Nukkumatin hylkäämä

Lisäys 00:41. Oli kivaa! Kyl kantsi. Vaikken ehtinyt jutella viidennestäkään haluamastani kaikkien niiden kivuuksien kanssa, joita oli paikalla. Etenkin jumituin eri pöytään kuin Tuuli. Hyppäsin 22:12 junaan, kun Kaisa antoi apostolinkyydin Pasilaan ja nyt siemailen rauhoittavaa yrittilientä yöpaidassa rauhoittuen reissusta. Ajattelin ensi yönä ottaa niin mahtavat unet, että tukka kihartuu! Mutta se edellyttää järjestelmän alasajoa vielä hetken. Päivällä mennään mukulain kanssa uimaan, vaikka säärikarvat liehuvat. Elämä on aikaste hienoa touhua. Anoppilassakin oli erittäin mukavaa. Kohta mennään taas, koska lasten mummit eivät tuosta nuorene ja olisi ihanaa saada sukupolvien välille siteitä. Ekstra-yllätyksenä kaiken lomassa Taina vei munt pirskeisiin samaan syssyyn ja antoi koekäyttöön heijastimen!

Lisäys 12:19. Suihkussa käyminen sentään friskas. Täältä tullaan!

Olen tosi väsy ja pinna kireällä! Tuntemattomasta syystä nukuin surkeasti yön ja nyt pitäisi ryhdistäytyä ja lähteä anoppiloimaan (kadotukseen tuomittujen lasten kanssa) ja illalla jaksaa vielä Weeruskoida. Höhhistä. Jos tulen kotiin iltaysin tai -kympin junalla, ehkä sitten jaksan? Joo? Joo. Toivottavasti ehdin ennen sitä jutella ainakin muutaman kovin mieluiseksi käyneen bloggaajan kanssa!

Kadotukseen tuomitut

Anoppi on nyt huolissaan siitä, että lapsiamme ei ole kastettu. Häntä ahdistaa, koska kastamattomat lapset joutuvat kuoltuaan kadotukseen! Ymmärrän kyllä, että anoppi hyvällä.

Tunnen Raamattua paljon huonommin kuin toivoisin. Joku viksumpi voisi kertoa, missä siellä sanotaan, että kadotukseen tuomitaan tyypit, jotka eivät ole läpikäyneet ihmisten keksimää, sinänsä kaunista ja oivaa riittiä. Jos olen mitään ymmärtänyt, ainoa vaatimus on se, että ottaa Jeesuksen sydämeensä. Vai? Ja minun lapseni ovat vapaita ottamaan Jeesuksen sydämeensä, mikäli niin tuntevat hyväksi ja oikeaksi.

Nykypäivänä alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että hengellisyys saisi kasvattaa kannatusta, jos se vaikka lisäisi lähimmäisistä piittaamista ja edistäisi materialismin ylivallan murentumista. Mutta tuommoista anopin tyylistä taikauskoa en kaipaa enempää.

Liikunnan ilo

Nyt se vihdoin alkoi! Nimittäin voiman hankinta. Taas. Voiman ohella saapi toki tulla näkyvääkin muskelia, mutta ennen muuta haluan forssia. Tietysti haluan myös notkeutta, jaksavuutta ja ties mitä, mutta otetaan nyt asia kerrallaan (ja muistetaan venytellä). Lopeta lukeminen NYT jos ei vois vähempää kiinnostaa re-nyypiön seikkailut kuntosalilla.

Kaikista maailman aloittelijoiden ohjelmista päädyin Viciin. Ajattelin nähkääs, että Vic laittaa nyyperin tekemään vain kaksi liikettä per treeni (lämmittelyn lisäksi). Miten simppeliä! Heh. Köh. Eilen väänsin kieli keskellä suuta kyykkyä (syvempään kuin ennen, vaikken ihan täysmittaista sentään) ja huolellista pystypunnerrusta. Alkuun teen 3 * 12 toistoa pienehköillä painoilla (sarjojen välillä 60-90 s tauko), jotta saan oikeaoppiset liikeradat jyrättyä kehoon enkä sitten myöhemmän hien roiskuessa riko itteäni. Otin mukaani Edward Learin Complete Nonsensen taukolukemistoksi, lämmittelin ja ihmettelin vapaiden painojen huoneessa hengaavia eläviä kaappeja.

