Kylässä luutailemassa

Kävimme tänään viehkolla blondilla kylässä ja taas muistui mieleen, miten helppoa ja kivaa kyläily lopulta on. Meinaamisen aikominen on siinä vaikeinta. Jos vaan sopii ajankohdan ja hengailee pari tuntia jonkun kotona, meillä tai muualla, ei pitäis olla kamalan vaikeaa? Me emme siivoa eikä meidän takiamme tarvitse siivota. Tarjoamukset voimme tuoda mukanamme tai meille voi tuoda jotain purtavaa jos haluaa, mutta pakko ei ole, kun talossa on aina jotain murua, kahvia, teetä ynnä muuta. Juttelu ja kontakti siinä kyläilyssä kuitenkin on tärkeintä.

Jotenkin kyläily on olevinaan vaikeaa eikä se taida olla nykypäivänä vaikeaa vain meille. Yleensä olen haluton tekemään vuodenvaihteessa lupauksia, mutta tällä kertaa haluan tehdä yhden. Lupaan yrittää harrastaa kyläilytoimintaa enemmän kavereiden kanssa. Matalalla kynnyksellä visiteeraamista ilman siivous- tai tarjoomuspaineita. Miltä kuulostaa? Kuka lähtee mukaan?

Lattapäät lainehilla

Tulin oikein töihin töihin tänään, kun taas SP kuskasi lapsia luistelemaan ja kaipasin työfiiliksen tehostusta työmaalla. Suttasin lumen läpi fillarilla ja huomasin huonon elämän jättäneen jälkensä. Onhan toki ylämäki tänne pitkä ja raskas ja lumessa sotkeminen ei ole niin helppoa kuin kuivalla asfaltilla, mutta silti kipu, särky ja hengästys tuntuivat pieneltä liioittelulta. Tästä on suunta ylöspäin, jeejee. Aika nopsaan yleensä pyöräilyn ilo paranee (eli ilmeisesti pyöräkunto kohenee), kun vaan suttaapi menemään sillä velosipeedillänsä ja kestää hetken aikaa epämukavuutta.

Toden sanoakseni en ole töissä hirveän aikaansaapa, mutta sentään paikalla, toisin kuin valtaosa porukasta. Käytävällä oli toinen muurahainen lisäkseni. (Töissä on käytävä, tuumasi tähän veljus.) Muutamaa kirjaa tuossa nyhjäsin ja yritin kirjoittaa (Vöödillä), mutta kone jumitti hirveästi. Kirjoitin sitten käsin jotain muistiinpanontynkää, se oli nopeampaa. Ja huomasin, että lukulistallani olevat kirjat sijaitsevat pääosin kotona. Ou vell. Aamurupeama sitten niiden parissa aamukahvin äärellä ja töihin-töihin jälleen, kun on päivä valjennut, etten muutu vampyyriksi tai muuksi pimeän olioksi.

Tsekkasin myös Kahvakuula.fi-sivut, jotka sisältävät ilmaista ja pätevän tuntuista tietoa kasapäin. Sainhan 8 kg kuulan joululahjaksi. Nyt jo mietin, että onkohan se liian kevyt, mutta ehkä on hyvä treenata perusliikkeet kunnolla pallosella, jolla ei riko itseään. Kahvakuula on mahdottoman söpö ja hevi vehjes.

Miten niin tylsä bloggaus? Tämä on vain päiväkirjahtelua, ei kannata kiinnittää mitään huomiota. Bloggauksen käynnistyessä minulla oli jokin ajatus, mutta valitettavasti se lähti pois, kun huomasi, että tuo tyyppi aikoo pyydystää ja kahlita sanoihin. Enpä ihmettele ajatuksen toimia suuresti, kun sanat ovat niin kömpelöitä sorean aistilliseen, rönsyilevään ja sävykkääseen ajatukseen verrattuna. Kerta kaikkiaan.

PS. Postauksen kertakaikkiseksi loppulatistukseksi kerrottakoon, että kävin tsekkaamassa vahingot vaa'alla ja totesin ne pienemmiksi kuin pelkäsin.

Maanantai

Minulla on työpäivä, joka käynnistyy melko hissuksiin. Mietin vain painoasioita ja nolostelen, miten kärkevästi olen ottanut kantaa Painonvartijoihin. Olen kai luisunut jonkinlaiseen rasvafanatismiin ja haluan kertaheitolla lopettaa kaikki huippuvähärasvaiset dieetit, etenkin naisilta. Monipuolinen rasvankäyttö pitää terveenä ja helpottaa painonhallintaa. Rasvaahan ei tarvitse kaataa pullosta tai laappia purkista, vaan ruokavalioon voi sisällyttää rasvaista kalaa, siemeniä, pähkinöitä, avokadoa, kookosta, kermaa ynnä muuta hyvää. Samalla saa proteiinia ja hivenaineita.

