Työelämässä

Olen iloinen palattuani taas töihin! Mutta mitä? Jouduin hyökkäyksen kohteeksi yllättävästä suunnasta, menneisyydestä.

Kesken työpäivän mieleen heijastui 26 vuotta vanhoja ensimmäisen työpaikkani tapahtumia tuoreina, naturalistisina lyhytelokuvina. Sattuipa nimittäin pienessä leipomossa iltatöissä toisinaan, että toimari itte kävi kylmiössä 16-vuotiaaseen kesätyttöön käsiksi, jos sattui hollille. Toimari oli iso ja jotenkin hölmö, taikinamainen mies. Hän hengitti raskaasti ja tuntui jyräävän massallaan minut ahtaassa tilassa ja tukki pakotieni. Toimarin velikin ehdotteli niljakkaita ja saattoi rykäistä pukkariin kesken vaatteidenvaihdon, mutta ei sentään koskenut. Hänen kömpelöistä iskurepliikeista revin hupia pitkään, toimaria en halunnut edes ajatella.

Olin pimeästi töissä ja asuin kesää yksin Helsingissä. Minulla ei ollut aavistusta, kenen puoleen olisin kääntynyt. Ajattelin, että olen jo iso ihminen ja osaan pitää puoleni. En halunnut tehdä asiasta numeroa, kaikkinainen sekaantuminen ja metelöinti olisi ollut niin kiusallista. Feidasin vastenmieliset, ahdistavat, kurkkua kuristavan tukahduttavat kähmimiset mielen taka-alalle enkä koskaan puhunut niistä mitään kenellekään. Leikin, ettei tilanteilla ollut merkitystä. Ja halusin saada palkkani pulmitta. Eihän se koko kesäduuni nyt niin kauan kestäisi...

Ensi kertaa 26 vuoteen tänään tuli näiden kokemusten takia itku kesken päivän kuin ukkossade. Millähän nyt saisi möyrivät sisukset asettumaan? Beckin katselu ei suinkaan auttanut asiaa. Siinä 15-vuotiaat tyttöä olivat joutuneet sekalaisen seksuaalisen väärinkäytön uhreiksi. Perkele.

Jospa annan vihan (tekijää/tekoja kohtaan) ja surun tulla ja pyyhkäistä edes osan pakkautuneesta ja kuivaksi, kovaksi kitistyneestä ahdistuksesta pois.

Viimeisen saikkupäivän sekalaiset

Särkänniemestä kuuluu kivoja uutisia myös niille särkkäilijöille, jotka tarvitsevat avustajaa. Ainakin Riikkis on saanut esimerkillistä palvelua!

***
Törmäsin amerikkalaiseen sivustoon, GoodGuideen, jossa tarkastellaan tuotteiden ekologisia ja terveydellisiä vaikutuksia kriittisesti. En ole vielä ottanut selville, kuka sitä rahoittaa tai millaista asiantuntemusta sivustolla on käytössään, mutta ajatuksena aivan huippu. Joku muu selvittää asioita ja välittää informaatiota eikä jokaisen yksilön tarvitse joka tuotteen kohdalla tihrustaa liian pientä, käsittämätöntä sanastoa sisältävää tekstiä ja miettiä, mitä seloste kulloinkin implikoi.

***
Hölökohtaiset terveysuutiset kaikille kiinnostuneille kiville. En pysty vielä istumaan kahdeksaa tuntia, mutta en jaksa enää yhtään sairauslomaa! Siispä töihin. Onneksi voin tarvittaessa vaeltaa kirjastoon, josta etsivä voi löytää korkean seisoskelupöydän tai kotiin liian tutuksi käyneelle sohvalla lojuntaan. Oleellista on se, että antibioottikuurin loputtua en tällä kertaa ole sortunut kuumeiluun ja yleiseen heikotukseen. Varovainen, mutta selkeä hurlaa!

Suloinen kaipuu

Eräiden 11-vuotias autismi- ja kehitysvammadiagnoosilla paiskattu lapsi täpinöitsi muutaman päivän lähestyvästä leiristä ja mitäpä tapahtui sinä päivänä, kun leirille lähdön oli määrä tapahtua? No, se lapsi halasi pikkusiskoaan, nautti aamupalaa, touhusi tavan juttuja ja viestitti äidilleen, että lehtikomposti on rikki ja pakkasi kassinsa. Lapsi pakkasi sinne viidet kalsarit, viidet sukat, viisi t-paitaa, hammasharjan ja -tahnan (ym. samaa rataa) sekä kommunikaatiokansion.