Tunsin itseni hyvin vanhaksi ja muhkuraiseksi likkojen pukuhuoneessa. Olenkin molempia verrattuna lähemmä 20 vuotta itseäni nuorempiin, hoikkiin neitosiin! Muuten ei hätiä, mutta yhtäkkiä muistin kiusallisen elävästi, millä tavoin itse katsoin 20-30 vuotta sitten itseäni selvästi vanhempia, tavallisia naisia. Mietin että iik iik iik jos minustakin joskus tulee tuommoinen voi AAPUAAA kualen ja pökrään enkä saa sexii ikinä. (Minulla oli blondit hetkeni, vaikka nyt tekee kipeää myöntää, miten idiootti olin välillä. Nykyisin olen eri tavalla idiootti.) Aikanaan hyvinvointikeskuksessa oli kaikenlaista naista Barbista Roseanneen ja se oli mukavaa! Mutta nyt tulen toimeen tämän asian kanssa enkä enää mene niihin suihkuihin, jotka sijaitsevat peiliä vastapäätä.

No, asiaan. Tein huolella Vicin määräämät kyykyt (squat) ja pystypunnerrukset (shoulder press) käyttäen peräti 8 kilon tankoa (jostain sen nyypiön on aloitettava) ja voin kertoa, että kroppa tärisi, kun pasteerasin takaisin työhuoneeseen. Huomenna on luvassa mave eli maastanosto eli dead-lift. Leukaakin pitäisi muka vetää. Heko heko. Todnäk leikin taljalla vetäväni leukaa ja sitten voisin kokeilla negatiivista leukaa, eli kivuta ylös ja jarrutellen laskea itseni alas. Vielä tätikin jonain päivänä leukaa vetää! *uhoa* Kolmas treeni osuu sunnuntaille, jolloin Atalpa on kiinni, joten korvaan penkkipunnerruksen likkapunnerruksilla ja teen kyykkyjä pelkän jumppakepin kans kotona.

Paitsi jos tämä reisi- ja peffakipu pahenee huomenna enkä pääse sängystä ylös. Jos vielä sängystä nousen, niin portaissa hyytyy. Ei ihminen saa tällä ikää pitää taukoja treenissa.

***
Tämän hetken idiotismiin kuuluu se, että laiminlyön kalenteriin sidottuja asioita. Kuvittelen kai, että muistan tapaamisia kirjaamatta niitä mihinkään tai kirjaan väärään kalenteriin, joka onkin työpaikalla jne. Kreit. Miten tämän voi selittää? Olen kyllä ollut hyvin kalenteriorientoitunut, mutta ehkä tuo opeduuni rasitti pollaa vahvemmin kuin osasin kuvitella ja nyt kaikki menee vähän heissulivei. Tänään hoitelin kaikki kalenterit niin hyvin tanaan kuin pystyin ja nyt on Googlen ja Outlookin ja puhelimen ja paperikalenterin tiedot ajan tasalla, ainakin toivon niin. Tuntuu ihan kamalalta, että olen tässä kuussa missannut kahdet treffit käsittämättömän huteruuteni takia.

Onkos joku tulossa KäTu-symposiumiin muuten? Olisi hauska tavata.

Vaaleanpunainen Jofa

Lapset ja SP ovat tällä viikolla hiihtolomalla, minä en. SP roudaa mukuloita ainakin kahdesti päivässä pihalle rehkimään ja sää on kerrankin suotuisa. Kerran päivässä pulkkailua ja kerran luistelua! Uni maittaa ja lasten mielialat ovat harvinaisen pehmoiset rehkinnän päälle. Ruoan kulutus on tosin valtaisaa, joten pariksi päiväksi arvioimani safkamäärät hupenevat kerralla. Sehän on tietysti hianoa. Jokin äitigeeni herää ja iloitsee, kun lapset popsivat posket punaisina ihan omin pikku kätösin valmistamaani ruokaa. Kunpa olisin yhtä reipas kuin tuo hra puoliso!

