Helmikuu alkoi!

Nimittäin käännyin eilen konsultoimaan chiantiputelia SP:n kanssa. SP olisi kyllä jatkanut tipattomuutta, huom. Maistui hyvin hyvältä ja juhlavalta juuston ja yöntumman suklaan kera. Teoriassa voisi kyllä kehitellä viinittömiäkin juhlimistapoja, kun tilanne tuntuu kutsuvan juhlistusta, vaikka sitten vaihtelun vuoksi?

Koulun loppuminen puristi vanteena rintaa, kun käyskentelin koulusta pois. En etukäteen arvannut ihan tämmöistä reaktiota, vaikka tiesin, että kasa haikeutta lähtee mukaan kotiin ja ikävä tulee oppilaita. Hyvästelyt olivat hankalia, olin ihan jäykkis. Oppilaat ovat jo tottuneet, valitettavasti, porukan tulemiseen ja menemiseen. Samalla olin huojentunut, kun seuraavassa työssä ei tarvitse juosta minuuttien perässä eikä tarvitse koko ajan olla ihmisten kanssa, aina parhaimmillaan. Ihmisten kanssa on väsyttävää olla, vaikka se on myös erittäin antoisaa.

Jostain syystä tarve jonkinlaiseen juhlistukseen kasvaa pakottavaksi aina, kun on tämmöinen muutoskohta. Siis minulla kasvaa. Toiset vain porskuttelevat tyynesti vaiheesta toiseen, mutta minä näköjään kaipaan synttäreihin, valmistumisiin, työpaikan vaihtumisiin... Minä kaipaan jopa viikonloppuun siirtymiseen rituaalia, perjantaipullaa. Enpä olisi uskonut, että minusta tulisi tämmöinen, kun nuorena välttelin juuri tällaisia pakkojuhlia ja toistuvia rituaaleja enkä tiennyt juuri mitään turhempaa.

Vannehomma sai aikaan sen, että vihdoinkin mittaan sen pahuksen verenpaineen. Minulla on sukurasite. Ja SP osti mittarin kotiin. SP:n eka mittaus osoitti loistavat paineet, minä en vielä ole rohjennut koklata, mutta aivan just kyllä ---->

Aamuja enää kaksi

Apua, kohta tämä ainutlaatuinen sijaisuus loppuu. Olen iloinen, että sain tämän tilaisuuden ja toivottavasti koulukaan ei kadu ottamistani. En nyt ainakaan kaameaa tuhoa ole saanut aikaiseksi, väitän. Josko jotain pientä kivaakin jäisi jäljiltäni? Opiskelullisesti tarjosin selvästi enemmän kuin säilytystä, mutta vähemmän kuin kokeneen erkkaopen luotsausta. Kasvatuksellisesti... no, tuntumani mukaan oolrait. Saimme yhteistyön toimimaan hyvin ja jopa loistavasti muutaman tyypin kanssa. Tuntuu, että erityisluokassa sain nähdä yleensä oppilaiden parhaita puolia, kun isossa ryhmässä tulee mun jengistä niitä muita...

Muuten olen ajatellut kuntoa ja ruokaa, joten en ole jaksanut blogata. Työajatukset ja -aherrukset teen töissä, vapaalla huseeraan lasten kanssa ja mietin kieroja juonia voinnin parantamiseksi. Näköjään nälkä kasvaa syödessä. Olen jo lähes unohtanut, miten paljon vointini jo on kohentunut safkan ja Armourin myötä ja pidän ihan normaalina, että jaksan tehdä töitä viitenä päivänä viikossa ja vieläpä vapaa-ajalla touhuta sitä sun tätä. (Okei, ehkä se onkin normaalia niille, joiden kilpirauhanen ei ole poxahtanut tai joilla ei ole muita sairauksia.) Vielä pitää saada lisää ja lisää! Hmph, nykynuarisolle mikään riitä.

Uusissa töissä on kuntosali ihan vieressä, joten voisin ryhtyä GymJunkkariksi. Pitää vain katsoa, tarvitaanko jotain tyyppiä alkuun ohjaamaan, että vääntö on turvallista. Toisaalta olen kyllä aiemminkin treenannut suurinta osaa noista perusliikkeistä ohjauksessa, joten ehkä ne menevät, kunhan aloitan tosi rauhallisesti vähillä painoilla ja varmistelen, että liikkeet menevät puhtaasti. Haluan paaaaljon voimaa! Haluan myös notkeutta! Ja vielä jaksamiskuntoa! Josko kevään mittaan palauttaisi aerobisen kunnon taas sille tasolle, että jaksan mukavasti hurauttaa fillarilla keskustaan. Voimapuolella kestohaaveeni on se, että jaksan vetää leukoja. Ja notkeus... hmmm, ehdotuksia vastaanotetaan tavoitteeksi. Konkreettiset tavoitteet helpottavat treenailua mystisellä tavalla. Pelkkä "parempi fiilis" ei oikein piisaa.

Raatamalla raadoksi

Myönnettävä on, että töitä piisaa, kun haluaa tehdä oppilaille (ja opettajalle) sen palveluksen, että pöytä on tosi hyvässä kunnossa vahdin vaihtuessa. Nyt olen yhä kipeämmin hahmottanut sen, miksi alku oli niin vaikeaa ja raskasta. En saanut edeltäjältäni tietoja siitä, mitä oppilaat olivat siihen mennessä opiskelleet, saati mitä heidän olisi ollut tarkoitus opiskella loppuvuonna! Siihen lisää uudet systeemit (jotka kouluissa ovat vääjäämättä aika monimutkaisia, etenkin kaikkien kanssa kaikkialla touhuavalla erkkaopella), uuden paikan kartta ja hirveä lauma uusia ihmisiä. Oppilaiden kanssa tututustminen oli vielä verrattain helppoa, mutta opettajien kanssa ei, koska lukkari oli niin tiukka ja töitä hirveästi, ettei opehuoneeseen ehtinyt missään välissä. Kunnes päätin, että ehdin, vaikka sitten tuntien valmistelusta olisi pois. Ja se oli hyvä päätös.

Nyt homma on jo mukavasti hanskassa, viidet HOJKSitkin pidetty, opet ja oppilaat tuttuja ja kuviotkin tärkeimmiltä osin selkeitä. Joten voinkin taas lähteä uusiin haasteisiin... Olen ajatellut näitä mukavuusalueita ja sanottava on, että yläkoulun oppilaista valtaosa on lähes jatkuvasti epämukavuusalueella koulussa, jos yrittävät pysyä opetuksessa kärryillä. Minä en jaksaisi tuommoista keskivertolukkaria ollenkaan, oppilaan roolissa siis. Open roolissa on eri juttu. Eikä minun ole tarvinnut kaikkia opettaa, ainoastaan enkkua, matikkaa, ruotsia, biologiaa, leffaa ja satunnaisesti muita aineita. Tuota noin... mutta minulle maksetaan!