Sitten sen äiti tuli ja sanoi, että vau! Siis vau! Harmi, että joudutaan purkamaan ja pakkaamaan uudelleen, mutta leiriä varten kaikki pitää kirjata. Ja se äiti pyysi lasta toimittamaan vähän kaikkea vielä kuudennenkin kappaleen, kun leirillä kuitenkin sattuu ja tapahtuu.

Iltapäivällä hyväntuulinen lapsi rynnisti oikeassa ajassa autoon ja odotti kärsivällisesti, että loppu perhe tulee ja vie hänet leirille. Leirille tultuaan hän toimi niin asiallisesti ja rauhallisesti, että oksat pois! Hän kävi läpi leirillä olevat loppupäivän kuvat, tsekkasi kaikki paikat, asetti tavarat huoneeseensa ja halasi sitten tippasilmäistä äitiään ja sanoi ei-ei.

Nyt eräitten kodissa tuntuu kamalan tyhjältä ja ikävä kaihertaa. Viime vuoden aikana on ollut uudenlaista läheisyyttä ja jakamista lapsen kanssa. Muinainen symbioosi ei enää edes kummittele, nyt ollaan erillisiä, mutta läheisiä. Enää ei tarvitse olla telepaattista yhteyttä, kun sanoja ja kuviakin voidaan käyttää molemmin puolin.

Kaipuu on suloista, kun tietää, että toinen tulee pian takaisin ja poissa ollessaan pitää 11-vuotiaan hauskaa kesäleiritouhuissa.

Blogien lempijä

Olen lempinyt monia blogeja ja listallani on edelleen hurja määrä luettavaa. Moni rakas blogi on lopettanut. Jotkut blogikontaktit ovat sentään siirtyneet Facebookiin, joka on kiva ja nopea, viihdyttävä ym., mutta ei paikkaa blogien jättämää aukkoa. Blogeissa on avoimuutta, näitä pääsee lukemaan koko maailma. Blogeissa on mahdollisuus monenlaiseen, syvälliseen ja rehelliseenkin vuorovaikutukseen myös meille, jotka olemme paljolti sidottuja arjen kuvioihin.

Sain Haaveilijalta oheisen suloisen vaaleanpunaisen tunnustuksen ja yritän keksiä, kenelle sitä jatkaisin edelleen, kun armastan niin monia.

I read the news today, oh boy

Hyvinvointiin kuuluu pidättäytyminen päivälehtien lukemisesta, sanottiin selailemillani joogasivuilla. Perusteeksi kerrottiin, että uutiset ovat oikeastaan järjestään huonoja ja niiden lukeminen altistaa pessimismille, kyynisyydelle, toivottomuudelle jne. Ensireaktioni tähän oli *strutsi, joka piilottaa päänsä hiekkaan* ja *lapsi läiskyttää käsiä korville huutaen LAALAALAA* ja *väkinäinen nami nami ruusunpunaiset pyöreät rillit silmillä*. Mielikuvien värikkyydestä voi päätellä, että ajatuksessa on paljon ytyä.

Strutsi kuulemma todellisuudessa EI piilota päätään hiekkaan, kun se yrittää suojautua vaaralta. Se potkii helkkarin kovaa ja juoksee nopeammin kuin muut linnut. Mutta lukisikohan se lehtiä, jos niissä käsiteltäisiin enimmäkseen erilaisia stutsimaailman kurjuuksia? Katselisiko telkkarista kaikenlaisia rakenteellisia ja henkilökohtaisia julmuuksia, joita strutsit järjestävät toisilleen? Vai työntäisikö se mieluummin päänsä hiekkaan kaivellakseen sieltä sapuskaa.

Pieniä taukoja lukuunottamatta olen koko ikäni ollut jonkinasteinen lehdenlukunarkkis. Ehkä juuri siksi sopii tosissaan miettiä, onko tervettä syöstä itsensä synkeyteen huonoja uutisia lukemalla joka himputin päivä. Auttaako ongelmien ratkaisussa se, että minä tiedän niistä ja murehdin? Hmmm. Tieto voi tuottaa toimintaa ja parannuksia. Jos epäkohdista vaietaan, niille ei välttämättä tehdä mitään, mikäli ne eivät ole vallanpitäjien intresseissä eikä painostusta synny ilman tietoa ja tunnetta. Mutta juuri minun ei tarvitse tietää kaikesta ja murehtia mahaa kipeäksi, eihän? Kun omassakin elämänpiirissä on paljon tunnetta, ajatusta ja toimintaa vaativaa.