Esikoinen luistelee jo aikas hyvin, mutta myös puutteellisin taidoin varustettu Tosikoinen treenaa pää punaisena puolitoista tuntia putkeen. Hän halusi kovasti oikean kypärän ja nyt hänellä on pinkki Jofa. Ensimmäisenä päivänä T. istui koko illan se päässä ja mietti, olisiko syytä yölläkin pitää, jos näkee vaarallisia unia. (Okei, se oli tota hassuttelua.) Nälkä kasvaa syödessä -teoriaa mukaillen likka halusi myös mailan! Pinkkiä mailaa ei ollut tarjolla! Hmph. Huomenna velvoitan SP:n ottamaan valokuvia luistelevasti kaksikosta.

Minä istun tutkimassa norsunluutornissani ja päivä päivältä tunnen oloni kotoisammaksi. Olen ollut niin kauan pois yliopiston kuumimmista sisuksista (kiihkeimmät käännöstieteilyaikani olivat 1990-luvun alkupuolella), että olen vähän pihalla. Mietin, muistavatko laitoksen kävyt millä tavoin jokseenkin äänekästä ja kriittistä presenssiäni. Olin semmoinen risupartainen opiskelijaradikaali. Nyt olen jokseenkin mieto täti käännöstieteilyn puolesta, koska hiileämiselle on varattu lähinnä ihmisoikeuksiin ja erityisesti vammaisten ihmisten oikeuksiin liittyvät jutut.

***
Mietityttää tämä monessa blogissa levinnyt lamaannus, itsellänikin on samaa vaivaa. Yksi mahdollinen selitys putkahti päälle, mikäli oma kokemukseni on jotenkin yleistettävissä. Sanokaa hep, jos jaksatte!

Omaan blogikäyttäytymiseeni on vaikuttanut valtavasti Googgelin syötteenlukijan käyttö Blogilistan sijaan. Luen kaikki tekstit samanlaisina pötköinä kuin liukuhihnalta ja joudun usein palaamaan postauksen alkuun tsekatakseni, kuka bloggaaja sanoikaan näin. Aina en muka ehdi palata ja sitten umpimähkään arvaan. Kommentointi vaatii ylimääräisiä klikkauksia ja on helppo osua väärään linkkiin! Ärsy. Koska teksti on vain pötkönä syötteenlukijassa, ei tule yhtä henkilökohtaista oloa lukiessa - blogisivulla tuntuu kuin olisi jollakulla kylässä. En sitten yleensä kommentoi, vaikka olisi asiaakin tai kiitos tai me-too. Siteet bloggaajiin rapistuvat ja blogitekstit kutistuvat irrallisiksi huuteluiksi nettiavaruudessa eikä aina edes kaiku vastaa. Ei se ole hianoa.

Sitä en tosin tajua, miksen aina ehdi muka oman bloginikaan kommentteihin vastata! Täällä on ollut useita todella lupaavia keskustelun alkuja, joista olisi saanut tosi paljon irti, jos vain olisi ottanut.

Kassakaapin omistajattaren äiti

Bloggaajanne istuu Helsingin keskustassa vilkkaassa ja jutteliaassa kahvilassa kirjoittamassa. Tuntuu mukavalta. Kone luo sellaisen rauhan piirin ympärilleni, johon aiemmin pystyi vain kirja tai hyvä keskustelu. Odotan kello viittä, jolloin tapaan yhden tutkimukseni kannalta ytimessä olevan tyypin. Olen alkanut päästä tutkimukseen sisälle ja jopa proffani sanoi niin luettuaan tutkimussuunnitelman rääpäleksen!

Hyvä, että sanoi. Minullahan on tyypillisesti keisarin uudet vaatteet -syndrooma missä tahansa, mitä teen. Aina kuvittelen, että joku totuuden torvi huomaa minun olevan ihan nakuna enkä oikeasti olekaan komeissa kuteissa. Eli työtehtäväni mittainen. Tämä ei ole kai harvinainen vaiva. Joskus mietin, että kuitenkin tuhoisampi on kai se ongelma, että kuvittelee tiukasti mistä tahansa palautteista ja seuraamuksista huolimatta olevansa käsittämättömän pätevä ja tekee rahkeisiinsa aivan liian isoja ja helkkarin huonoja ratkaisuja. Onhan?

On ollut helpottunut olo joka tapauksessa. Alkuperäinen intuitioni on osoittautunut melko varmasti oikeaksi: osaan oppia tutkimaan aihettani ja lisäksi haluan tutkia ja opiskella näitä juttuja. Jos jostain syystä en väittelisi tohtoriksi (mistä sitä tietää, kun tohtoriksi on pitkä matka), ainakin aion saada aikaiseksi artikkeleita, joista on tieteellistä ja käytännön hyötyä tyypeille.