Nyyh, enää viisi kouluaamua, sitten pitää sanoa hei-heit ja siirtyä lipastolle. Toisaalta olen innoissani myös tulavasta, kun saa keskittyä vallan tutkimiseen ja oppimiseen. Aah. Plus sielläkin on huippuja tyyppejä, joiden kanssa istua kahvilla tai lounaalla pörisemässä korkealentoisia (olen kokeillut, se on kivaa). Eikä tarvitse yrittää kaupitella kenellekään tietoa, jota nämä aktiivisesti eivät halua. Mut kyllä nuorten kanssa työskentelyssä on ehdottomasti sitä jotain. Ollaan isojen perusjuttujen äärellä.

Semmoinen terveinen olis kaikille opettajille (ml. toi meitsi), että reiluus on huipputärkeää. Ollaan reiluja, vaikka tekisi pipiä joskus. Mokia sattuu, mutta oppilaat yleensä antavat anteeksi, jos aikuinen myöntää olleensa epäreilu ja pyytää sitä anteeksia reippaasti. Jos vain leikitään että kaikki on okei ja selitellään ummet & lammet, luottamusta on vaikeaa rakentaa uudelleen ja oppilas saattaa kroonisesti myrtyä.

On havaittavissa tiettyä teemaa

Kävimme Tosikoisen kanssa Muumilaaksossa, kun Esikoinen ratsasti. Tällä kertaa tytär katseli tarkkaavaisesti kaikki pienoismallit ja vähän piirustuksiakin sekä tietsalla lähikuvia häikäisevästä Muumitalosta. (Muistelen että olisin isosiskon kanssa mennyt katsomaan sitä joskus vuonna böö silloiseen Nykytystaiteen museoon Palomäentiellä ja se olisi ollut mahtava tapaus.) Minä istuin katsomassa diaesitystä piirustuksista, kun siinä näki kuvat oikein kunnolla ja sai istua, nojata päätä pylvääseen ja antaa kuvien viedä menneisyyteen. Niin, sinnepä taas hyvinkin. Säästän teitin nyt yksityiskohdilta.

Jansson oli minulle koko lapsuuden ja hyvän pätkän nuoruuttakin kirjailija ja kuvataiteilija tärkeimmästä päästä. Luin kaiken, mitä sain käsiini, katsoin myös. Upposin piirustuksiin, tutkin viivaa myös itse piirtämällä, värejä vesivärien avulla. Joskus tein jäljennöksiäkin. Nytkin tein, kun olimme Muumilaakson piirustushuoneessa ja Tosikoinen pyysi. Ei nyt ihan ole kynä enää hallussa siten kuin teininä, mutta aika mukava ilme tuli Myylle (jonka mallin otin yhdestä Näkymättömän lapsen kuvista) ja likka väritti hiukset.

Päätin aloittaa yleisen fiktion vähittäisen palauttamisen elämääni (ilman suorituspaineita tai yhtään mitään tavoitteita kuin suuremman nautinnon saaminen elelyyn) lukemalla muutaman Janssonin silläkin uhalla, että lapsuus ja nuoruus vyöryvät päähän vielä raivoisammin kuin nyt. Voi olla, että jossain vaiheessa tulee muisteluksia myös sieltä vähemmän ikävästä päästä. Epäilen, että peräti valtaosa tapahtumista oli kuitenkin neutraaleja tai kivoja silloinkin, kun niissä oli muita ihmisiä eikä vain kirjojen, taiteen, musiikin, ympäristön, hoksaamisen jne. tarjoamia elämyksiä.

Siirtynen siis kirjahyllylle ja otan kouraan Muumilaakson marraskuun. Rapoa seuraa sitten joskus.

Oi kultainen nuoruus

Muistoa tunkeutuu päähän hyvinkin eloisaan malliin, joten panen vahingon kiertämään. Sori.

Teininä minulla oli jonkin aikaa kaveripiiri, kun harrastin luontohommeleita. Porukassa oli aika hauskaa, etenkin kun seukkasin ja olin sillä tavoin kai vaaraton ja kuuluin jollekulle. Kerran hörpimme kaksin yhden tytön kanssa keijoa puistossa ja vietimme hupsua teinihuppelia, hoilasimme ym. Tyttö tuli humalaan ja halusi pussata minua. Se oli hyvin vetinen, leveä pusu. Tapauksen jälkeen hän alkoi vältellä minua. Vähän ajan kuluttua hän otti Jeesuksenkin elämäänsä ja kuuli Jimi Hendrixin musiikissa Paholaisen äänen. (Paljon myöhemmin hän teki arvostettuja dokkareita.)

Eräs toinen tyttö puolestaan inhosi minua avoimesti. Olin otollinen inhottava AS-piirteineni. Minun oli vaikeaa olla puuttumatta ongelmallisiin väittämiin, lisäämättä nippelitietoja ja vaihtoehtoisia nimityksiä asioille, väittämättä vastaan jne. Kaikillahan on lupa vihata "besserwisseriä". En osannut aina pitää turpaani kiinni. Toinen tyttö puhui teatterimeikistä ja taas lipsahti suustani sana sminkki hiljaisesti, lähinnä itselleni. Tyttö kysyi tiukasti, mitä sanoin ja toistettuani sanan hän sanoi hyvin jäätävästi KIITOS ja jatkoi juttuaan käännettyään minulle selkänsä. Jouduin tällaisiin tilanteisiin yhtenään tyttöjen kanssa, joten tämä ei sinällään olisi jäänyt mieleen, mutta se puistokeijotyttö myöhemmin hehkutti minulle, miten upeasti tämä minua inhoava tyttö oli toiminut. (Minua inhonneesta tytöstä tuli toimittaja. Pari kertaa nielaisin, kun näin hänen kuvansa jossakin tilaamassani lehdessä.)

Jälkiepisodista on todettava nyt jälkiviisaana, etten minä näköjään ollut suinkaan ainoa sosiaalisesti törttö tyyppi tuossa jengissä, vaikka koinkin aina niin. Kaikkihan oli minun syytäni aina.

Pojat eivät vihanneet minua, vaan heidän kanssaan oli selvästi rennompaa jutella. Tuntui, että heidän kanssaan saattoi vain jutella asioista eikä koko ajan tarvinnut miettiä suunnatonta sosiaalisen kanssakäymisen hetteikköä, jolla tytön kanssa keskustelija kulki ja saattoi minä hetkenä hyvänsä vajota suonsilmään kaulaansa myöten, kun sanoi jonkin asian vähän väärällä tavalla. Kun se, että sanoo jotain jonain hetkenä ei vain tarkoita sitä asiaa, jonka sanoo, vaan siitä tehdään vähintään 100 tulkintaa, jotka ovat epäedullisia sanojalle. Jotain kertoo tietysti se, että tytöt halusivat tehdä juuri epäedullisia tulkintoja sanomisistani. Tyyppi, josta halutaan tykätä, saa edulliset tulkinnat, vaikka toimisi kuinka mottipäisesti ja toisin päin.

