Rullaati rullaa

Tosikoinen intoili lastenkulttuurikeskus Rullasta siinä määrin voimallisesti, että päätimme mennä sinne kaikin. Kovin pahasti ei voi mennä pieleen, jos sijainti on Finlaysonin alueella, sisäänpääsy on 0 euroa ja lisäksi vauvoille ja taaperoille on järkätty oma elämyksellinen paikka. Jos nimittäin niitä pieniä ei satu olemaan paikalla, Esikoinen todennäköisesti voi kölliä sellaisessa. Asiain laita oli juuri näin. Toisinkin olisi tietysti voinut olla eikä siinä mitään, kun emme lupailleet pojalle mitään etukäteen. Rullassa oli elämyksellinen Kalevala-näyttely. Siellä sai myös paukuttaa shamaanirumpua ja soittaa viisikielistä kannelta. Luimme myös asiaankuulumattomasti Hirviöiden loitsukirja -opuksen nautiskellen köllintäpaikan liepeillä.

Sisäänpääsymaksun puutteessa on se mukava puoli, että vaikka Esikoinen ei kestäisi paikassa viittä minuuttia kauempaa, ei pipoa kiristä poistua paikalta siinä samassa.

Vähän nyt ärsyttää, kun tulee mieleen semmoisia turhuuksia kuin että miksi emme käy useammin mestoilla. Aina pitää olla tyytymätön ja miettiä, mitä puuttuu, kun voisi vain iloita onnistuneesta retkestä ja antaa sen vaivihkaa madaltaa kynnystä mennä seuraavaan paikkaan. Vai? Olemmekin menossa piakkoin Esikoisen koulun vanhempainyhdistyksen järkkäämään teatterinäytökseen! Teatteri 2000 esittää Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu -seikkailun. Tuo on matalan kynnyksen reissu, koska yleisö koostuu vallan erityiskoululaisista perheineen ja läheisineen eikä siellä kukaan ihmettele, jos joku iso koululainen vähän ääntelee tai muuta. SP alkoi riehaantua ja ehdotella myös Tatun ja Patun tsekkaamista Ahaassa. En käy hangoittelemaan vastaan!

***
"Jokainen esitys on juhla!"
Tosikoinen oli erittäin hedelmällisellä tuulella ja kehitteli kaikenmoisia leikkejä ja ajatuskulkuja. Hän on nyt hylännyt ajatuksen tulla sirkusesiintyjäksi (useiden koirien kanssa) ja päätti ryhtyä elokuvateatterintekijäksi. Se tarkoittaa, että hän johtaa teatteria, jossa esitetään sekä näytelmiä että elokuvia ja hän lisäksi ohjaa ja näyttelee molempia sortteja. Epäilen että myös käsikirjoittaa chaplinilaiseen tapaan. Hän eläytyi tarinaansa vahvasti ja rönsytti siihen monenlaisia yksityiskohtia. Esimerkiksi kun hän tekee Noitarumpu-esitystä, siinä on mukana myös hänen lapsensa ja he molemmat ovat pukeutuneet noidiksi. Tosikoinen varmisti, että äiti ja isä tulevat sitten katsomaan ja kerroimme hänelle, että totta kai tulemme hänen esityksiinsä. Paitsi sitten emme pääse, kun olemme kuolleet, Tosikoinen mietti. Mutta jos olemme kipeinä tai jotain, hän järjestää television ja sellaisen systeemin, että voimme katsoa siitä telkkarista esitykset. Ponyo-elokuva saa ainakin jatko-osia (kuten Ponyo nakkikioskilla), samoin Taotao ja monet muut tutut. Oli originaalejakin, kuten Banaanipörriäinen ja Lentävä lihapulla.

Tosikoinen selvästi eli mielessään ison tarinan tulevaisuudesta ja hetken kuluttua keskustelutuokiosta hän puuskahti, että onneksi hän ei ole iso vielä pitkään aikaan.

Mitä musiikkia korville! Kaikki tämä tietysti oli mehevää ja eläydyttävää tarinaa, mutta tuo pienenä olemisen nautinto osuu suoraan äidin sydämeen ja uppoaa. Itsehän olin koko lapsuuden hirvittävän kärsimätön enkä yhtään halunnut olla pieni, vaan jonkinlaisessa sitkutilassa ties kuinka ison osan tuosta ainutkertaisesta ajasta! Olin onnellinen päästyäni teknisesti aikuiseksi ja täysin loistavaa oli muuttaa omilleen asumaan. Näen nyt, että sillä tavaoin sain vastuun ja vallan jonkinlaiseen tasapainoon. Varmaan heti synnyttyäni aloin kantaa vastuuta kaikesta, mihin minulla ei ollut minkäänlaista valtaa ja niin kauan kuin olin pieni, minulle sitä valtaa ei annettu läheskään tarpeeksi verrattuna siihen, minkä koin vastuukseni.