Sitä paitsi näin Zepan ja sain vaaleanpunaisen kassakaapin haltuuni (sen varsinainen kohde on eräs itseäni nuorempi likkaihminen)! Yrittäkääkin rosmot nyt alkaa mulle! Naisten kanssa voi tehdä vaikka mitä kivaa, mutta yksi suosikeista on muhkean salaattilounaan nauttiminen juttelun kera ja snadi zoppailu esim. Ruohonjuuressa. Seuraavan kerran Helsinkiin voisi muuten puksutella blogitapaamiseen? Vaikka se osuukin eräitten hääpäivälle. Tuleehan niitä uusia, tuumasi Zepa.

Työmatkamaisema-arviointi ja sen sellaista

Toisen viikon puolivälissä olo ei ole enää niin haahuilevainen. Mitähän taas odotin? Että homma lähtee heti paikalla skulaamaan kuin hirvi, vaikka aluksi missään työssä ei voi edes tietää, mitä kaikki kysymykset ovat, saati keneltä ja mitä reittiä niitä kysellä. Olen kyllä nauttinut olostani, huoneestani, tekstien etsimisestä ja lukemisesta, oman pääaineeni tutkimustilanteen päivittämisestä, sähköpostien vaihtamisesta hyvien tyyppien kanssa, kollegoiden tapaamisesta jne. Nyt tuntuu myös, että olen päässyt homman syrjään kunnolla, vaikka tutkimussuunnitelma onkin melko paljas ranka vasta. Se on hyvin hyvä tunne! Alkaa myös hahmottua, millainen yhteisö tässä on tiiviimmin ja väljemmin ympärillä. Tiede on kansainvälistä ja tekemämme homma on suorastaan uraauurtavaa.

Aika paljon pohjaa jalkojen alla tukevoittaa se, että aineiston saanti on hahmottunut. Ylläri! Pääsen myös näkemään livenä tutkimukseni kohdetta ensi viikolla ja sittenkö erinäisiä tutkimuskysymyksiä alkaakin jo tulvehtia näiden hahmotelmien päälle? Ai niin, sovin itseni kanssa, että pörisen tutkimusjuttuja omanimiblogissa. Ja pörisenkin, kunhan ehdin ja jaksan. Näennäisesti nyt on varsin rauhallista, mutta sisuksissa on vielä levällään ja sikin sokin kaikenlaista palikkaa ja hilua, jotka pitää asetella järkeviin paikkoihin. Sisäpuolella pitää olla järjestystä, jotta asiat voivat suihkia eteenpäin.

***
Järkyttävä shoppaushinku on iskenyt. Haluan itselleni uuden fillarin. Talvifillarin. Ihanan ja kauniin. Kävelen kyllä töihin alle puolessa tunnissa ja reitti on maisemiltaan mainio, mutta kadehdin ohitseni kiitäviä fillaristeja. Tämähän ei ole uusi hinku, mutta nyt ryhdyn tuumasta toimeen ja hankin sen kekkeleen velosipedin. Kun vain keksin ensin, mistä ja millaisen. Jos ensin keksin mistä, tyypit siellä saavat neuvoa millaisuudessa? Jep. Perjantaina vaikka.

***
Aion joskus taas blogata jotain järkevää. Naputtelen tähän itselleni muistiin aiheen, joka vaivaa minua kuin taikina leipojaansa. Pätevä vammainen vai reppana normaali.

Mimiikkaa ja kukuukkaa

Tänään tosiaan tapasin kaupungissa vierailevan tähden, P-heebon. Tuli hieman hupsu fiilis, kun hän tupsahti ovelle, semmoinen miten mukavaa, että heilastelimme silloin joskus. Tarkemmin sanottuna 23 vuotta sitten, pari-kolme viikkoa peräti. Mutta kuitenkin. Ruokalassa bongasin myös proffan, joka näytti huomattavan sädehtivältä hameessaan. Onkohan lipaston vesijohtovedessä jotain, kun ihmiset viehkottavat näin kovasti?