Kauheasti tuossa jengissä aina halailtiin toisia. Myöhemmin erkaannuin porukasta, kun eräs exäni kantoi aina tyköni kaikkein ilkeimmät asiat, joita minusta oli puhuttu selkäni takana. Olin yksin. Tunsin olevani taas kerran pienellä planeetalla, joka pyöri jossain maan tuntumassa enkä päässyt Telluksen vaikutuspiiristä pois, vaikka olisin kuinka halunnut. Onneksi oli kirjoja, joita lukea, koska niistä löytyi aina ystävä ja turva.

Näihin aikoihin isäni varoitteli minua siitä, että joku voisi hyväksikäyttää minua, jos käyn juopottelemaan. Äitini sen sijaan kuvitteli, että käytän hyväksi miehiä. Heillä ei kai ollut aavistustakaan siitä, mitä elämässäni tapahtui (ja siihen pyrinkin). Kyllä nuoruus on niin mahdottoman hienoa aikaa.

Nelivuotias loki on keski-ikäinen

Alkaa kuristaa kurkusta, kun ajattelen neljän vuoden blogiaikaa. Kaikkia niitä sanoja. Blogger sanoo, että blogitekstejä on Viistolle pinnalle kertynyt 1564. En ole varma, laskeeko tuo myös ne lukuisat julkaisematta jääneet älähdykset.

Olisin voinut kirjoittaa useita kirjoja tähän käytetyllä ajalla ja vaivalla, mutta mitä sitten? Kirjat eivät ole bloggausta, eivät nopeaa vuorovaikutusta lukijoiden ja kommentoijien välillä. Kun vuorovaikutus pitää saada heti tai huomenna enkä jaksa kirjoittaa yksin tai hyvällä säkällä kustannustoimittajaa joskus nähden ja odottaa että jos ehkä kenties joskus teksti tulee julkisuuteen ja sitten siitä voipi joku sanoa jotain. Ajatuksethan ovat siinä vaiheessa jo ehtineet kauas seuraaviin pykäliin.

Lapsena olin intohimoinen lukemaan ja kirjoittamaan. Pidin täysin selvänä, että ensimmäinen romaanini (mikäs muukaan) olisi julkaistu viimeistään kaksvitosena. Kaksvitoset näyttäytyivät minulle silloin ikäloppuina, mutta halusin olla realistinen. Ei järin omaperäistä, tiedetään. Nyt kaikki mielikuvitus ja luovuus on minulla kiinnitetty tarkoin jokaisesta raajastaan ja ulokkeestaan arkeen ja selviytymiseen, joten tuskin pystyisin edes kirjoittamaan ensimmäistäkään fiktiivistä töräystä. Huimaavat ulottuvuudet pitää löytää läheltä arjesta ja kaikesta, mitä tässä juuri nyt on.

Gradun jälkeen aloin varovaisesti elätellä toivoa, että pystyisin ehkä laatimaan polkkaa isomman tekstikokonaisuuden. Nyt näköjään toivo on kasvanut uskoksi, koska aion sellaista ruveta työkseni myös vääntämään. Jos työkseni väännän tekstikokonaisuutta, jaksanko muka vapaa-ajalla? Nääh. Kirjoitan blogia, se riittää ja se voi olla paljon, vaikka tätä tekee mieli aina automaattisesti dissata, koska tämä on vain tällaista ruohonjuurijulkaisemista ilman ensimmäistäkään aineellista palkkiota. Kun kerran niin moni muukin haluaa blogeja dissata, pitää ehtiä ensin?

PS. Ottakaa kakkua vaikka sieltä. Henkilöbrändi- ja kahvitarjoilut tutusti kommenttiboksin pöydällä.

Henkilö A:n villi menneisyys

Huomenna on kulunut neljä vuotta siitä, kun kirjoitin ensimmäisen bloggaukseni. Olin seurannut blogeja sitä ennenkin ja Pinserissä minulla oli oma, kasvava Päivän pamaus, kun päätin käydä itsekin blogille. Tosikoinen oli silloin 9-kuinen ja sai nauttia maitoateriansa usein äidin naputellessa tietsaa.

Bloggaaminen on hieno homma. Säännöllisesti olen tosin ahdistua siitä, etten saa laitetuksi minulle ojennettuja palkintoja, bleemejä ja muita kivoja juttuja blogiini, mutta yritän psyykata itseäni olemaan ahdistumatta. Blogi saa olla rempallaan ja mielestäni sen on syytä olla enemmän rempallaan kuin rempallaan oleva muu elämäni, koska se muu elämä on sittenkin pakottavampaa ja kiireellisempää. Pyydän kumminkin anteeksi teiltä kaikilta, joiden mieluisat muistamiset ovat jääneet näkymättä täällä lokissa. Ne ovat tuntuneet silti kivoilta minun olossani.

***
Nyt kuitenkin siirrytään jonnekin vuoden 1998 tienoille. Henkilö A:lla oli syvällä synkeän kriisinsä syöverissä kiemurtava puoliso ja alle puolivuotias autistinen lapsi, joka ei antanut nukkua koskaan paria tuntia pidempään yhteen menoon. A alkoi jotenkin hahmottaa, että hän oli tämän pienen perheen kivijalka, vaikka hänelläkään ei ollut kovin hyvä olo sairaan ihmisen puolisona, isän juuri menettäneenä, kaikkinielevän suuritarpeisen esikoislapsen tuoreena äitinä. Vielä A kuitenkin kuvitteli jaksavansa käydä juhlissa ja sanoi joo! kun mukava kaveri ja kaveritar pyysivät häihinsä. Viime hetkellä puoliso päätti olla lähtemättä mukaan ja A lähti yksin, koska ei kestänyt olla kotonakaan katsomassa sohvan pohjalla haisevaa, syömätöntä, juomatonta, puhumatonta puolisonraatoa...

A istui jostain syystä ypöyksin pöydässä (vieraita oli kai tarkoituksella sekoitettu, jotta ei oltaisi kuppikunnittain) ja sai hiukan syötyä, koska vauva nukahti kärriinsä hetkeksi, mutta sitten jotkut iloiset lapset kiljahtelivat kovaa korvan juuressa ja vauva heräsi eikä A saanut syödyksi enempää. Nälkä oli ja sisuksissa kylmän harmaa tyhjyys. Lähistöllä ei ollut ketään tuttuja eivätkä vieraat jutelleet nääntyneen nälänkuoliaan kanssa. Eikä A olisi ehtinytkään, sillä nyt vauva oli alkanut itkeä. A lähti kotiin, mutta ei itse jaksanut oikein edes itkeä, koska kaikki oli sietämättömän raskasta eikä yhtäkään valonpilkahdusta näkynyt missään suunnassa ja kyyneleet olivat lähes ehtyneet edeltävien kuukausien kuluessa.

Ohhoh. Noihin aikoihin A alkoi pysyvästi sanoa korkeintaan ehkä kaikkiin juhlakutsuihin. A:lla oli aikaa niin vähän ja pään kannalta parhaita olivat isojen bakkanaalien asemesta pienet tapaamiset. Nykyään ei tule juuri kutsujakaan, jottei tarvihe A:n usein miettiä, onko tilanne parantunut noista ajoista vaiko eikö. A:n perhe voi huiman paljon paremmin, mutta A:lla itsellään välillä kunto horjuu.

