Huomenna on juhlallinen päivä, sillä matkustan iltapäiväksi pääkaupunkiin hankkimaan tutkimusaineistoa! Mukanani videokamera ja sanelukone ja kasa kysymysmerkkejä matkaan urheasti tuohon eteläiseen asutustihentymään tutkimaan sikäläisiä merkillisyyksiä. Toivottakaa minulle onnea, ehkä selviydyn tältäkin retkeltä ehyenä! Alkuasukkailla on melko toimivaksi hioutunut sivistys, mutta huonolla tuurilla voi tulla kirveestä metrossa. Ehkä jonkun äskettäin muuttaneen toimesta käsin (aina pitää sanoa "toimesta käsin", se on sukuni perinne).
Haluaisin hankkia sellaisen mummosegmentille kaupattavan pyörällisen kauppakassin, mutta segmentti kun on mikä on, kuosit eivät ota miellyttääkseen ylikypsymätöntä silmääni. Olen alkanut yhä synkeämmin inhota taakkojen kanniskelua (vaikka minulla on kohtalaisesti voimaakin, luulisin), koska haluan kävellä vapaasti ja heiluttaa ainakin yhtä kättä vapaasti. Ehkä ostan mustan ja liimailen siihen tarroja, ompelen merkkejä ja kiinnitän nappeja? Siinä kulkevat videokameralaukku ja läppäripussukka ihanasti selkää rääkkäämättä. Saan kävellä niin paljon kuin hutsittaa ja minuahan hutsittaa.
Juteltuani kaupungissa vierailevan sarjisopen kanssa lounaalla aloin myös miettiä, miten koiraa voisi kuskata fillarilla. Ideoita? Yksi kamuni tapasi käydä pyörälenkillä koira korissa, mutta se oli hyvin pieni koira. Itse en ole vieläkään saanut hankituksi Tosikoisen-kuljetuskärryä, vaikka haluaisin ihan kamalasti. Kun ei kukaan ole kotio tullut myömään sopivaa ja kivaa. Ou poi. Muuten olen ihan kohtalaisesti hoitanut asioita, veroilmoituskin lähti eilen vaikka olisi ollut perjantaihin asti aikaa. Tänään kävin koululla täyttämässä yhden lomakkeen ja näin siinä samalla oppilaitani. Entisiä oppilaitani. Voi kamala, kun tuli niitä ikävä ja sitä työtä myös.
Miks muka ei voi saada kaikkea? Puolet tutkimusta ja puolet teinien opetusta?
tiistaina, maaliskuuta 31, 2009
lauantaina, maaliskuuta 28, 2009
Kvartaalikatsaus
Vuotta on kulunut melkein neljännes, joten nyt on kvartaalikatsauksen aika. Miten uv-lupaukset on pidetty huushollissamme? Koska kaikki eivät opettele Viistollallaa pinnallaata ulkoa, kerrataan vielä, että SP lupasi tehdä vähemmän töitä ja minä olla laihduttamatta. Tuntumani oli SP:n lupauksesta myönteinen ja kun haastattelin miekkosta eilen, sain ennakkoaavistukselleni vahvistuksen. Kvartaalilla on ajettu hallitusti alas yksityispuolen duunit ja nyt aherrus suuntautuu vain varsinaisen työsuhteen sisuksiin. Huomaa myös digiboksista, että ne ohjelmat, joita vain toinen meistä tiiraa, seisovat kiintolevyllä pitkiä aikoja, kun vietämme enimmät illat yhdessä.
Entä minun laihduttamattomuuteni? No, eräänä päivänä punnitsin itseni ja totesin hyvän ruoan suotuisat vaikutukset lukemissakin. Silloin pieni laihdutuspiru kuiskasi korvaani, että kuule, sulla on vaivaiset neljä kiloa normaalipainon ylärajalle, äkkiäkös ne otat laiharilla pois. Ja hetken aikaa todella kuvittelin ottavani laihdutuskuurilla pois neljä kiloa! Voi pers. Vaikka tiedän, että siitä tulee vain pakkomielteiseksi ja pahoinvoivaksi. Kilot tulevat takaisin kaveriensa kanssa. Lihasta ja luuta käryää. Aineenvaihdunta hidastuu. Elimiä kosahtelee. Mieliala heiluu. Aivot täyttyvät ruoka-ajatuksista. Juuei.
Sitä paitsi terveyden kannalta liikunta on oleellisempi asia kuin painonpudotus.
Vetosin uv-lupaukseeni ja terveeseen järkeen ja tokenin siitä. Ei mitään laihdutuskuureja, vaan hyvää, terveellistä, oikeaa ruokaa. Välillä voi ottaa jotain hömppäruokaa, jos siltä tuntuu. Nojaan 80/20-ajatukseen. Kun kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tekee hyvän valinnan, loput 2 voivat olla vähän vähemmän loistavia.
***
Nyyh, en taida juuri päästä mukaan Tampereen kuplintaan. Epismiä. Mutta olenpa hoitanut fiksuja asioita oman muorini hyväksi ja nukkunut päiväunet. Tämmöisinä päivinä omaishoitajuus ja pikkulapsiperheen vanhemmuus tuntuvat hieman pallomaiselta koipiosastossa. Mut ehdinhän minä vielä monta kertaa, jos ei susi syö.
Entä minun laihduttamattomuuteni? No, eräänä päivänä punnitsin itseni ja totesin hyvän ruoan suotuisat vaikutukset lukemissakin. Silloin pieni laihdutuspiru kuiskasi korvaani, että kuule, sulla on vaivaiset neljä kiloa normaalipainon ylärajalle, äkkiäkös ne otat laiharilla pois. Ja hetken aikaa todella kuvittelin ottavani laihdutuskuurilla pois neljä kiloa! Voi pers. Vaikka tiedän, että siitä tulee vain pakkomielteiseksi ja pahoinvoivaksi. Kilot tulevat takaisin kaveriensa kanssa. Lihasta ja luuta käryää. Aineenvaihdunta hidastuu. Elimiä kosahtelee. Mieliala heiluu. Aivot täyttyvät ruoka-ajatuksista. Juuei.
Sitä paitsi terveyden kannalta liikunta on oleellisempi asia kuin painonpudotus.
Vetosin uv-lupaukseeni ja terveeseen järkeen ja tokenin siitä. Ei mitään laihdutuskuureja, vaan hyvää, terveellistä, oikeaa ruokaa. Välillä voi ottaa jotain hömppäruokaa, jos siltä tuntuu. Nojaan 80/20-ajatukseen. Kun kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tekee hyvän valinnan, loput 2 voivat olla vähän vähemmän loistavia.
***
Nyyh, en taida juuri päästä mukaan Tampereen kuplintaan. Epismiä. Mutta olenpa hoitanut fiksuja asioita oman muorini hyväksi ja nukkunut päiväunet. Tämmöisinä päivinä omaishoitajuus ja pikkulapsiperheen vanhemmuus tuntuvat hieman pallomaiselta koipiosastossa. Mut ehdinhän minä vielä monta kertaa, jos ei susi syö.
keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009
Taas sitä kaurapuuroa
Olen tainnut lähentyä Esikoisen kanssa viime aikoina. Välillämme on ollut vaihtelevia määriä etäisyyttä sen jälkeen, kun poika viisivuotiaana päätti, että isä on hänen ykkösvanhempansa. Se oli valtava erkaantuminen! Olimmekin olleet siihen asti jonkinmoisessa symbioosissa, mutta kyllä tuo tarpeellinen repäisy tuntui äitiparasta hurjalta. Että eikö olisi voinut vähän vähemmän etääntyä? Vaikka emme vieraiksi tai etäisiksi tulleetkaan, ero oli huikea verrattuna tilanteeseen, jossa luimme toistemme ajatukset jo ennen kuin ne olivat pälähtäneet ajattelijan päähän. Tai sinne päin. Asuimme toistemme taskuissa ja saimme kutinat ja kurinat synkronissa.
Nyt tuntuu mukavalta, kun iso ja erillinen Esikoinen on mielellään minun iltasatuvuorollani kainalossani ja muutenkin osoittaa tykkäämistä. Tuijottelemme ikkunasta. Esikoinen pitää etenkin makuuhuoneen ikkunasta (josta avautuva maisema on yksi tästä kodista tykkäämiseni syy). Ikkunaan hypnotisoituminen oli lapsena minunkin suosikkiharrastukseni ja mieleni loksahtaa helposti siihen tilaan, jossa syvennytään hämärtyvään iltaan suomalaisessa, asutussa, kerroksisesa maisemassa. Siinä me sitten istumme vierekkäin sängyn laidalla ikkunan äärellä ja olemme yhdessä.
Lasten temperamentit tuntuvat tulevan paremmin esiin ja näyttää siltä, että huushollissamme Tosikoinen ja SP ovat ehkä enemmän toistensa kaltaisia, kun taas minä ja Esikoinen muistutamme toisiamme rytmiltämme, reaktiotavoiltamme ja joiltakin taipumuksiltamme enemmän. Moniin Esikoisen juttuihin on helpompi eläytyä kuin Tosikoisen, itsessä ärsyttävät piirteet ärsyttävät myös Esikoisessa. Esikoinen on myös yhtä harras kaurapuuron syöjä kuin minä, kun taas nuo muut eivät tajua hyvän päälle. Jääpä meille enemmän!
Nyt tuntuu mukavalta, kun iso ja erillinen Esikoinen on mielellään minun iltasatuvuorollani kainalossani ja muutenkin osoittaa tykkäämistä. Tuijottelemme ikkunasta. Esikoinen pitää etenkin makuuhuoneen ikkunasta (josta avautuva maisema on yksi tästä kodista tykkäämiseni syy). Ikkunaan hypnotisoituminen oli lapsena minunkin suosikkiharrastukseni ja mieleni loksahtaa helposti siihen tilaan, jossa syvennytään hämärtyvään iltaan suomalaisessa, asutussa, kerroksisesa maisemassa. Siinä me sitten istumme vierekkäin sängyn laidalla ikkunan äärellä ja olemme yhdessä.