Neljän jälkeen tepastelin portaita alas ja SP soitti. Esikoisella on jokin hätänä! Hän siristelee silmiä toista päivää eikä tänään suostunut menemään pihalle lainkaan. Silmissä jotain häikkää? Migreenintynkää? Mitä? Kommunikaatiokansiosta ei nyt tunnu löytyvän vastausta eikä voo-vastauksiinkaan osaa luottaa. Aina mietin, onko tämä nyt sitä epilepsiaa, toivottavasti ei. (En tiedä, miten edes seuraavalla kerralla saamme lapselle liisterin ja pipon päähän. JKL-kaverini kertoi kuivaelektrodeista, joita olisi mahdollista käyttää, mutta joita ei käytetä. Syytä en saanut selville.) Sovimme, että noukimme pojan kotiin ja yritämme saada selville, mikä nyt.

Vaikka huomio olikin lähinnä pojan hyvinvoinnissa, kuulin puhelimessa selvästi, että SP on jotenkin hirmu ihana. Vesinäyte on syytä tätä menoa viedä tutkittavaksi asap.

Kamalaa, kun toinen ei pysty ilmaisemaan tarkoin, mikä hätänä. Onneksi sentään pystyy ilmaisemaan, että nyt on hätä. Esikoinen itki iltapäiväkerhossa ja se on tosi harvinaista. Ei ihme, että siellä oltiin huolissaan. Nyt poika on ihan oma itsensä ja nälkäinen parhaaseen kasvuikätyyliin. Pikku iltapalaksi meni mm. kipollinen chilimuhennosta raejuuston kera... Mutta silmät ovat edelleen arat. Ikiomalääkäri epäilee adenovirusta. Pelkään, että yliempaattiset silmäni alkavat myös aristaa, mikä on todella ärsyttävää, koska niissä todennäköisesti vastaavaa pulmaa ei ole. Jos kyseessä on adeno, silmävaiva kestää kaksi viikkoa eikä siihen ole lääkettä. Antibioottivoidetta voi laittaa ehkäisemään sekundaarista bakteeritulehdusta, joka tulee, kun räplää kutiavia silmiä pöpöisin käsin.

Sanomattakin on selvää, että jotenkin ihmeen lailla tämä silmäpulmainen poika on erityisen hirmu kiva ja mainio ollut tänään äitinsä mielestä.

Nyt on lopetettava polkka, koska eräs (en enää kehtaa sanoa harvinaisen millainen) tyttönen odottaa minua hammaspesuassistentiksi ja lukemaan Ozin prinsessaa iltasaduksi. Samoin hänen hentoääninen karhunsa, joka pelostaan huolimatta uskalsi hypätä pallolta matolle. Hyvä karhu! Tosikoinen sanoi karhulleen ja jatkoi: Sää olet niin ihaana!

Ehkä kyse ei olekaan lipaston vesijohtovedestä.

Blogitulppa

Blogisuoni on mitä ilmeisimmin edelleen tukkeisenpuoleinen. En muutenkaan ole järin sosiaalinen juuri nyt, mieluiten kyhjötän itsekseni ja perheen parissa. Autismin talvipäivilläkin jätin enimmäkseen minglaamatta ja juttelematta tuttujen kanssa, vaikka alun perin olin ajatellut näiden kohtaamisten olevan päivien parasta antia. En jaksanut! Halusin vain nakottaa jossain!

Onneksi paikalla oli yksi tyyppi, jonka seurassa vanne ei yhtään kiristänyt pollaa ja lisäksi kaupungissa asuu vanha toverini, jota tapasin iltasella. Jälkimmäisen kanssa kelasimme nopeasti läpi 75 % nuoruuden musiikkisuosikeista kännykän, hyräilyn ja juttelun avulla. Se oli kivaa. Siis: on paljon hauskempaa olla epäsosiaalinen, kun ei tarvitse olla yksin. (Tämä tiivistelmä ei menestyne aforismikisoissa.)

Teoriani on, että sain neljän kuukauden opepestin aikana niin ison annoksen ihmisiä ja tuotin siinä määrin ammattipinnistystä suhteessa näihin ihmisiin, että pitää vähän sulatella. Jos teoria osoittautuu pitäväksi, mitenkähän muka jaksan tehdä opettajan työtä jatkuvasti? No, en siitä käy huolta kantamaan, on näitä vaiheita ja vaiheita elämässä.