En lopeta sanomalehdenlukua, TV-uutisten kyttäämistä tai rikossarjojen mulkoilua, mutta laitan mieleni seinälle muistilapun. Huomio aivot! Täytetäänkö teidät loputtomilla huonoilla uutisilla, vai jääkö tilaa myös hyville? Hyvät uutiset ovat vähintään yhtä todellisia ja tärkeitä kuin huonot.

Pärstäkertoimen paluu

Täyttelin tiskikonetta pesukuntoon ja manailin, miten SP on laittanut puisia lastoja tiskikoneeseen! Mutristelin naamaa ja puhisin paheksuvasti (itsekseni). Sitten yhtäkkiä kasvot syttyivät iloiseen loisteeseen ja henkäisin onnesta. Mitä tapahtui? Sama syy, päinvastainen reaktio. Tajusin, että Esikoinen oli itsenäisesti täytellyt tiskikonetta ja enimmäkseen täysin asianmukaisesti. Hän on intoutunut nyt tiskikonehommiin yhä itsenäisemmin eivätkä likaiset astiat enää päädy kaappiin tai koneeseen puhtaiden sekaan, vaikka emme ole juuri kädestä pitäen ohjanneet.

Puukapistusten kannalta on ihan sama, onko ne lykännyt koneeseen Esikoinen tietämättömyyttään vai SP huolimattomuuttaan. Esikoisen tapauksessa olisimme kuitenkin makselleet oppirahoja mieluummin ja tottuneemmin. Rähjääminen kummassakaan tapauksessa ei olisi auttanut mitään, tuottanut vain turhaa pahaa mieltä vahingon päälle.

Tässä kohtaa oli tarkoitukseni naputella jotain terävää ja yleistä siitä, miten tärkeää voi olla suhtautua asioihin sen mukaan, kuka on tehnyt ja miksi. Joskus taas tulkintojen teko henkilön tai hänen (oletettujen) motiiviensa perusteella voi tehdä suunnatonta vääryyttä. Mutta olen liian iloinen Esikoisen edistymisestä! Lapseni oppii koko ajan enemmän asioita ja etenkin hän oppii oppimaan. Hän treenaa jopa sitä kaikkein vaikeinta - puhumista - jatkuvasti ja johdonmukaisesti!

On ihmeellistä, kun meidän ei tarvitse joka asiassa tehdä aloitteita aloitteiden perään - joista hän nappaa ehkä yhteen silloin ja toiseen tällöin. Eikä tarvitse raahata toistojen ja viritysten kautta. Joka asiassa. Muistutus itselle: tämä ei ole saavutettu etu, vaan pitää olla valmis kuin partiolainen auttamaan aina tarvittaessa (eikä esim. pidä jäädä kiukuttelemaan siksi, että asiat eivät menekään näin mukavasti, vaikka ne just äsken menivät).

***
Lopuksi lääkekatsaus. Lopetimme eilen taas Esikoisen melatoniinitauon ja ihana rauha oli illalla talossa. Melkein korvissa suhisi enkä olisi malttanut mennä nukkumaan. Huomenna loppuu minun kolmas antabus-antibioottikuurini (ja lauantaina saan viiniä, jee). Huolestuttaa. Parhaat olot on sairauslomalla ollut jokaisen ab-kuurin keskivaiheesta loppuun ja päivän sen jälkeen. Sitten alkaa yleisväsymys ja läyhä. Oletan, että keho silloin joutuu tappelemaan äreänä tulehduksia vastaan eikä jaksa oikein harrastaa lihaskuntoa, venyttelyä tai edes käyskentelyä - saati pollan hyvinvointia. Arvostakaa ja armastakaa terveyttänne, toverit!

Haluta aina saa

Haluaminen on tärkeää. Se antaa elämälle suuntaa ja muotoa, sisältöä ja rakennetta. Missä sinä olisit ilman haluamista? Minä haluan liikaakin, joten en ole oikein missään, mutta ainakin matka on ollut kiinnostava.