Lasten temperamentit tuntuvat tulevan paremmin esiin ja näyttää siltä, että huushollissamme Tosikoinen ja SP ovat ehkä enemmän toistensa kaltaisia, kun taas minä ja Esikoinen muistutamme toisiamme rytmiltämme, reaktiotavoiltamme ja joiltakin taipumuksiltamme enemmän. Moniin Esikoisen juttuihin on helpompi eläytyä kuin Tosikoisen, itsessä ärsyttävät piirteet ärsyttävät myös Esikoisessa. Esikoinen on myös yhtä harras kaurapuuron syöjä kuin minä, kun taas nuo muut eivät tajua hyvän päälle. Jääpä meille enemmän!
maanantaina, maaliskuuta 23, 2009
Ostetaan onkaa ja myydään yhtä sun toista
Esikoisella on rauhoittavia rutiineja. Kun hän tulee koulusta, hän ottaa läksyt esiin, mikäli niitä on, ja tekee, jos vain saa seuraa. Seuraavaksi hän varmistaa, kumpi vanhemmista lukee hänelle iltasadun tänään, kumpi Tosikoiselle. Sitten hän mainitsee, mikä päivä on huomenna. Sen jälkeen voi vaikka laitella tiskejä tai tehdä vakikierrosta kotona. Hankalan viikonlopun jälkeen rutiinien läpikäyminen Esikoisen kanssa tuntuu tosi hyvältä.
En ole ehtinyt tottua siihen, että Esikoinen yrittää puhua minulle ääntelemällä. Jokainen yritys on toivottu lahja. Uusi ilo on myös se, että E. tuo minulle erilaisia pakkauksia ja tavailee niistä sanoja. Osan hän lukee, osassa (Weetabix Minis!) hän tarvitsee apua. Tänään esim. P E K O N I e-o-i. Rakastan tätä. Lapsi itse keksii uusia tapoja treenata asioita yhdessä minun kanssani. Hän myös jaksaa yrittää, vaikka äitinsä on välillä kamalan pahantuulinen. Onneksi sentään tajuan tarttua hetkistä kiinni usein. Ehkä ne mokatut tilaisuudet eivät sittenkään pilaa kaikkea.
Niin, Tosikoinen on intona pekoniin, jota sai hiukan maistaa, kun kävimme kahdestaan ravintolassa syömässä. Ostin sitten semmoista huijaus-fileepekonia, kun en oikein piittaa siitä rasvaisemmasta ja laitoin aamiaiseksi sunnuntaina luomumunien kaveriksi. Sitä jäi vielä tämänpäiväiseen päivälliseen: cowboyn kaviaari -soppaan. Hyvää tuli! Pekonia, sipulia, valkosipulia, tikuiksi leikattua porkkanaa, itsekeitettyä kanalientä, tomaattimurskaa, vähän amaranttia, ripaus cayennea, mausteita maun mukaan ja se kaviaari, eli keitettyjä mustapapuja. Taisin lurauttaa hieman kermaa lopuksi sekaan. Raejuustosilmä oli lisäksi tarjolla kullekin halukkaalle, joku riettaampi olisi käyttänyt smetanaa. Esikoinen halusi loput keitosta iltapalaksi ja hän söi sen onnellisena suoraan kattilasta.
Jokin emogeeni siellä hykertelee onnessaan, kun ruoka, minun tekemäni ruoka maittaa. Onneksi se ei sentään äidy mahdottomuuksiin ja syötä koko porukkaa neliskanttiseksi.
Nyt pitäisi jo olla nukkumassa, mutta keuhkoja polttelee, nenästä pukkaa ikivihreää, kurkku on kipeä ja pollaakin särkee. Pahiten juilii kiukkuhermoa. Tämän piti jo olla ohi! GGGRRRRRrrrrRR. Kohta kai kuussatanen burana auttaa ja pääsen unten maille kiristelemään hampaitani. Menen seuraavaksi työpaikkalääkärille, jos tämä ei muuten tokene. Nautin niin tänään, kun sain kävellä töihin, eli liikkua ja nyt taas uhkaa pakkolepo! Käämi kärvähtää ihan just. Naapurille pitäisi vissiin myös sanoa, että jatkuvana ilmiönä 18-19 asteen sisälämpö ei ole kiva, jos hän himppasen säätäisi onkaa.
Toivottavasti aamu koittaa kuitenkin järjellisenä. Silloin otan myös allergialääkettä ja sen sellaista troppinkia. Jos otsaluu ei räjähdä paineesta sitä ennen. Voisin myydä flunssan vähiten tarjoavalle ja kaupan päälle annan tankean käytetyn huonon ihmisen olon. En jää kaipaamaan kumpaakaan ja lupaan, etten tule huutelemaan perään.
En ole ehtinyt tottua siihen, että Esikoinen yrittää puhua minulle ääntelemällä. Jokainen yritys on toivottu lahja. Uusi ilo on myös se, että E. tuo minulle erilaisia pakkauksia ja tavailee niistä sanoja. Osan hän lukee, osassa (Weetabix Minis!) hän tarvitsee apua. Tänään esim. P E K O N I e-o-i. Rakastan tätä. Lapsi itse keksii uusia tapoja treenata asioita yhdessä minun kanssani. Hän myös jaksaa yrittää, vaikka äitinsä on välillä kamalan pahantuulinen. Onneksi sentään tajuan tarttua hetkistä kiinni usein. Ehkä ne mokatut tilaisuudet eivät sittenkään pilaa kaikkea.
Niin, Tosikoinen on intona pekoniin, jota sai hiukan maistaa, kun kävimme kahdestaan ravintolassa syömässä. Ostin sitten semmoista huijaus-fileepekonia, kun en oikein piittaa siitä rasvaisemmasta ja laitoin aamiaiseksi sunnuntaina luomumunien kaveriksi. Sitä jäi vielä tämänpäiväiseen päivälliseen: cowboyn kaviaari -soppaan. Hyvää tuli! Pekonia, sipulia, valkosipulia, tikuiksi leikattua porkkanaa, itsekeitettyä kanalientä, tomaattimurskaa, vähän amaranttia, ripaus cayennea, mausteita maun mukaan ja se kaviaari, eli keitettyjä mustapapuja. Taisin lurauttaa hieman kermaa lopuksi sekaan. Raejuustosilmä oli lisäksi tarjolla kullekin halukkaalle, joku riettaampi olisi käyttänyt smetanaa. Esikoinen halusi loput keitosta iltapalaksi ja hän söi sen onnellisena suoraan kattilasta.
Jokin emogeeni siellä hykertelee onnessaan, kun ruoka, minun tekemäni ruoka maittaa. Onneksi se ei sentään äidy mahdottomuuksiin ja syötä koko porukkaa neliskanttiseksi.
Nyt pitäisi jo olla nukkumassa, mutta keuhkoja polttelee, nenästä pukkaa ikivihreää, kurkku on kipeä ja pollaakin särkee. Pahiten juilii kiukkuhermoa. Tämän piti jo olla ohi! GGGRRRRRrrrrRR. Kohta kai kuussatanen burana auttaa ja pääsen unten maille kiristelemään hampaitani. Menen seuraavaksi työpaikkalääkärille, jos tämä ei muuten tokene. Nautin niin tänään, kun sain kävellä töihin, eli liikkua ja nyt taas uhkaa pakkolepo! Käämi kärvähtää ihan just. Naapurille pitäisi vissiin myös sanoa, että jatkuvana ilmiönä 18-19 asteen sisälämpö ei ole kiva, jos hän himppasen säätäisi onkaa.
Toivottavasti aamu koittaa kuitenkin järjellisenä. Silloin otan myös allergialääkettä ja sen sellaista troppinkia. Jos otsaluu ei räjähdä paineesta sitä ennen. Voisin myydä flunssan vähiten tarjoavalle ja kaupan päälle annan tankean käytetyn huonon ihmisen olon. En jää kaipaamaan kumpaakaan ja lupaan, etten tule huutelemaan perään.
sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009
Yksinäinen sushi
Olen näinä päivinä mietiskellyt, onko minulla joskus ollut ystäviä. Kaveripiiriä ei ole ollut, mutta puolisoa, parisuhdetta, kaveria, tuttua, hengauskumppania, vertaistuki-ihmistä on ja hyviä onkin. Vaan onko sitä semmoista ystävää, joka hädässä tutaan, jos SP:tä ei lasketa? Kävin muistelemaan kaikenlaisia elämänvaiheita ja aina sieltä löytyy ystäväolentoja jokunen. Missä he ovat nyt? Etäällä. Enimmäkseen varmaan omasta syystäni. Ei nyt ole esmes ketään, joka pyytäisi minulta apua tai jolta voisin itse pyytää. Perjantaina oli tulla tippa silmään, kun lounaskumppani haki minulle kahvin!
Seuraavaksi mietin, miksi yhteydenpito tyyppeihin on aina minusta kiinni ja totesin, ettei se aina olekaan. Läheskään. Useita semmoisia ihmisiä on käynyt elämässäni, joiden kanssa kaikki kontaktit olivat minun varassani. Tai korkeintaan silloin tuli jotain kontaktialoitetta, jos minulta piti saada jotain. Ajastaan tässä kuviossa päätyy siihen, että on parempaakin tekemistä kuin anella armopaloja. Mutta enemmän on ollut niitä toisenlaisia.
Olen ollut kymmenen vuotta kaivossa. Se on omiaan karkottamaan ihmiset etäälle eikä ole sattumaa, ettei puhelimeni ääntele muuten kuin autismiasioissa eikä sähköpostiin tipahtele kuin työ- tai järjestöjuttuja. Ajankäytöllisesti järjetön gradu- ja opettajaharjoitteluvuosi veivät rippeetkin kontakteista. Kurkistelen kaivonreunan yli ja ihmettelen, mitäs nyt. En enää osaa oikein elää, kun tämä on niin erilaista. Koko ajan en ole lyttääntymässä kaivooni isojen lohkareiden alle. Osaanko olla? Vai kääriydynkö turvalliseen yksinäisyyteen?
Käden ulottuvilla on semmoisia kamuja, joiden kanssa on hyvä ja mieluisa olla, joten ei hätä ole pahan näköinen. En tee tästä isoa ongelmaa, vaan yritän kerätä itseluottamusta. On kai minusta on mieluisaksi kaveriksi jollekulle. Ikävä kyllä minua on monen mielestä jotenkin nautinnollista inhota ja halveksua, joten siivet ovat kärvähdelleet. Haavoittuva olo. Toisaalta ainakin kolme sellaista mieluisaa naista keksin heti, jotka olisivat jo inhonneet aikapäiviä, jos olisivat siihen halukkaita. Kolme on paljon!