Itse edelleen epäilen vahvasti, että vähärasvainen (2 tl öljyä päivässä), tiukasti noudatettu PV-dieetti oli se lopullinen niitti kilpirauhaselleni. Asiaan vaikutti epäilemättä myös pitkäkestoinen, erittäin voimakas stressi, ajoittainen tupakointi ja alkoholinkäyttö ym. rasitteet, mutta sitten tähän sotkuun vielä lisätään karmea rasvadeprivaatio. Huh huh. Painoa kyllä lähti parikymmentä kiloa runsaan puolen vuoden aikana ja se pysyi poissa pari vuotta. Etenkin loppuvaiheessa oli selvää, että kilpirauhanen ennen lopullista pamahdustaan kiihdytti tuotantoaan, jolloin koko elämä meni nopeutettua vauhtia eikä juuri uni maittanut ja paino sen kuin putosi entisestään. Tämä on normaalia kilpirauhasen autoimmuunisairaudessa, loppuvaiheessa rauhanen monesti yltyy riehumaan ja sitten kosahtaa.

Minä siis osaan laihduttaa ja osaan pitää painon poissa laihdutusruokavaliolla, mutta osaanko syödä terveellisesti ja pysyä terveellisessä painossa? Periaatteessa juu, käytäntö horjuu. Paino on kyllä pysynyt samoissa, 80 kilon kieppeissä, yleensä vähän sen alapuolella jo pitkään, Armourin alusta lähtien. Mutta kaamoksen tullen, juuri kun olisi erityisen tärkeää syödä ja liikkua hyvin, että jaksaisi edes jotain, ruokavalio alkaa valua liiallisiin hiilareihin, yksipuolisiin rasvoihin (leipä+juusto) ja viininkittaukseen enkä saa itseäni liikahtamaan paljon mihinkään. Nyt jouluna tein vieläpä suklaansyönnin henkilökohtaisen ennätyksen! Minä, joka yleensä otan yhden tai kaksi palaa ja pidän sitä erittäin riittävänä kerta-annoksena. Minä, jonka suklaat saattavat kuivahtaa kaapissa. Outoa on. Ihmekö, että väsymys sen kuin pahenee.

Pakko on nyt todeta, että ihan itse ne sapuskat ja juomat suustani sisään laittelen ja ihan itse myös jätän liikkumatta, kaamos taikka ei. Ja ihan itse voin myös toimia toisin, kun vain teen hyviä valintoja tunnista toiseen, päivästä toiseen.

En ala lupailla tai uhota mitään elämäntapamuutoksia, mutta paluu ihanaan arkeen mustikoineen, siemenineen, kalaöljyineen ja omena-kaurapuuroineen on tekeillä. Lisäksi suunnittelen täyttä päätä kasvisaterioiden lukumäärän lisäämistä viikottain. Sille antoi lisäkimmoketta Esikoisen täydellinen kieltäytyminen kinkusta ja muusta kokolihasta joulupöydissä. Pavut, linssit, pähkinät ym. ovat hyviä vehkeitä ja kun emme vegaaniksi ole äitymässä, myös kalasta, munasta ja raejuustosta irtoaa mukavasti prodea. Luomulihaa otamma silloin tällöin. Ja kaikkien ärsyyntyvien tahojen ärsytykseksi tipaton tammikuu käynnistyy jälleen, muahahhahhhahhahhaa.

En jäänyt aamulla auton alle

Huristelin tänään bussilla töihin. Tieni pysäkille kulkee ison ja vilkkaan tien yli ja vihreät valot pitää tilata nappia painamalla. Pidin pientä hoppua, mutta maltoin odottaa vihreitä ja harpoin vauhdilla suojatien yli. Taas kerran ihmettelin, miten lujaa jotkut ajavat punaisiin valoihin, vaikkei ketään aja perässä, mutta tämä joku olikin erilainen! Tämä joku ajoi lujaa suoraan punaisia päin - kohdasta, jossa olin vain henkäisy sitten ollut minä. Onneksi olin suojatien ainoa kulkija!

Bussissa ajatukset alkoivat juosta ja mielikuvitus maalailla mieleen kaikenlaisia verisiä näkymiä. Entä jos olisi käynyt samoin, kun kuljen lasten kanssa? Ihminen menee rikki helposti ja yhtäkkiä, jos on väärässä paikassa väärään aikaan. Korjaaminen on hidasta ja vaikeaa, jos edes mahdollista.

Vähän matkan päässä tien sivuun oli pysähtynyt auto hätävilkut päällä. Se näytti samalta autolta, joka hurautti punaisia päin. Kuskilla sairauskohtaus? Kun kuka tahansa ihminen voi mennä tuosta vain rikki milloin tahansa.