Nuoruuden ylevät muistelot: Tarja

Olimme kai yhdentoista ja kahdentoista, kun Tarja oli kamalan ihastunut johonkin poikaan, jota tuskin edes tiesin. Nyt hän halusi soittaa pojalle ja raahasi jostain syystä minut puhelinkioskiin soittamaan. Puhelin tuuttasi siellä jossain ja poika vastasi. Tarja lykkäsi luurin minulle ja otti itse hatkat. Jotakin siinä sitten sanoin helkkarin kiusaantuneena ja kypsänä. Siihen malliin, että Tarjan piti puhua sun kanssa ja nyt se häippäsi. En koskaan tajunnut, miksi kaverini teki noin. Osaisiko joku selittää?

Myöhemmin poika oli ihmetellyt, miten joku oli soittanut hänelle ja puhunut Tarjasta. Tarja raportoi nautiskelevan oloisesti, että poika oli sanonut minua joksikin möllöksi.

Toisinaan Tarja myös teki pikku jäyniä, vaihtoi teetä tarjotessaan sokerin suolaan, mutta joutui lopulta hämäämään minut pois paikalta, koska en käyttänyt sokeria. Palatessani sain todeta jonkun lisänneen kuppiini suolaa tai sokeria. He-he. Inhosin elintarvikkeiden pilaamista ja pois heittämistä, kun olin suuresta, vähävaraisesta perheestä, mutta en silti juonut pahaa litkua. Opin myöhemmin tajuamaan, että tuollainen kiusanteko on huumoria, joka vetoaa moniin ja ne monet pitävät minua tosikkona, kun se ei huvita minua edes silloin, kun joku muu kuin minä on kohteena.

Meillä oli onneksi myös paljon yhteistä huumoria, koska molemmat olimme lätkässä sanoihin. Olimme molemmat levottomia ja liityimme kymmeneen kerhoon, kävimme kirjastossa, notkuimme kartsalla ja kesäisin uimarannalla. Tarja myös tajusi juttuja, koska hänenkään elämänsä ei ollut suoraviivaisinta mallia. Hänen porukkansa naureskelivat minulle mielellään, kuten muidenkin kavereitteni porukat. Olinhan omituinen, kirjakieltä puhuva ja töksäyttelevä tyyppi. Se oli vähän rasittavaa, mutta ei semmoisesta jaksanut juuri välittää, kun niillä aikuisilla ei ollut minuun mitään käytännön vaikutusvaltaa. Maailma oli sellainen ja on vieläkin, että omituisia tyyppejä pitää torjua pilkkaamalla, haukkumalla, nujertamalla, hakkaamalla tai eristämällä. Pilkka on vaihtoehdoista ylivoimaisesti mukavimpia.

Oli sitä paitsi ilmeistä, että noilla aikuisilla oli elämässään paljon paskaa ja se tursusi järjettömiin suuntiin, kuten vaikka omituisten ihmisten niskaan. Ajattelin, että kyllä minä sen kestän.

Saako lipaston työhuoneessa pitää vedenkeitintä ja muita akuutteja pulmia

Väsähdin tänään yhtäkkiä, mutta sitäkin täydellisemmin klo 12. Vaikka kilpirauhashormoninkorvaushoitokin oli otettu ajoissa. Tökkäsi vain pahasti enkä olisi jaksanut mitään. Jaksoin kuitenkin edelleen lähettää sähköposteja, soittaa puhelimella, opettaa, opettaa ja järkätä palavereita. Sain itkukohtauksen, kun luulin, etten ehkä pysty suorittamaan keväällä yhtä kasviksen kurssia enkä ikinä valmistu opeksi. Päätin lykätä filologian kurssia sittenkin myöhemmäksi, koska tulen muuten hulluksi. Tunsin akuuttia vihaa kaikkia keskeneräisiä asioita kohtaan. Elämäni on ikuisesti rempallaan ja se on valitettavasti oma vikani, koska ahnehdin elämääni kaikkea kivaa. Oikeasti minun pitäisi vain kiltisti tehdä jotain siistiä pientä työtä ja hoitaa omaishoitajan tehtäviäni eikä kurkotella kuusiin. Paitsi etten voisi koskaan olla niin järkevä tappamatta its

Jossain vaiheessa itkukohtauksen jälkeen ajattelin, että nytpä tekisi mieli kunnon lasillista punaviiniä, mutta sitten alkoi ärsyttää sekin, että on tämmöinen Pavlovin koira. Tässä oikeasti mitään punkkua mieli tee, kun turha tapa se siellä pölisee. Sen sijaan otin pinon marjoja, hyvää teetä, jyhkeitä jälkiuunivoileipiä ja kirjan nenän eteen. Olo tuli vähän paremmaksi. Olen narahtanut kovaa kuin elämä -leipään, koska se on hyvää.

Keksin itselleni vihdoin uv-lupauksen. Olen saattanut keksiä sen muinakin vuosina. Lupaus kuuluu näin: EN LAIHDUTA vuonna 2009. Syön hyvää ruokaa nauttien, koska minun suussani hyvä ruoka onneksi on myös terveellistä (siinä suhteessa on onni potkaissut). Laihdutus saa minut syömään vähemmän terveellisesti. Olen jo tärvellyt sisuksiani laihduttamalla. En koske keinomakeutuksiin tai ns. kevyttuotteisiin, olen mieluummin ilman makeita tai syön oikeaa tavaraa kohtuudella. En koskaan jätä ateriaa rasvattomaksi, jos se vain on minusta kiinni ja jos satunnaista omenaa ei lasketa ateriaksi. Muut saavat edelleen syödä omalla tavallaan, jopa ne lapset, jotka asuvat hoteissani. Minä tosin enimmäkseen päätän, mitä on tarjolla (kuten esim. papu-tomaatti-kinoasoppaa, hähhähäää). Paitsi SP käy kyllä kaupassa tiuhempaan kuin mä ja ostaa sieltä suklaavanukkaita!

Ke-to-pe-la-su

Aika alkaa heti rynnistää, kun aloittaa opetushomman jälleen. Blogi jää telakalle kuivumaan! Sitä paitsi meillä oli sukukekkerit lauantaina muorin kunniaksi. Olimme koolla harvinaisen isolla joukolla ja tunnelma oli lämmin. Olin jostain syystä erityisen iloinen, kun sain keskeisen paikan pitkästä pöydästä ja pääsin juttelemaan mukavasti sekä sisarusten että enojen kanssa aterian aikana. Eikä hermostuttanut, vaikka minulla on pitkät ja kunniakkaat hermoiluperinteet velvoittamassa.