Yritän päästä siitä tunteesta, että katselen yksin ulkona pakkasessa ikkunan ulkopuolelta ihmisiä, jotka sisällä nauttivat toistensa seurassa sisällä lämpimässä ja valoisassa. Itsesääli käy tylsäksi pitkän päälle. Rakennan oman valoisan ja lämpimän talon enkä jää odottelemaan, että joku pyytää sisään muiden taloihin. Olisiko tämä sitä, että ystäviä saadakseen pitää itse olla ystävä?
Äh. Toivottavasti en lopettanut fluoksetiinia sittenkin liian aikaisin. Vanne on kiristänyt päätä ja lapset ovat saaneet seurata ajoittain viehkoa huutokonsertointia. Toisaalta flunssa, joka vieläkin viipyy kehossa, on myös sairrraan kiukuttavaa. Rrrrr. Nyyh.
Seuraavaksi mietin, miksi yhteydenpito tyyppeihin on aina minusta kiinni ja totesin, ettei se aina olekaan. Läheskään. Useita semmoisia ihmisiä on käynyt elämässäni, joiden kanssa kaikki kontaktit olivat minun varassani. Tai korkeintaan silloin tuli jotain kontaktialoitetta, jos minulta piti saada jotain. Ajastaan tässä kuviossa päätyy siihen, että on parempaakin tekemistä kuin anella armopaloja. Mutta enemmän on ollut niitä toisenlaisia.Olen ollut kymmenen vuotta kaivossa. Se on omiaan karkottamaan ihmiset etäälle eikä ole sattumaa, ettei puhelimeni ääntele muuten kuin autismiasioissa eikä sähköpostiin tipahtele kuin työ- tai järjestöjuttuja. Ajankäytöllisesti järjetön gradu- ja opettajaharjoitteluvuosi veivät rippeetkin kontakteista. Kurkistelen kaivonreunan yli ja ihmettelen, mitäs nyt. En enää osaa oikein elää, kun tämä on niin erilaista. Koko ajan en ole lyttääntymässä kaivooni isojen lohkareiden alle. Osaanko olla? Vai kääriydynkö turvalliseen yksinäisyyteen?
Käden ulottuvilla on semmoisia kamuja, joiden kanssa on hyvä ja mieluisa olla, joten ei hätä ole pahan näköinen. En tee tästä isoa ongelmaa, vaan yritän kerätä itseluottamusta. On kai minusta on mieluisaksi kaveriksi jollekulle. Ikävä kyllä minua on monen mielestä jotenkin nautinnollista inhota ja halveksua, joten siivet ovat kärvähdelleet. Haavoittuva olo. Toisaalta ainakin kolme sellaista mieluisaa naista keksin heti, jotka olisivat jo inhonneet aikapäiviä, jos olisivat siihen halukkaita. Kolme on paljon!
Yritän päästä siitä tunteesta, että katselen yksin ulkona pakkasessa ikkunan ulkopuolelta ihmisiä, jotka sisällä nauttivat toistensa seurassa sisällä lämpimässä ja valoisassa. Itsesääli käy tylsäksi pitkän päälle. Rakennan oman valoisan ja lämpimän talon enkä jää odottelemaan, että joku pyytää sisään muiden taloihin. Olisiko tämä sitä, että ystäviä saadakseen pitää itse olla ystävä?
Äh. Toivottavasti en lopettanut fluoksetiinia sittenkin liian aikaisin. Vanne on kiristänyt päätä ja lapset ovat saaneet seurata ajoittain viehkoa huutokonsertointia. Toisaalta flunssa, joka vieläkin viipyy kehossa, on myös sairrraan kiukuttavaa. Rrrrr. Nyyh.
perjantaina, maaliskuuta 20, 2009
Mimi menee naimisiin poliisin kanssa
Montalbanoa tulee taas töllöttimestä, torstain ja perjantain välisenä yönä. Ilmeisesti oletetaan, että kukaan ei voi haluta katsoa italialaista dekkaria? Mutta kalju, persjalkainen commissario on ihan välttömätön katsottavaa, tietenkin. Tyyppi on myös herkkusuu! Onneksi on tallentava laatikko.
Luennoin tänään voimaperäisesti aiheesta, jota tein työkseni liian kauan. Oli vaikeuksia käynnistää luentojen päivittämistä (olen luennoinut samat jutut aiemminkin), mutta onneksi sitten opiskelijoiden kanssa alkoi taas skulata homma. Aina ne luennot tulevat eri tavalla suusta, sitä vaan seuraa vierestä, että jaahas. Nyt yritän entistä terhakkaammin ängetä tehtäviä mukaan, ettei tarvihe vain virua informaatiovirran huuhdeltavana. Tunnen kuitenkin vahvasti, että tuo vaihe on jäänyt kauas taa eikä oikein huvittaisi palata sinne. Silti on hieno homma, jos sitä vaihetta voi käyttää hyväksi jotenkin!
Olin sitten kolme päivää alkuviikosta kipeänä ja KYLLÄPÄ OTTI PÄÄHÄN, kirosana. Olin kiukkuinen kuin peeveli. Pidin lopulta sen maanantainkin sairauslomaa ja kiroilin. Olisin halunnut työskennellä, käydä salilla ja tehdä pienoisia intervallitreenejä, mutta tauti päätti toisin.
Minulla on ollut kaikenlaisia asioita, mutta mennään nyt rakkaan päiväkirjan meiningeissä. Esmes kiinnostaa TAYSin tapa nykyään syytää nuorille epätyypillistä autismia ja ADHD:ta (saamieni puheluiden perusteella) ja sitten oikein kovasti mietityttää Esikoisen ja Tosikoisen koulu- ja päiväkotikuvaukset. Kuvien tietty erilaisuus on silmiinpistävää enkä osaa kuvitella muuta kuin että se johtuu kuvaajista. Yksi kuvaaja ajattelee, että xttu nää on jotain vammasia ja näyttää vammasilta ja niistä tulee vammasia kuvia, kun taas toinen tuumaa, että pikkutytöt ovat tietyllä tavalla söpöjä. Ehkä luulen vain. Äh. Nyt jatkan Montalbanon tuijotusta.
Luennoin tänään voimaperäisesti aiheesta, jota tein työkseni liian kauan. Oli vaikeuksia käynnistää luentojen päivittämistä (olen luennoinut samat jutut aiemminkin), mutta onneksi sitten opiskelijoiden kanssa alkoi taas skulata homma. Aina ne luennot tulevat eri tavalla suusta, sitä vaan seuraa vierestä, että jaahas. Nyt yritän entistä terhakkaammin ängetä tehtäviä mukaan, ettei tarvihe vain virua informaatiovirran huuhdeltavana. Tunnen kuitenkin vahvasti, että tuo vaihe on jäänyt kauas taa eikä oikein huvittaisi palata sinne. Silti on hieno homma, jos sitä vaihetta voi käyttää hyväksi jotenkin!
Olin sitten kolme päivää alkuviikosta kipeänä ja KYLLÄPÄ OTTI PÄÄHÄN, kirosana. Olin kiukkuinen kuin peeveli. Pidin lopulta sen maanantainkin sairauslomaa ja kiroilin. Olisin halunnut työskennellä, käydä salilla ja tehdä pienoisia intervallitreenejä, mutta tauti päätti toisin.
Minulla on ollut kaikenlaisia asioita, mutta mennään nyt rakkaan päiväkirjan meiningeissä. Esmes kiinnostaa TAYSin tapa nykyään syytää nuorille epätyypillistä autismia ja ADHD:ta (saamieni puheluiden perusteella) ja sitten oikein kovasti mietityttää Esikoisen ja Tosikoisen koulu- ja päiväkotikuvaukset. Kuvien tietty erilaisuus on silmiinpistävää enkä osaa kuvitella muuta kuin että se johtuu kuvaajista. Yksi kuvaaja ajattelee, että xttu nää on jotain vammasia ja näyttää vammasilta ja niistä tulee vammasia kuvia, kun taas toinen tuumaa, että pikkutytöt ovat tietyllä tavalla söpöjä. Ehkä luulen vain. Äh. Nyt jatkan Montalbanon tuijotusta.
maanantaina, maaliskuuta 16, 2009
Sohvalainen harkitsee kidusten hankintaa
Sellainen kysymys mietityttää sähköisen tenttipalvelun hinkkaajaa, jotta milloin kehtaa odottaa tuloksia 6.3. pidetystä tentistä. Haluaisin niin jo tietää, pitääkö uudestaan tenttuloida. Aikaa suorituksiin on vain heinäkuulle eikä tenttipäiviäkään kasva joka oksalla, nähkääs.
Menisin laitokselle hiihtelemään, mutta päätä särkee ja paleltaa. Epäilen, että perheessä riehunut flunssa yrittää minuakin, joten lojun sohvan uumenissa. Samalla toivon, että tämä on vain jokin päivän juttu ja saan huomenna mennä töihin, yhdistyksen kokoukseen ja riehumaan liikunnan merkeissä. Tai no, tuo liikunta ehkä pitää jättää pois, jos se on joogaa hurjempaa. Buu.
Oli ehkä huono idea tehdä intervallitreeni talvi-ilmassa eilen? Keuhkot saavat aika tavalla vain pienesti plussan puolella olevaa ilmaa siinä, kun tyyppi äheltää mäkeä ylös, minkä kintuista pääsee. Peeveli. Se oli niin hienoa ja tuli kovin mojova olo ähellyksen päälle, että haluan lisää! Pronto! Kunhan tervehdyn. Pitää yrittää säilöä pulloon tätä tunnetta, kun tauon jälkeen on aina vaikeaa päästä takaisin meininkiin.
Onneksi työskentelemään pystyy sohvan uumenissakin, vaikka kyllähän tässä saikkuakin saisi, mikäli haluaisi. Mut ei se nyt hyödyttäisi mitään, joten en vissiin ota. Kipeän lapsen hoitoon otin kyllä päivän, silloin ei pahemmin työskennellä kuin pätkittäin Kikin lähettipalvelua kuunnellen. (Hitsi että siinä leffassa on nostalgisia tunteita herättävä musiikki, vaikka olen siihen tutustunut vasta muutama vuosi sitten. Eikun pari vuotta sitten.)
Ja onneksi kaapissa oli eilistä katkarapu-kookossoppaa, joka lämmitti varpaisiin asti huolimatta Tosikois-miedonnetusta maustosta. Itse keitetty kanaliemi tiettävästi auttaa flunssaan että tästäkö tästäkö ja kookos & sipuli sun muut herkut tietysti parantavat aivan kaiken.
PS. Minulla on painavampiakin juttuja esmes tämänhetkisestä kunnallisesta säästömeiningistä, mutta ne ajatukset meinaavat painaa minut pinnan alle eikä siellä saa hengitetyksi ilman kiduksia.
