Mukavaa olla töissä. On oma huone ja selkeää tekemistä, kuten litterointia - joka on työlästyttävää, mutta ainakin etenee näkyvästi johonkin. Lasten kanssa lomailu on kivaa mutta ei mitään lepäilyä, sillä jatkuvasti pitää olla skarppina ja tarjoilla tekemistä, ruokaa, tekemistä, ruokaa ja tekemistä sekä lisäksi ongelmanratkaisua, erotuomarointia, halauksia ja huomiota.
Nyt SP hoitelee lomailua ja tänään vie sankarillisesti lapset mummolaan. (Lasten mummit ovat sen verran vanhoja, että mummmolointi ei meille ole lepoa lastenhoidosta toisin kuin monille muille onnekkaille vanhemmille.) Arvatkaapa mitä minä teen. No, olen huolissani liikenneturvallisuudesta, kuinkas muutenkaan. Aamulla vielä muistuttelin lapsille, että isä on kuski eikä kuskia saa häiritä, sillä hän tarvitsee huomiokykyä huristaessaan yli 100 kilometrin tuntivauhtia motarilla ja muuetnkin. Onneksi ne tulevat sieltä takaisin vielä illalla, jotta saan hoideltua huolissani olot samana päivänä paketissa.
Rasittavaa tämä keski-ikäisyys, kun liikenneonnettomuudet ja lapsisieppaukset vaivaavat mieltä reissulle lähtiessä ja sen aikana. Jälkikäteen sentään toteutumattomat riskit unohtuvat enkä onneksi anna ikävien ajatusten halvaannuttaa. Voi keskittyä muistelemaan mukavia seikkailuja ja nauramaan niille vähemmän mukaville konkeloille. Ei pitäisi katsella dekkarisarjoja, joissa vedetään halvat tunteennostatuspisteet lapsisieppauksilla ja pedofilialla. Peeveli. Mutkun ei jaksa enää yleisfiktiota katsella, katseluvalio on pääasiassa (eurooppalaisia) dekkareita ja sekalaista huumoria. Kaipa muutos tulee taas johonkin päin, kun elämän virrat hissuksiin kuljettavat vaiheista toisiin.
Ai miten niin passiivinen asenne? Kuules nyt, sisäinen kriitikko, vapaa-ajan viihdytysasioissa en ala väkisin kammeta itseäni mihinkään suuntaan, sen kummemmin pulppiin kuin suuriin klassikoihinkaan, vaan menen just kuin hutsittaa. Sen olan taas hoksannut muutaman Teeman musiikkiohjelman perusteella, että dokkaritarjontaa kannattaa seurata. Olin haltioissani Rockin seitsemän elämää -sarjan punkkijaksosta, kun siinä tuli kaikki Richard Hellit, Sex Pistolsit, Patti Smithit ja muut nuoruuden huiput. Eikä se ärsäyttävästi "taiderock"-jaksoksi nimettykään jakso ollut lainkaan hullumpi pämäys Pink Floydia, David Bowieta ym. äänimaalailua minulle! (Sarjan ykkösjakso varppina maittaisi myös, mutta en osunut kohdalle.)
Vapaa-ajan harrastuksista alkoholi on ollut täysin paitsiossa keskiviikon kauhean krapulapämäyksen jälkeen, ilman tarkoituksellista raitistelua. Ei vain tee edelleenkään mieli. Mahalaukku tuntuu pyrkivän pöydän alle piiloon uikuttamaan kauhusta, jos vaikka ajattelenkin olutta, joten olkoon punkkuhanakin kiinni siiheksi, että tekee tarpeeksi mieli lasillista. Pienikin punkku haittaa yöunia, joten tämä on ihan hyvä treenin kannalta.
Kokeilen jälleen 12 viikon voimankasvatusohjelmaa, josko jaksaisin ainakin puoliväliin? Ööh. Olenko huono sitoutumaan, olenko? En välttämättä, mutta kroppa kiskaisee aina jostain flunssapöpön tai muun riesan, kun pääsen vauhtiin ja siitä toivuttuani koen kovin raskaaksi kiivetä takaisin kärryille siinä, missä putosin tai *kääk* aloittaa alusta koko höskän (kuten nyt). Peukkuja saa pitää, sillä haluan olla vahva nainen ja siihen tepsii tehokkaimmin raskaiden massojen systemaattinen nostelu. Vaivihkaa mietin sitäkin, että voisi olla mycket hauskaa kiipeillä, jos olisi tarpeeksi forssia. Vähemmälläkin voi kaiketi kiipeillä sisäradoilla, mutta epäilen, ettei se ole yhtä kivaa kuin papuranteisena. Oli joka tapauksessa kivaa nukkua possuna viime yönä YHDEKSÄN tuntia. Olikohan tämän vuoden ennätys.
Niin, rakas päiväkirja, tämä oli pörinäpostaus, kun tekee mieli hahmotella tilannetta. Kirjoittamalla on tehokkainta tsekata, mitä nyt taas kuuluu.
PS. Tre-Hki-välillä ajavat, olkaa nyt varovaisia siellä, kun mun kolme tärkeintäni siellä huristavat myös! Ja on siellä takuulla muitakin tärkeitä olentoja.
tiistaina, heinäkuuta 28, 2009
lauantaina, heinäkuuta 25, 2009
Takaisin normaaliin. Mutta mihin niistä?
Pitkän-pitkän sairausloman, kesälomamatkailun ja muun*) jälkeen tulee kova hinku päästä takaisin tavallisiin rutiineihin, mutta mitä ne olivatkaan? Hmm, ainakin taisi olla liikunnantynkää, punttia ja fillaria ainakin sekä ottia tuota vihreää teetä, kaurapuuroa, paljon marjoja ym. värikkäitä syötäviä, laadukkaita proteiineja, kalaöljyä ja rasvoja, pähkinöitä ja sellaista? Laimea olo, turvotus ja ihosameus eivät kai olleet näin pahoja viimeksi terveenä tsekatessani?
Tilanne ei näytä lainkaan pahalta. Esikoinen osallistuu puuroiluihini mieluusti, etenkin jos saa käsittelemättömän lähilehmänmaidon pinnalta kuorittua kermaa kaurapuuron päälle. Herkkusuu! Kaikenlainen värikäs on juuri nyt erityisen herkullista ja halpaa. Vuokrasin kamulta marraskuun loppuun asti kuntoklubin jäsenyyden. Saan yleensä nukkua yöt lasten valvottamatta. Epäilen, että jopa Armourin annostus (neljä tabua) alkaa olla kohdillaan. Jne. Nyt vain pitää toimia, eli tehdä sitä, mitä haluan.
On kolme tärkeää: ruoka, uni ja liikunta. Tarvitaan myös neljäs ja viides: tärkeät ihmiset ja rakentava tekeminen (josta saa palkkaa, kiitos). Kuudes hengaa mukana: jotain hauskaa ja hyödytöntä. Seitsemäntenä mainittakoon kasa ikäviä velvollisuuksia, jotka pitää hoitaa. Hoidan ne vuosi vuodelta vähemmällä vitkutuksella, koska siten ne nielevät vähemmän energiaa. Johonkin rakoseen pitää mahduttaa itseilmaisuakin, sitten on peruspakka kasassa.
Minulla olisi siis means, motive, and opportunity (kuten dekkareissa sanotaan) taas kerran ponnistella tällaiseen "normaaliin", joten jään vai odottamaan, minkä esteen kohtalo tällä kertaa rojauttaa tielleni, etten vain pääsisi mukavaan kondikseen ja siedettävään virkeyteen. Eiku! Ei nyt tarvita pessimismiä, kyllä elämä hoitaa aina toiveiden rojauttelut, ei itse tarvitse. Etenkään etukäteen! Hmph. Maanantaina menen töihin ja laitan rutiinit rullaamahan. Mutta ihan ensiksi menen nukkumaan!
*) Esmes järkyttävän hirveän krapulan, joka vielä parin päivän jälkeenkin tuntuu vatsassa.
Tilanne ei näytä lainkaan pahalta. Esikoinen osallistuu puuroiluihini mieluusti, etenkin jos saa käsittelemättömän lähilehmänmaidon pinnalta kuorittua kermaa kaurapuuron päälle. Herkkusuu! Kaikenlainen värikäs on juuri nyt erityisen herkullista ja halpaa. Vuokrasin kamulta marraskuun loppuun asti kuntoklubin jäsenyyden. Saan yleensä nukkua yöt lasten valvottamatta. Epäilen, että jopa Armourin annostus (neljä tabua) alkaa olla kohdillaan. Jne. Nyt vain pitää toimia, eli tehdä sitä, mitä haluan.