Olemme perheen kesken halailleet aika paljon nyt viikonloppuna ja jutelleet. Tuntuu ettei ihan valtavaa huomion määrää tarvitse hölvätä lapsen ylle, kun jo koko elämä kirkastuu. Meilä on ollut kamalan kireätä välillä tyttären kanssa, joten tämä on ollut toivottua vaihtelua. Kyllä vaikeitakin aikoja saa olla eikä se ole maailmanloppu, jos kiukutellaan ja asiat ovat hankalia, mutta onhan tämä sopuisa yhteiselo aivan ihanata.

***
Jännittävä sohvatarina jatkuu!
Joulukuun 15, 2005 kirjoitin blogissani, miten saimme "upeat pomminkestävät nojatuolit ja sohvan" ja jännitin, mitä Esikoinen niistä pitää. Seuraavassa helmikuussa mietin, johtuvatko kaikki kurjuudet ja käytösongelmat uusista mööpeleistä. Ja johtuivathan ne. Olemme eläneet näiden ei-pomminkestävien, jokseenkin riekaleisten sohvasysteemien kanssa tähän asti ja nyt on prosessissa sohva 2.0. Saamme huomenna 2 sohvaa, vanhat "paksulla ja kestävällä antiikkinahkalla" enimmäkseen verhotut vehkeet viedään samalla pois. (En kehdannut tarjota niitä mihinkään.) Olen piirtänyt Esikoiselle aiheesta kuvat. Olemme keskustelleet asiasta. Huomenna saamme esimakua siitä, miten asia sujuu. Kahdessa - kolmessa kuukaudessa voidaan varmaan tehdä yhteenveto tuloksista. Jännittää. Loin tapauksen kunniaksi jopa uuden sohva-tunnisteen ja ehkä jossain vaiheessa etsin muutkin sohva-aiheiset jutut blogistani mukaan. Mihin voi tulla painetta, sillä kirjoitan elämäni ensimmäistä konferenssiabstraktia, jonka deadline on tämän kuun loppu.

Toiveikkuus sallittua

Eilen olin liesussa koko päivän iltaan asti ensin töissä ja sitten järjestöilemässä, joten tänään olen nauttinut etätyöstä kotona. Kesken päivän menin lenkille kävelemään, hölkkäämään ja juoksemaan. Sen päälle otin Zen-kylvyn (Zepa tarjosi - vaikka pussukassa luki suihkugeeli jollain kielellä, se oli myös oivaa kylpyvaahtoa. Vaikkei ole just mun tuoksuni, niin piristävää tätä on nuuhkia nyt jopa näin läheltä, kun ei ole allergiakauden tasoa hajuherkkyys.) ja jatkoin uusin voimin ajattelutyön pungertamista paperille. Raskasta ja työlästä, mutta ihanaa, etenkin kun saan olla kodin rauhassa ypösen yksin.

Olen iloinen, kun olette kommentoineet edellistä postaustani. Kaikki ovat hengissä ja lääkitys on tyypillä lähtenyt käyntiin, liikuntaa ja holittomuutta saattaapi myös olla luvassa! Pienin askelin. Kunpa vielä löytyisi jokin hyvä terapeutti. En pidätä henkeä sitä odotellessani. Jotkut ovat vaativampia terapeutin asiakkaita kuin jotkut toiset. En rupea yltiöoptimistiseksi - näin pahaksi päässyt kondis ei tokene tuosta vain - mutta ainakin nyt näyttää lupaavalta eikä siitä ole hyötyä kenellekään, jos vaivun pessimismiin ja synkkyyteen.

Minua vähän hassuttaa, kun lääkärin pikadiagnosoimasta "paniikkihäiriöstä" ei näy jälkeäkään, vaikka panikointiin voisi olla aihetta. Hmm. Oireilu oli siis jälleen kerran kilpirauhasen vajaatoiminnan tepposia, kuten epäilinkin. Mieli kuplii, kun mietin monia kaltaisiani nappaamassa kymmeniä pillereitä hoitaakseen oireita, jotka lähtisivät yhdellä oikeanlaisella napilla.