Esikoinen ilmaisi pitkään vain tarpeita. Pakottavia, koko maailmaa kannattavia tai kaatavia tarpeita. Erilaiset voimakkaat kiinnostuksetkin, kuten halu heilutella ovia tai suihkuttaa vettä, olivat pakottavia tarpeita, eivät haluamisia. Perheen koko elämä piti järjestää näiden tarpeiden mukaan. Osaa tarpeiden tyydyttämisistä pitää ohjata toisenlaiseen suuntaan ja jopa yrittää tukahduttaa (huono, hyvin huono juttu), koska ne voivat olla haitallisia tai liian rajoittavia. Oleellista on hyväksyä se, että kyseessä ovat tarpeet, eivät oikut, preferenssit, hutsitukset tms. Ilmeisesti vasta oleellisten tarpeiden ollessa hoidossa meidän residentti autistimme voi alkaa haluta asioita.

Tosikoinen puolestaan haluaa aamusta iltaan sitä sun tätä ja muutamaa muutakin asiaa. Suurin osa haluamisista on kevyitä, osa painavampia ja muutama sellaisia, että niiden eteen lapsi on myös valmis pinnistelemään. Lapsen haluamiset tarjoavat paljon helpotuksia äidille. Tosikoista on helppo ilahduttaa ja motivoida, koska hän ilmaisee halujaan. Haluamisista voi jutella ja sillä tavalla avartaa (molempien) maailmaa. Miksi jotain saa tuosta vain, jotain viipeellä ja jotain taas ei laisinkaan? Maailma jäsentyy, sen värit ovat kirkkaammat, kiinnostus kaikenlaiseen syttyy, kun haluaa.

Esikoinen on menossa kesäleirille ja siitä ollaan juteltu aika paljon. Perjantaina poika alkoi kysellä kommunikaatiokuvillaan, voiko leirillä onkia. Hän osaa sanoakin "nkii". (E. on treenannut sanomaan "Pappa nkii" Muumi-astian avulla. Äng-äänne! Oma-aloitteista puheharjoitusta!) Esikoiseni haluaa onkia kesäleirillä. No, lähetinpä sähköpostia leirityypeille ja sain kuulla, että onget on jo viritetty valmiusasemiin kesäleiriläisiä varten. Esikoiseni myös saa haluamansa! En tiedä, kuinka helppoa on ymmärtää sitä syvää iloa, joka näistä haluamisista tulee, jos on kokemusta vain näistä Tosikoisen kaltaisista haluamiskroisoksista. Mutta syvän ilon toivottavasti ymmärtää jokainen lukija omasta kokemuksestaan ja tietää, mitä se tarkoittaa.

Otsikko oli aikoinaan äitini suosikkisanontoja. Se tarkoittaa, että halua vaan niin paljon kuin jaksat, mutta saaminen on sitten asia eriksen. Teoriassa ihan hyvä viesti siis, joskin olisi ehkä voinut sitä sarkasmihanaa säätää äänensävyssä pienemmälle...

Miksi teitte sen?

Ei oikein huvita tulla puolustuskyvyttömäksi. Tampereen Koukkuniemi on taas otsikoissa (hygieniasta 5 eikä juttelusta sitäkään) ja se on vain yksi esimerkki siitä, miten toiminnan esteistä kärsivien ihmisten järkevän elämän mahdollistamisesta tingitään taantuman varjolla. Voisi kysyä, miksi päättäjät tekevät niin. Koska he voivat? Kun ihmisen toimintakyky on alentunut kylliksi, hänelle voi tehdä mitä vain, koska hän ei pysty puolustautumaan. Kaikilla toimintakyvyn rajoitteista kärsivillä ihmisillä ei ole ääntä tai tarpeeksi puolestapuhujia.

Tamperelaisen uuden Acuta-ensiapupolin (jolla on ihq nimi) hitaudesta on puhuttu kovaan ääneen. Siellä käy oikeita kunnon kansalaisia, joten ääntelijöitä on paljon (mikä on tietysti hyvä asia). On ilmiselvää, että ongelmat johtuvat täkäläiselle tyylille tyypillisestä alimitoituksesta. On liian vähän väkeä. Henkilökunnan määrä on mitoitettu matalimman kuormituksen mukaan, ettei tyypeille vain vahingossakaan jäisi muutamaa sekuntia palkallista luppoaikaa rauhallisempina jaksoina.