Vanhin veli lausui Alfhildin ja vesiliukoisesta ripsiväristä piittaamatta tirautin pienet itkut. Äidit vain, he toivossa väkevät Jumalan näkevät -aloitus on komea, mutta jostain syystä etenkin liikutti kuvaus siitä, miten haudankin takaa äiti ja isä viittovat ja luikkaavat parhaansa mukaan ettei lapsista kukaan loukkaisi jalkojaan Pispalan kivissä. Sitä paitsi Viita kertoo, että pariskunta ottaisi pullakahvit puutarhakeinussa siellä jollakin planeetalla, jos sattuisi olemaan perjantai.

Äh, kaikki kunnon ihmiset tajuavat runoista vaikka mitä, mutta minä olen aivan nolla noviisi runojen äärellä. Onneksi se ei estä nauttimasta runoista, kun niitä tuodaan tarjottimella nenän eteen. Veli mietti, että voisi lukea runoja kuntosalilla, kun sarjan jälkeen pitää hengähtää. Ajatus alkoi kiehtoa pervoottista mieltäni ja harkitsen samaa. Runoehdotuksia otetaan avoimin mielin vazaan!

Jotain vahvaa taikaa sukulaisten kohtaamisessa on. Tunsin kuuluvani joukkoon. Oli mukavalla tavalla aikuinen olo. Kun tapaa ihmisiä, joita on tavannut nollavuotiaasta lähtien, huomaa, miten suhde muuttuu, miten toinen ja itse on muuttunut. Aikojen kerrokset tuntuvat ja tuovat merkitystä. Voisiko olla, että tässä on jotain juurten tapaista havaittavissa? Lienen hitaasti kypsyvä tyyppi, kun nyt vasta hoksailen näitä.

***
Kaikki haluavat tietää kaiken terveydentilastani ja sisäisten planeettain liikahtelusta, joten vassokuu.

Hassua on, että meneillään on ollut mitä ilmeisimmin pemssiaika, mutta en ole huomannut juuri mitään. Nostin kyllä omegapitoiset öljyt taas tappiin ördäileväisen joululoman jälkeen (etenkin Camelinaa menee juggeen ym. cooliin syöminkiin), mutta tiettävästi myös Armour voi auttaa kyseiseen vaivaan. Fluoksetiinin vähentämisen pitäisi heikentää tilannetta, vaan ei.

Yhtäkkisiä kilahduksia on ollut muutama ja olen pari kertaa säikäyttänyt Tosikoisen, kun olen hukannut malttini yhtäkkiä jostain krätinästä tai läimäytyksestä. (Minua ei xttu läimitä, oli pms tai ei, sitä paitsi. Voisin kuitenkin ottaa vähän mielikuvotusharjoittelua, etten menettäisi läiminnästä malttiani niin nopeasti ja isosti. Ääh. Valitettavasti lapsia kiinnostaa, kun mudelta menee pinna katki naks, joten sitä pitää testata. Läimäykset ovat toki hyttyssarjaa, jotta älkää nyt maalailko mustelmankuvia siellä kotikatsomoissa mieltenne kankaille.) Lääkärikin viimeksi kysäisi pemssitilannettani, kun kävin tsekkauttamassa kilpparihommia (en edes muistanut valittaneeni sen kamaluudesta ekalla käynnillä) ja kiitteli omegoiden saantiani. Hän myös muistutti, ettei pemssissä kannata mässätä vähäravinteisilla hiilareilla, vaikka kuinka tekisi mieli, koska ne voivat erityisesti pahentavat oloa.

***
Roolileikin voi nykäistä aivan mistä tahansa. Aivan mistä tahansa. Tosikoinen oli kömpinyt isän ja äidin vuoteeseen yöllä nukkumaan ja aamulla havahduimme selätysten, pylly vasten pyllyä ilman pum-pumia. Äitipeppu, oletko jo hereillä, sanoi pieni ääni oletettavasti peiton alta. Joo joo, sanoi laiskottelunhaluinen äitipeppu huokaisten. Ja näin se aamu käynnistyi.

Kohta pamahtaa

Olen varsin täpinöissäni tutkimisen aloittamisesta. Samaan aikaan tuntuu haikealta erkaantua koulumaailmasta ja oppilaista. Seuraavat kaksi vuotta joka tapauksessa istun tai oikeammin leijun hieman maanpinnan yläpuolella lootusasennossa ja laskeudun välillä kirjoittaakseni muutaman viisauden sanan vätöskirjaani. Näin isä toimi tutkija-aikanaan, aivan varppina. Mitä nyt välillä piipahti alakerrassa suupieleen unohtunut sammunut piippu hampaissaan ihmettelemässä perheen meininkiä. Joskus istuin työhuoneen lattialla ja nappasin isän suttupaperi- tai konsulaatikosta piirrospintaa. Suttujen toinen puoli oli valkoinen ja käyttökelpoinen. Vaihtelun vuoksi kannattaa raapustaa myös tekstipuolelle. Saattaa muuten olla, että teen loppujen lopuksi neljä vuotta putkeen tätä hommaa, paitsi jos riehaannun vätöstämään muistakin teemoista. Jokin punainen lanka pitää vätöksessä kumminkin olla, tai muuten.

Jos vielä innostun enemmän, saatan paukahtaa. Kunnollisen tutkimussuunnitelman teko on oleva hankalaa, mutta onneksi olen saanut viisaammilta jo hyviä kontakteja, keiden puoleen kääntyä. Tässä ei ollut kai tarkoitus käydä näin, mutta hittolainen, kai sitä trinäkin saa nuoria ja lapsia opettaa, jos on kerran pätevyys?

Opetöissä (aamuja 12) oli taas mukavaa. Ymppäsin biologian (aiheena ihminen) kurssiin myös pienoisesitelmän stressistä ja etenkin akuutista sortista, taistele tai pakene -reaktiosta. Korostin kovasti sitä, että kyseessä on terve ja luonnollinen asia, koko kehon reaktio, joka on niin voimallinen siksi, että sen tarkoitus on ollut silkka hengissä säilyminen. Reaktio, joka on oivallinen silloin, kun esim. petoeläin uhkaa ja todellakin pitää joko pinkaista karkuun tai käydä puolustautumaan, ei ehkä ole yhtä kätsä silloin, kun akuutin stressin aiheuttaa vaikkapa esiintymisjännitys (nimim. kokemusta on). Mutta mistäs keho sen tietää? Esikoinen voisi tietysti kertoa sympaattiselle hermostolleen, hypotalamukselleen, aivolisäkkeelleen ja lisämunuaiselleen, että ottakaa nyt iisisti, kuulkaa kun hebaus ei auta silloin, kun esim. pulu kulkee metrin päästä. Mutta silkkaa laiskuuttaan ei poika viitsi, hmph.