Jos ei tiedä, mitä tehdä, voi aina huutaa kovaa

Läheisellä ihmisellä ei mene hyvin. Hän on masentunut. Hän on hionut puukon teräväksi, suunnitellut mistä kohdista viiltää ja missä järjestyksessä. Paljon kärsimystä ja itsevihaa. Piilotanko kaikki veitset? Pyydänkö etsimään terapeutin, aloittamaan psyykenlääkkeet, lopettamaan alkoholinkäytön kokonaan. En piilota, pyydän. Seuraan tilannetta, tuen, tarpeen tullen autan, juttelen, olen olemassa.

Juuri tänä viikonloppuna puhuin siitä, miten silloin joskus kauan sitten oli kamaluutta enkä lainkaan tajunnut, että jotain samantapaista on taas. Oireilu on niin erilaista nyt. Vakavaa kuitenkin.

Paineet purkautuvat jollakin tavoin ja näinpä sitten totesin, että minusta lähtee helkkarin kova ääni, jos Tosikoisen iltajumpittelu ylittää jonkin rajan. Tuntuu pahalta nähdä toisen hätkähtävän, aivan kuin olisin lyönyt. Onneksi päivä oli muuten hyvä ja läheinen. Myös lillutin itseäni sekä kylpyammeessa että perheen seurassa Kangasalan uudessä ja kiiltävässä Kuohu-uimahallissa.

Tutun kanssa juttelin, miten aivojen pyörittäminen "alfa-aalloilla" estää ikävien ajatusten tuloa. Hän viittasi sillä aivojen tyhjänpuoleiseen käyntiin yhdentekevien juttujen parissa. Esimerkiksi aivottoman pelin pelaaminen mekaanisesti siirtää vääjäämätöntä, ei tarvitse juuri nyt miettiä. Siitä tulee myös melko huono olo melko nopsaan, ainakin minulle. Ja syvenevä tunne kaiken mielettömyydestä, mikä nyt on realismia tietysti, mutta yleensä pysyy aisoissa ihmisistä välittämisen avulla.

Plussapuolella on lääkitys. Absurdeista käänteistä huolimatta tilanteeni on turvattu joksikin aikaa, sillä sain apteekista 500 kanadalaista Thyroid-pilleriä. Se tuntuu olevan yhtä tehokasta kuin vanha Armour. (Jeah, nämä lääkekuviot saattavat vaikuttaa sekavilta ja se johtuu siitä, että ne todella ovat sekavia. Hu0h. Uusi Armour ei siis auta sen paremmin kuin ainoana oikeana lääkkeenä tarjoteltu Thyroxin. Mikä johtuu mahdollisesti siitä, että se pitää niellä eikä sitä voi imeyttää kielen alla.) 500 kappaleen purkki Thyroidia maksoi 130 euroa, kun 100 kappaleen purkista rokotetaan 60 euroa. Mielenkiintoista, eikö totta. Miten niin muka ei?

Nyt kai pitäisi nukkua eikä ahdistua tilanteesta. Onnea vaan yritykseen. Univaje kuitenkin räydyttää nopeasti, joten se olisi vihoviimeinen mauste tähän soppaan.

Mustan kissan tankotanssi

Kun kaupunkilaisflikalla on ajoittain vahvaa levottomuutta ja muutoshinkua, on hieman vaarallista käydä Kallion tapaisissa kivoissa paikoissa. Kävin kumminkin. Lauantaina paasasin ensin liian pitkään, sitten olin nääntyä nälkään. Onneksi Lemon Grass antoi ruokaa seurueelle, kunhan saimme ittemme ängetyksi pöytiin. (Muutama muukin ilmeisesti arvostaa heitin sapuskoja.) LG ei tarjoile digeshtiivejä, joten niitä oli syytä hakea muualta. Emme edelleenkään päässeet Sirdieen asti, mutta Musta kissa (FB-linkki) palveli meittiä hyvin viehkolla tavalla.

Paasaaminen teki joksikin aikaa hyvin tömpsähtäneen olon. Kognitiiviset kyvyt tuntuivat heikonpuoleisilta koko illan. Etenkin oli hyvin vaikeaa muistaa, kenelle piti luurillansa viestilöidä ja mitä. Pelkään, että olin myös sosiaalisesti varsin kömpelö, kun moni reaktio tuli tunnin viipeellä... Siitä huolimatta teki hyvää nähdä naamoja ja imuroida oikeaa läsnäoloa silkan virtuaalin asemesta.