Kuitenkin on kivaa tavata kavereita yksi kerrallaan. Huomenna taidan tavata P-heebon lipastolla ja ensi viikolla tulee Leena! Vokottelen myös paria opiskelukaveria kahviseuraksi ja luultavasti saan alakerran ihania naisia myös stimuloivaksi lounaskaveriksi. Miten niin ei kuulosta epäsossulta niin vähääkään?

Ajatukset soutavat taas hitaasti ja tuntuu, että sisuksissa on kasoittain massaa, jota pitäisi jotenkin jäsentää ennen kuin mieleen mahtuu muuta. Haluaisin kärsimättömänä kuitenkin jo ladata pollan täyteen tutkimukseni aihetta! Onneksi nyt jonkin verran on tilaa vapaassakin käytössä. Pitääkö sitten kirjoittaa pöytälaatikkoon? Enhän voi oppilaita koskevia juttuja järin tännekään naputella.

***
Autismin talvipäiviltäkin olisi ties mitä aatosta, mutta en saa sitä sanoiksi. Olen ollut huomattavasti rennompi talvipäivien jälkeen, tosin sattumoisin myös PMS taittui juuri talvipäivien kohdalla. Muista. Ottaa. Öljyä. Kummasti lipsuu, jos ei vahdi koko ajan ja jää öljyämättä sisus -> iskee pemssi! Tämän hetken suosikkini on komeanvihreä hamppuöljy, joka maistuu miedommalta marjajugurtissani kuin pellava ja paremmalta kuin camelina. Talvipäiviltä tullessa olen täynnä rakkautta etenkin natiaisia kohtaan, kun siellä mylläävät niin monet ajatukset siitä, mikä on kakaroolle reilua. Vaikka päivillä puhutaan autismista, kyllä ne ajatukset paljolti pätevät myös tuohon autismin puutteesta kärsivään pikkusysteriin.

Lapset kehittyvät äidistä huolimatta

Ajatukset ovat nyt niin varatut tutkimussuunnitelman väsäykseen ja kaikkinaiseen muutokseen, ettei riitä oikein mitään blogiin asti. Ilmeisesti myös koulusta luopuminen aiheuttaa myllerrystä, joka vie energiaa. Outoa kumminkin, ettei nyt blogituta, kun yleensä murroskohdissa tekee mieli kirjoittaa.

Mutta asiaan. Tein alkuviikosta turboahdettuja kauralastuja (niissä oli myös normilastuaineiden lisäksi mm. tattaria, spelttiä, kuivattuja karpaloita ja auringonkukansiemeniä), jotka ovat maittaneet kaikille vähän turhankin hyvin. Jos syömme nyt vähemmän, niitä voi syödä piemmän aikaa, sanoi Tosikoinen yllättäen kesken mussutuksen. Herran pieksut. Minusta näytti, etteivät teini-ikäiset oppilaanikaan tajuneet kovin hyvin tämmöistä kausaliteettia, mutta lapsi pämäytti yhtäkkiä tällaisen hoksaamuksen ilmoille. Eikä hoksaamuksessakaan mitään, mutta tapojensa vastaisesti lapsi ei pyytänyt toista tai kolmatta keksiä. Hämmentävää kypsähtelyä tämmöinen, mutta varmaan ohimenevää.

Autismin talvipäivät ovat tulevana viikonloppuna. Aion puksutella Jyväskylään, kun aihekin on vastustamaton, syvimmin autistisista ihmisistä puhutaan siellä. Vastustan tuota vaikeimmin autistisista puhumista, kun kuka meistä on sanomaan autismin vaikeudesta mitään, ainakaan autistin itsensä näkökulmasta. Syvä tai voimakas ovat mielestäni parempia sanoja. Nyt puhutaan juuri niistä autisteista, jotka esim. tamperelainen neuropsykiatria sysää pois piiristään ja iskee kehitysvammaisuus-leimakirveen otsaan. Siis ne, jotka ovat eniten autistisia, sysätään pois autismiasiantuntijoiden hoidosta jonnekin geneeriseen kehitysvammahuoltoon.

Älkää käsittäkö väärin, pidän kevaneuvolaa hyvänä paikkana. Mutta se ei ole autistin optimaalinen paikka, minkä huomaa vaikkapa siitä, että vasta kamalan myöhään, puolitoista vuotta sitten, saimme pojalle kunnollisen kommunikaatioterapeutin. (Joka muutti pois eikä seuraajasta ole tietoa.) Koskaan emme ole myöskään saaneet riittävää tukea struktuurien ja kommunikaatiosysteemien rakentamiseen - ennen kuin siis tämän terapeutin myötä. Emmekä jaksaneet itse yrittää tarpeeksi, mikä nyt aiheuttaa kuulkaa niin hirveitä syyllisyydentunteita, ettei tosikaan.