On kolme tärkeää: ruoka, uni ja liikunta. Tarvitaan myös neljäs ja viides: tärkeät ihmiset ja rakentava tekeminen (josta saa palkkaa, kiitos). Kuudes hengaa mukana: jotain hauskaa ja hyödytöntä. Seitsemäntenä mainittakoon kasa ikäviä velvollisuuksia, jotka pitää hoitaa. Hoidan ne vuosi vuodelta vähemmällä vitkutuksella, koska siten ne nielevät vähemmän energiaa. Johonkin rakoseen pitää mahduttaa itseilmaisuakin, sitten on peruspakka kasassa.
Minulla olisi siis means, motive, and opportunity (kuten dekkareissa sanotaan) taas kerran ponnistella tällaiseen "normaaliin", joten jään vai odottamaan, minkä esteen kohtalo tällä kertaa rojauttaa tielleni, etten vain pääsisi mukavaan kondikseen ja siedettävään virkeyteen. Eiku! Ei nyt tarvita pessimismiä, kyllä elämä hoitaa aina toiveiden rojauttelut, ei itse tarvitse. Etenkään etukäteen! Hmph. Maanantaina menen töihin ja laitan rutiinit rullaamahan. Mutta ihan ensiksi menen nukkumaan!
*) Esmes järkyttävän hirveän krapulan, joka vielä parin päivän jälkeenkin tuntuu vatsassa.
perjantaina, heinäkuuta 24, 2009
Me matkustimme!
Vietimme viikon Delftissä ja palasimme ehyinä eikä Delftkään mennyt rikki, tietääkseni. Menin matalien odotusten linjalla ja sain paljon iloisia yllätyksiä! Sekä meno- että paluumatka olivat varsin pitkiä ja polveilevia. Ensin autolla Tampereelta Vantaalle, sitten lentokentän jonotukset ja siirtymät (joista kummatkaan eivät ole autisteille helppoja) ja lopulta itse lento paikoillaan sardiinipurkissa. Sitten siirtymät ja odottelut Schipholin jättikentällä, siirtymä yhteen ja sitten toiseen junaan (jotka kulkivat maisemareittiä, kun oleellinen radanpätkä oli rempassa) ja lopulta kävely kotiin. Lukuunottamatta Tosikoisen yhtä siedettävän kokoista valitushermoilua Schipholissa kaikki meni hyvin. Esikoisella oli vähän väliä kourassaan viikkokalenteriin tekemäni matkasarjis, johon tein lisäyksiä, koska olin unohtanut siitä lentokenttien jumituskohdat.
Turvatarkastuksesta saisi olla oma, seikkaperäinen sarjiksensa enkä usko, että minun poikani on ainoa, joka semmoista tarvitsee. Ehkä niitä onkin jossain, en vain ole hoksannut katsoa? Paluumatkalla Schipholissa turvatarkastusmies alkoi ottaa pulttia ja ärähti pojalle: "Are you listening to me?!" Ööh, nope? Ohjaaminen ei ollut ihan helppoa, kun samaan aikaan itse erkaannuimme piippavista tavaroista mahdollisimman nopsaan... ja Tosikoista piti ohjata myös.
Kokonaisuudessaan reissu oli kuitenkin loistomenestys! Kamujen koti oli hieno paikka ja sijainniltaan optimaalinen. Oli reppavaa, kun olohuoneen ajannäyttäjänä toimi Oude Kerkin kello. Ensimmäisenä iltana Tosikoinen juoksenteli ympäriinsä ihastelemassa, miten kaunista siellä oli! Aika paljon saimme alkuun komentaa olemaan koskematta tai hillumatta tietyissä kohdissa, mutta uskoakseni mitään ei särkynyt... Tosin kovasta äkseeraamisesta ja ärjymisestä seuraa se, että lapset alkavat salailla mokiaan. Glups.
Liikkuminen Delftissä oli harvinaisen mukavaa. Jokseenkin autoton keskusta takasi sen, että lasten kanssa sai kävellä rauhassa (en vielä uskaltanut hommata lapsille fillareita alle). Keskustassa ykkösinä tulivat kävelijät, kakkosina fillarit ja kolmosina autot - ja se toimi! Kun pyöräily ja julkinen liikenne toimivat loistavasti, ilmeisen monet hurauttavat pyörällä juna-asemalle, jos pitää matkustaa omaa kaupunkia pidemmälle. Isompia kamoja ihmiset kuskailivat fillareissa, joissa oli joko peräkärry tai iso, kiinteä loota. Lapset kulkivat myös niissä laatikoissa ja monilla oli fillareissa lastenistuimet sekä ohjaustangon että ritsin puolella. Kypäriä ei pahemmin näkynyt. Autot puolestaan joutuivat hissukoimaan vain lyhyitä matkoja, koska autoja sorsiva keskusta oli kävellenkin vain kymmenen minsaa reunalta toiselle ja keskustan ympärillä pääsi ajamaan normaalisti. Pyörätuoleilla pääsi myös liikkumaan hyvin ja bongasin jalkakäytävien reunoista aina viistotuksia. (Rakennukset eivät tosin olleet esteettömiä, vaan rappusia oli runsain mitoin. Mutta talokanta onkin tosi vanhaa.)
Hollanti tuntui lapsimyönteiseltä. Tai ehkä Suomi on lapsia kohtaan harvinaisen tyly mesta? Lapset saivat ystävällistä huomiota eivätkä tyypit menettäneet hermojaan, jos lapset vähän toikkaroivat kaupungilla kulkiessamme. (Komensin kyllä koko ajan reunaan jne. mutta lapsikauko-ohjaimeni ei vieläkään toimi enkä saa komentojani heti tulemaan todeksi, etenkään jos kadun toisella puolen on jotain äärettömän kiinnostavaa, kuten kanavassa uivia joutsenia poikasineen.) Moni jutteli heille hollanniksi ja Tosikoinen vastaili suomeksi. Toimi etenkin toisten lasten kanssa ja pieniä kaveruuksia pääsi syntymään leikkipaikoissa.
Yleensäkin Suomessa tuntuu, että monilla terveillä, aikuisilla suomalaisilla on niin hirveän kova kiire ja stressi, että ihan kauheaa ja kuolemaksi, jos joku kehtaa hidastaa minäminäminän menoa kaksi sekuntia tai muuten häiritsee olemalla joku muu kuin terve aikuinen eli kunnollinen ja hiljaa naama peruslukemilla kovaa ja määrätietoisesti kulkeva ihminen. Vammaiset, vanhukset ja lapset tai muut poikkeavat pois kunnon ihmisten jaloista häiritsemästä! Hmph.
Minullahan on päinvastainen pyrkimys: kaikki mukaan yhteisöön, jotka suinkin pystyvät. Ja yhteisö saa mennä niiden luo, jotka eivät pysty. Myös yksityisyyttä ja rauhaa pitää takaaman tyypeille, niillekin, jotka tarvitsevat runsasta hoitoa! Maailma pitää saada sellaiseksi, että kaikki voivat olla siinä mukana ja antaa oman panoksensa yhteiseen pottiin. Ei ihan pieni tehtävä tässä maassa, mutta en ole esteettömyysajatuksineni yksin. On järjetöntä, jos maailma rakennetaan pystyvimpien ja terveimpien tarpeiden mukaan. Mehän pystymme joustamaan eniten, vaikka osa meistä ei millään tahtoisi.
Jaahas, menee matkustuksesta pois tämä juttu, joten jatkan matkateemasta myöhemmin tällä kanavalla.
Turvatarkastuksesta saisi olla oma, seikkaperäinen sarjiksensa enkä usko, että minun poikani on ainoa, joka semmoista tarvitsee. Ehkä niitä onkin jossain, en vain ole hoksannut katsoa? Paluumatkalla Schipholissa turvatarkastusmies alkoi ottaa pulttia ja ärähti pojalle: "Are you listening to me?!" Ööh, nope? Ohjaaminen ei ollut ihan helppoa, kun samaan aikaan itse erkaannuimme piippavista tavaroista mahdollisimman nopsaan... ja Tosikoista piti ohjata myös.
Kokonaisuudessaan reissu oli kuitenkin loistomenestys! Kamujen koti oli hieno paikka ja sijainniltaan optimaalinen. Oli reppavaa, kun olohuoneen ajannäyttäjänä toimi Oude Kerkin kello. Ensimmäisenä iltana Tosikoinen juoksenteli ympäriinsä ihastelemassa, miten kaunista siellä oli! Aika paljon saimme alkuun komentaa olemaan koskematta tai hillumatta tietyissä kohdissa, mutta uskoakseni mitään ei särkynyt... Tosin kovasta äkseeraamisesta ja ärjymisestä seuraa se, että lapset alkavat salailla mokiaan. Glups.