Nyt minulla on esiintymiskrapula. Käkäkääk. Olen pörissyt eri aiheista eri yleisölle melko tiuhaan viime viikkoina ja nyt on sellainen olo, että kuka mä muka olen sanomaan kenellekään yhtään mitään parasta nyhjöttää kotona vaan... Tästä en voi syyttää ainakaan niitä tyyppejä, joille olen puhunut viime aikoina, koska he ovat olleet mainioita. Däng. Torstaina pitäisi taas luennoida, mutta sitä seuraavaan tilaisuuteen on hiukan aikaa. Syksyn mittaan on vielä tarkoitus puristaa autismi puoleen tuntiin eräälle potentiaalisesti ynseälle putiikille ja esitelmöidä omasta tutkimuksesta siellä sun täällä.

Keskustelu oli jokatap korkeatasoista ja käsitteli mm. seuraavia teemoja: Puumamaa, tankotanssi, tequilan vaarat, Tampere, politiikka, GT:n kaikkisopivuus, mikrofoni-Tourette ja muut oleellisuudet. Aah. Naisremakkaa. Minä vain väsähdin yhtäkkiä lähes tilttiin ja jopa sorruin juomaan imperialistijuomaa raakana piristyäkseni! Onneksi junat kuskaavat kotiin ilman omaa ponnistusta ja niinpä olin kotona yöpaidassa hiukan ennen Tuhkimo-aikaa.

Täs vielä pari linkkiä, kun puolet tapaamistani tyypeistä oli myös blogisteja: Stjtr, Pirtelöbaari, Mymskä, Virkanainen ja Zepa (joka vain piipahti, harmi kyllä).

Mymskän näin ensi kertaa livenä ja oli helppoa tunnistaa mainion stailin perusteella! Vaikka itse en kykene otsatukkaan traumojeni tähden, jollakulla muulla semmoinen voi olla kerta kaikkiaan säväyttävä. Toivottavasti en tuijotellut häiritsevästi ketään. Naamat vain olivat epätavallisen kiehtovan ja kivan näköisiä Musta kissan koordinaateissa lauantain alkuiltana.

Suosittelen kaikille blogini lukijoille ihmisten tapaamista! Kaikki te varmaan jo tiesitte, että se on kivaa ja virkistävää, mutta minulle asia on näköjään ehtymätön yllätysten ja ihmetyksen lähde.

Kerran Kalliossa

Matkustan esitelmöimään Helsingin Kallioon lauantaina 10.10. ja tuumasin, josko joku blogissani hengaileva haluaisi tulla samoille huudeille sanomaan päivää. En ole uskaltanut sopia tai järkkäillä juuri mitään, kun vointi oli silleen sun tälleen. Nyt on tuolta huudeltu Mustaa kissaa, mutta muitakin ehdotelmia otetaan mieluusti vastaan.

Lintujen liverrys ja purojen solina soikoon

Jeejee, kaksi päivää Thyroid-lääkkeellä ja olo on taas normaali. Nyt saa pitää peukkuja ja harjoittaa lobbausta ym. jotta lääkkeen saanti olisi turvattu. On todella kivaa olla oma itsensä! Etenkin, kun vertaa siihen tilaan, jossa ihan kaikki kanittaa.

Kävin aamulla astangassa ja nyt teen töitä iloisena ja vain vähän joogasta tutisevana. Olen yleensä henkisesti sen verran jäykkä, etten lähde herkästi lällyilemään. Tänään kuitenkin loppurentoutuksessa tajunta pukkasi pintaan kuvia, joissa olen lasten ja SP:n kanssa lekottelemassa vihreän pehmeän raikkaalla niityllä leudon tuulen henkäillessä iholla, mikä lie purokin siellä lie solissut. Sitten koko minuus kaikkine ulokkeineen täyttyi elävästä, väreilevästä rakkaudesta piripintaan ja vähän roiskui ylikin. Mikä minä olen siinä ittelleni sanomaan, että pois mokomat lälläröinnit? Annoin mennä vaan ja kylläpä tuntui suloiselta ihmisessä semmoinen meininki. Vieläkin salaa hymyilyttää.

Vasaralla ruuvit kireäksi

Tämä on nyt edelleen tätä oman tilan jauhantaa. Huoh.