Tänne on suunnitteilla nepsykeskus, johon koottaisiin kaikki täkäläiset neuropsykiatrian voimat. Pelkään, että sieltäkin suljetaan heti ovella meidän kommunikaatiovammaiset autistimme veke. Toivottavasti pelkään turhaan, mutta pala nousee kurkkuun, kun sitä mietin. Tamperelainen erikoisuus tämä.

Mutta siis, piti sanomani, että juttelin Esikoiselle iltasadun jälkeen nämä viikonloppukuviot vielä kerran ja kysyin, tulevatko he sitten minua hakemaan lauantai-iltana rautatieasemalta. Voo, vastasi Esikoinen ja jatkoi: y-ää yö-ä.

Liemi-imperiumin vastaisku

Kun tarpeeksi monta vuotta selailee amerikkalaisia ruokasivustoja, jossain vaiheessa himo keitellä chiliä perheelle saattaa käydä ylitsepursuavaksi. Ja sekös onkin helppoa kuin heinänteko. Etenkin kun on pakkasessa yhtä jos toista. Kun muutaman kerran on väsännyt lämmittävän chilipadallisen, lapset alkavat jo innostua tuoksun tuntiessaan. Ainakin vanhempi lapsista...

Tällä kartaa pakkasessa oli kypsiä musta- ja adukipapuja sekä itse rakkauvvella keiteltyä kanalientä ja kaapissa tomaattimurskaa ja porkkanasosetta sekä paljon sipuleita ja kalkkunanjauhelihaa. onhan siinä ihmisen tehtävä se, mikä ihmisen on tehtävä. (En tosin seuraillut mitään reseptiä suoraan, mutta maistellen huomaa, mitä vielä puuttuu, jos chilin maut ovat tuttuja ja mielessä on suurin piirtein valmiina mielikuva siitä, mitä tavoittelee.) Chilin kaveriksi tehtiin vielä sunnuntaisämpylöitä. Reilu meininki! Chilin päälle jokainen halukas sai lusikallisen avokado-partaäijäsekoitusta.

Sapuskassa oli edustettuna suurin osa niistä flunssantorjunta-agenteista, jotka olen oppinut katoavasta kansanperinteesta ja/tai tieteen tutkimuslöydöistä. Joskus homma menee niin, että juutalaisäiti tietää kanasopan auttavan lentsuun ja myöhemmin tieteellinen tutkimus toteaa, että kappas, näinhän se on. Tosin jotkut äitien ja isien väitteistä osoittautuvat vääriksi. Ja toisinaan myöhemmin taas oikeiksi. Ja taas vääriksi. Jotta ei voi mihinkään luottaa. Kanaliemi, sipuli, valkosipuli, tomaatti ja muut eivät ainakaan tee pahaa ja cayenne avaa mukavasti röörejä edes hetkeksi.

Muuten, olisiko kenelläkään tietoa, mistä Tampereella löytyy luomukanaa? Tai muuta luomulintua? Ilskottaa kanaloiden meininki eikä oikein mieltä lämmitä ostaa tehobroilereita. Kanaliemen keittely olisi kuitenkin jatkossakin kannatettavaa, pakkasessa on enää pari rasiallista. Luiden keittely tuottaa varsin ravitsevaa lillinkiä eivätkä liemikasvikset ainakaan heikennä lopputulosta. Seuraavaksi aion opetella kalaliemen teon, kunhan osun kalatiskille taas ja soppa kajastelee mielessä. Liemissä on tietysti sekin mukava puoli, että niiden keittely tuottaa "jätteistä" kurmeettista ja terveellistä stuffia.

PS. En ole löytänyt julistevarastoani! Miten muka voin asettua taloksi huomenna uuteen työhuoneeseen ilman julisteita? Sentään löysin liian hienon Leibovitzin ottaman David Byrnen, mutta se on lyttääntynyt muutossa. Ideoita siitä, miten lyttypyttyinen juliste silitetään, otetaan vastaan.