Liikkuminen Delftissä oli harvinaisen mukavaa. Jokseenkin autoton keskusta takasi sen, että lasten kanssa sai kävellä rauhassa (en vielä uskaltanut hommata lapsille fillareita alle). Keskustassa ykkösinä tulivat kävelijät, kakkosina fillarit ja kolmosina autot - ja se toimi! Kun pyöräily ja julkinen liikenne toimivat loistavasti, ilmeisen monet hurauttavat pyörällä juna-asemalle, jos pitää matkustaa omaa kaupunkia pidemmälle. Isompia kamoja ihmiset kuskailivat fillareissa, joissa oli joko peräkärry tai iso, kiinteä loota. Lapset kulkivat myös niissä laatikoissa ja monilla oli fillareissa lastenistuimet sekä ohjaustangon että ritsin puolella. Kypäriä ei pahemmin näkynyt. Autot puolestaan joutuivat hissukoimaan vain lyhyitä matkoja, koska autoja sorsiva keskusta oli kävellenkin vain kymmenen minsaa reunalta toiselle ja keskustan ympärillä pääsi ajamaan normaalisti. Pyörätuoleilla pääsi myös liikkumaan hyvin ja bongasin jalkakäytävien reunoista aina viistotuksia. (Rakennukset eivät tosin olleet esteettömiä, vaan rappusia oli runsain mitoin. Mutta talokanta onkin tosi vanhaa.)
Hollanti tuntui lapsimyönteiseltä. Tai ehkä Suomi on lapsia kohtaan harvinaisen tyly mesta? Lapset saivat ystävällistä huomiota eivätkä tyypit menettäneet hermojaan, jos lapset vähän toikkaroivat kaupungilla kulkiessamme. (Komensin kyllä koko ajan reunaan jne. mutta lapsikauko-ohjaimeni ei vieläkään toimi enkä saa komentojani heti tulemaan todeksi, etenkään jos kadun toisella puolen on jotain äärettömän kiinnostavaa, kuten kanavassa uivia joutsenia poikasineen.) Moni jutteli heille hollanniksi ja Tosikoinen vastaili suomeksi. Toimi etenkin toisten lasten kanssa ja pieniä kaveruuksia pääsi syntymään leikkipaikoissa.
Yleensäkin Suomessa tuntuu, että monilla terveillä, aikuisilla suomalaisilla on niin hirveän kova kiire ja stressi, että ihan kauheaa ja kuolemaksi, jos joku kehtaa hidastaa minäminäminän menoa kaksi sekuntia tai muuten häiritsee olemalla joku muu kuin terve aikuinen eli kunnollinen ja hiljaa naama peruslukemilla kovaa ja määrätietoisesti kulkeva ihminen. Vammaiset, vanhukset ja lapset tai muut poikkeavat pois kunnon ihmisten jaloista häiritsemästä! Hmph.
Minullahan on päinvastainen pyrkimys: kaikki mukaan yhteisöön, jotka suinkin pystyvät. Ja yhteisö saa mennä niiden luo, jotka eivät pysty. Myös yksityisyyttä ja rauhaa pitää takaaman tyypeille, niillekin, jotka tarvitsevat runsasta hoitoa! Maailma pitää saada sellaiseksi, että kaikki voivat olla siinä mukana ja antaa oman panoksensa yhteiseen pottiin. Ei ihan pieni tehtävä tässä maassa, mutta en ole esteettömyysajatuksineni yksin. On järjetöntä, jos maailma rakennetaan pystyvimpien ja terveimpien tarpeiden mukaan. Mehän pystymme joustamaan eniten, vaikka osa meistä ei millään tahtoisi.
Jaahas, menee matkustuksesta pois tämä juttu, joten jatkan matkateemasta myöhemmin tällä kanavalla.
sunnuntaina, heinäkuuta 12, 2009
Häkeltynyt raportti
24 tunnin tehoretki Helsinkiin oli harvinaisen onnistunut. Perjantaina hyppäsin junaan kahden maissa ja lueskelin vailla huolia Elizabeth Ferrarsin The Lying Voices -dekkaria, jossa sanotaan mm. "Somewhere in the distance a dog barked" ja "I tought it'd be just like living with Queen Victoria when she wasn't amused." Otin kahvin kärrystä ja kupista nousevan tuoksun päälle olisi voinut rakentaa huoltoaseman (olikohan tuossa nyt Chandleria).
Asemalla tapasin ensimmäisen tyypin ja juttelin mehukkaasti tunnin. Hankin vuorokauden turistilipun ja hyppäsin ratikkaan matkustaakseni Lintsille. Siihen lähelle majapaikkaani, jossa nenäni eteen ilmestyi lempisyötävääni ruokaa. (En tunnistanut taloa, jossa eka työpaikkani sijaitsi, mut en vars. yrittänytkään.) Aloitimme bar-hoppingin, hop hop. Emäntäni suosituksesta pompimme Porvoonkadulla sijaitsevään, hämäävästi Porvoonkadun baariksi nimettyyn baarin. Sen terassilla jo paistatteli tuttuja. Yksi tai kaksi toisensa jälkeen paikalle ilmestyi liuta ihmisiä, joiden ansiosta hyvän mielen keskittymä sijaitsi ilmiselvästi Kalliossa siinä hetkessä. Ehkä se säteili ympäristöönkin? (En usko, että hyvän mielen summa on vakio, pikemminkin hyvä tuntuu lisäävän hyvää.) Täällä tuntuu yhä jälkihehku.
Tässä vaiheessa muistettiin myös siirtää Hollannin avaimet minun taskuuni! Yritin parhaani mukaan samalla tallentaa aivoihini vinkkejä, joita T&H:lla on viljalti. Perillä on syytä ainakin testata pannekoeken sekä poffertjes. Ehdin myös nähdä sieluni silmin, miten avaimet unohtuisivat ja sitten seuraavana päivänä junassa tuumaisin, jotta OHO.
Keskittymä siirtyi Soul Kitcheniin syömään. Siellä saatiin täysi tusina pöytään. Hannu Lauerman oppeja kunnioittaen söin taas (pienen vuohenjuustosalaatin, joka oli erittäin maukas pinjansiemenineen), etten rupeaisi rettelöimään nakkikioskilla. Mutustaessanikin imuroin sosiaalisuutta ympäriltäni. Vähä vähältä viikkojen sairausloman kasvattama yksinäisyyshome tuli puhalletuksi aivoista pois.
Kolmas kapakka tekee baarihyppelyn (?), joten siirryimme vielä Kuikkaan. Puhuimme paljon, nauroimme paljon. Erityisesti edelleen hupsuttaa yksi toistamamme kuvio. Aina kun joku meissä oli ääntelemäisillään stereotyyppejä jostain ihmisryhmästä, joku toinen meistä sanoi heti äp äp äp minäpä kuulun juuri tuohon ryhmään. Minkä jälkeen naurettiin jälleen.
Keskustalaiseksi kukaan ei tunnustautunut.
Ilta loppuikin sopivasti, kun alkoi väsyttää valomerkin kieppeillä. Siinä vaiheessa väki oli kutistunut kolmannekseen alkuperäisestä. Puhumista olisi riittänyt vaikka kuinka, mutta puhuttunakin oli kasoittain matskua. Päivän viimeinen kikatus oli Tuulin Hello Cthulhu. Pienen kesäyökävelyn vietyä prinsessavuoteen luo tein iltatoimet siivosti, urvahdin, nukuin possuna*) ja heräsin puoli kymmenen jälkeen, sain juttelua, kahvia ja eguja, aurinko paistoi. Juuri sopivaan aikaan iski kova koti-ikävä. Lähdin kahdentoista junalla enkä olisi malttanut millään istua junassa (istuminen ei tuntunutkaan kovin mukavalta). Tuo kaivattu perhe vei huomaavaisesti matkalaisen mansikoiden, herneiden ja jäätelön pariin Laukontorille, joten ei tullut liian äkillistä hyppäystä takaisin kotisohvalle.
Tämä kirjoitus on yhtä luettelomaista pälätystä, kun en saa asian ydintä sanotuksi. Kuulostaa lattealta sanoa, että tuntui hyvältä näiden ihmisten kanssa. Mutta minkä teet. Tätä juuri olin kaivannut kaikkien sohvaviikkojen jälkeen. Kevyttä mut ei tyhjää, lämmintä mut ei holhoavaa, rentoa mut ei löysää. Vieläkin eräillä on salasiirappinen olo koko ihmistusinan tuottamien hempeiden tunteiden takia. Ja otettu.
Kuntouttajien hyvin ansaitsema diplomi on yhä työn alla. Seuratkaa tätä samaa bätkanavaa. Kiitos Raisa, Tee, Zepa, Kriisi, Kaisa, MariKoo, ex-Rappiotäti, Tuuli, Henri, Nipsu, HannaGrr ja Roju (jonkinlaisessa tapaamisjärjestyksessä)!