Minulla on kuulemma paniikkihäiriö. Näin tuumasi lääkäri, kun osa näiden parin päivän oireista osuu paniikkihäiriön diagnostisiin kriteereihin. Sain kolmenlaista nappia tilan hoitoon. Yksi niistä on Efexor nimeltään, sekä serotoniinin että noradrenaliinin takaisinottoon vaikuttava mielialanappi. Josta tulee inhottavat aloitus- ja lopetusvaivat, kuten SSRI-lääkkeistäkin. Ostin viikon pakkauksen, mutta en aloita sitä. Jos nämä paniikkihäiriötä muistuttavat oireet jatkuvat, harkitsen uudelleen. Minulla ei ole nyt depressiota. Se olisi riittävä syy aloittaa nuo napit, mutta tämä hetkellinen outo oireilu ei.

Nyt keskityn iloitsemaan saamistani Thyroid-pilleriineistä! Onnetar valitsi minut saamaan aputeekin ainoan purkin suolaiseen 70 euron hintaan, mutta minähän maksoin ja nyt katson, miten paljon olo vielä paraneekaan. Monta pykälää on jo menty parempaan suuntaan.

On ryydyttävää olla loppuikänsä riippuvainen lääkkeistä. Inhottavaa, että aivan kaikkeen vaikuttava kilpirauhanen voi tuosta vaan paukahtaa. Erityisen inhottavaa on se, että virallinen, ainoaksi oikeaksi julistettu lääke ei auta minua. Ja se lääke, joka auttaa, on omituisen lainsuojaton, vaikka sitä on käytetty turvallisesti ja luotettavasti yli sata vuotta! Huomattavasti kauemmin ja turvallisemmin kuin tuota virallista. Sitä valmistetaan suurin piirtein teurasjätteestä, eli se on kuulemma myös halvempaa tehdä. Huoh. Bonuksena osa lääkäreistä antaa välittömän hörhöleiman ihmiselle, joka kertoo saaneensa hyvän hoitovasteen vanhasta lääkkeestä.

Huono hoitovaste on joidenkin lääkärien mukaan vain kaikenlaisten muiden lääkeiden puutetta ja eläinperäisen valmisteen käytön tuottama kokonaisvaltainen tilanteen koheneminen placeboa. Meillähän on vuosikymmenien "placebosta" nauttineita ihmisiä, joiden vissiin pitäisi tyytyä T4-lääkkeeseen ja sen lisäksi nakata mieliala- ynnä muuta lääkettä naamaan. Kulmakarvat*) saa maalatuksi, päähän ostaa peruukin, ihoon purkista rasvaa, paleluun auttavat vällyt, musta hoikentaa ja einekset, siivouspalvelut, lastenhoidon ynnä muut voi ostaa, jos ei jaksa itse mitään... Ja työkyvyn saa myös jostain pillerinä, eikö vaan? Muuten eivät tahdo fyffet riittää noihin kaikkiin muihin.

Miksi ihmeessä eläinperäinen kilpirauhaslääke muka vaikuttaa paremmin kuin synteettinen T4? Ilmeisesti siksi, että tuossa vanhassa lääkkeessä ovat mukana oikeassa suhteessa kaikki kilpirauhasen normaalisti tuottamat aineet: T4, T3, T2, T1 ja kalsitoniini. Teoriassa elimistön pitäisi pystyä tekemään itse T4-hormonista nuo muut, mutta käytännössä meidän kaikkien kehot eivät ole tarpeeksi päteviä hommaan, vaikka kuinka joku lääkäri niin väittäisi. Ehkä hörhöys on turmellut bodini?

*) Hassua katsella valokuvia ajalta toimiva kilpirauhanen, kun minulla oli vielä kunnolliset kulmakarvat.

Älkää ajako ylitseni moottoriajoneuvoilla

Tämä jatkuu vain. Olen syönyt nätisti, ottanut kiltisti kalaöljyni, nukkunut tarpeeksi, karttanut alkoholia (joka heikentää serotoniinitasoja) ja silti tuntuu, kuin joku olisi ajanut yli mopolla. (Niin, olen valitettavasti kokenut vähän isompiakin ajoneuvoja.) Ei kai tässä auta muu kuin jatkaa samalla linjalla ja käydä lääkärillä pyytämässä ahinappeja pahimpaan. Ja yrittää jaksaa muutakin kuin hyötyliikuntaa, vaikka nyt en millään venyisi silkan pahan mielen takia. Se auttaa! Se auttaa! Usko nyt, että se auttaa. (Uskonko? Jää nähtäväksi. Ehkä jos vielä vähän tolkutan.)