Läheltä piti -tapaukset otan hyödyksi sekä ylösrakennukseksi kliseisellä, mutta tärkeällä ja toimivalla tavalla: teen hyviä ja tärkeitä asioita, kuten esmes tykkään lähimmistä ja vähän etäisemmästäkin sekä itsestäni niin kauan kun ollaan vielä tarpeeksi ehjiä ja henki pihisee.

***
HAIRCUT-osasto:

Tänään olen jo käynyt mahdottoman kivalla kampaajalla, syönyt seurallista lounasta ja inspiroitunut sen ansiosta ja iltapäivällä moikkaan parit veljet eli kohdannut muitakin ihmisiä kuin kotonani asuvia! Hyvä hyvä.

Kampaaja ehdotti, että jos Tosikoista hermostuttaa kampaajalla käynti, voisimme käydä varaamassa ajan etukäteen kampaamolla, jolloin T. voisi juoda mehun ja totutella atmosfääriin. Seuraavalla kerralla olisi sitten hyvä mieli tulla. Onko tässä ajatuksessa jotain tuttua? Ettei vaan autismikuntoutuksessa olisi samanmoista meininkiä? Vähänkö huippu tyyppi! Olen tyytyväinen kampaukseenkin, joka on samanlainen kuin edellinen ja luultavasti pysyy samanlaisena, mikäli en tapani mukaan kyllästy yhtäkkiä ja tee jotain äkkinäistä. Oma värikin pysyy näillä ehdoilla, sillä se on aika nasta tavata pitkästä aikaa.

Lounastaa, halaa ja juttelee ihmisten kanssa

Moni asia sujuu suunnitelmieni muk. Esikoinen sai puheterapeutin, itse pääsin halajamaani tutkijakouluun, SP:llä tuntuu menevän ihan mukavasti ja Tosikoiselta lähti hammas (kyllä, se oli merkkitapaus). Sain myös hajonneesta läppäristä vakuutuksesta täyden korvauksen (miinus omavastuu), kun sen emolevy oli mennyt mäsäksi eikä sitä voinut vaihtaa. Inhottaa tosin, ettei voi korjata. Kalliista vempeleistä tulee hetkessä arvotonta romua.

Jokatap monta kivaa asiaa on tapahtunut, kuten lauantainen irkkikanavan pikkujoulu. Harva meistä enää kovin aktiivisesti irkkaa, jos lainkaan, mutta mitä pienistä. Ihmisten tapaaminen nokakkain on niin mainiota, että kannattaa ottaa hupaisat tekosyytkin käyttöön. Illasta jäi mieleen pyörimään impressioita ja tarinoita, kuten kertomus hammaskeijusta, joka korvasi lapsen haljenneen maitohampaan kahdella 50-senttisellä.

Sunnuntaina kävimme muorilla kylässä. Kerrankin Esikoinen otti muuten vaan iisisti ja Tosikoinen piirteli ison kasan kuvia, joten sain äidin kanssa oikein kunnolla jutella. Oli onnellinen olo sieltä lähtiessä, kun syntyi niin hyvä kontakti ja päässä huristeli tarinoita eri vuosikymmeniltä. Osaan mm. olla erityisen kiitollinen sodattomuudesta, kun ajattelen nuorta koulutyttöä, joka oli yksin kotona, kun pommitus alkoi. Tyttö lähti heti kohti pommisuojaa, kuten oli harjoiteltu, mutta ensin piti selvittää reitti pihaportista, joka oli lukossa ja kun vihdoin pääsi suojan ovelle, sekin oli lukossa. Samaan aikaan pommitus oli päällä! Aika sotalapsena Ruotsissa oli unelmaista tähän painajaiseen verrattuna (niin, kaikkien sotalapsiaikojen muistot eivät ole ikäviä).

J-asioita olen tehnyt sen verran, että lapsille on jotain lahjantynkää ja Tjockmannilta tilasin pienen luomukankun ja kaloja. Laatikkoaihioita on porkkanalle ja lantulle ja piparkakkutaikina tehtynä sekä puoliksi paistettuna. Leivonnassa pysyy hauskuus, kun ei ala tehtailla isoa taikinaa kerralla. Aion vielä hommata juustoa ja hedelmiä sekä muutaman lahjan omalle porukalle. Lisäksi pitää hankkia 11-vuotiaalle (vammattomalle) tytölle sekä joulu- että synttärilahja. Ideoita otetaan kiitollisena vastaan. Kortteja lähti nolla, mikä tuntuu tylsältä, mutta täytyy pitää vaatimustaso matalalla, kun kuntoa ei riitä kovin kummoisiin juttuihin. Kunnon puutetta on vaikeaa uskoa, kun elämäntilanne on nyt ihan suotuisa. Kai se pitää vain hyväksyä ja muistaa, että ensi vuonnakin on joulu.