*) Huomionarvoinen seikka, koska yleensä vieraassa paikassa, jopa yksin hotlassa, nukun huonosti. Paitsi jos lauma (AKA ydinperhe) on mukana.
Asemalla tapasin ensimmäisen tyypin ja juttelin mehukkaasti tunnin. Hankin vuorokauden turistilipun ja hyppäsin ratikkaan matkustaakseni Lintsille. Siihen lähelle majapaikkaani, jossa nenäni eteen ilmestyi lempisyötävääni ruokaa. (En tunnistanut taloa, jossa eka työpaikkani sijaitsi, mut en vars. yrittänytkään.) Aloitimme bar-hoppingin, hop hop. Emäntäni suosituksesta pompimme Porvoonkadulla sijaitsevään, hämäävästi Porvoonkadun baariksi nimettyyn baarin. Sen terassilla jo paistatteli tuttuja. Yksi tai kaksi toisensa jälkeen paikalle ilmestyi liuta ihmisiä, joiden ansiosta hyvän mielen keskittymä sijaitsi ilmiselvästi Kalliossa siinä hetkessä. Ehkä se säteili ympäristöönkin? (En usko, että hyvän mielen summa on vakio, pikemminkin hyvä tuntuu lisäävän hyvää.) Täällä tuntuu yhä jälkihehku.
Tässä vaiheessa muistettiin myös siirtää Hollannin avaimet minun taskuuni! Yritin parhaani mukaan samalla tallentaa aivoihini vinkkejä, joita T&H:lla on viljalti. Perillä on syytä ainakin testata pannekoeken sekä poffertjes. Ehdin myös nähdä sieluni silmin, miten avaimet unohtuisivat ja sitten seuraavana päivänä junassa tuumaisin, jotta OHO.
Keskittymä siirtyi Soul Kitcheniin syömään. Siellä saatiin täysi tusina pöytään. Hannu Lauerman oppeja kunnioittaen söin taas (pienen vuohenjuustosalaatin, joka oli erittäin maukas pinjansiemenineen), etten rupeaisi rettelöimään nakkikioskilla. Mutustaessanikin imuroin sosiaalisuutta ympäriltäni. Vähä vähältä viikkojen sairausloman kasvattama yksinäisyyshome tuli puhalletuksi aivoista pois.Kolmas kapakka tekee baarihyppelyn (?), joten siirryimme vielä Kuikkaan. Puhuimme paljon, nauroimme paljon. Erityisesti edelleen hupsuttaa yksi toistamamme kuvio. Aina kun joku meissä oli ääntelemäisillään stereotyyppejä jostain ihmisryhmästä, joku toinen meistä sanoi heti äp äp äp minäpä kuulun juuri tuohon ryhmään. Minkä jälkeen naurettiin jälleen.
Keskustalaiseksi kukaan ei tunnustautunut.
Ilta loppuikin sopivasti, kun alkoi väsyttää valomerkin kieppeillä. Siinä vaiheessa väki oli kutistunut kolmannekseen alkuperäisestä. Puhumista olisi riittänyt vaikka kuinka, mutta puhuttunakin oli kasoittain matskua. Päivän viimeinen kikatus oli Tuulin Hello Cthulhu. Pienen kesäyökävelyn vietyä prinsessavuoteen luo tein iltatoimet siivosti, urvahdin, nukuin possuna*) ja heräsin puoli kymmenen jälkeen, sain juttelua, kahvia ja eguja, aurinko paistoi. Juuri sopivaan aikaan iski kova koti-ikävä. Lähdin kahdentoista junalla enkä olisi malttanut millään istua junassa (istuminen ei tuntunutkaan kovin mukavalta). Tuo kaivattu perhe vei huomaavaisesti matkalaisen mansikoiden, herneiden ja jäätelön pariin Laukontorille, joten ei tullut liian äkillistä hyppäystä takaisin kotisohvalle.
Tämä kirjoitus on yhtä luettelomaista pälätystä, kun en saa asian ydintä sanotuksi. Kuulostaa lattealta sanoa, että tuntui hyvältä näiden ihmisten kanssa. Mutta minkä teet. Tätä juuri olin kaivannut kaikkien sohvaviikkojen jälkeen. Kevyttä mut ei tyhjää, lämmintä mut ei holhoavaa, rentoa mut ei löysää. Vieläkin eräillä on salasiirappinen olo koko ihmistusinan tuottamien hempeiden tunteiden takia. Ja otettu.
Kuntouttajien hyvin ansaitsema diplomi on yhä työn alla. Seuratkaa tätä samaa bätkanavaa. Kiitos Raisa, Tee, Zepa, Kriisi, Kaisa, MariKoo, ex-Rappiotäti, Tuuli, Henri, Nipsu, HannaGrr ja Roju (jonkinlaisessa tapaamisjärjestyksessä)!
*) Huomionarvoinen seikka, koska yleensä vieraassa paikassa, jopa yksin hotlassa, nukun huonosti. Paitsi jos lauma (AKA ydinperhe) on mukana.
torstaina, heinäkuuta 09, 2009
Möhökuntoutuksesta vielä
Näyttää lupaavalta. Iltapäivällä lähden hoitajan turvin puksuttelemaan etelään tuuliseen pääkaupunkiimme ja laskeudun Kallioon luullakseni nälkäisenä viiden-kuuden maissa. Tärkein matkatehtäväni on yhyttää avaimenhaltija. Häneltä saan taianomaisen metallipalasen, jonka turvin pääsemme sisäistymään sivistyneisiin huushollioloihin Hollannissa. Ilman voisi tulla perheelle kylmä.
Avainhenkilön ohella tekstualisoin sijaintejani toiveikkaana ainakin Kaisalle, Rojulle, Zepalle, MariKoolle, HannaGrrrille, Soilille ja Nipsulle sekä Hellahomeen valtiattarelle. Osa luultavasti putkahtaa paikallekin! Ovathan tuossa kaikki ne, jotka eivät ole livahtaneet kesäreissuilleen? Helsinkiin äityessä alkaa pyörryttää joka kerran, koska siellä on niin monta, jotka haluaisin nähdä. Lopulta en osaa edes itse tehdä aloitteita kenenkään suuntaan, koska häkellyn runsaudenpulasta. Tässä mökkihöpstoipilaan tilassa on tietysti ihan hyvä, että tyypit tekevät itse aloitteita, jolloin pidän todennäköisenä, ettei velvollisuudentunnosta tms. hapanimelästä syystä käydä moikkailemassa.
Lauantaina puksuttelen takaisin kotiin halailemaan perheenjäseniä olan takaa (vaatii notkeutta). Vähän mietin, missä kävisin, jos kävisin yhdessä paikassa ennen junaan hyppäämistä (ja olen tarpeeksi fressi käymään jossain). Saatan haastatella paikallisväestöä tästä aiheesta.
***
Meillä on ollut mukava sadepäivä. Leivoimme piirakkaa ja sämpylöitä (joista kuvittelin piisaavan viemiseksi, mutta jotka on melkein jo syöty), kävimme katsomassa lähellä sijaitsevaa geokätköä (jonka hoitaja oli näyttänyt lapsille), innostuimme geokätkemisjutuista, lötköilimme, puuhailimmme ja kävimme postissa. Paitsi SP, joka ei ole lomalla, vaan töissä, jeejee. Esikoinen sanoo joka maidonhakureissun myötä MAI-TOA yhä selkeämmin ja huolellisemmin. Ammuu on koko ajan tullut täydellisesti, mikä ilahduttaa ja hupsuttaa mieltäni. Esikoinen onnistui viestittämään minulle aika monimutkaisen jutun, nimittäin hän halusi minun keittävän kaurapuuron (iisi) ja kuorivan kermaa tinkimaidon päällä, jotta hän saa maustaa sillä puuronsa (ei niin iisi). Kysyin varmuudeksi hepulta, mistä munat tulevat ja hän katsoi minua kuin muka olisin vähän dille (siis toi mä, no en tod) ja sanoi DADA. Joka tietysti tarkoittaa kanaa, jos niiq joku ei tienny, mistä munat tulevat. (Munat tulevat olisi täydellinen nimi satumaiselle kauhuleffalle ja se olis vissiin enkuksi The Company of Eggs.)
Juttelin nää Esikoinen kehittyy -asiat tuohon, niin voin sitten livenä puhua muustakin.
***
Tapasin eilen lapsuudenystävääni ja hän selitti, ettei mulla voi mitenkään olla sosiaalisia epävarmuuksia tms. koska aina olen pärjännyt mahtavasti kenen kanssa vain. Jaahans. Että näin voi asian myös nähdä. Pimpula sentään. Ja kyseinen kamu on aiemmin vaikuttanut ihan tervepäiseltä.
PS. Todistukset mö-hö-kuntouttajille jaetaan myöhemmin digitaalisena. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kommenttilodjussa!