Kurilla eroon autismista

Väänsin itkua tuhertaen tutkimussuunnitelmaa. En tiedä mitä haluan! Uaa uaa. Saahan sitä muovata myöhemminkin ja eka palikka on jo selvillä, mutta tietysti vätöksen kokonaisuus ratkaisee, miten tuota ekaa palikkaa painotan. No, onneksi suunnitelman ei kai tässä vaiheessa tarvitsekaan olla kuin luonnosmainen. Aion joka tapauksessa hyödyntää kielipedagogiikan, käännöstieteen ja teknisen viestinnän tuntemustani sekä tietysti erityispedaa. En vieläkään oikein tajua, miten voi olla mahdollista, että syliini tipahti tutkimushanke, jossa voin hyödyntää kaikkia näitä.

Hengähtäessäni katselin taas painopeittoasioita, sillä minun painopeittohankkeeni on VIELÄKIN kesken. Inhottaa, kun en saa sitä etenemään, vaikka erään huippiksen blogittaren ansiosta minulla on jo lähes puoli vuotta ollut jopa puhdasta ja pestävää painoakin siihen! Josko vain kaivan koneen esiin ja surauttelen painot pussilakanan sisään enkä yritä täydellistä, vaan riittävän hyvää?

No, painopeittohommeleita tiiraillessani eksyin vahingossa sivulle, jonka takia aloin voida hirveän pahoin. Koska olen reilu kaveri, jaan tämän teidän kanssanne. Jos jostain syystä haluat tänä kauniina päivänä välttää kohtaloni, älä lue enempää.

***
9-vuotias autistinen pikkupoika kuoli tukehtumalla viime keväänä Kanadassa, koska hänet oli kääritty painopeittoon ja jätetty makaamaan vatsalleen pää peitossa 20 minuutiksi. Syy peittoon käärimiseen oli se, että autistipoika oli äännellyt luokassa eikä ollut lopettanut ääntelyä varoituksista huolimatta. Poika painoi 24 kiloa, kun peiton paino oli yli 18 kiloa.

En tiedä, mistä aloittaisin, kun tuossa tapahtumasarjassa on niin monta virhettä, vaikka ei laskisi mukaan sitä kaikkein kammottavinta, eli pojan koomaa ja lopulta kuolemaa seuraavana päivänä. (Tai sitä, että koulu ensin valehteli pojan kuolleen luonnollisesti ja rauhallisesti. S**t*n*.) Normaalisti painopeitto saa painaa korkeintaan 10 % käyttäjän painosta. Painopeittoa ei saa käyttää rankaisemiseen, kuten ei mitään muitakaan terapiavälineitä! Terapiavälineitä ei voi käyttää terapeuttisesti, jos joku ääliö on tärvellyt ne rankaisukäytössä. Niistä tulee itsessään kauhua herättäviä kidutusvehkeitä.

Autisti ei ääntele häiritäkseen tai kiusatakseen, vaan koska hänellä on asiaa. Komentaminen ei usein auta pysymään hiljaa, jopa päin vastoin, pieni hätä voi syventyä paniikiksi. On täysin mieletöntä rangaista autistia ääntelystä. Päin vastoin, autistia pitää kannustaa yrittämään kommunikaatiota! Jos ääntely häiritsee muita, autistin voi viedä pois tilasta ja selvittää asian toisaalla. (Niin minä teen oman autistini kanssa ja jutun perusteella luokassa olisi ollut useita opettajia.) Autistilasta ei kääritä kädet kyljissä neljään kertaan melkein itsen painoiseen painopeittoon ja jätetä vatsalleen makaamaan pää peitettynä, vaikka sillä onkin se mahtavan positiivinen vaikutus, että ääntely hetken kuluttua loppuu. Iäksi. Ja jos tällaiseen järjettömyyteen vielä joku sortuisi, mikä ihme reikä päässä teettää sellaista, että lasta käydään katsomassa vasta 20 minuutin kuluttua?

En osaa sanoin kuvata, miten ahdistavaa on ajatella tuota lähes oman lapseni ikäistä pientä poikaa tukehtumassa tuossa koululuokassa sellaisen rikoksen takia, että hän ei lopettanut "muiden häiritsemistä" ääntelemällä, vaan jatkoi "huonoa käytöstä", vaikka opettajat antoivat hänelle kaksi varoitusta. Ikävintä tässä on se, että tämä on vain jäävuoren huippu. Myös Suomessa käytetään painopeittoja ja muita terapiavälineitä väärin fyysiseen rankaisemiseen ja tällä tavoin tuhotaan järjestelmällisesti ihmisten kuntoutumismahdollisuuksia. Esimerkiksi rauhoittumisnurkka tai -huone voi olla todella hyvä rauhoittumisen apuväline, mutta sellaisena se ei toimi hetkeäkään sen jälkeen, jos rauhoittumishuonetta käytetään eristyssellinä rangaistusmielessä.

Autismia tai muutakaan vammaisuutta ei poisteta ihmisestä kurittamalla.

Autismin tai muunkaan vammaisuuden tyypillisiä piirteitä ei poisteta ihmisestä kurittamalla.

Autismin tai muun vammaisuuden aiheuttamia erityistarpeita ei poisteta ihmisestä kurittamalla.

Autismin tai muun vammaisuuden aiheuttamia toiminnan esteitä ei poisteta, kierretä tai madalleta kurittamalla autistista tai muuten vammaista ihmistä.

Pitikö pudota puusta vaikka oli vielä raaka

No huh huh, olin vähällä kirjoittaa positiivissävyisen postauksen. Ei kai nyt sentään! Vai mitenkä on? Oikeasti kaikki on hyvin omassa mittakaavassa ja vähän paremminkin. Olen iloinen tästä, mitä on ja soisin, että kaikki muutkin saisivat olla omaan elämäntilanteeseensa vähintään yhtä tyytyväisiä. Kuuleeko kosmos? Joko heti paikalla tai viimeistään ensi viikolla! Tarkastelen ruusunpunaisten lasien läpi jopa tulevaa työhuonettani lipastolla.

Minulla on viimeksi ollut töissä oma huone (ja metsänäköala!) joskus vuonna Daa isossa virmassa, kun jokin hetkellinen häiriötila sai bossit antamaan kirjoittajille omia huoneita. Siis noille maanmatosille, jotka eivät oikeasti tarvitse kuin tekstinkäsittelyvehkeet! ("Heh." Olen joskus kuullut tämmöistäkin pomon pomolta, tosin ei isossa virmassa vaan sitä edeltävässä duunissa.) Sittemmin iso virma tajusi, että on arvokkaampiakin ihmisiä huoneisiin kuin ohjeita naputtelevat ämmät ja heivasi meidät jättimäiseen seitkytlukulaiseen hehtaarihalliin keskittymään täydellisen ohjetekstin väsäykseen.

Hoitelin tänään ison kasan asia-asioita ja jopa sujuvasti soittelin ainakin kuusi puhelua! Hienoa. Lapset eivät taaskaan tappaneet toisiaan tai hajottaneet huushollia sillä välin, kun roikuin puhelimessa. Varasin Esikoiselle pari viikonloppua mökkimäiseen omaishoidon lomituspaikkaan. Lupasivat, että siellä saapi osallistua talon hommiin niin sisällä kuin ulkonakin ja kuvastruktuurin käyttö onnistuu myös. En suoraan sanottuna kaipaa kokonaisia Esikoisettomia viikonloppuja, mutta ehkä 10-vuotiaan on hyvä hiukan harjoitella olemista myös ilman meitä? Sen näkee, kun kokeillaan loppukuusta. Ainakin projekti omatoiminen pyyhintä tuntuu onnistuneen, joten ei ainakaan tarvitse pojan tuskitella ja pantata monta päivää (mikäli se on pyyhinnästä kiinni).

