Koputa puuta

Torstaina ihmettelin, miten juohevasti lasten loma on käynnistynyt ja perjantaina tietysti alkoi itku ja hammastenkiristys. (Lapsena mielikuvitin sanonnan pienillä kiristysruuveilla, joilla sai hampaat jämäkämmin ikeniin, vaikka oikeasti ajattelin sen tarkoittavan kirskuttamista. Aina pitää asioita sanoa joksikin muuksi kuin mitä ne ovat.) Aamulla Tosikoinen hermostui tolaltaan siitä, kun Esikoinen sai hänen mielestään enemmän maitoa. Meillä maito on ihan vapaasti nautittava elintarvike, mutta johonkin piti aamun hirttää kiinni ja se oli sitten tämä paikallisten maatiaislehmien tuottama juoma. Seuraavaksi Esikoinen meni tolaltaan siksi, että Pikkukakkosen tallenteeseen ei ollut tullut mukaan alun tunnaria. Tuohduksissaan hän puri itseään jalkaan, niin että siitä tuli verta kahdesta kohdasta. Jep.

Meidän kynäharjoituksemme sentään menivät hyvin. Ajattelin, että jos joka aamupäivä pidetään vähän kynäharjoituksia, vaikkapa käydään aapista läpi ja lapset saavat kirjoittaa kirjaimia, heillä on struktuuria, tekemistä ja nimenomaan vieläpä yhteistä tekemistä joka päivä. Ensimmäisellä yrittämällä Esikoinen kesti penkissä minuutin kerrallaan, kun taas Tosikoinen olisi tehnyt vaikka kuinka. Hän myös yllätti itsensä täysin lukemalla sanan ULLA aapiskirjasta. Kova raksutus kuuluu tyttären aivoista, kun hän tietää kirjainten äänteet, mutta vain välillä yhdistää ne sanakokonaisuudeksi. Esikoisesta on selvästi tylsää, mutta tuttua ja sikäli mukavaa raapustella kirjaimia ja kovasti patistettaessa hän myös suostuu yhdistämän sanan kuvaan. Aina oikein. Ota näistä selvä. Jatkamme kumminkin tätä hommaa.

Vaikka tavoitteena ei ole niinkään asioiden oppiminen kuin järjen säilyminen kaikkien päässä kesän ajan, tiedän, että lapset kovasti nauttisivat, jos saisivat sujuvan luku- ja kirjoitustaidon valjastettua omaan käyttöönsä. Näiden taitojen takana on paljon valtaa. Opi kaikki aakkoset, se ei riitä, mutta opi ne. Älä anna sen harmittaa, vaan ala jo. Sinun täytyy tietää kaikki. Sinun täytyy astua johtoon!

Yllättävä pulmasto iski, kun kävelimme lähikauppaan (iso automarket reilun viiden minsan kävelymatkan päässä) karkkipäiväkarkkiostoksille. Esikoinen jarrutteli koko matkan ja ulisi osan matkasta, vaikka karkki on yleensä hyvä motivaattori! Sisäänkäynnin lähestyessä hän vetäisi t-paidan naaman eteen ja asetti vielä lippiksen sen päälle. Päätön nuorison edustaja otti kuitenkin oman ostoskorin ja käyttäytyi järkevästi, jos ei lasketa sitä, että paita pysyi paikallaan melkein koko reissun. (Kevyellä ohjaamisella vältimme törmäykset ja ihmiset näyttivät yllättävän sympaattisilta.) Market on valtaisa aistiärsykkeiden kakofonia, mutta viimeiset pari vuotta ostosretket ovat onnistuneet täysin ongelmitta ja lähikauppa on läpeensä tuttu, eli kohtalaisen hallittava. Ilmeisesti E:llä on jokin aistiherkkä vaihe meneillään. Ngggh, pitääkö tästä saavutetusta edusta muka luopua?

Päivän vinkki: Jos alkaa ahdistaa jättimarketissa, vetäise paita pään yli. Kannattaa pukeutua tarpeeksi pitkähelmaiseen, ettei pidetä siveettömänä. Muistatteko sen Aku Ankka -jutun, jossa Aku osaa ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä? Siitä voi myös ottaa mallia, mikäli alkaa empiä, kummasta päästä paitaa pitää nostaa.