Häkeltynyt raportti

24 tunnin tehoretki Helsinkiin oli harvinaisen onnistunut. Perjantaina hyppäsin junaan kahden maissa ja lueskelin vailla huolia Elizabeth Ferrarsin The Lying Voices -dekkaria, jossa sanotaan mm. "Somewhere in the distance a dog barked" ja "I tought it'd be just like living with Queen Victoria when she wasn't amused." Otin kahvin kärrystä ja kupista nousevan tuoksun päälle olisi voinut rakentaa huoltoaseman (olikohan tuossa nyt Chandleria).

Asemalla tapasin ensimmäisen tyypin ja juttelin mehukkaasti tunnin. Hankin vuorokauden turistilipun ja hyppäsin ratikkaan matkustaakseni Lintsille. Siihen lähelle majapaikkaani, jossa nenäni eteen ilmestyi lempisyötävääni ruokaa. (En tunnistanut taloa, jossa eka työpaikkani sijaitsi, mut en vars. yrittänytkään.) Aloitimme bar-hoppingin, hop hop. Emäntäni suosituksesta pompimme Porvoonkadulla sijaitsevään, hämäävästi Porvoonkadun baariksi nimettyyn baarin. Sen terassilla jo paistatteli tuttuja. Yksi tai kaksi toisensa jälkeen paikalle ilmestyi liuta ihmisiä, joiden ansiosta hyvän mielen keskittymä sijaitsi ilmiselvästi Kalliossa siinä hetkessä. Ehkä se säteili ympäristöönkin? (En usko, että hyvän mielen summa on vakio, pikemminkin hyvä tuntuu lisäävän hyvää.) Täällä tuntuu yhä jälkihehku.

Tässä vaiheessa muistettiin myös siirtää Hollannin avaimet minun taskuuni! Yritin parhaani mukaan samalla tallentaa aivoihini vinkkejä, joita T&H:lla on viljalti. Perillä on syytä ainakin testata pannekoeken sekä poffertjes. Ehdin myös nähdä sieluni silmin, miten avaimet unohtuisivat ja sitten seuraavana päivänä junassa tuumaisin, jotta OHO.

Keskittymä siirtyi Soul Kitcheniin syömään. Siellä saatiin täysi tusina pöytään. Hannu Lauerman oppeja kunnioittaen söin taas (pienen vuohenjuustosalaatin, joka oli erittäin maukas pinjansiemenineen), etten rupeaisi rettelöimään nakkikioskilla. Mutustaessanikin imuroin sosiaalisuutta ympäriltäni. Vähä vähältä viikkojen sairausloman kasvattama yksinäisyyshome tuli puhalletuksi aivoista pois.

Kolmas kapakka tekee baarihyppelyn (?), joten siirryimme vielä Kuikkaan. Puhuimme paljon, nauroimme paljon. Erityisesti edelleen hupsuttaa yksi toistamamme kuvio. Aina kun joku meissä oli ääntelemäisillään stereotyyppejä jostain ihmisryhmästä, joku toinen meistä sanoi heti äp äp äp minäpä kuulun juuri tuohon ryhmään. Minkä jälkeen naurettiin jälleen.

Keskustalaiseksi kukaan ei tunnustautunut.

Ilta loppuikin sopivasti, kun alkoi väsyttää valomerkin kieppeillä. Siinä vaiheessa väki oli kutistunut kolmannekseen alkuperäisestä. Puhumista olisi riittänyt vaikka kuinka, mutta puhuttunakin oli kasoittain matskua. Päivän viimeinen kikatus oli Tuulin Hello Cthulhu. Pienen kesäyökävelyn vietyä prinsessavuoteen luo tein iltatoimet siivosti, urvahdin, nukuin possuna*) ja heräsin puoli kymmenen jälkeen, sain juttelua, kahvia ja eguja, aurinko paistoi. Juuri sopivaan aikaan iski kova koti-ikävä. Lähdin kahdentoista junalla enkä olisi malttanut millään istua junassa (istuminen ei tuntunutkaan kovin mukavalta). Tuo kaivattu perhe vei huomaavaisesti matkalaisen mansikoiden, herneiden ja jäätelön pariin Laukontorille, joten ei tullut liian äkillistä hyppäystä takaisin kotisohvalle.

Tämä kirjoitus on yhtä luettelomaista pälätystä, kun en saa asian ydintä sanotuksi. Kuulostaa lattealta sanoa, että tuntui hyvältä näiden ihmisten kanssa. Mutta minkä teet. Tätä juuri olin kaivannut kaikkien sohvaviikkojen jälkeen. Kevyttä mut ei tyhjää, lämmintä mut ei holhoavaa, rentoa mut ei löysää. Vieläkin eräillä on salasiirappinen olo koko ihmistusinan tuottamien hempeiden tunteiden takia. Ja otettu.

Kuntouttajien hyvin ansaitsema diplomi on yhä työn alla. Seuratkaa tätä samaa bätkanavaa. Kiitos Raisa, Tee, Zepa, Kriisi, Kaisa, MariKoo, ex-Rappiotäti, Tuuli, Henri, Nipsu, HannaGrr ja Roju (jonkinlaisessa tapaamisjärjestyksessä)!

*) Huomionarvoinen seikka, koska yleensä vieraassa paikassa, jopa yksin hotlassa, nukun huonosti. Paitsi jos lauma (AKA ydinperhe) on mukana.