Sosiaalisuussolmu

Maanantaina harkitsin totille menoa esitelmöinnin päälle, mutta ohhoh, enpä keksinyt ketään, ketä pyytää seuraksi. Varmasti semmoisia kyseltäviä olisi, mutta pää oli aivan tyhjä. Hölmö olo. Kuitenkin on ainakin pari mainiota ihmistä, jotka aktiivisesti ovat kyselleet minua kaverikseen ulkoilemaan. Toistuvasti. Joten heitä nyt ainakin voisin kysellä ilman pelkoa toisen kiusaantumisesta tai järkyttyneestä torjunnasta.

Nuorena pyytelin ihmisiä aika mutkattomasti kaveriksi kahville tai kapakkaan tai kylään ja joskus sainkin ihmetteleviä kysymyksiä, miksi minä heitä kyselin. Siksi kun halusin jutella heidän kanssaan, ei siinä sen kummempaa. Pidän kovasti juttelemisesta, se on erittäin stimuloivaa, etenkin kun olen taipuvainen erakkoilemaan ja ajoittain hyvin vaikea ottamaan yhteyttä. Pidän myös ihmisistä, näen heissä enimmäkseen kaikenlaisia hyviä asioita.

Onko se toisen kiusaantuminen sitten niin kamalaa? Ei kai. Miksi ajattelen automaattisesti, että kukaan ei ainakaan minun kanssani halua lähteä istuskelemaan, vaan ilskottuvat pelkästä ajatuksestakin? En tiedä. En mielestäni ole depiksessä tai mitään, mutta jostain tulee semmoinen käsitys, että paras vaan pysyä poissa ihmisten ilmoilta. Että sillä tavoin teen muille palveluksen.

Suljen itse itseni koppiin ja tuntuu älyttömältä. Onneksi ihmisiä tavatessani en rupea solmuamaan, vaan olen ihan rauhassa rento kiinnostunut itseni. En oikein tajua tätä kuviota.