Yksi asenneasiakin tökkäisi AL-jutussa tänään (A05). Tiuhaan Acutassa käynyt asiakas sanoi, että kiireessä on välillä sanottu ilkeästi. Minusta tällainen ilkeys ei ole hyväksyttävää, vaikka olisi kuinka kiire. Henkilökunnan kiire ei ole apua tarvitsevien ihmisten vika eikä mikään alimitoitus oikeuta olemaan ilkeä heille. Hädänalaisessa tilassa olevien ihmisten tölviminen on syvältä ja poikittain, omat veetutukset pitää purkaa jollain muulla tavalla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ilkeys, mitätöinti ja yleisesti paskamainen suhtautuminen silloin, kun ihminen on heikoimmillaan apua tarvitsevana, kivuliaana potilaana, jää ikuisesti mieleen. Itselläni se synnyttää kestävää inhoa ja halveksuntaa tökeröinyttä ihmistä kohtaan, mutta monelle se myös aiheuttaa alemmuuden ja nöyryytyksen tunteita, eli viha suuntautuu itseen. Miksi nämä ihmiset toimivat halpamaisesti? Koska he voivat?

***
No, pitää siis pysyä terveenä ja tolpillaan, kunnes kaatuu saappaat jalassa. Ja mitenkähän tämä onnistuu? Teoriassa itse voi vaikuttaa paljon hyvinvointiin, mutta käytännössä myös taudit, geenit, onnettomuudet, ympäristöstä imetyt myrkyt ym. vaikuttavat. SP:n kans mietimme eilen omaishoidon vapaalla (kävimme syömässä ja oli vaikeaa istua tarpeeksi kauan, äähhhhh, eikä viinin tilalle ole oikein maittavia ruokajuomia - kolmas antabus-antibioottikuuri nääs menossa), mitkä tavoitteet olisivat järkeviä.

Höm höm. Ravinnossa vältellään tarpeetonta kamaa, kuten valkoista sokeria ja valkoista jauhoa sekä transrasvoja ja popsitaan paljon kasvikunnan värikkäitä vehkeitä. Käytetään alkoholia vain kohtuullisesti ja tupakkaa nolla. Nautitaan reippaasti liikuntaa ja unta. Vältetään vääränlaista stressiä. Hommataan mielihyvää läheisten kanssa olemisesta ja ihmisten tapaamisesta. Ei olla absolutisteja edes näissä tavoitteissa, jos siitä alkaa pipo puristaa. Siis sisäinen, kestävä hyvinvointi on tavoitteena. Jos se hidastaa muiden armoille joutumista ja pidentää sitä aikaa, kun voi tapella hyvisten puolella, aina parempi. Ehkä me voimme?

***
Yksi vaikuttamiskanava Tampereella on nyt auki 17.6. asti. Valma pyytää kansalaisia kommentoimaan Arvokas Arki -lastensuojelusuunnitelmaa. Minun näkökulmastani autismikirjon (enemmän ja vähemmän aktiivisena) aktivistina räikeintä on se, että Tampereellakin kovien lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi on joutunut neurologisesti erityispiirteisten lasten perheitä ilman todellista syytä, kuten holtittomuutta, väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä tai vastaavaa. Näillä nepsyperheillä on ollut suuria vaikeuksia suuritarpeisten lastensa hoidossa, mutta niistä olisi selvitty kotiin annetulla täsmäavulla.

Neurologisesti erityispiirteisen lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle on sekä inhimillisesti että euroissa järjettömän kallista verrattuna kotiin annettuun apuun. Toverini lapsi huostaanotettiin vuodeksi laitokseen ja nyt, monta vuotta myöhemmin, lapsi alkaa olla toipunut tapauksesta. Laitosjakson hinnalla perheen tarvitsemaa puolipäiväistä apua olisi voitu palkata ainakin kuudelle perheelle. Rautalangasta: Lapselle haitallisen laitosjakson asemesta olisi murto-osahinnalla saatu kotiin tarvittava apu!

Tämähän on täysin järjetöntä toimintaa enkä osaa keksiä muuta syytä tällaiselle kuin sen, että moni lastensuojeluvaltaa käyttelevä yhä kuvittelee, että neuropsykiatriset oireyhtymät johtuvat vanhempien huonoudesta. Kuvitelmaa saattaa tukea sekin, kun moni nepsylapsen vanhempi on myös vähän nepsypiirteinen, eli outo ja epäilyttävä... Ilmeisesti kehitysvammadiagnoosi voi suojella perheitä, sillä ammattilaisten suhtautuminen meihin ei ole ollut (satunnaisia päiväkodin tahoja lukuunottamatta) syyllistävää.