Tänään tajusin myös, että voin käydä suihkussa, vaikka lapset ovat hereillä ja touhussa. Tämä on ollut asiain laita jo jonkin aikaa, mutta vasta tänään hoksasin, että näin on päässyt käymään! Positiiviset muutokset uiskentelevat ilakoimatta ohi, jos ei nappaa pyrstöstä kiinni. Hämmästyttäviä juttuja nämä, kuten sekin, että likkalaps oli ihan yksin pihalla ja riitti, kun keittiön ikkunasta vähän katselin perään ja vilkutin välillä.

Apua, tämä postaus luisuu pahanpäiväisesti positiiviseen suuntaan. No, vastapainoksi ahdistaa yksi, toinen ja kolmas asia. Ne putkahtelevat mieleen ja rintalastan alla puristaa. Voisin käydä kyllä tsekkaamassa myös verenpaineen kaiken varalta, mistä Ritu vinkkasi. Aina pitää sulkea pois somaattiset juketit, kais tiedätte. Tai ainakin silloin, kun se on halpaa, helppoa tai muuten järkevää. Verenpainemittauksen itsepalvelupisteitä on kai joka terveysasemalla ja taitaapa olla isoimmissa apteekeissakin.

Pitäkää huolta!

Hörhöjuomia

On mukavaa olla holitonna ja jälleen kerran ihmettelen, miksi sitten niin helposti juon. Ajoittain aivan liikaa. Olen kai kamala luuserikin, kun en pysty aivan omin voimin ilman yhteisyyden ja perinteen (eli tt-ilmiön) voimaa katkaisemaan jatkuvaa käyttöä paria päivää pidemmäksi ajaksi. Ach ja voich, peiliin on joskus ikävää katsella.

(Olen kovasti iloinen teidän kaikkien puolesta, jotka ette tarvitse vippaskonsteja käyttääksenne itsellenne passelilla tavalla alkoholia. Jatkakaa samaan malliin ja nauttikaa! Älkääkä välittäkö kateuden aiheuttamasta vihreydestä eräitten naamoilla. Ja propsit myös tipattomien enemmistölle, jotka eivät tipoteeraa käytön ongelmien takia, vaan hauskan tavan vuoksi.)

Kuukauden raittius ei tuota vielä käytännössä kummoisiakaan terveyshyötyjä, mutta se katkaisee tavan. Tavan katkaisu onkin mitä tarpeellisinta ennen kuin tästä vielä melko siedettävän kokoisesta ongelmasta kasvaa iso ja paha mörkö. Parissa - kolmessa kuukaudessa alkaisi tulla niitä selviä terveyshyötyjäkin, koska olen aika tavalla marinoinut sisukalujani. En suunnittele niin pitkälle. Otan tai siis olen ottamatta päivän kerrallaan. Olisi liian raskasta ajatella kuukausien päähän, kuukauden pätkä on vielä tarpeeksi helpon tuntuinen tavoite enkä lannistu heti ensi metreillä.

Aivan sairRRraan ilskottavaa on kyllä tunnustaa itselleen, että ongelma todellakin on. Hyi helkkari. Ja miksi juuri minulla, kun ei niillä muillakaan? Epistä! Elättelen toiveita, jotta kävisi niin kuin syksyllä kävi minulle makeansyönnissä, kun täydellinen välttely jonkin aikaa vähensi pullanhimon lähes nollaan? Viime keväänä viininhimo kieltämättä lieveni radikaalisti tipattomuudenn aikana, mutta vaikutus ei kestänyt loputtomiin. Etenkin kaamos nostaa punkkuhimotuksen tappiin. Pitääkö tässä viettää joka toinen kuu tipatonna tai ryhtyä vallan holittomaksi? Glup. Ajatus hirvittää. Olenhan höystänyt elämääni alkoholilla 14-vuotiaasta lähtien, eli 27 vuoden ajan raskausaikoja lukuunottamatta enempi ja vähempi, joten täysraitis elämäntapa, identiteetti jne. näyttäytyvät hyvin outoina eli pelottavina. Noloa. Vielä tuhannesti nolompaa olisi, jos antaisin itseni luisua hitaasti todelliseen alkoholismiin.

Kävin tänään Punnaa&Säästässä ostamassa hörhöteetä ja sanoin erehdyksessä ääneen puhelimessa olevani hörhöpuodissa. Sain vähän viileitä katseita sitten, vaikka kannan fyffeä kys. puotiin ihan kiitettävästi esim. pähkinä- ja siemenaddiktioni ja hörhöjuomafanitukseni tähden ja olenpa sitä mainostanut. Tunnetusti olen vieläpä raahannut sinne viattomia ihmisiä saamaan vaarallisia ideoita! Hörhö-sanaa käytin kaikessa ystävällisyydessä!

Minusta on mukavaa siemailla kuumaa yrttilientä iltasella, koska teessä on kofeiinia ja kahvissa on kofeiinia vielä enemmän ja hyvät hörhötykset myös maistuvat tosi mainiolta. Kaakao on taas liian ruokaisaa. En myöskään pane pahakseni, jos jotkin luvatuista terveysvaikutuksista toteutuvat. Toivon, että parantavat asiat auttavat myös skeptikkoa. No, nyt on kuitenkin varasto taas tanassa ja SP saa manailla, kun ei löydä tavallista mustaa teetä mistään (vaikka se on aina siinä päällimmäisenä nykyään, kun en jaksa kuunnella toistuvaa valitusta - vaihtelevat valitukset ovat paljon hauskempia). Testaisin häneen salaa ehkä Women's Balance -hauduketta, mutta haluan nauttia jokaisen annoksen itse!

Rintalastan alla puristaa nyt jokin tuntematon ahdistus neljättä (?) päivää enkä osaa yhdistää sitä oikein mihinkään. Ehkä se ei liitykään mihinkään käsillä olevaan asiaan? Jos tämä on nyt se puuttunut jouluangst myöhästyneenä, niin johan on markkinat. Tai tietysti parempi näin kuin takavuosien tapaan, kun se kävi kimppuun hyvissä ajoin ennen joulua ja ravisteli oikein isolla kädellä. Erikoista, kun tajuaa tämän tunteen jotenkin eristettynä ja fyysisenä, mutta se ei liity mielessä mihinkään tapahtumiin. En vain tajuu. Ehkä alkoholikuvion itselle myöntäminen teettää sivuoireita? Ei ole hienoa olla tällainen luuseritski.