Menisin laitokselle hiihtelemään, mutta päätä särkee ja paleltaa. Epäilen, että perheessä riehunut flunssa yrittää minuakin, joten lojun sohvan uumenissa. Samalla toivon, että tämä on vain jokin päivän juttu ja saan huomenna mennä töihin, yhdistyksen kokoukseen ja riehumaan liikunnan merkeissä. Tai no, tuo liikunta ehkä pitää jättää pois, jos se on joogaa hurjempaa. Buu.
Oli ehkä huono idea tehdä intervallitreeni talvi-ilmassa eilen? Keuhkot saavat aika tavalla vain pienesti plussan puolella olevaa ilmaa siinä, kun tyyppi äheltää mäkeä ylös, minkä kintuista pääsee. Peeveli. Se oli niin hienoa ja tuli kovin mojova olo ähellyksen päälle, että haluan lisää! Pronto! Kunhan tervehdyn. Pitää yrittää säilöä pulloon tätä tunnetta, kun tauon jälkeen on aina vaikeaa päästä takaisin meininkiin.
Onneksi työskentelemään pystyy sohvan uumenissakin, vaikka kyllähän tässä saikkuakin saisi, mikäli haluaisi. Mut ei se nyt hyödyttäisi mitään, joten en vissiin ota. Kipeän lapsen hoitoon otin kyllä päivän, silloin ei pahemmin työskennellä kuin pätkittäin Kikin lähettipalvelua kuunnellen. (Hitsi että siinä leffassa on nostalgisia tunteita herättävä musiikki, vaikka olen siihen tutustunut vasta muutama vuosi sitten. Eikun pari vuotta sitten.)
Ja onneksi kaapissa oli eilistä katkarapu-kookossoppaa, joka lämmitti varpaisiin asti huolimatta Tosikois-miedonnetusta maustosta. Itse keitetty kanaliemi tiettävästi auttaa flunssaan että tästäkö tästäkö ja kookos & sipuli sun muut herkut tietysti parantavat aivan kaiken.
PS. Minulla on painavampiakin juttuja esmes tämänhetkisestä kunnallisesta säästömeiningistä, mutta ne ajatukset meinaavat painaa minut pinnan alle eikä siellä saa hengitetyksi ilman kiduksia.
lauantaina, maaliskuuta 14, 2009
Mulla meni lujaa
Veetutuksien tuuppaaminen blogiin toimii ainakin joskus. Tuli hyvä ilta. Hertta on hieno paikka ja Kumma heppu & lopunajan voideltu (esiintyi duona tuotannollisista ja taloudellisista syistä) voimissaan. Osa porukoista lähti vielä Punk ja yäk -konserttiin Tullille, mutta minäpäs menin Agnethan kanssa Poolin karaokesalonkiin. (Sinne ne punk ja yäkkäritkin saapuivat sitten myöhemmin.)
Olen niin lälläri, etten laula itse (enkä osaisikaan), mutta Pooli oli oiva paikka harrastaa osallistuvaa havainnointia ja perehtyä mukavan ja toverillisen karaoken plaatusorttiin. Kyselin ihmisiltä kaikenlaista uteliaana ja he vastasivat tavattoman auliisti. Mieleen jäi erityisesti surumielisiin kappaleisiin kallellaan olevan miehen tarina itsestään poikasena, joka nosti radion korvalle asti aina, kun sieltä tuli Olavi Virtaa. (Virta nyt onkin huippu.) Olin melko kuunteliaalla tuulella ja se tuottaa hyvää mieltä, kun jaksaa pysähtyä hetkeen ja todella kuulla, mitä toinen sanoo.
Vähän hämmensi, kun miekkosia pörräsi siinä ympäristössä ja tuli kehuvaa kommenttia. Vinkkinä kaikille baari-iltoina flaksia halajaville: kuunteleminen ja siedettävällä tasolla pysyttelevä humalatila saattavat hyvinkin auttaa asiaa. Hämmentävin kaiketi kehuksi tarkoitettu kommentti oli se, että näytän Matti Vanhasen nykyiseltä. Kokosin itseni enkä lähtenyt itkien kotiin. (Sinikka Mertala on kyllä upean näköinen nainen, mutta se Hattivatti-yhteys on liikaa hermoilleni.)
Olen säälittävän ylpeä itsestäni, kun onnistuin optimoimaan alkoholin siemailun ja hauskanpidon eilen. Neljä tuoppia 20:30-3:00 nautittuna tuotti paheellisen hurvittelevan törpöttelytunnelman ilman liikaa juopumista tahi krapulaa. Tai se hurvittelu tuli tapaamistani ihmisistä, ei sitä aineilla saa aikaan. Sampoopalan myötä liimaisesta tahmaiseksi muuttuneen letinkin sain jotenkin ojoon, kun näytin sille vähän kuumailmakiharrinta. Hah, siitäpä sai!
Otsikko on nyysitty Eläkeläisten tuoreimmasta ja liitän loppuhuipennukseksi vanhemman teoksen, joka nauratti niin että itketti. Jotain äärettömän hienoa tuossa kyllä on. (Pidän kovasti alkuperäisestä ja Patti Smithin versiosta myös. Väitän, että kyseessä on yksi 90-luvun surullisimmista piiseistä.)
Olen niin lälläri, etten laula itse (enkä osaisikaan), mutta Pooli oli oiva paikka harrastaa osallistuvaa havainnointia ja perehtyä mukavan ja toverillisen karaoken plaatusorttiin. Kyselin ihmisiltä kaikenlaista uteliaana ja he vastasivat tavattoman auliisti. Mieleen jäi erityisesti surumielisiin kappaleisiin kallellaan olevan miehen tarina itsestään poikasena, joka nosti radion korvalle asti aina, kun sieltä tuli Olavi Virtaa. (Virta nyt onkin huippu.) Olin melko kuunteliaalla tuulella ja se tuottaa hyvää mieltä, kun jaksaa pysähtyä hetkeen ja todella kuulla, mitä toinen sanoo.
Vähän hämmensi, kun miekkosia pörräsi siinä ympäristössä ja tuli kehuvaa kommenttia. Vinkkinä kaikille baari-iltoina flaksia halajaville: kuunteleminen ja siedettävällä tasolla pysyttelevä humalatila saattavat hyvinkin auttaa asiaa. Hämmentävin kaiketi kehuksi tarkoitettu kommentti oli se, että näytän Matti Vanhasen nykyiseltä. Kokosin itseni enkä lähtenyt itkien kotiin. (Sinikka Mertala on kyllä upean näköinen nainen, mutta se Hattivatti-yhteys on liikaa hermoilleni.)
Olen säälittävän ylpeä itsestäni, kun onnistuin optimoimaan alkoholin siemailun ja hauskanpidon eilen. Neljä tuoppia 20:30-3:00 nautittuna tuotti paheellisen hurvittelevan törpöttelytunnelman ilman liikaa juopumista tahi krapulaa. Tai se hurvittelu tuli tapaamistani ihmisistä, ei sitä aineilla saa aikaan. Sampoopalan myötä liimaisesta tahmaiseksi muuttuneen letinkin sain jotenkin ojoon, kun näytin sille vähän kuumailmakiharrinta. Hah, siitäpä sai!
Otsikko on nyysitty Eläkeläisten tuoreimmasta ja liitän loppuhuipennukseksi vanhemman teoksen, joka nauratti niin että itketti. Jotain äärettömän hienoa tuossa kyllä on. (Pidän kovasti alkuperäisestä ja Patti Smithin versiosta myös. Väitän, että kyseessä on yksi 90-luvun surullisimmista piiseistä.)
perjantaina, maaliskuuta 13, 2009
Lottovoitto ja Suomi
Trendi on nyt semmoinen jännä, että ne onnekkaat, jotka ovat saaneet pysyvän työsuhteen eivätkä tule saneeratuksi pois YT-neuvotteluissa, myös, xttu, siinä työssä pysyvät vaikka hampaat irvessä hamaan 70-vuotispäivään asti. Sitten saapi selkään taputeltuna mennä raakkina eläkkeelle ja nauttia lyhyen seniorikansalaisuuden loppuvuodet esimerkiksi Koukkuniemen kaltaisen pysyvästi alibudjetoidun hoitotehtaan ihanista palveluista. Hyvällä säkällä joku työllistetty vie joskus ulos katsomaan päivänvaloa ja kerran päivässä ehkä vaihdetaan vaippa. Kipulääkitystä meillä Suomessa pihdataan, koska onhan se kamalaa, jos joku vaikka tulisi kahden viimeisen vuotensa ajaksi mofasta riippuvaiseksi, tai jotain.
Me tässä SP:n kanssa mietimme jälleen maastapakoa esimerkiksi Ruotsiin, vaikka missään ei voida taata järjellistä loppuelämää. Ruotsissa kaiketi jonkinlaista ihmisarvon kunnioitusta kuitenkin nähdään myös vanhusten ja vammaisten ja muiden omituisten kansalaisten kohdalla.
***
Tässä kulttuurissa on vikaavikaa. Tänään sain taas observoida meikäläistä bussikäytöstä. Hain likan päiväkodista ja jouduimme täpötäyteen bussiin - vaikka nimenomaan yritin välttää ruuhka-aikaa (puoli kahden jälkeen). No, nelivuotias ei vielä pysty seisomaan tolpillaan kovaa kurvailevassa ja jarruttelevassa bussissa etenkään kun missään ei ole tarttumakahvoja sopivalla korkeudella. Arvatkaa, antoiko yksikään terveistä, hyvinvoivista, vahvoista aikuisista paikkaansa kovassa kaatumisriskissä olevalle Tosikoiselle? Hyi, en pystynyt edes katsomaan niitä tyyppejä päin näköä, siinä määrin etoi se heidän saamattomuutensa. (Kaikki ne ympärillämme istuvat kahdeksan vetreää naista kyllä huomasivat tilanteen etenkin kun kommentoin sitä melko kuuluvasti.) Kun epätoivoissani etsin kohtaa, missä likka voisi seistä edes jotenkin turvallisesti, eräs aasialaista alkuperää oleva nuori rouva antoi paikkansa ystävällisesti hymyillen. Ilmeisesti hän on oppinut tapansa jossain muussa kulttuurissa, jossa tajutaan, että maailmassa on muitakin kuin minä ja mun perse.
Tiedän, tiedän, jos olisin ollut fiksu, olisin pyytänyt jotakuta antamaan paikan tyttärelle. Mutta en pystynyt, kun otti niin paljon päähän se, etteivät ne muijat voineet itse tajuta.