Tällä viikolla on tulossa pari kivaa hommelia, joista molemmat sisältävät luennon pitämistä. Lauantaina pörisen Helsingissä ja edelleen arvon, voinko yöpyä vaiko en. Jos olo ei kohene tarpeeksi siihen mennessä, on syytä huristaa junalla kotiin jo iltasella. Onneksi luentojen pitäminen kohottaa olotilan aina. Positiivinen stressi asettaa sisäerityksen (elikkäns hormonit) hyvälle mallille ja yleensä jaksan olla läsnä, kontaktissa ja skarppi. Toivottavasti myös tällä viikolla taika toimii, ehkä jollain kerralla ei toimikaan? Tuossa äskettäin, kun olin ihan poikki luentoni aikaan, huomasin, että yleisön tarjoamiin juttuihin en jaksanut tarttua, vaikka ne olisivat vieneet koko juttua loistavasti eteenpäin. Kone siis pykii, kun rasitetta on liikaa.

Lauantaista en ole kovin huolissani, kun silloin puhun rakkaimmasta aihepiiristäni, eli kuvista autistien ja muiden isoista toiminnan esteistä tai jättistressistä kärsivien palveluksessa. Tähän mennessä autismiteemasta puhuessani yleisö on tullut hienosti mukaan ja olemme yhdessä rakentaneet hyviä kokonaisuuksia, joista myös itse olen saanut paljon.

En tilannut tällaista, saa kai tämän palauttaa?

Voi hyvä aikanen, mitä nyt taas? Päivällä sydämeni päälle asettui jälleen raskas alasin eikä suostu liikahtamaan siitä mihinkään. En näe oikein syytä tämmöiseen, ellei kyseessä ole taas tuo s**t*n*n sisäeritys eli rakas ystävämme kilpirauhasen vajaatoiminta ja siihen määrättyjen lääkkeiden puutteellinen hoitovaste.

Tosikoinen on alkanut käyttäytyä eriskummallisella tavalla minua kohtaan. Nyt viikonloppuna olen miettinyt, tunnenko koko lasta! Se muistuttaa jotakin... nimittäin Esikoisen käytöstä siinä vaiheessa, kun hän rimpuili eroon äidin läheisyydestä ja ryhtyi isän pojaksi. Käytös on lapsilla ihan erilaista, mutta niin kuin siinä olisi täsmälleen sama soundi. Että ei mitään henkilökohtaista, mutta nyt täytyy siirtyä kehityksessä seuraavaan pykälään ja se vaatii pientä riuhtaisua. En tiedä, mutta tuntuu kurjalta, kuten tuntui Esikoisenkin kanssa. Ainutlaatuinen läheisyyden aika loppuu ja voin toivoa, että ajastaan löytyy uudenlainen, yhtä antoisa yhteys.

Kävimme äitiäni moikkaamassa. Äidin liikuntakyky on tosi rajallinen ja se ahdistaa tytärtä (ehkä äitiä itseäänkin), mutta onneksi tekemistä piisasi ja saatoin upottaa huoleni käytännön askareihin. Jääkaapin pohjalle jokin pakastemarjapussi oli valuttanut verensä ja sain puhdistaa aika montakin artikkelia verilöylyn jäljiltä. Laulelin hommaillessani. Juotiin kahvit ja juteltiin päivänpolttavista asioista. Muori on skarppi kuin mikä ja pidän hänestä, ehkä hänkin minusta, vaikka teininä ja nuorena aikuisena sain aina kuulla äidiltä ja isältä, miten piloille mennyt ihmishylkiö olin. Kyllähän tuollaisia yrittää unohtaa, mutta ne penteleet pomppaavat mieleen eivätkä nuo arvovaltaiset arvioijat koskaan antaneet muunlaista informaatiota, eli periaatteessa arviot ovat edelleen voimassa... Äh. Ahdistuspuhetta.

Sydämen päällä istuu alasin ja olen epäkunnossa enkä haluaisi mennä huomenna töihin en kokoukseen en mihinkään, vaan pysyä peiton alla omassa sängyssä eikä talossa olisi ketään muuta, saisin vaan yrittää torkkua. Vain minä ja viileät lakanat. Ehkä tilaan ajan työterveyslääkärille ja pyydän jotain ahdistusnappeja. En muista milloin viimeksi olisin ottanut, napitkin jo menivät vanhoiksi. Yli vuosi on ainakin mennyt. Armour-vuosi.