Onneksi perheen parista keksii aina touhuttavaa ja esim. ruoanlaitto ja leivonta ovat silkkaa nautintoa jälleen, kun on kunnolla aikaa ja apulaisia. Perusasioiden nysväily on kovin tyydyttävää. Vähänkö oli myös reppavaa, kun Tosikoinen oli elämänsä ekassa yökylässä ja tuhannen täpinöissään sekä ennen että jälkeen tapauksen. Oli kivaa, ettei tarvinnut yökyläillä minkään syyn takia, vain siksi, että likkaa ja kyläperhettä hutsitti. Vaan kylläpä kotona oli hiljaista illalla ilman nelivuotiasta!

PS. Joudun ehkä vatvomaan tätä alkoholijuttua nyt, sori vain. Minua ketuttaa, jos aine käyttää minua ennemmin kuin minä ainetta. Grrr. En muuten sitten puhu näissä alkoholijutuissa juuri mitään yleispätevää, puhdasta minäminää vain. Ihmiset reagoivat alkoholiin monin tavoin ja minun tapani ei enää tyydytä minua.

Standardinmukainen blogipostaus, not

Olen nyt oikeasti kirjoittanut kirjettä kummeille eikä se olekaan niin vaikeaa. Keskityn nykyhetkeen ja oletan rohkeasti, että mude on saattanut kertoa autismista jo jotain. On hieno juttu, että jotkut jaksavat pitää minun suuntaani yhteyttä, vaikka itse olen ollut niin arjessa ja ahdistuksissa upoksissa, etten juuri edes tekstaria jaksa lähettää kenellekään.

Olen taas harmitellut oloani, kun tunne-elämäni toiminnassa on onnettomia virheitä. Tuntuu, että säkillinen erilaisia ahdistavia tunnekokonaisuuksia asuu kehossani eikä niitä saa rauhoitetuksi millään, ainakaan pysyvästi. Jokin tapahtuma laukaisee vanhan, kropassa asuvan tunnereaktion. Sitten sattuu kovasti rintalastan tienoilla, ahdistaa, uuvuttaa. Punaviini rentouttaa hetkellisesti ja helposti tulee tavaksi ottaa joka ilta lasi tai kaksi, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Ajoittain sitten otetaan reippaammin siihen päälle. Äh. Alkoholi haittaa yöunen laatua, se haittaa serotoniiniaineenvaihduntaa ja jatkuvana itselääkityksen tapana se alkaa hitaasti töniä kohti alkoholismin kehittymistä, etenkin kun on geeneissä taipumusta. On epäilemättä syytä pitää käyttö vähäisenä, kun toipuu masennuksesta, unihäiriöistä ja ahdistuksesta. Jos siis haluaa joskus toipua, kekkeles. Tylsä juttu, mutta ongelmien kieltäminen ei nyt auta.

Olen miettinyt, miten näitä kehoon koodattuja tunnebugeja voisi saada korjatuksi. En usko, että psykoanalyysi sittenkään auttaisi minua, vaikka yhdessä vaiheessa elättelin tällaista toivetta. En näe, että vuosikausien vatvominen ja tunteiden tunteminen, pahojen asioiden eläminen läpi uudelleen jne. veisi asioita eteenpäin. Jokin fyysisempi terapiamuoto kenties? Sähkösokkeja vaan, kekkeles.

Itse aasiassa sähköhoidosta on saatu hyviä ja nopeita tuloksia esimerkiksi vaikeasti masentuneiden ihmisten kohdalla, vaikka ei tarkkaan tiedetä miksi. En ole vaikeasti masentunut, mutta ehkä hermoston tutkimus etenee ja päästään joskus vähän elegantimpaan, täsmämpään sähköhoitoon. Kais tiedätte, että ihminen toimii sähköllä? Olemme kyllä myös ainetta, kemiaa ja semmoista, mutta sähkö pitää tätä kaikkea pyörimässä.

Seuraavaksi varmaan kokeilen akupunktiota. Ehkä se on sitä elegantimpaa sähköhoitoa, kun sen sanotaan vaikuttavan kehon energian virtailuun. Pentele. Ainakin se on vaarattomampaa kuin massiivo sähkötärsky, jota annetaan sairaalassa ilman tietoa vaikuttavista mekanismeista. Akupunkkia on harjoitettu ties kuinka kauan ja saatu mitattavia tuloksia. Tosin en tiedä, onko psyyken hoidosta saatu mitattavia tuloksia. Vaan eipä ole psykoanalyysistakaan juuri mitattavia hyötyjä. Lääkkeistä ei tunnu olevan apua ja nyt juuri en jaksaisi länkyttää minä-minä-minästä psyk-ihmiselle. Edellisen kanssa yleensä ulos tullessa oli sairaampi olo kuin sisään mennessä ja tämä herättää ajatuksia. Että eikö asian pitäisi mennä vähän toisin?

ÄÄHHHH. Sisäinen skeptikko on ihan sekaisin, kun joka puolella on psyykelle tarjolla vakuuttavuudeltaan kehnonpuoleista hoitoa. Nuo vaivaani käyttämäni psyykenlääkkeetkin ovat lopulta vain laastaria ja nyt niiden haittapuolet (huonompi kontakti Esikoiseen ja matalampi ärsäkynnys) ovat käyneet hyötyjä isommiksi, mikäli osaan oikein arvioida. Kokeilemallahan tuon huomaa, annos on nyt puolessa ja parin kuukauden päästä lähenee nollaa.

Otin tänään itsehoitona kävelyä, kun kerran flunssa on häipännyt ja muutenkin saan itseni kammetuksi pellollen. Aurinkoinen pakkassää otti naisen hoteisiinsa ja kaikki tuntui oikein mainiolta ja kauniilta siellä ulkona. Kolmen vartin riuskan kävelyn jälkeen tulin kotiin, heitin vaatteet pois ja astelin suoraan saunaan perheen sekaan. Lisätään tähän vielä venyttely ja hyvä ruoka, niin kyllähän ihmisen kelpaa ainakin vähän aikaa, vaikka pysyvää parannusta ei tästä ihan vielä seuraakaan.

Mietin varovaisesti sitäkin, onko villin oman ilmaisun kertakaikkinen ehtyminen merkki siitä, että psyyke voi huonosti vai voiko psyyke huonosti siksi, että villi oma ilmaisu on ehtynyt. Nuorena jaksoin vielä innoissani maalata, piirtää ja katsoa kuvaa, ottaa, kehittää, järkkäillä valokuvia, kirjoittaa tekstiä, laulaa, kuunnella, tiirata elokuvia, luin myös sisällöltään muheita kirjoja jne. jne. Nyt en tee mitään sellaista, kaikki paitsi blogi on valjastettu johonkin hyötytarkoitukseen. Jopa lukemiston pitää olla standardit täyttävää viihdettä, joka huojentaa hetkellisesti oloa, mutta ei vaivaa liikaa päätä. Peeveli.

Tämä on sekava ja keskeneräinen ajatusröykkiö ja pösilö bloggaus, mutta postaan silti siinä toivossa, että tämä tästä taas nytkähtää johonkin järkevään suuntaan.