Osa sos-terveysalan ihmisistä haluaa tulkita vanhempien toimintaa ikävimmällä mahdollisella tavalla absurdiuteen asti. Jos esim. lapsi voi aina huonosti tavattuaan työntekijöitä eikä halua nähdä heitä enää koskaan, umpi-ammattilaisen mielestä syy on tietysti vanhempien agitoinnin ja mustamaalauksen. Umppiksen omassa toiminnassa ei voi olla vikaa! Esmes me kaikki rakastamme sitä, kun vieraat, kolkot ihmiset punkeavat kotiin reviirillemme ja alkavat porukalla haukkua, eli eritellä inhorealistisesti kaikkia mahdollisia ongelmiamme ja vajavaisuuksiamme kovaan ääneen. Etenkin tunnemme syvän luottamuksen heräävän näitä haukkujia kohtaan, jos satumme olemaan herkkiä, älykkäitä autismikirjon lapsia tai nuoria, ja itsetuntomme on muutenkin jo NT-yhteiskunnan paineissa murjoontunut. Toki haluamme intopiukkana tavata näitä tyyppejä yhä uudestaan yhtä paljon kuin nauttia myrkkyä aamupalaksi.

Mieleeni on myös kaivertunut erään palveluohjaajan kertoma sosiaalityöntekijän vastaus kysymykseen, eikö autistisen lapsen perheelle voisi järjestää kotiapua, että perhe jotenkin jaksaisi sinnitellä. Minähän en laiskoille äideille mitään siivousapua järjestä, sanoi sossuvaltaa käyttelevä taho. Liian monelle huostaanotto näyttäytyy järkevämpänä ratkaisuna kuin kotiavun tarjoaminen joiksikin tunneiksi viikossa. Eräässäkin kunnassa lapsi pysyi huostaanotettuna, koska kunta mieluummin maksoi laitospaikasta kuin siitä, että työntekijä olisi perheen apuna pari tuntia per arkiaamu. Hintaero yli 10-kertainen. Ehkä joku päätteli, että perheessä on oltava vikaa, kun lapsi on yleensä otettu huostaan. Ja näin se homma jatkuu.

Koska olen eräänlainen autismikirjon puhelinvastaaja alueella, olen kuullut hirvittäviä kokemuksia lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi joutuneilta perheiltä. En voi niitä tässä julkaista, mutta tiedän paljon kamalampia juttuja kuin nyt kerron. Jotkut alan ihmiset käyttävät totaalista tuomiovaltaansa (ilman oikeusistuntoa tai puolustuksen puheenvuoroa) näihin perheisiin räikeällä tavalla. Jälleen mieleen nousee kysymys, miksi he tekevät niin. Koska he voivat. Tietämättömyys ja tietämättämyys omasta tietämättömyydestä yhdistettynä valtaan voi tuottaa todella pelottavia seurauksia. Lastensuojelun nimissä tehdyt vääryydet eivät ota korjaantuakseen. Vaikka päätökseen jollain ihmeen kaupalla saataisiin korjaus, neurologisesti hauras lapsi on jo ehtinyt mennä rikki.

Pakollinen varauma: huostaanotoillakin on myös paikkansa ja aikansa ja niillä jopa voidaan suojella lapsia. Etenkin kun perheessä on perustavanlaatuisia ongelmia, kuten väkivalta, seksuaalinen väärinkäyttö tai lasten laiminlyöminen. Lastensuojelutyössä kuitenkin on pakko satsata nykyistä enemmän kotiin annettuun apuun, auttaa perustaltaan terveitä perheitä pulassa. Asiantuntemattomat työntekijät pitää saada tajuamaan oma asiantuntemattomuutensa. Ei kukaan voi tietää kaikkea kaikesta! Apua on kyllä tarjolla tietämättämyyteen, jopa ilmaiseksi, kysykää vaikka alueen yhdistyksistä!

Blokkia päin

Olen kirjoittanut autismin kirjon perheissä tehdyistä (liian kalliista - sekä inhimillisesti että eurollisesti) huostaanotoista ja perusopetuslain odotettavissa olevista muutoksista (joista ei tiedetä tarpeeksi, tietenkään, kun meillä on Vanhasen malli), mutta en pysty julkaisemaan, kun liikaa pusertaa syräntä. Nyt yritän kerätä voimia, jos venyisin erääseen seminaariin pariksi tunniksi. Tuleekohan siitä lisää ahdistusta?

Elämä ei nyt juuri ole oikein raiteillaan, mutta jos vähän suhaan resiinalla, ehkä se oikea raide alkaa taas hahmottua?