Avainhenkilön ohella tekstualisoin sijaintejani toiveikkaana ainakin Kaisalle, Rojulle, Zepalle, MariKoolle, HannaGrrrille, Soilille ja Nipsulle sekä Hellahomeen valtiattarelle. Osa luultavasti putkahtaa paikallekin! Ovathan tuossa kaikki ne, jotka eivät ole livahtaneet kesäreissuilleen? Helsinkiin äityessä alkaa pyörryttää joka kerran, koska siellä on niin monta, jotka haluaisin nähdä. Lopulta en osaa edes itse tehdä aloitteita kenenkään suuntaan, koska häkellyn runsaudenpulasta. Tässä mökkihöpstoipilaan tilassa on tietysti ihan hyvä, että tyypit tekevät itse aloitteita, jolloin pidän todennäköisenä, ettei velvollisuudentunnosta tms. hapanimelästä syystä käydä moikkailemassa.
Lauantaina puksuttelen takaisin kotiin halailemaan perheenjäseniä olan takaa (vaatii notkeutta). Vähän mietin, missä kävisin, jos kävisin yhdessä paikassa ennen junaan hyppäämistä (ja olen tarpeeksi fressi käymään jossain). Saatan haastatella paikallisväestöä tästä aiheesta.
***
Meillä on ollut mukava sadepäivä. Leivoimme piirakkaa ja sämpylöitä (joista kuvittelin piisaavan viemiseksi, mutta jotka on melkein jo syöty), kävimme katsomassa lähellä sijaitsevaa geokätköä (jonka hoitaja oli näyttänyt lapsille), innostuimme geokätkemisjutuista, lötköilimme, puuhailimmme ja kävimme postissa. Paitsi SP, joka ei ole lomalla, vaan töissä, jeejee. Esikoinen sanoo joka maidonhakureissun myötä MAI-TOA yhä selkeämmin ja huolellisemmin. Ammuu on koko ajan tullut täydellisesti, mikä ilahduttaa ja hupsuttaa mieltäni. Esikoinen onnistui viestittämään minulle aika monimutkaisen jutun, nimittäin hän halusi minun keittävän kaurapuuron (iisi) ja kuorivan kermaa tinkimaidon päällä, jotta hän saa maustaa sillä puuronsa (ei niin iisi). Kysyin varmuudeksi hepulta, mistä munat tulevat ja hän katsoi minua kuin muka olisin vähän dille (siis toi mä, no en tod) ja sanoi DADA. Joka tietysti tarkoittaa kanaa, jos niiq joku ei tienny, mistä munat tulevat. (Munat tulevat olisi täydellinen nimi satumaiselle kauhuleffalle ja se olis vissiin enkuksi The Company of Eggs.)
Juttelin nää Esikoinen kehittyy -asiat tuohon, niin voin sitten livenä puhua muustakin.
***
Tapasin eilen lapsuudenystävääni ja hän selitti, ettei mulla voi mitenkään olla sosiaalisia epävarmuuksia tms. koska aina olen pärjännyt mahtavasti kenen kanssa vain. Jaahans. Että näin voi asian myös nähdä. Pimpula sentään. Ja kyseinen kamu on aiemmin vaikuttanut ihan tervepäiseltä.
PS. Todistukset mö-hö-kuntouttajille jaetaan myöhemmin digitaalisena. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kommenttilodjussa!
keskiviikkona, heinäkuuta 08, 2009
Pleikan tuho
Kun omaishoidon lomittajan huomio on toisaalla (jos oikein arvaan, Tosikoinen on riistänyt sen itselleen), Esikoinen ehtii pakottamaan kirjaston DVD-levyä laitteeseen, jossa jo on levy. Laite hajoaa ja pahaksi onneksi se on kalliin- ja uudenpuoleinen PS3. Mitä sitten seuraa? SP muuttuu ukkospilveksi. Ei huuda eikä riehu, vaan on hiljaa vihainen. Esikoinen on niin hermona, että käkättää vielä seuraavana aamunakin holtittomasti. Se oli vahinko, kerron itselleni ja muille. Annan pojalle halausterapiaa, vaikka käkätys sattuu korviin. Se rauhoittaa meitä molempia ja rakentaa kontaktia.
Olin itsekin vihainen ja masentunut aluksi, kun kaikki täällä hajoaa aina. Olimme kuvitelleet, että nyt jo jokin vehje voi säilyä ehjänä, mutta menimme asioiden edelle. Toisaalta kaikki hajoaa kumminkin joskus, nykytuotteita ei tehdä kestämään. Vahinkoja voi sattua kenelle tahansa. Se on vain materiaa. (Kursivoituja kohtia saa sanoa usein.) Meillä on kyllä vakuutus, joka korvaa kai jotain. Reissukulujen takia ei ole ehkä fyffeä omavastuisiin. Meillä hajoaa mikä vain sohvakalustosta kompostoriin, ei ole rajaa. Ajattelen, että nyt KELA:n hoitotuki on sitä varten. Nyt kun jaksan taas tehdä töitä, hoitotuen voi ajatella korvaavan omaishoitajan työkyvyn puutteen asemesta entistä enemmän vammaisuuden tuottamia materiaalisia tarpeita ja esinevahinkoja. Ajatuskikat auttavat.
Pitkästä aikaa minäkin oikein kuumenin ja kävin ottamaan pulttia miehen tavasta käsitellä asioita. Räyhäsin hänelle, vaadin vastauksia, painostin. Nykyään en yleensä jaksa olla mikään teiniprimadonna, vaan pyrin ottamaan sen linjan, etten pakota tunnelukossa olevaa ihmistä kanssakäymiseen, vaikka MINÄ haluaisin selvittää asian NYT heti paikalla. Kun odotan vähän aikaa enkä käy kimppuun, lukko aukeaa ja sitten voimme jutella "selvin päin", ilman tunnehyrskyjen vääristävää voimaa. Tällä kertaa en jostain syystä noudattanut hyväksi havaittua linjaa.
Luultavasti tämä tuntui miehestä niin pahalta siksi, että hän on tehnyt ankarasti työtöitä, kotitöitä ja lastenhoitotöitä tämänkin vuoden ja lisäksi 2kk toipilasvaimon hoitotöitä. Ankara raataminen tekee kalliiden vempeleiden hajoamisesta vielä kurjempaa. Ikään kuin kukaan ei arvostaisi sitä työtä, jolla ne maksettu. Lapset eivät tajua sellaista eikä sitä voi heiltä edellyttää, mutta minulta voi. Olen koko ajan kannustanut miestä tekemään vähemmän töitä, tulemme toimeen vähemmälläkin. Toisaalta olen mielihyvin nautiskellut hänen työnsä hedelmistä. No, tyypillä on hyvät syyt tuntea olonsa kurjaksi, ehkä hyväksikäytetyksikin. Ja minua kaduttaa, että kävin hänen kimppuunsa. Ikään kuin hänellä ei olisi oikeutta pahaan mieleen tai minun oikeuteni olisi suurempi. (Jossain tilanteissa oikeuteni onkin suurempi, mittarini mukaan, mutta ei tässä.)
***
Olen pragmaatikko ja haluan löytää ratkaisuja pulmiin. Ratkaiseminen vaarantuu, jos sekoittaa asioihin liikaa tunteita. Tunteet voi hoitaa jollain geneerisellä räyhäämisellä, niin etteivät oikeat asiat vaarannu typerästä vänkäämisestä. Jos pulmatilanteessa puskee väkisin päälle, koko asian käsittely voi hankaloitua pitkäksi aikaa. Toisille sopii tunnerevittely ja suuret draamat, jotkut ovat oikein himotappelijoita. Siitä vaan, jos se on antoisaa ja pulmat silti ratkeavat! Meillä päin ei synny mitään hyvää, jos näyttämöllä on kaksi pateetikkoa tuntemassa syvästi. Mieluummin päsähtelemme vuoron perään ja hoidamme asialliset asiat erikseen.
***
Esikoinen muuten ei ole ainoa neurobiologisesti poikkava hahmo, jolla naurupiuhat ovat ristissä. Luulen, että stressi yhdistettynä mihin tahansa voimakkaaseen tunteeseen voi laukaista kovaäänisen naurun. Ei ole hienoa! Vaikka olisi kuinka älykäs ja empaattinen autismin kirjon ihminen hyvänsä, huulilta voi purkautua kaikkein sopimattomimmissa paikoissa nauru. Tähän tapaan:
- Minulla todettiin juuri syöpä.
- AAAAahahhhahhahhahhakäkähihihihTYRSK... (sisäpuolella surua, pelkoa, järkytystä ym.)