On muutens vähän hankalaa pitää yhdellä kädellä kiinni jostain tolpasta ja toisella yrittää pitää liukkaisiin haalareihin pukeutunutta pikkulikkaa pystyssä, kun bussi kaasuttaa-jarruttaa-kurvaa parhaaseen Bullit-tyyliin. Kunpa meillä olisi päiväkoti kävelymatkan päässä, mutkun ei. Jokin huono puoli tässäkin huushollissa pitää olla.
***
Mutta Suomessahan lasten pitää olla joko kotona tai päiväkodissa piilossa, ei tuolla maailmalla kunnon ihmisiä häiritsemässä olemassaolollaan. Samoin vanhukset pitää teljetä vanhainkoteihin ja vammaiset keskus
***
Noin olen puhaltanut akuutin ketutuksen tänne blogiin iloksenne ja jaksan toivon mukaan olla oma hyväntuulinen ja satunnaisesti hyvin sosiaalinen itseni tuolla Hertassa. Tulkaa sinne morjestamaan!
Me tässä SP:n kanssa mietimme jälleen maastapakoa esimerkiksi Ruotsiin, vaikka missään ei voida taata järjellistä loppuelämää. Ruotsissa kaiketi jonkinlaista ihmisarvon kunnioitusta kuitenkin nähdään myös vanhusten ja vammaisten ja muiden omituisten kansalaisten kohdalla.
***
Tässä kulttuurissa on vikaavikaa. Tänään sain taas observoida meikäläistä bussikäytöstä. Hain likan päiväkodista ja jouduimme täpötäyteen bussiin - vaikka nimenomaan yritin välttää ruuhka-aikaa (puoli kahden jälkeen). No, nelivuotias ei vielä pysty seisomaan tolpillaan kovaa kurvailevassa ja jarruttelevassa bussissa etenkään kun missään ei ole tarttumakahvoja sopivalla korkeudella. Arvatkaa, antoiko yksikään terveistä, hyvinvoivista, vahvoista aikuisista paikkaansa kovassa kaatumisriskissä olevalle Tosikoiselle? Hyi, en pystynyt edes katsomaan niitä tyyppejä päin näköä, siinä määrin etoi se heidän saamattomuutensa. (Kaikki ne ympärillämme istuvat kahdeksan vetreää naista kyllä huomasivat tilanteen etenkin kun kommentoin sitä melko kuuluvasti.) Kun epätoivoissani etsin kohtaa, missä likka voisi seistä edes jotenkin turvallisesti, eräs aasialaista alkuperää oleva nuori rouva antoi paikkansa ystävällisesti hymyillen. Ilmeisesti hän on oppinut tapansa jossain muussa kulttuurissa, jossa tajutaan, että maailmassa on muitakin kuin minä ja mun perse.
Tiedän, tiedän, jos olisin ollut fiksu, olisin pyytänyt jotakuta antamaan paikan tyttärelle. Mutta en pystynyt, kun otti niin paljon päähän se, etteivät ne muijat voineet itse tajuta.
On muutens vähän hankalaa pitää yhdellä kädellä kiinni jostain tolpasta ja toisella yrittää pitää liukkaisiin haalareihin pukeutunutta pikkulikkaa pystyssä, kun bussi kaasuttaa-jarruttaa-kurvaa parhaaseen Bullit-tyyliin. Kunpa meillä olisi päiväkoti kävelymatkan päässä, mutkun ei. Jokin huono puoli tässäkin huushollissa pitää olla.
***
Mutta Suomessahan lasten pitää olla joko kotona tai päiväkodissa piilossa, ei tuolla maailmalla kunnon ihmisiä häiritsemässä olemassaolollaan. Samoin vanhukset pitää teljetä vanhainkoteihin ja vammaiset keskus
***
Noin olen puhaltanut akuutin ketutuksen tänne blogiin iloksenne ja jaksan toivon mukaan olla oma hyväntuulinen ja satunnaisesti hyvin sosiaalinen itseni tuolla Hertassa. Tulkaa sinne morjestamaan!
keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009
Herttaista hevosen häntä
Nautin muutama päivä sitten vihoviimeisen pienen fluoksetiinimurusen ja mietin, onko tulossa tai olossa oireita. Äsken kyllä katselin mahtavia sahanteräkuvioita kuin suoraan migreenin oppikirjasta, mutta niitä vastenmielisiä "sähköiskuja" ei onneksi ole vielä näkynyt. On nukuttanut kovasti, mutta se voi johtua salitreenistä tai sitten lasten koko alkuviikon sairastama pöpö saattaa ahdistella minuakin.
Mikä johtuu mistäkin? Ehkä sitä on turhaa miettiä, sillä aion pysyä erossa SSRI-lääkkeistä (paitsi jos tulee lääketieteellinen peruste tarttua niihin jälleen). Uskon, että kunnollinen lääke kilpirauhasen vajaatoimintaan (Armour Thyroid) on avainasemassa. Pidän nyt alkoholin minimissä, jotta oma serotoniiniaineenvaihdunta pääsisi mahdollisimman hyvin skulaamaan. Perjantaina saattaa kyllä maittaa tuopponen, jos intoudun kuulemaan Kummaa heppua Herttaan.
Olen paketoinut muutamia opettajan pedagogisiin liittyviä juttuja, tein mm. hienon portfolion CD-rompulle. (Hmm, näiden kelaaminen voi myös tuottaa tätä lievää epätasapainon tunnetta.) Viime lukuvuosi oli raskas! Onneksi se on kokonaisuutena jäänyt mieleen plusmerkkisenä. Opettajaksi opiskelu oli hyödyllistä oman henkisen kehityksenkin kannalta, vaikka olisin suonut sen olleen vähän vähemmän uuvuttavaa. Oli sitä paitsi ihanaa tehdä se gradu. Siis itse tekeminen oli myös ihanaa, ei vain valmiiksi saattaminen. *sydämiä ja suukkosia*
Äh, nyt sahanterät täyttävät jälleen näkökentän, joten pitää laittaa masiina pois. Ei auttanut kaurapuuro mustikoiden, mansikoiden ja maapähkinävoin (anteeksi vain, mutta se on hyvää, etenkin kun marjat ovat puuron alla ja orgaaninen, pelkistä pähkinöistä ja suolasta valmistettu voisilmä päällä) kera vielä tähän vaivaan.
Mikä johtuu mistäkin? Ehkä sitä on turhaa miettiä, sillä aion pysyä erossa SSRI-lääkkeistä (paitsi jos tulee lääketieteellinen peruste tarttua niihin jälleen). Uskon, että kunnollinen lääke kilpirauhasen vajaatoimintaan (Armour Thyroid) on avainasemassa. Pidän nyt alkoholin minimissä, jotta oma serotoniiniaineenvaihdunta pääsisi mahdollisimman hyvin skulaamaan. Perjantaina saattaa kyllä maittaa tuopponen, jos intoudun kuulemaan Kummaa heppua Herttaan.
Olen paketoinut muutamia opettajan pedagogisiin liittyviä juttuja, tein mm. hienon portfolion CD-rompulle. (Hmm, näiden kelaaminen voi myös tuottaa tätä lievää epätasapainon tunnetta.) Viime lukuvuosi oli raskas! Onneksi se on kokonaisuutena jäänyt mieleen plusmerkkisenä. Opettajaksi opiskelu oli hyödyllistä oman henkisen kehityksenkin kannalta, vaikka olisin suonut sen olleen vähän vähemmän uuvuttavaa. Oli sitä paitsi ihanaa tehdä se gradu. Siis itse tekeminen oli myös ihanaa, ei vain valmiiksi saattaminen. *sydämiä ja suukkosia*
Äh, nyt sahanterät täyttävät jälleen näkökentän, joten pitää laittaa masiina pois. Ei auttanut kaurapuuro mustikoiden, mansikoiden ja maapähkinävoin (anteeksi vain, mutta se on hyvää, etenkin kun marjat ovat puuron alla ja orgaaninen, pelkistä pähkinöistä ja suolasta valmistettu voisilmä päällä) kera vielä tähän vaivaan.
Otsasuoni räjähtää ihan just
Kehityksessä jäljessä oleva 1-vuotias pikkuinen on tutkimuksissa sairaalassa. Hoitaja vie lapsen punnituksiin ja mittauksiin ja palatessaan tuumaa lapsen vierastaneen kovasti.
Toi mitään vierasta, on niin kehitysvammanen, tuumaa tähän lääkäri.
Ikävä kyllä tämä anekdootti ei yllättänyt. Samasta paikasta eräskin lapsi sai luotettavan diagnoosinsa. Saman paikan takia kadehdin esim. Lastenklinikan vaikutuspiirissä olijoita.
PS. On se nyt piru, jos alan lääkäritkään eivät tajua mitään kehitysvammaisuudesta. Aargh. Menen tappamaan pyykit tai jtn.
Toi mitään vierasta, on niin kehitysvammanen, tuumaa tähän lääkäri.
Ikävä kyllä tämä anekdootti ei yllättänyt. Samasta paikasta eräskin lapsi sai luotettavan diagnoosinsa. Saman paikan takia kadehdin esim. Lastenklinikan vaikutuspiirissä olijoita.
PS. On se nyt piru, jos alan lääkäritkään eivät tajua mitään kehitysvammaisuudesta. Aargh. Menen tappamaan pyykit tai jtn.
tiistaina, maaliskuuta 10, 2009
Lapsellisia yksinkertaistuksia
Homma menee kai nykyään osapuilleen seuraavasti. 1. Ihmiset tekevät niska limassa jotain duunia, joka usein on epätyydyttävää. Tilaisuus tehtä työnsä on harvinainen ylellisyys, kun kaikessa*) pitää vain tinkiä hinta alas, seurauksista viis. 2. Duunista saamillaan rahoilla ihmiset kuluttavat niska limassa, monesti tarpeettomaan roinaan ja laaduttomaan safkaan (kun ei ole aikaa laittaa hyvää ruokaa itse). 3. Koska ihmiset kuluttavat älyttömyyksiin, on älyttömiä duuneja, joita ihmiset voivat tehdä niska limassa ja toisin päin.
Niskaliman pesuun on ihmisen käytettävä erilaisia kosmeettisia tuotteita, jotka rötväävät paitsi ihmisen, myös ympäristön, mutta sillä ei ole väliä, koska kenelläkään ei kuitenkaan ole kivaa ja sitä paitsi talouskasvu porskuttaa eikä muulla oikeastaan ole väliä. Kunhan ette ruoki lamaa.
