan seurakunnan ja kirkon jäseneksi. Käsittääkseni kastamattomien mahdollisuudesta pelastua ollaan montaa mieltä. Ehkä voisi tiivistää: kastekaan ei takaa mitään. Vertasin sitä taannoisessa teologian esseessäni lottokuponkiin: jos ei veikkaa, ei voi voittaa (mutta en ole varma tulkinnan oikeellisuudesta, en tosin saanut asiasta noottia kurssin vetäjältä).
Paavi ei johda luterilaista kirkkoa, joten pelkästään hänen takiaan ei kannata luterilaista kirkkoa torjua. Luther oli jopa sitä mieltä, että paavi on antikristus.
Itse olen varsin ristiriitainen tapaus: en usko Jumalaan, mutta kuulun kirkkoon ja opiskelen avoimessa yliopistossa teologiaa. Elämä vie ihmeellisiä teitä.
Jeh, kiitoksia edelleen kommenteista, valaisee kiinnostavalla lailla pääkirkon meininkiä tämä! Valtionkirkko siis näkee, että pitää kuulua kerhoon, jos mielii taivaaseen! ;-)
Oman arvomaailmani mukaan pienen vauvan kastaminen on aina ollut hieman epäilyttävää, vaikka en toisaalta näe, että se tekee pahaa... joskaan en usko myöskään sen hyväätekevään vaikutukseen sinällään. Tietysti kirkkoon kuuluminen voi olla monelle hyväksi ja siihen pakettiin kaste kuuluu ainakin pääkirkoissamme. Mut kuten Picea sanoikin, osassa kirkoista kastetaan vasta, kun ihminen pystyy itse valitsemaan.
Itsehän en usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta se ei taas anopin tuskaa helpota yhtään... Lapseni ovat jokatap vapaita hankkimaan kasteen itselleen, jos haluavat, mutta se taitaa edellyttää 18 vuoden ikää, kun minä ja SP emme kuulu kirkkoon emmekä ole aikeissa liittyäkään näillä näkymin. Niin että paras on vaan natiaisten pysyä riittävän kauan hengissä, ettei meidän takia mee tsänssit!
Olisi kyllä rasittavaa vääntyä mutkille erilaisten uskontojen takia, kun tässä omassa varsin vaativassa eettisessä systeemissä on jo kova tekeminen, että edes jotenkin pysyy kuivilla :-) Siinä mielessä uskonto olisi kyllä houkuttavakin, että ainakin joskus jossain mainitaan sana armo... Olen sen parhaani mukaan kyllä vohkinut myös armoa omaan elämänkatsomukseeni.
Usko on tunteen asia ja oma voimakas, tosi tunteeni kuolemasta on se, että kuolema on minän, elämää kokeneen subjektin loppu. Se, mitä olen tehnyt ja ollut, jää monenlaisissa muodoissa elämään muiden minä-olentojen elämässä ja kaikki tomumajan osaset pääsevät toivon mukaan kiertokulkuun takaisin. Tämä minäminäminä katoaa olevaisuudesta tehdäkseen tilaa uusille minä-olennoille. Tämä on minulle levollinen käsitys.
Ei myöskään tuota vaikeuksia uskoa, että muilla on yhtä tosia tuntemuksia jonkinlaisesta muusta asetelmasta. Objektiivista totuutta meillä ei ole tästä asiasta.
Kiinnostavalla tavalla kristillisessä teologiassa on sekä yhteistä (yhteisöllistä) uskoa ja seurakunnan osana olemista että henkilökohtaista uskoa painottavia elementtejä, jotka ovat eri aikoina korostuneet eri tavoin. Näkisin, että tämäkin keskustelu liittyy tähän sisäiseen jännitteeseen, joka kristinuskossa uskontona on.
Siitä olen eri mieltä kanssasi, että usko olisi ensisijaisesti tunne ;) Minusta se on ensisijaisesti tahdon asia, eli päätös. Ja sitten siinä päätöksessä (ja armossa) roikutaan kuin täi tervassa, etenkin silloin kun on kurjinta eikä tunnu yhtään siltä että uskoisi tai kelpaisi. Tämä on kovin luterilainen ja körttiläinen näkemys, henk. koht. pidän siitä kovasti :)
Vielä täsmennys: vaikka usko on tahdon asia, oma tahto ei riitä, vaan ihmisen päätöksen jälkeen Jumala lahjoittaa uskon (tai sitten ei lahjoita). Eli usko on lähtöisin Jumalasta.
Koska minuun on jotenkin pesiytynyt viehtymys anarkiaan ja uudistamiseen, uskontoni - tarkemmin, uskoni - on kristillinen. Ymmärtääkseni kaikissa uskonnoissa on kilvoittelua ja sääntöjä suuntaan ja toiseen, mutta kristinuskon erottaa kaikista muista juuri armo. Sanoit Kaura, että jossain mainitaan armo. Se on siellä aivan keskeisimmässä ytimessä. Ympärillä on sitten kuin sipulin kuoria näitä oppiriitoja ja viisaita neuvoja ihmiselle, jotka pahimmillaan peittävät ytimen kokonaan.
Leena P
Hyvin kiteytetty! Koska tämä siirtymäriittien omistaminen (ja niihin osallistumattomien syrjiminen) on niin yleinen - vai peräti vääjäämätön - ilmiö eri uskonnoissa ja kulttuureissa, siinä on oltava jokin hyvä syy taustalla. Saatan ehtiessäni pöyhiä antropologien tutkailuja saadakseni selville, mitä kaikkia hyötyjä tällaisesta raa'anpuoleisesta yhteistöllistämisestä on.