Aivan kamalaa molemmille osapuolille, vai mitä? Mutta etenkin sille, joka joutuu toistuvasti neurobiologisista nikotuksista johtuvien reaktioidensa takia katsomaan ihmissuhteiden sauhuavia raunioita. Ihmisten voi olla lähes mahdotonta uskoa, että nauru ei välttämättä tarkoita naurua, vaan se voi olla mitä murheellisinta itkua. Kyse ei ole tunnevammasta, vaan siitä, että ristissä olevat piuhat tuottavat asianmukaisesta tunteesta täysin virheellisen reaktion.
Aikoinaan näitä ihmisiä pidettiin riivattuina ja heistä yritettiin ajaa paholaisia pois mitä omituisimmilla keinoilla. Nyt heitä leimataan epäempaattisiksi ja tunnevammaisiksi eikä se ole yhtään sen parempi eikä perustellumpi tapa suhtautua.
***
PS3-laitteen ajatuksena oli innostaa poikaa SingStarin pariin, mutta emme vielä olleet ehtineet kunnolla kokeilemaan. Koulun kerholla Esikoinen on laulanut karaokea, joten ajatus ei ole ihan kaukaa haettu, kai. Olen yksitoista vuotta etsinyt epätoivoisesti pojalle jotain tekemistä eikä loppua näy. Jahka olen painanut julkaisunappulaa, menen taas pitämään aapiskerhoa lapsille siinä vienossa pysyväistoivossa, että Esikoinen jonain päivänä innostuisi lukemaan kirjoja. Iltasaduksi luemme muuten Bo Carpelanin Kaari-kirjaa. Se on kovaa kamaa.
***
En jaksa nyt veivata tätä tekstiä enempää, vaikka varmaan on löperöä ilmausta ja muuta sälää, josta voi tehdä vääriä johtopäätöksiä. Semmost' se on. Ihmiset tekevät jänskiä tulkintoja, kuten vaikka sen, että kun minä kirjoitan musta, tarkoitankin oikeasti valkoista ja kiellän asian siksi, kun mulla on niin kova torjunta.
Olin itsekin vihainen ja masentunut aluksi, kun kaikki täällä hajoaa aina. Olimme kuvitelleet, että nyt jo jokin vehje voi säilyä ehjänä, mutta menimme asioiden edelle. Toisaalta kaikki hajoaa kumminkin joskus, nykytuotteita ei tehdä kestämään. Vahinkoja voi sattua kenelle tahansa. Se on vain materiaa. (Kursivoituja kohtia saa sanoa usein.) Meillä on kyllä vakuutus, joka korvaa kai jotain. Reissukulujen takia ei ole ehkä fyffeä omavastuisiin. Meillä hajoaa mikä vain sohvakalustosta kompostoriin, ei ole rajaa. Ajattelen, että nyt KELA:n hoitotuki on sitä varten. Nyt kun jaksan taas tehdä töitä, hoitotuen voi ajatella korvaavan omaishoitajan työkyvyn puutteen asemesta entistä enemmän vammaisuuden tuottamia materiaalisia tarpeita ja esinevahinkoja. Ajatuskikat auttavat.
Pitkästä aikaa minäkin oikein kuumenin ja kävin ottamaan pulttia miehen tavasta käsitellä asioita. Räyhäsin hänelle, vaadin vastauksia, painostin. Nykyään en yleensä jaksa olla mikään teiniprimadonna, vaan pyrin ottamaan sen linjan, etten pakota tunnelukossa olevaa ihmistä kanssakäymiseen, vaikka MINÄ haluaisin selvittää asian NYT heti paikalla. Kun odotan vähän aikaa enkä käy kimppuun, lukko aukeaa ja sitten voimme jutella "selvin päin", ilman tunnehyrskyjen vääristävää voimaa. Tällä kertaa en jostain syystä noudattanut hyväksi havaittua linjaa.
Luultavasti tämä tuntui miehestä niin pahalta siksi, että hän on tehnyt ankarasti työtöitä, kotitöitä ja lastenhoitotöitä tämänkin vuoden ja lisäksi 2kk toipilasvaimon hoitotöitä. Ankara raataminen tekee kalliiden vempeleiden hajoamisesta vielä kurjempaa. Ikään kuin kukaan ei arvostaisi sitä työtä, jolla ne maksettu. Lapset eivät tajua sellaista eikä sitä voi heiltä edellyttää, mutta minulta voi. Olen koko ajan kannustanut miestä tekemään vähemmän töitä, tulemme toimeen vähemmälläkin. Toisaalta olen mielihyvin nautiskellut hänen työnsä hedelmistä. No, tyypillä on hyvät syyt tuntea olonsa kurjaksi, ehkä hyväksikäytetyksikin. Ja minua kaduttaa, että kävin hänen kimppuunsa. Ikään kuin hänellä ei olisi oikeutta pahaan mieleen tai minun oikeuteni olisi suurempi. (Jossain tilanteissa oikeuteni onkin suurempi, mittarini mukaan, mutta ei tässä.)
***
Olen pragmaatikko ja haluan löytää ratkaisuja pulmiin. Ratkaiseminen vaarantuu, jos sekoittaa asioihin liikaa tunteita. Tunteet voi hoitaa jollain geneerisellä räyhäämisellä, niin etteivät oikeat asiat vaarannu typerästä vänkäämisestä. Jos pulmatilanteessa puskee väkisin päälle, koko asian käsittely voi hankaloitua pitkäksi aikaa. Toisille sopii tunnerevittely ja suuret draamat, jotkut ovat oikein himotappelijoita. Siitä vaan, jos se on antoisaa ja pulmat silti ratkeavat! Meillä päin ei synny mitään hyvää, jos näyttämöllä on kaksi pateetikkoa tuntemassa syvästi. Mieluummin päsähtelemme vuoron perään ja hoidamme asialliset asiat erikseen.
***
Esikoinen muuten ei ole ainoa neurobiologisesti poikkava hahmo, jolla naurupiuhat ovat ristissä. Luulen, että stressi yhdistettynä mihin tahansa voimakkaaseen tunteeseen voi laukaista kovaäänisen naurun. Ei ole hienoa! Vaikka olisi kuinka älykäs ja empaattinen autismin kirjon ihminen hyvänsä, huulilta voi purkautua kaikkein sopimattomimmissa paikoissa nauru. Tähän tapaan:
- Minulla todettiin juuri syöpä.
- AAAAahahhhahhahhahhakäkähihihihTYRSK... (sisäpuolella surua, pelkoa, järkytystä ym.)
Aivan kamalaa molemmille osapuolille, vai mitä? Mutta etenkin sille, joka joutuu toistuvasti neurobiologisista nikotuksista johtuvien reaktioidensa takia katsomaan ihmissuhteiden sauhuavia raunioita. Ihmisten voi olla lähes mahdotonta uskoa, että nauru ei välttämättä tarkoita naurua, vaan se voi olla mitä murheellisinta itkua. Kyse ei ole tunnevammasta, vaan siitä, että ristissä olevat piuhat tuottavat asianmukaisesta tunteesta täysin virheellisen reaktion.
Aikoinaan näitä ihmisiä pidettiin riivattuina ja heistä yritettiin ajaa paholaisia pois mitä omituisimmilla keinoilla. Nyt heitä leimataan epäempaattisiksi ja tunnevammaisiksi eikä se ole yhtään sen parempi eikä perustellumpi tapa suhtautua.
***
PS3-laitteen ajatuksena oli innostaa poikaa SingStarin pariin, mutta emme vielä olleet ehtineet kunnolla kokeilemaan. Koulun kerholla Esikoinen on laulanut karaokea, joten ajatus ei ole ihan kaukaa haettu, kai. Olen yksitoista vuotta etsinyt epätoivoisesti pojalle jotain tekemistä eikä loppua näy. Jahka olen painanut julkaisunappulaa, menen taas pitämään aapiskerhoa lapsille siinä vienossa pysyväistoivossa, että Esikoinen jonain päivänä innostuisi lukemaan kirjoja. Iltasaduksi luemme muuten Bo Carpelanin Kaari-kirjaa. Se on kovaa kamaa.
***
En jaksa nyt veivata tätä tekstiä enempää, vaikka varmaan on löperöä ilmausta ja muuta sälää, josta voi tehdä vääriä johtopäätöksiä. Semmost' se on. Ihmiset tekevät jänskiä tulkintoja, kuten vaikka sen, että kun minä kirjoitan musta, tarkoitankin oikeasti valkoista ja kiellän asian siksi, kun mulla on niin kova torjunta.
maanantaina, heinäkuuta 06, 2009
Kuntoutussuunnitelma
Todettuani, miten vaikeasti olen mökkihöperöitynyt kamalan pitkän toipumispakon seurauksena, olen rakentanut itselleni kuntoutusohjelmaa. Olen myös ottanut neljää Armouria per päivä ja voin paremmin, mikä tuntuu etenkin mielialassa. Siispä tällä viikolla menen Litukkaan lasten kanssa tapaamaan huippis-kälyä hänen siirtolaviidakkoonsa, vietän päivän töissä ja tapaan proffaa, treffaan lapsuudenystävääni sekä visitoin kamun ja lasten kamujen luona (samalla kertaa).