Minä muuten totuttelen tässä vähemmälle hiustenpesulle, kun kerran päivässä on liikaa. Nyt yritän joka toista päivää ja siitä hissuksiin pidempiin väleihin. Hah. Katsotaan, josko niskalima lähtee pelkällä vedellä, vai kuinka muijan käy. Ja seuraavaksi luen tenttikirjoja, joissa ei yhtä raastavalla tavalla muistu nykymaailman käsittämätön peelous mieleen kuin tässä edellisessä. Ehkä tenttien loputtua voin vain istua norsunluutornissa ja unohtaa pahan maailman? Jaa en vai? No ei sit.
*) Aivan kaikessa, kuten vaikka syöpien diagnosoinnissa tai lasten opettamisessa tai matkapuhelinten väsäyksessä. Kaikessa paitsi ylätason johtamisessa tai suuromistamisessa, karkeasti ottaen.
Niskaliman pesuun on ihmisen käytettävä erilaisia kosmeettisia tuotteita, jotka rötväävät paitsi ihmisen, myös ympäristön, mutta sillä ei ole väliä, koska kenelläkään ei kuitenkaan ole kivaa ja sitä paitsi talouskasvu porskuttaa eikä muulla oikeastaan ole väliä. Kunhan ette ruoki lamaa.
Minä muuten totuttelen tässä vähemmälle hiustenpesulle, kun kerran päivässä on liikaa. Nyt yritän joka toista päivää ja siitä hissuksiin pidempiin väleihin. Hah. Katsotaan, josko niskalima lähtee pelkällä vedellä, vai kuinka muijan käy. Ja seuraavaksi luen tenttikirjoja, joissa ei yhtä raastavalla tavalla muistu nykymaailman käsittämätön peelous mieleen kuin tässä edellisessä. Ehkä tenttien loputtua voin vain istua norsunluutornissa ja unohtaa pahan maailman? Jaa en vai? No ei sit.
*) Aivan kaikessa, kuten vaikka syöpien diagnosoinnissa tai lasten opettamisessa tai matkapuhelinten väsäyksessä. Kaikessa paitsi ylätason johtamisessa tai suuromistamisessa, karkeasti ottaen.
lauantaina, maaliskuuta 07, 2009
Tenttikrapula on sittenkin pieni vaiva
En ole tentti-ihmisiä. Tai sitten en osaa valmistautua. Ensi kierroksella teen muistiinpanot vaikka sisällysluettelon mukaan ja katson, mitä siitä tulee. Tuli kauhea tenttikrapula eilen, kun tuntui, että olen niin tyhmä. Toisaalta ei ole reilua lykätä vain yhtä kysymystä per kirja - kysymystä, joka koskee maailmojasyleilevissä teoksissa pientä osaa. Vali vali. Jos itse pitäisin tenttejä, tekisin varmaan niin, että jakaisin etukäteen kymmenen kysymystä ja kysyisin niistä osan itse tentissä. Kysymykset auttavat jäsentämään opusta ja etsimään sieltä ydinjuttuja.
Osaan lukea kirjoja tutkielmia varten ja muuten vain oikein hyvin, mutta tenttiinluku sukkaa. Voin tempautua mukaan ja innostua, saada ajatuksia, käydä kiihkeää sisäistä dialogia tenttikirjaa lukiessa, mutta se ei auta menestymään tentissä. Tentissä pitäisi muistaa nimiä ja vuosilukuja, 12-osaisia malleja, komeita kaavioita ja muuta vastaavaa. Ei auta yhtään, vaikka kuinka olisi kulkenut laajoja kaaria ja sukeltanut syvälle. Siis tentissä ei auta, muussa elämässä onneksi auttaa.
***
klo 22:50
Jaahas, tämmöinen kirjoitelmanraapale oli jäänyt selaimeen roikkelehtimaan. Tosikoinen on ollut koko päivän ihan kamalan kipeä. Kuumeinen ja särkyinen. Olemme tropanneet pahimpia, mutta vahvempaa lääketta tarvitaan: lapsi on hakeutunut koko ajan olla äidin kainaloon ja syliin. Otimme torkutkin sylityksin, ihan kuin vauva-aikoina. Tyttöparka. Esikoinen on viikonloppuleirillä ja lähetin heti tekstaria, jotta onko poika terve. Oli näyttänyt aamulla kurkkukipukuvaa kansiosta (!) mutta muuten hyvässä lyönnissä on miekkonen. Jopa paha influenssa-sana on ollut täällä ilmassa, mutta katsotaan nyt. Ääntä kuuluu taas tytön huoneesta, joten mentävä on. Nyt myös tajuan, miten harvinaista tauteilu on meidän perheessä nykyään ja olen kiitollinen.
Osaan lukea kirjoja tutkielmia varten ja muuten vain oikein hyvin, mutta tenttiinluku sukkaa. Voin tempautua mukaan ja innostua, saada ajatuksia, käydä kiihkeää sisäistä dialogia tenttikirjaa lukiessa, mutta se ei auta menestymään tentissä. Tentissä pitäisi muistaa nimiä ja vuosilukuja, 12-osaisia malleja, komeita kaavioita ja muuta vastaavaa. Ei auta yhtään, vaikka kuinka olisi kulkenut laajoja kaaria ja sukeltanut syvälle. Siis tentissä ei auta, muussa elämässä onneksi auttaa.
***
klo 22:50
Jaahas, tämmöinen kirjoitelmanraapale oli jäänyt selaimeen roikkelehtimaan. Tosikoinen on ollut koko päivän ihan kamalan kipeä. Kuumeinen ja särkyinen. Olemme tropanneet pahimpia, mutta vahvempaa lääketta tarvitaan: lapsi on hakeutunut koko ajan olla äidin kainaloon ja syliin. Otimme torkutkin sylityksin, ihan kuin vauva-aikoina. Tyttöparka. Esikoinen on viikonloppuleirillä ja lähetin heti tekstaria, jotta onko poika terve. Oli näyttänyt aamulla kurkkukipukuvaa kansiosta (!) mutta muuten hyvässä lyönnissä on miekkonen. Jopa paha influenssa-sana on ollut täällä ilmassa, mutta katsotaan nyt. Ääntä kuuluu taas tytön huoneesta, joten mentävä on. Nyt myös tajuan, miten harvinaista tauteilu on meidän perheessä nykyään ja olen kiitollinen.
torstaina, maaliskuuta 05, 2009
Translaation jälkeen proteiini ei yleensä ole vielä sellaisenaan toimintakelpoinen.
Mitähän tänään kirjoittaisi tenttiin lukemista vältelläkseen? Oppimisen uusi järjestys on alkanut nyppiä, kun siitä siteerataan liikaa Baumania. Ei vais, se on edelleen hyvä kirja ja ikävän oikeassa monissa työjuttujen ja maailmanjärjestyksen väitteissä (jotka on siis väitetty 1998 ja joita olen sittemmin itse elänyt läpi ikävä kyllä), mutta jokin siinä silti nyppii, vaikka en osaa sanoa mikä. Lapsikeskeinen kasvatus -opus sen sijaan on koko ajan hyvä, vaikka välillä väsyttää, kun suuntauksista pitää esittää heti paikalla kritiikkiä jopa suuremmalla sanamäärällä kuin itse suuntauksen selittämiseen on käytetty.
Nämä kirjat keskustelevat keskenään päässäni ja keskustelu valuu koko ajan siihen johtopäätökseen, että tämä maailma on hullu ja haluan ulos, ainakin jos voin ottaa perheen ja kamut kans. Ryytynein sisäinen ääni väittää, että jos jokin ihmistä korkeampi voima säätelee tämän maailman menoa, se on seuraavan sfäärin korkeakoulussa majaileva käytännön piloja harrastava teekkari, jonka vitsiksi vääntämä kokeilu on mennyt vähän pieleen ja pitkäksi.
Observoin Norssilla opetusta viimeisen kerran (näillä näkymin), kun vielä puuttui opeharjoittelusta ne pari hilua. Tällä kertaa seurailin lukion ykkösiä ja se oli mielenkiintoista. Osa heistä oli tuttuja ysejä viime vuonna ja sanottava on, että vuodessa toiset kehittyvät niettä tätiä huimaa! Biologia oli huimaa (proteiinisynteesin pikakertaus ja sairauksia aiheuttavat alkueliöt), ruotsi ja englanti onneksi maanläheisempiä ja äidinkieli tosi kivaa. Nuoriso saa tuta paineet kyllä, esim. äikässä annettiin maailmankirjallisuuden painavimpia näytelmäklassikoita luettavaksi - ja ne pitää olla luettuina tiistaina! Kaikesta on muutenkin koko ajan kasoittain läksyjä, tehtävää, esseetä ja pänttäystä. Oppiipahan joko tasapainottelemaan hermoromahduksen partaalla, putoamaan kyydistä tai loikkimaan sieltä, missä aita on matalin.
Hmm. Kyllä huomaa, että nyt on PMS, kun kaikesta irtoaa maailmanlopun maalailua. Yleensä osaan katsoa muualle ja leikkiä, että asiat ovat kuitenkin jollain tolalla.
Nämä kirjat keskustelevat keskenään päässäni ja keskustelu valuu koko ajan siihen johtopäätökseen, että tämä maailma on hullu ja haluan ulos, ainakin jos voin ottaa perheen ja kamut kans. Ryytynein sisäinen ääni väittää, että jos jokin ihmistä korkeampi voima säätelee tämän maailman menoa, se on seuraavan sfäärin korkeakoulussa majaileva käytännön piloja harrastava teekkari, jonka vitsiksi vääntämä kokeilu on mennyt vähän pieleen ja pitkäksi.