(Niin kuin meikäläisessäkin uskossa. Jos et saa nimeä ja yhteisön jäsenyyttä kirkon rituaalein, joudut helvettiin. Jos et siirry lapsuudesta nuoruuteen määrätyin rituaalein, et saa osallistua seuraaviin rituaaleihin (ehtoolliseen) ja joudut helvettiin. Jne.)
Minulla ja riiteillä on huono suhde, joten koen erityistä tarvetta selvittää, mikä niiden merkitys on ihmisyhteisöille. Jotakin syvällisesti tärkeää niissä on oltava, vaikka en itse saakaan kosketusta niihin.
Anonyymi, minkä varassa teet päätöksen uskoa? Järjenkö? Kyllä kai on selvää, että uskomispäätöksen taustalla on oltava tunne hyvästä ja oikeasta, todesta.
En kauheasti ihmettele sitä tunnetta, kun muistelen sellaisia, lapsuudesta muistiin jääneitä asioita kuin "sallikaa lasten tulla minun tyköni" tai "eikä yksikään, joka häneen uskoo..." tai "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Kultainen sääntö on myös kovaa kamaa. Sellainen oletus on itselleni myös jäänyt, että kovasti terhennettäisiin jättämään tuomitseminen Jumalalle.
Tavallaan kirkko punkeaa minun ja uskon väliin. En voi ottaa vastaan uskomusjärjestelmää, jonka mukaan johonkin riittiin osallistumattomat sysätään kyselemättä kadotukseen. (Eikä se ajatusmalli ole edes pahinta kirkoissa.)
LeenaP, armon hahmottaminen oli itselleni yksi uskon ymmärtämisen avaimia ja siitä kiitän eräitä ortodoksituttujani.
Hei, olipa mielenkiintoinen bloggaus ja kommentit! En jaksanut ihan kaikkia lukea, mutta ytimenä sanottakoon, että kyllähän se kaste tärkeä juttu on pelastuksen kannalta. Toisaalta ei ole väliä, milloin sillä kasteella käy, eli mikäli lapsiasi asia huolettaa ja haluavat kasteen, sen voi ottaa vaikka aikanaan vanhainkodissa. Ripareilla näkee myös ateistiperheiden lapsia, jotka ovat halunneet mukaan ja 15-vuotiaana se onnistuukin jo itsenäisesti, vanhempien kirkkokunnasta tai -kunnattomuudesta huolimatta.
Meidänkään lapsia ei ole kastettu, emmekä mieheni kanssa kuulu kirkkoon. Joiltakin kovin uskonnollisilta (vanhemmilta) sukulaisilta on kuultu yhtä jos toista outoa. Yksikin ihmetteli miten lapset oppivat ottamaan muut ihmiset huomioon ja rakastamaan lähimmäistä jne. Sehän on siis ilmeisesti ilman uskontoa mahdoton juttu =D Meitä on myös nimitetty selän takana kommunistipakanoiksi. Pistää miettimään noita uskontoon liittyviä suvaitsevaisuus- ja tuomitsemisjuttuja...
Tosta myöhemmin kirkkoon liittymisestä laki kertoo tällaista (via Espoon seurakuntien nettisivut):
"Uskonnonvapauslain mukaan 15 vuotta täyttänyt voi vanhempiensa luvalla liittyä kirkkoon, vaikka vanhemmista ei kumpikaan ole kirkon jäsen. 18 vuotta täyttänyt päättää kirkkoon kuulumisesta itsenäisesti.
Vanhempiensa mukana voidaan 12-15 -vuotias lapsi liittää kirkkoon vain hänen omalla kirjallisella suostumuksellaan. Jos kumpikaan vanhemmista ei ole kirkon jäsen, ei liittyminen ole mahdollista."
Varsinkin tuo jälkimmäinen kappale on mun mielestä hyvä juttu, eli vanhemmat eivät voi jo itsenäisesti ajattelevaa, mutta kuitenkin vielä alaikäistä lasta liittää kirkkoon tämän tahdon vastaisesti.
Meilläkin lapset saavat aikanaan päättää itse oman uskonnollisen kantansa ja liittyä tai olla liittymättä johonkin uskontokuntaan.
Resiinalla perässä.
Kokemus kummilapsesta: kastettiin 15-vuotiaana ennen ripille pääsyä. Eli nuori halusi ripariin kavereiden kanssa. Sai siis kotiopetusta ennen kastetta, joka oli kaunis tilaisuus.
Kokemus ystävättärestä: lähti opiskelemaan teologiaa, vaihtoi tiedekuntaa, erosi kirkosta. Mutta ensimmäisen lapsen synnyttyä liittyi uudelleen kirkkoon, koska ahdistui samasta kuin anoppisikin. Älykkäänä naisena totesi, ettei siihen järkevää syytä ole, mutta muutenkaan ei asiasta eroon päässyt.
Mitenkähän oman kantani muotoilisin. Riiteissä on käsittämättömyyksiä, mutta myös syvää salattua viisautta, mikä aukeaa kohdalle osuessaan.
En osaa itseäni ja kuolemanjälkeistä sijaintiani pitää jumalan pohdintojen arvoisena. Mutta usko johonkin, käsitys elämästä lienee eheyttävä asia.
Lähetä kommentti