Perjantaiksi suunnittelen turistiretkeä Helsinkiin. Lähden sinne heti kun mahdollista iltapäivällä ja lauantaina todennäköisesti yhytän muun perheen ja käymme mumppilassa ja systerillä. Helsingissä suunnittelen käyväni ainakin varhaislapsuudeni maisemissa Kalliossa. Siellä on kuulemma baareja. Jos haluat kokemusta mökkihöperökuntouttajana, kommenttilaatikossa voi ilmoittautua ja lupaan antaa todistuksen suorituksesta.
Sunnuntain heijaan nurkassa myssy päässä ynisten lastenlauluja, mutta kaikki tämä on uskoakseni sen arvoista.
Perjantaiksi suunnittelen turistiretkeä Helsinkiin. Lähden sinne heti kun mahdollista iltapäivällä ja lauantaina todennäköisesti yhytän muun perheen ja käymme mumppilassa ja systerillä. Helsingissä suunnittelen käyväni ainakin varhaislapsuudeni maisemissa Kalliossa. Siellä on kuulemma baareja. Jos haluat kokemusta mökkihöperökuntouttajana, kommenttilaatikossa voi ilmoittautua ja lupaan antaa todistuksen suorituksesta.
Sunnuntain heijaan nurkassa myssy päässä ynisten lastenlauluja, mutta kaikki tämä on uskoakseni sen arvoista.
lauantaina, heinäkuuta 04, 2009
Koputa puuta
Torstaina ihmettelin, miten juohevasti lasten loma on käynnistynyt ja perjantaina tietysti alkoi itku ja hammastenkiristys. (Lapsena mielikuvitin sanonnan pienillä kiristysruuveilla, joilla sai hampaat jämäkämmin ikeniin, vaikka oikeasti ajattelin sen tarkoittavan kirskuttamista. Aina pitää asioita sanoa joksikin muuksi kuin mitä ne ovat.) Aamulla Tosikoinen hermostui tolaltaan siitä, kun Esikoinen sai hänen mielestään enemmän maitoa. Meillä maito on ihan vapaasti nautittava elintarvike, mutta johonkin piti aamun hirttää kiinni ja se oli sitten tämä paikallisten maatiaislehmien tuottama juoma. Seuraavaksi Esikoinen meni tolaltaan siksi, että Pikkukakkosen tallenteeseen ei ollut tullut mukaan alun tunnaria. Tuohduksissaan hän puri itseään jalkaan, niin että siitä tuli verta kahdesta kohdasta. Jep.
Meidän kynäharjoituksemme sentään menivät hyvin. Ajattelin, että jos joka aamupäivä pidetään vähän kynäharjoituksia, vaikkapa käydään aapista läpi ja lapset saavat kirjoittaa kirjaimia, heillä on struktuuria, tekemistä ja nimenomaan vieläpä yhteistä tekemistä joka päivä. Ensimmäisellä yrittämällä Esikoinen kesti penkissä minuutin kerrallaan, kun taas Tosikoinen olisi tehnyt vaikka kuinka. Hän myös yllätti itsensä täysin lukemalla sanan ULLA aapiskirjasta. Kova raksutus kuuluu tyttären aivoista, kun hän tietää kirjainten äänteet, mutta vain välillä yhdistää ne sanakokonaisuudeksi. Esikoisesta on selvästi tylsää, mutta tuttua ja sikäli mukavaa raapustella kirjaimia ja kovasti patistettaessa hän myös suostuu yhdistämän sanan kuvaan. Aina oikein. Ota näistä selvä. Jatkamme kumminkin tätä hommaa.
Vaikka tavoitteena ei ole niinkään asioiden oppiminen kuin järjen säilyminen kaikkien päässä kesän ajan, tiedän, että lapset kovasti nauttisivat, jos saisivat sujuvan luku- ja kirjoitustaidon valjastettua omaan käyttöönsä. Näiden taitojen takana on paljon valtaa. Opi kaikki aakkoset, se ei riitä, mutta opi ne. Älä anna sen harmittaa, vaan ala jo. Sinun täytyy tietää kaikki. Sinun täytyy astua johtoon!
Yllättävä pulmasto iski, kun kävelimme lähikauppaan (iso automarket reilun viiden minsan kävelymatkan päässä) karkkipäiväkarkkiostoksille. Esikoinen jarrutteli koko matkan ja ulisi osan matkasta, vaikka karkki on yleensä hyvä motivaattori! Sisäänkäynnin lähestyessä hän vetäisi t-paidan naaman eteen ja asetti vielä lippiksen sen päälle. Päätön nuorison edustaja otti kuitenkin oman ostoskorin ja käyttäytyi järkevästi, jos ei lasketa sitä, että paita pysyi paikallaan melkein koko reissun. (Kevyellä ohjaamisella vältimme törmäykset ja ihmiset näyttivät yllättävän sympaattisilta.) Market on valtaisa aistiärsykkeiden kakofonia, mutta viimeiset pari vuotta ostosretket ovat onnistuneet täysin ongelmitta ja lähikauppa on läpeensä tuttu, eli kohtalaisen hallittava. Ilmeisesti E:llä on jokin aistiherkkä vaihe meneillään. Ngggh, pitääkö tästä saavutetusta edusta muka luopua?
Päivän vinkki: Jos alkaa ahdistaa jättimarketissa, vetäise paita pään yli. Kannattaa pukeutua tarpeeksi pitkähelmaiseen, ettei pidetä siveettömänä. Muistatteko sen Aku Ankka -jutun, jossa Aku osaa ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä? Siitä voi myös ottaa mallia, mikäli alkaa empiä, kummasta päästä paitaa pitää nostaa.
Meidän kynäharjoituksemme sentään menivät hyvin. Ajattelin, että jos joka aamupäivä pidetään vähän kynäharjoituksia, vaikkapa käydään aapista läpi ja lapset saavat kirjoittaa kirjaimia, heillä on struktuuria, tekemistä ja nimenomaan vieläpä yhteistä tekemistä joka päivä. Ensimmäisellä yrittämällä Esikoinen kesti penkissä minuutin kerrallaan, kun taas Tosikoinen olisi tehnyt vaikka kuinka. Hän myös yllätti itsensä täysin lukemalla sanan ULLA aapiskirjasta. Kova raksutus kuuluu tyttären aivoista, kun hän tietää kirjainten äänteet, mutta vain välillä yhdistää ne sanakokonaisuudeksi. Esikoisesta on selvästi tylsää, mutta tuttua ja sikäli mukavaa raapustella kirjaimia ja kovasti patistettaessa hän myös suostuu yhdistämän sanan kuvaan. Aina oikein. Ota näistä selvä. Jatkamme kumminkin tätä hommaa.
Vaikka tavoitteena ei ole niinkään asioiden oppiminen kuin järjen säilyminen kaikkien päässä kesän ajan, tiedän, että lapset kovasti nauttisivat, jos saisivat sujuvan luku- ja kirjoitustaidon valjastettua omaan käyttöönsä. Näiden taitojen takana on paljon valtaa. Opi kaikki aakkoset, se ei riitä, mutta opi ne. Älä anna sen harmittaa, vaan ala jo. Sinun täytyy tietää kaikki. Sinun täytyy astua johtoon!
Yllättävä pulmasto iski, kun kävelimme lähikauppaan (iso automarket reilun viiden minsan kävelymatkan päässä) karkkipäiväkarkkiostoksille. Esikoinen jarrutteli koko matkan ja ulisi osan matkasta, vaikka karkki on yleensä hyvä motivaattori! Sisäänkäynnin lähestyessä hän vetäisi t-paidan naaman eteen ja asetti vielä lippiksen sen päälle. Päätön nuorison edustaja otti kuitenkin oman ostoskorin ja käyttäytyi järkevästi, jos ei lasketa sitä, että paita pysyi paikallaan melkein koko reissun. (Kevyellä ohjaamisella vältimme törmäykset ja ihmiset näyttivät yllättävän sympaattisilta.) Market on valtaisa aistiärsykkeiden kakofonia, mutta viimeiset pari vuotta ostosretket ovat onnistuneet täysin ongelmitta ja lähikauppa on läpeensä tuttu, eli kohtalaisen hallittava. Ilmeisesti E:llä on jokin aistiherkkä vaihe meneillään. Ngggh, pitääkö tästä saavutetusta edusta muka luopua?
Päivän vinkki: Jos alkaa ahdistaa jättimarketissa, vetäise paita pään yli. Kannattaa pukeutua tarpeeksi pitkähelmaiseen, ettei pidetä siveettömänä. Muistatteko sen Aku Ankka -jutun, jossa Aku osaa ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä? Siitä voi myös ottaa mallia, mikäli alkaa empiä, kummasta päästä paitaa pitää nostaa.