Observoin Norssilla opetusta viimeisen kerran (näillä näkymin), kun vielä puuttui opeharjoittelusta ne pari hilua. Tällä kertaa seurailin lukion ykkösiä ja se oli mielenkiintoista. Osa heistä oli tuttuja ysejä viime vuonna ja sanottava on, että vuodessa toiset kehittyvät niettä tätiä huimaa! Biologia oli huimaa (proteiinisynteesin pikakertaus ja sairauksia aiheuttavat alkueliöt), ruotsi ja englanti onneksi maanläheisempiä ja äidinkieli tosi kivaa. Nuoriso saa tuta paineet kyllä, esim. äikässä annettiin maailmankirjallisuuden painavimpia näytelmäklassikoita luettavaksi - ja ne pitää olla luettuina tiistaina! Kaikesta on muutenkin koko ajan kasoittain läksyjä, tehtävää, esseetä ja pänttäystä. Oppiipahan joko tasapainottelemaan hermoromahduksen partaalla, putoamaan kyydistä tai loikkimaan sieltä, missä aita on matalin.Hmm. Kyllä huomaa, että nyt on PMS, kun kaikesta irtoaa maailmanlopun maalailua. Yleensä osaan katsoa muualle ja leikkiä, että asiat ovat kuitenkin jollain tolalla.
keskiviikkona, maaliskuuta 04, 2009
Käytös haastelee jälleen
Mitä haastava käytös milloinkin tarkoittaa ihmisten puheissa? Ikävä kyllä tämä vaihtelee puhujasta toiseen radikaalisti. Yleensä se kai tarkoittaa väkivaltaa tai muuten vaarallista käytöstä, mutta kun on niitäkin, jolle haastavuus on yhtä kuin ei heti tottele tai sanoo perkele, kun vasara osuu vahingossa sormeen. Oli mikä oli, jos haluaa eroon haastavasta käytöksestä, pitää katsoa, mitä sen takana on. Väkivalta pitää saada heti paikalla jollain fiksulla keinolla loppumaan, mutta pitkällä tähtäyksellä pitää tehdä muutakin kuin sammutella tulipaloja. Seurauksien ohella on pureuduttava syihin.
Autistien kohdalla se yleensä tarkoittaa aistipulmien ja muiden häiritsevien elikkäs raiteilta sysäävien asioiden kartoittamista. Struktuuri voi olla aukollinen tai keskittyä vääriin asioihin, kasaantuva aistikuormitus saattaa purkautua, kun sietokyky tulee täyteen jne. Suunnittelu ja ennakointi auttavat, samoin tilanteiden harjoittelu esimerkiksi sosiaalisten tarinoiden avulla. Samaan aikaan, kun opiskellaan, mitä pitää välttää räjähdysten estämiseksi, täytyy kehittää parempia strategioita haastavasti käyttäytyneelle ihmiselle. Sellaista toimintaa, joka ajaa saman asian, mutta ei tuota vahinkoa. Jep, ei ole helppo tavoite eikä aina onnistu, mutta pakko on yrittää.
Uskon, että kommunikaation ja muun sosiaalisen kanssakäymisen sinnikäs kehittäminen on useimmilla tärkein pykälä. Jos sitten haastava käytös muuttuu haastelevaksi käytökseksi? (Entschuldigung für meine Puujalka.)
Mitä siis tehdä, kun Esikoinen lyö? E. tietää jo, että ei aa u-i-aa (puristaa) ja ei aa yö-ä. Se ei auta. Mitä saa ja mitä ei saa tehdä ihmisille on meillä myös kuvina ja niitä kelataan. Olen tehnyt sarjiksia tunnetuista pulmapaikoista, mutta ehkä niitä voisi päivittää. Minä ja SP emme koskaan ole antaneet itse mallia lyömiselle. Tosin pelkään, että HUUTAMINEN on Esikoiselle sama kuin lyöminen monelle muulle. Äh.
Voisinkohan jotenkin paremmin ohjata lapsia touhuamaan yhdessä. Nyt ei ole oikein natsannut, koska leikit kääntyvät helposti kiusaamiseksi. Tosikoinen kokeilee meihin kaikkiin, miten ärsyttää ihminen hengiltä ja Esikoinen kokeilee perässä omilla tavoillaan. Jee! Tämä on sitä sosiaalisuuden harjoittelua, mikä ei niin mieltä ylennä, mutta lienee pakollista. (Itselleni ainakin oli, muistan valitettavan hyvin.) Mutta, mutta. On syytä kehittää lisää kivoja tapoja olla yhdessä (mikä on ulkona helpompaa kuin sisällä), piirtää sarjiksia siitä, miten toimitaan ja kehittää E:lle strategioita pärjätä silloin, kun keittää... mieluiten jopa ennen kuin keittää.
Jollain tapaa on nyt syytä selvittää Esikoiselle perusteellisesti, että Tosikoinen saa piirtää piirustusvälineillä. Välineet ovat ihan sitä varten olemassa, että niillä piirretään. Ne eivät ole ensisijaisesti siksi olemassa, että niitä säilytetään tietyssä paikassa. Tämä nimittäin tuntuu olevan E:lle nyt se paha sauma. Vehkeet ovat väärässä paikassa ja ne pitää heti toimittaa omille sijoilleen tai muuten hukka perii! Voisi taas yrittää saada poikaa itseään käyttämään niitä. Vaatii varmaan aika paljon työtä se.
Autistien kohdalla se yleensä tarkoittaa aistipulmien ja muiden häiritsevien elikkäs raiteilta sysäävien asioiden kartoittamista. Struktuuri voi olla aukollinen tai keskittyä vääriin asioihin, kasaantuva aistikuormitus saattaa purkautua, kun sietokyky tulee täyteen jne. Suunnittelu ja ennakointi auttavat, samoin tilanteiden harjoittelu esimerkiksi sosiaalisten tarinoiden avulla. Samaan aikaan, kun opiskellaan, mitä pitää välttää räjähdysten estämiseksi, täytyy kehittää parempia strategioita haastavasti käyttäytyneelle ihmiselle. Sellaista toimintaa, joka ajaa saman asian, mutta ei tuota vahinkoa. Jep, ei ole helppo tavoite eikä aina onnistu, mutta pakko on yrittää.
Uskon, että kommunikaation ja muun sosiaalisen kanssakäymisen sinnikäs kehittäminen on useimmilla tärkein pykälä. Jos sitten haastava käytös muuttuu haastelevaksi käytökseksi? (Entschuldigung für meine Puujalka.)
Mitä siis tehdä, kun Esikoinen lyö? E. tietää jo, että ei aa u-i-aa (puristaa) ja ei aa yö-ä. Se ei auta. Mitä saa ja mitä ei saa tehdä ihmisille on meillä myös kuvina ja niitä kelataan. Olen tehnyt sarjiksia tunnetuista pulmapaikoista, mutta ehkä niitä voisi päivittää. Minä ja SP emme koskaan ole antaneet itse mallia lyömiselle. Tosin pelkään, että HUUTAMINEN on Esikoiselle sama kuin lyöminen monelle muulle. Äh.
Voisinkohan jotenkin paremmin ohjata lapsia touhuamaan yhdessä. Nyt ei ole oikein natsannut, koska leikit kääntyvät helposti kiusaamiseksi. Tosikoinen kokeilee meihin kaikkiin, miten ärsyttää ihminen hengiltä ja Esikoinen kokeilee perässä omilla tavoillaan. Jee! Tämä on sitä sosiaalisuuden harjoittelua, mikä ei niin mieltä ylennä, mutta lienee pakollista. (Itselleni ainakin oli, muistan valitettavan hyvin.) Mutta, mutta. On syytä kehittää lisää kivoja tapoja olla yhdessä (mikä on ulkona helpompaa kuin sisällä), piirtää sarjiksia siitä, miten toimitaan ja kehittää E:lle strategioita pärjätä silloin, kun keittää... mieluiten jopa ennen kuin keittää.
Jollain tapaa on nyt syytä selvittää Esikoiselle perusteellisesti, että Tosikoinen saa piirtää piirustusvälineillä. Välineet ovat ihan sitä varten olemassa, että niillä piirretään. Ne eivät ole ensisijaisesti siksi olemassa, että niitä säilytetään tietyssä paikassa. Tämä nimittäin tuntuu olevan E:lle nyt se paha sauma. Vehkeet ovat väärässä paikassa ja ne pitää heti toimittaa omille sijoilleen tai muuten hukka perii! Voisi taas yrittää saada poikaa itseään käyttämään niitä. Vaatii varmaan aika paljon työtä se.
tiistaina, maaliskuuta 03, 2009
Älä huuda, se ei auta mitään!
Tosikoinen kiljuu kurkku suorana Esikoiselle milloin mistäkin ja Esikoisesta on mielenkiintoista huudattaa siskoa. Kuinkas muutenkaan. Kerron viksusti Tosikoiselle, että pitää puhua tavallisella äänellä, huutamisesta ei ole hyötyä. Usein vielä kysyn hänen huudettuaan, mitä hyötyä siitä oli, auttoiko mitään. Eihän se koskaan tilannetta ainakaan parempaan suuntaan vie eikä Esikoinen kovin hyvin ymmärrä huudettua viestiä, kun puhuttukin on vokaalien varassa.
Esikoinen tänään hermostui aivan täysin siitä, kun Tosikoinen piirteli piirustusvälineillään (sic). Hermoiltuaan jonkin aikaa hän lopulta läimäytti siskoaan kahdesti. ÄLÄ LYÖ SISKOA ESIKOINEN LOPETA HETI MIKÄ SUA VAIVAA MENE HUONEESEESI EI HELKKARI huusi eräs huushollimme naispuolinen aikuishenkilö kurkku suorana. Edelleen kurkku on todella kipeä ja olo huono huutamisesta (ellei kyseessä ole flunssa). Hoh hoijaa.
***
Isään oli viitattu yhdessä opuksessa, jota lueskelin äskettäin. Tuli kamala ikävä! Siteerattu pätkä oli julkaistu, kun minä olin 14-vuotias pitkätukkainen teini, joka piilotteli paksun otsatukan takana ja opetteli ensimmäistä kertaa seurustelemaan. Voi itku. Ajatukset lipsahtivat sivuraiteelle ja jouduin hakemaan ne resiinalla takaisin. Olisipa isä vielä täällä. Haluaisin jutella tärkeistä asioista.
Esikoinen tänään hermostui aivan täysin siitä, kun Tosikoinen piirteli piirustusvälineillään (sic). Hermoiltuaan jonkin aikaa hän lopulta läimäytti siskoaan kahdesti. ÄLÄ LYÖ SISKOA ESIKOINEN LOPETA HETI MIKÄ SUA VAIVAA MENE HUONEESEESI EI HELKKARI huusi eräs huushollimme naispuolinen aikuishenkilö kurkku suorana. Edelleen kurkku on todella kipeä ja olo huono huutamisesta (ellei kyseessä ole flunssa). Hoh hoijaa.