Loppuun the heaviest metalest song ever recorded: Van Full Of Anvils.

Semimarttailun ilot

Oleellisin pykälä säilömisessä on se, että tietää, mitä haluaa talven mittaan syödä. Jos halajaa viinimarjahyytelöä puoli desilitraa jouluna eikä karviaishilloa sitäkään vähää, kannattaa suunnata säilöntätarmo muihin artikkeleihin.

Lapsuudenkodissa oli kaikenmoista söpsökettä homeessa jääkaapin perukoilla ja ylivuotista pakastimessa. Pihan antimia piti maksimaalisesti säilömän siksi, että olimme köyhiä eikä ilmaista ruokaa sopinut katsoa pahalla öögalla. Koin huonoa omaatuntoa pilaantuneista soseista, ilmeisesti minun olisi omasta mielestäni pitänyt jätemyllynä hoitaa kaikki kitusiini ajoissa... Toisaalta koin tarvetta säästeliääseen syömiseen, kun meillä oli niukkaa. Huoh. Vietin pitkiä säilmömättömiä vuosia salaisista talven varalle hamstraajan hingustani huolimatta päästäkseni eroon homeisista haamuista.

Tänä vuonna olen semimarttaillut torilta paljon mustikoita ynnä mansikoita ja lykännyt pakastimeen. Olen jo syönytkin satoa reippaasti, sillä minun nykykodissani marjoja syödään niin paljon kuin suinkin huvittaa. Jos ja kun ne loppuvat ennen kevätväsymystä, hankitaan kaupasta täydennystä. Tiedän lykkääväni marjoja puuroon, juguun ja rahkaan, joten ylivuotisia ei jouduta katselemaan. Nyt näyttää siltä, että SP tulee myös osingoille ja joskus on nähty jonkun lapsenkin kiinnostuneen muustakin kuin makeasta marjapiirakasta. Esimerkin voima?

Omenan pakastaminen on ollut kivointa. Olen saanut omenoita kahdeltakin kamulta ja joidenkin kokkauskokeilujen jälkeen löytyi se tapa, jolla omput myös katoavat pakastimesta. Piirakka olisi ihanaa, mutta pelkäänpä, että kaneli-sokeroidut omenanpalaset jäkittäisivät pakastimessa, koska Tosikoinen ei saa syödä omenaa vielä. Mitä Tosikoinen ei kuitenkaan syö, mutta minä ja Esikoinen syömme mielihyvin? No, omena-kaurapuuroa! Etenkin ison cashewsilmän kera.

Olen huuhdellut ja kuivannut omenat, leikellyt ne neljään, poistanut siemenkodan ja sysinyt ne monitoimikoneen raastimen suuhun, lapioinut raasteen pusseihin ja kiikuttanut pakastimeen. Pakastimesta otan sitten lohmon raastetta, lykkään puuroon samalla kuin kaurahiutaleet ja maustan vähän kanelilla sekä inkkarisokerilla. Ja päälle pähkinävoita ruokalusikallinen.

Ai mistä se "kivoin" muka johtuu? Esikoinen oli minulla apumiehenä. Hän toimitteli kaikenlaisia hommia, mm. vei kompostiroskaa, toi tarvitsemiani vempeleitä ja jutteli. Omenat toivat hänelle mieleen mieluisen retken siirtolapuutarhalle, jossa hän sai siistiä erilaisilla puutarhasaksilla ruohotuppaita, kääntää maata, kastella ym. ja jossa kaikin keräsimme omenoita. Lisäksi Tosikoinen sai siellä istuttaa ja kastella. Kävimme koko retken tapahtumat läpi ja milloin äitikalkkis ei bonjannut sanoja, Esikoinen käytti apuvälineitä. Esimerkiksi kastelua voi havainnollistaa valuttamalla hanasta vettä, ajankohtaa näyttämällä kuukausikalenteria ja jotain kuviakin osoiteltiin. Aina, kun jokin omenanpala loikkasi raastokoneesta, nauru raikasi keittiössä. Lopuksi palkitsimme itsemme kaura-omenapuurolla, kuinkas muutenkaan ja ainakin minä olin täynnä rauhallista onnea.