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
Näin pääset ystävistä, menestyksestä ja vaikutusvallasta
Tilanne: Lasten loma on käynnistynyt kivuttomammin kuin koskaan aiemmin. Esikoisen leiriviikko ja Tosikoisen vuorokauden mittainen yökyläily aloittivat loman rysäyksellä, joka ehkä auttoi sopeutumaan lomarytmiin. Tai sitten kasvu on vain tehnyt tehtävänsä. Ja tietenkin erinäiset struktuurit, joilla lomasiirtymää olemme kelailleet ja hahmottaneet koko kevään. Uskon Tosikoisenkin hyötyvän kuvakalentereista ja niiden läpi käymisestä Esikoisen siivellä.
Polla: Minua riivaavat ajoittain ahdistukset ja alakulot. En tiedä, miksi, kun elämäni palikat ovat hyvällä mallilla, paremmin kuin viimeiseen vuositusinaan. Eilen olin omaishoidon lomittajan turvin töissä iltapäivällä ja tunsin rauhaa ja mielihyvää ilmastoidussa huoneessani. Ehkä olen hermiitti ja minun pitää istua kammiossa tutkimassa? Sairausloman aikana ja sen jälkeen pääni on jostain syystä halunnut pyörittää videopätkiä kaikista mahdollisista sosiaalisista kömpelyyksistäni, typeryyksistä, tökeröyksistä ja kulmikkuuksista.
Sisäisen videomestarini mielestä minulla ei sosiaalisessa historiassa muita olekaan kuin epäonnistumisia. En siis juuri halaja mennä ihmisten ilmoille. On hilkulla, etten jo näe suoranaista vaivaa vältelläkseni ihmisiä. Jos jaksan, yritän tehdä tälle jotain, koska epäsosiaalisen jakson venyessä kynnys kasvaa yhä korkeammaksi. Vähintäänkin vältän kaikin voimin sanomasta ei, jos tulee tilaisuus nähdä tyyppejä. Onneksi sentään Tosikoisen yökylästä hakemiseen liittyi paljon juttelua ja tuli sellainen olo, että ainakin joidenkin ihmisten kanssa olo on mukava. Oma itte tuntuu kelpaavan ja riittävän. En minä osaa kukaan muukaan olla ja jos yritän, perheelleen menee. Niin ja olinhan pygmin varamiehenkin kanssa paarissa hyvällä menestyksellä (luullakseni). Kävelin kotiin kesäyössä hyräillen enkä saanut edes rakkoja jalkoihin.
Huono idea kirjoittaa näistä sosiaalisista hommeleista avoimesti blogissa, jota voi moni livetuttu vilkuilla. Silloin saattaa turhaan mutkistua sosiaalinen elämä entisestään. Näivettyä lopullisesti. Asiaa mutkistaa, ettei hulusmaanikaan jaksa näitä ajatuksella lukea kokonaan, ottaa vaan nopeita fiiliksiä ja mielikuvia, jotka sitten voivat olla kovinkin etäällä siitä, mitä olen yrittänyt sanoa.
Keskittymiskyky on päreinä ja mietin, miten korjaan sitä. Mitä sille on tapahtunut? En pysty lukemaan juuri mitään kunnolla yli viittä minuutta ja se alkaa tuntua erittäin häiritsevältä! Sentään jaksoin litteroida vähän pidempään, vaikka se on raskaampaa hommaa. Huh sentään! Olen iloinen. Näköjään koneeltani löytynyt Transana ei ole hullumpi työkalu. Litterointi näyttäytyy entisellekin IT-alan ihmiselle vanhanaikaisena jurnutuksena, vaikka sen perustelut ymmärtääkin. Jos semmoista joutuu tekemään, pitää ainakin olla helpottava työkalu, joka pitää huolen mekaanisimmista asioista.
Yksinäisyys voi olla erittäin miellyttävää, jopa ihanaa, kunhan keskittymiskyky toimii. Aivoni ovat ystäväni. Nyt en pysty edes elokuvaa katsomaan alusta loppuun. Paitsi Arsenikkia ja vanhoja pitsejä meni melkein kokonaan tuosta vaan. Peeveli, keksin vielä keinot, millä saan rauhan rakennetuksi pollaan.
ObRuoka: Tehtiin lasten kanssa mustikkapiirakka ja tuli himmeen hyvää. Tosikoinen halusi sitä maistettuaan aloittaa reseptien keräämisen! Käytin mitä kaapista löytyi, eli luomuhiutaleita sekä raffinoimatonta hippisokeria ja kermaviilin asemesta partaäijä-rahkasekoitusta. Ahlmanin kananmuniakin käytin ja mietin jälleen, minkä takia noiden paikallistipujen munissa on niin keltainen keltuainen.
Polla: Minua riivaavat ajoittain ahdistukset ja alakulot. En tiedä, miksi, kun elämäni palikat ovat hyvällä mallilla, paremmin kuin viimeiseen vuositusinaan. Eilen olin omaishoidon lomittajan turvin töissä iltapäivällä ja tunsin rauhaa ja mielihyvää ilmastoidussa huoneessani. Ehkä olen hermiitti ja minun pitää istua kammiossa tutkimassa? Sairausloman aikana ja sen jälkeen pääni on jostain syystä halunnut pyörittää videopätkiä kaikista mahdollisista sosiaalisista kömpelyyksistäni, typeryyksistä, tökeröyksistä ja kulmikkuuksista.Sisäisen videomestarini mielestä minulla ei sosiaalisessa historiassa muita olekaan kuin epäonnistumisia. En siis juuri halaja mennä ihmisten ilmoille. On hilkulla, etten jo näe suoranaista vaivaa vältelläkseni ihmisiä. Jos jaksan, yritän tehdä tälle jotain, koska epäsosiaalisen jakson venyessä kynnys kasvaa yhä korkeammaksi. Vähintäänkin vältän kaikin voimin sanomasta ei, jos tulee tilaisuus nähdä tyyppejä. Onneksi sentään Tosikoisen yökylästä hakemiseen liittyi paljon juttelua ja tuli sellainen olo, että ainakin joidenkin ihmisten kanssa olo on mukava. Oma itte tuntuu kelpaavan ja riittävän. En minä osaa kukaan muukaan olla ja jos yritän, perheelleen menee. Niin ja olinhan pygmin varamiehenkin kanssa paarissa hyvällä menestyksellä (luullakseni). Kävelin kotiin kesäyössä hyräillen enkä saanut edes rakkoja jalkoihin.
Huono idea kirjoittaa näistä sosiaalisista hommeleista avoimesti blogissa, jota voi moni livetuttu vilkuilla. Silloin saattaa turhaan mutkistua sosiaalinen elämä entisestään. Näivettyä lopullisesti. Asiaa mutkistaa, ettei hulusmaanikaan jaksa näitä ajatuksella lukea kokonaan, ottaa vaan nopeita fiiliksiä ja mielikuvia, jotka sitten voivat olla kovinkin etäällä siitä, mitä olen yrittänyt sanoa.
Keskittymiskyky on päreinä ja mietin, miten korjaan sitä. Mitä sille on tapahtunut? En pysty lukemaan juuri mitään kunnolla yli viittä minuutta ja se alkaa tuntua erittäin häiritsevältä! Sentään jaksoin litteroida vähän pidempään, vaikka se on raskaampaa hommaa. Huh sentään! Olen iloinen. Näköjään koneeltani löytynyt Transana ei ole hullumpi työkalu. Litterointi näyttäytyy entisellekin IT-alan ihmiselle vanhanaikaisena jurnutuksena, vaikka sen perustelut ymmärtääkin. Jos semmoista joutuu tekemään, pitää ainakin olla helpottava työkalu, joka pitää huolen mekaanisimmista asioista.
Yksinäisyys voi olla erittäin miellyttävää, jopa ihanaa, kunhan keskittymiskyky toimii. Aivoni ovat ystäväni. Nyt en pysty edes elokuvaa katsomaan alusta loppuun. Paitsi Arsenikkia ja vanhoja pitsejä meni melkein kokonaan tuosta vaan. Peeveli, keksin vielä keinot, millä saan rauhan rakennetuksi pollaan.
ObRuoka: Tehtiin lasten kanssa mustikkapiirakka ja tuli himmeen hyvää. Tosikoinen halusi sitä maistettuaan aloittaa reseptien keräämisen! Käytin mitä kaapista löytyi, eli luomuhiutaleita sekä raffinoimatonta hippisokeria ja kermaviilin asemesta partaäijä-rahkasekoitusta. Ahlmanin kananmuniakin käytin ja mietin jälleen, minkä takia noiden paikallistipujen munissa on niin keltainen keltuainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