***
Isään oli viitattu yhdessä opuksessa, jota lueskelin äskettäin. Tuli kamala ikävä! Siteerattu pätkä oli julkaistu, kun minä olin 14-vuotias pitkätukkainen teini, joka piilotteli paksun otsatukan takana ja opetteli ensimmäistä kertaa seurustelemaan. Voi itku. Ajatukset lipsahtivat sivuraiteelle ja jouduin hakemaan ne resiinalla takaisin. Olisipa isä vielä täällä. Haluaisin jutella tärkeistä asioista.
Tentti ja RefWorks
Jos ei tenttiinlukutekniikkani ole ikänä ollut järin loistelias, epäilen sen entisestään heikentyneen! Buu. Perjantaina pitää olla 400 sivua pollassa järjestyksessä aiheista lapsikeskeinen kasvatus ja koulu, maailma, maailmankaikkeus sekä sen sellainen (tjsp, aika maailmojasyleilevä opus on). Hyviä kirjoja tuntuvat olevan kumpainenkin, en sillä nutise. Vika on todennäköisesti lukijassa ja ehkä vähän tenttisysteemissä. Tai aika paljonkin. Epäilen, etten ole ainoa, joka tentin jälkeen kokee oudon pään tyhjentymisen kaikesta tentatusta tietoudesta. Se ei ehkä ole tarkoitus? Vai?
Olen hieman rakkaudessa RefWorksiin, joka hoivaa kaikkia lähteitäni pikku sylissään ja pukkaa niistä aina tarvittaessa lähdeluetteloja joka lähtöön. Olisin ehkä Write'N'Citeenkin lätkässä, jos olisin ehtinyt kokeilla sitä kunnolla. Se hoitelee viitteet lennossa ja käsittääkseni pitää huolen, että lähdeluettelo vastaa tekstissä olevia viitteitä. Ja RefGrab-It kiskaisee lähdetiedot verkkosivusta yhdellä napsautuksella RefWorksiin. Samoin Nelli-tietokanta tarjoaa napin, josta voi haluamansa lähteen tiedot sujauttaa tietokantaan. Ihanaa! Ja RefWorksin tietokannasta voi taas ihminen teettää koneella millaisia lähdeluetteloita kulloinkin vaan hutsittaa. En kai toista itseäni? Simppelit asiat ilahduttavat blondia.
Lähteiden ja viitteiden muotoilu ja vahtaus on juuri semmoista hommaa, joka sopii koneelle oikein loistavasti. Minä jaksa ainakaan muistaa yhdeksää erilaista viittaustyyliä ja kymmentä lähdeluettelon tapaa. (Näissähän ei voi olla yhtenäistä standardia edes yhden tieteenalan sisällä.)
Miksi keuhkoan näistä? No kun a) ite en älynnyt käyttää näitä gradua tehdessäni, vaikka ne olisivat jo silloin olleet lipaston tarjoamina ilmatteeksi käytössä ja b) työkaverini tuumasi, että tuskinpa moni niitä käyttää laisin. Hän itsekin oli paiseissa muotoillessaan jälleen kerrään lähdeluetteloa eri malliin jonkin julkaisun vaatimusten takia. (Ja miksihän julkaisuilla ei ole ammattitaitoisia taittajia hoitamassa asioita, kun tutkijoiden pitää tehdä kaikki itse?) Ymmärrän kyllä, jos jollakulla on ihan himppusen verran tietotekniikkaväsymystä, mutta nämä vehkeet kyllä tekevät viittaamisesta paljon kevyempää ainakin minun mielestäni.
Olen hieman rakkaudessa RefWorksiin, joka hoivaa kaikkia lähteitäni pikku sylissään ja pukkaa niistä aina tarvittaessa lähdeluetteloja joka lähtöön. Olisin ehkä Write'N'Citeenkin lätkässä, jos olisin ehtinyt kokeilla sitä kunnolla. Se hoitelee viitteet lennossa ja käsittääkseni pitää huolen, että lähdeluettelo vastaa tekstissä olevia viitteitä. Ja RefGrab-It kiskaisee lähdetiedot verkkosivusta yhdellä napsautuksella RefWorksiin. Samoin Nelli-tietokanta tarjoaa napin, josta voi haluamansa lähteen tiedot sujauttaa tietokantaan. Ihanaa! Ja RefWorksin tietokannasta voi taas ihminen teettää koneella millaisia lähdeluetteloita kulloinkin vaan hutsittaa. En kai toista itseäni? Simppelit asiat ilahduttavat blondia.
Lähteiden ja viitteiden muotoilu ja vahtaus on juuri semmoista hommaa, joka sopii koneelle oikein loistavasti. Minä jaksa ainakaan muistaa yhdeksää erilaista viittaustyyliä ja kymmentä lähdeluettelon tapaa. (Näissähän ei voi olla yhtenäistä standardia edes yhden tieteenalan sisällä.)
Miksi keuhkoan näistä? No kun a) ite en älynnyt käyttää näitä gradua tehdessäni, vaikka ne olisivat jo silloin olleet lipaston tarjoamina ilmatteeksi käytössä ja b) työkaverini tuumasi, että tuskinpa moni niitä käyttää laisin. Hän itsekin oli paiseissa muotoillessaan jälleen kerrään lähdeluetteloa eri malliin jonkin julkaisun vaatimusten takia. (Ja miksihän julkaisuilla ei ole ammattitaitoisia taittajia hoitamassa asioita, kun tutkijoiden pitää tehdä kaikki itse?) Ymmärrän kyllä, jos jollakulla on ihan himppusen verran tietotekniikkaväsymystä, mutta nämä vehkeet kyllä tekevät viittaamisesta paljon kevyempää ainakin minun mielestäni.
maanantaina, maaliskuuta 02, 2009
Kevättoiveita
Eilisistä hiihtoloman loppuhuipennusriehunnoista (luistelua ja uintia) huolimatta ei ollut uni tulla illalla. Mitä nyt taas? Otin kalenterin ja kirjoitin sinne hellyttävän listan kevään toiveista. Jaan sen kanssanne:
Tällä kertaa salilla tein kyykkyä ja penkkipunnerrusta. Teen niitä kovin säälittävillä ruikkupainoilla, mutta edetään rauhassa eikä rikota niitä paikkoja. Pungerrukseen pitää ottaa kyllä isompi paino jo ensi kerralla, kun tämä ei tuntunut oikein missään. Ei pelkällä kepillä (8 kg) saa oikeaa tekniikkaa kehitetyksi, luulen ma. Huomenna jännitän, onnistuuko nukkumispuolesta ainakin tuo seitsemältä herääminen, koska kasilta olisi tarjolla houkuttava kehonhuoltotunti, jossa saa kaiketi asetella itteänsä pilateaanisesti ja balletoonisesti.
Armourin varassa tuntuu, että toivelista voi lähestulkoon jopa toteutua, ainakin enimmäkseen. Lisäksi auttaa, kun työ on enimmäkseen kelloon ja paikkaan sitomatonta. Tosin täytyy pitää huolta, että ne tarvittavat tunnit tulevat kasaan. Siihen auttaa, kun istuu työhuoneella noin 8-16. Liikuntaan menevät tunnit tulevat takaisin muutamaan kertaan, kun iltaisin lukee tai hakee tietoja tai istuu jossain seminaarissa tai kerää aineistoa. Pitää siis myös pitää huolta, ettei tule liikaa työtunteja perheen tai oman hyvinvoinnin kustannuksella.
Tavoite on olla jälleen voimakas ja säitä pelkäämätön, kuten aika monessa elämänvaiheessa olen ollutkin. Jatkuvan epämääräisen väsymyksen ja unipulmien tilalle on tilauksessa selvää virkeyttä, jolla tehdä monenmoisia juketteja ja selvää väsymystä, joka tainnuttaa hyvään uneen. Ei kai ole liikaa vaadittu itteltä? Eikun enhän minä vaadikaan, vaan toivon! Enkä pety, jos en ole niin täydellinen. Sen jälkeen kun putoaa kärryiltä, pitää kiivetä uudelleen kyytiin eikä jäädä tienposkeen voivottelemaan (kovin pitkäksi aikaa).
- Opettelen nukkumaan 23 - 7.
- Voimaharjoittelen 3 kertaa viikossa
- Fillaroin joka säällä!
- Safkassa jyllittävät kasvikset ja marjat, hyvät hiilarit, hyvät prodet, pähkinät, siemenet ja rasvat. (Ruisleipää tai kaurapuuroa ei tarvitse mainita erikseen.)
- Otan punkkua vain kohtuudella. (Vaikein pykälä nukkumisen jälkeen.)
Tällä kertaa salilla tein kyykkyä ja penkkipunnerrusta. Teen niitä kovin säälittävillä ruikkupainoilla, mutta edetään rauhassa eikä rikota niitä paikkoja. Pungerrukseen pitää ottaa kyllä isompi paino jo ensi kerralla, kun tämä ei tuntunut oikein missään. Ei pelkällä kepillä (8 kg) saa oikeaa tekniikkaa kehitetyksi, luulen ma. Huomenna jännitän, onnistuuko nukkumispuolesta ainakin tuo seitsemältä herääminen, koska kasilta olisi tarjolla houkuttava kehonhuoltotunti, jossa saa kaiketi asetella itteänsä pilateaanisesti ja balletoonisesti.
Armourin varassa tuntuu, että toivelista voi lähestulkoon jopa toteutua, ainakin enimmäkseen. Lisäksi auttaa, kun työ on enimmäkseen kelloon ja paikkaan sitomatonta. Tosin täytyy pitää huolta, että ne tarvittavat tunnit tulevat kasaan. Siihen auttaa, kun istuu työhuoneella noin 8-16. Liikuntaan menevät tunnit tulevat takaisin muutamaan kertaan, kun iltaisin lukee tai hakee tietoja tai istuu jossain seminaarissa tai kerää aineistoa. Pitää siis myös pitää huolta, ettei tule liikaa työtunteja perheen tai oman hyvinvoinnin kustannuksella.
Tavoite on olla jälleen voimakas ja säitä pelkäämätön, kuten aika monessa elämänvaiheessa olen ollutkin. Jatkuvan epämääräisen väsymyksen ja unipulmien tilalle on tilauksessa selvää virkeyttä, jolla tehdä monenmoisia juketteja ja selvää väsymystä, joka tainnuttaa hyvään uneen. Ei kai ole liikaa vaadittu itteltä? Eikun enhän minä vaadikaan, vaan toivon! Enkä pety, jos en ole niin täydellinen. Sen jälkeen kun putoaa kärryiltä, pitää kiivetä uudelleen kyytiin eikä jäädä tienposkeen voivottelemaan (kovin pitkäksi aikaa).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
