On tylsää olla flunssassa mutta ehtiipä haaveilla

On tylsän tylsän tylsää, kun ei jaksa mitään eikä saa riehua liikuntahommissa eikä mitään kivaa ikinä. Tämä on vain joku tavallinen flunssa, ainakin luulisin niin, kun ei ole kuumetta. Ärsää. Ensi viikolla on ties mitä, mm. akadeemisen kirjoittamisen kurssipäivä ja reissu Jyväskylään. Joten yritän olla terve. Hakupaperia pitäisi vääntää ja yksi abstraktikin vissiin. Ja sitä tutkimusta, eli varsinaista työtä halajaisin edistää.

Jaksoin kuitenkin seurata verkon kautta (kun Marjut oli paikan päällä ja kirjoitti hyvän, linkitetyn rapon), esteettömyysseminaaria ja koin yhä vahvemmin, että tämä on mun posseni. Olen jo haudannut ajatuksen logopediasta, koska olen liian vanha. Pidän ovea raollaan erityispedaan. Kuitenkin mietin, pitäisikö minun sittenkin hyödyntää nämä vahvuudet joita minulla on: viestintä, kieli, selkoviestintä, erityisryhmien viestintä. Minähän olen aloittanut käytännön kouliintumiseni erityisviestintään huipulta, vaikeasti kommunikaatiovammaisen pojan kanssa kokonaiskommunikaatiolla tai sanoisinko kokonaisvuorovaikutuksella ja myöhemmin muilla keinoin, joista mikään ei ole ollut pelkästään sanallista viestintää. (Olen myös sitä mieltä, että käännöstieteellinen-taidollinen koulutukseni on ollut paras mahdollinen pohja viestintätehtäviini ja opettajahommillekin. Mutta Esikoinen on aikuisen elämäni isoin vaikuttaja, siitä ei pääse mihinkään.)

Sanat ovat yliarvostettuja.

Ainakin liityn Design for All -porukkaan jollain tavalla ja alan höristää korviani. Tutkimusalanikin on nimenomaan viestinnän saavutettavuuden motivoimaa tulkkausta, joten työ ja vapaa-aika sopivat nyt täysin tähän viitekehykseen. Tunnen itseni tyhmäksi, kun en ole aiemmin havainnut, että voisin olla toimija enkä pelkkä vastaanottaja tämmöisissä yhteyksissä. Haluan, että saavutettavuus tulee tavoitteeksi yhä useammalle toimijalle ja sen merkitys nähdään nykyistä paremmin. Ja aion toimia sen eteen, että ainakin omalla laitoksellani saavutettavuus, esteettömyys otetaan paremmin mukaan. Ettei meiltä pääse enää valmistumaan tyyppejä, joiden mielestä erityisryhmien viestintätarpeet ovat korkeintaan marginaalisesti relevantteja kääntäjille ja teknisille viestijöille. Kun siis erityisryhmiin kuuluu semmoisia kuin vanhukset, maahanmuuttajat, lukihäiriöiset, hetkellisestä toimintakyvyn alenemasta kärsivät (esim. sairaalassa), aistivammaiset...

Tuntumani on, että nykyopiskelijalle saavutettavuus on paljon selvemmin hyvä juttu, coolia ja tavoiteltava asia kuin 1990-luvun alkupuolen opiskelijalle, jollainen itse olin. Harvalle enää nykyään nousee heti muuri näistä jutuista puhuttaessa: ei kuulu minulle. Ehkä ei pidäkään käyttää kovin paljon vammaisuus-sanaa, vaikka usein toiminnan esteet liittyvät vammaisuuteen. Vammaisuus pelottaa ihmisiä. Toiminnan esteistä puhuminen on myös täsmällisempää, tosin eiväthän ne esteet ole aina toiminnan vika vaan sen, että palvelu on heikosti suunniteltu. Ja siitä lisää joskus seuraavassa numerossa...