Kankun tilaamisen ajankohta oli sattumoisin erittäin onnistunut - juuri sikaskandaalia edeltävä päivä. Epäilen, että luomuversion menekki on ollut tänä jouluna tavallista kovempaa. Toivottavasti trendi jatkuu! Ei ole tervettä tehdä eläimistä (tai ihmisistä, sen puoleen) massatuotantolaitokseen vähäarvoisia koneiston osia.

Kuten epäilinkin, ihmisten tapaaminen tekee hyvää. Kannatti tulla työmaalle töihin, sillä tällä hetkellä saldona on viihtyisä lounas yhden työkamun seurassa, ihastuttava jouluhalaus toiselta sekä hekotuttava jutteluhetki kolmannen kanssa.

Hyvää mieltä on läikkyäkseen ylikin, joten haluan toivottaa hyviä kohtaamisia teille kaikille, jotka satutte lukemaan tätä!

Jos joku on nähnyt edellisessä postauksessa esiintynyttä ahdistusta, kertokaa sille kohteliaat terveiset ja lähettäkää Antarktiksen kiertomatkalle.

Epäreilua

Johan otti ohraleipä. Tänään iski suoraan vyön alle iso ja vahva ahdistus. Mitä pittua? Yritän miettiä syytä ja sitten mietin, onko syyn löytämisestä hyötyä ja onhan siitä joskus, jos syyn voi korjata vaikkapa Thyroid-nappien lisäämisellä. Luin jostakin, että pimeään aikaan kilpparilääkkeen annostusta olisi syytä hiukan nostaa. Mutta ei kai tämän kokoluokan olo sillä selity? Jouluko taas on kaiken takana? Ei kai nyt enää? (Tätähän kysyn joka vuosi, rutiinit ovat niin rauhoittavia. Heh heh.)

Ihmisten kanssa ollessa olo on ihmeen ok kuitenkin. Huomasin sen, kun kokoonnuimme tänään hankkeen porukalla palaveroimaan. Joten pitänee olla ihmisten kanssa.

Lääkärinhoitaja tietenkin

Eilen oli hyvä päivä. Kuuntelin musiikkia, luin työkirjoja, ajattelin ja tajusin, näytti valoisalta. Tänään pilasin oloni menemällä laitoksen kokoukseen. Kaikenlaista järkevää ja hyvää, mielenkiintoista ja jännittävää täällä tapahtuu ja tehdään, mutta loputon niukkuuden jakaminen ja monenlainen negatiivisuus yliopistomaailmassa tuntuu jokseenkin masentavalta. Se on aika tavallista työelämää: resurssien rajallisuus ja loan sataminen niskaan sieltä sun täältä.

En koe edelleenkään olevani sisällä yliopistossa, vaikka olenkin parin vuoden tutkijapestin puolivälissä. Pidän täällä monista ihmisistä ja nautin keskusteluista. Kovin ryhmätunne taisi kuitenkin olla joko postinkantajana Koikkarissa tai amiksessa toisena vuonna, vaikka silloinkin oli selvää, etten olisi porukassa pitkää aikaa. Yhdistyksessäkin olen aina ollut jotenkin ulkopuolinen ja irrallinen, etenkin nyt, kun syksyn kokoukset olivat minulle mahdottomaan aikaan.

15-vuotiaana sain eräästä kaveripiiristä potkut ja sepitin päiväkirjaan juttuja, joissa killuin omalla pienellä asteroidillani tms. taivaankappaleella. Se pyöri oman napansa ympäri, mikä oli pientä liioittelua, mutta kun minua hävetti (nuoruuteen vääjäämättä kuuluva) itsekeskeisyyteni. Muut ihmiset olivat tyhjyyden päässä Telluksella ja hämmästelin päiväkirjassani (muistaakseni Twainin Matkakirjeita maasta -sitaattina) telluslaisten outoa elämää, jota jollain ilveellä tarkastelin sieltä kikkareeltani. (Päiväkirjassa näkyy Twainin ohella mm. Saint-Exupéryn Pikku prinssi ja J. Leskisen & Coitus Intin Odysseus. Olikohan silloin mitään omaperäistä olemassakaan? Onko nyt? Oi voi voi voi.)

Suurimmalla osalla on varmasti perustavanlaatuisen yksinäisyyden, vierauden ja etäisyyden tunteita jossain elämänsä vaiheissa, yksillä oikein runsaasti ja toisilla pieninä häivähdyksinä. Ei kai ole harvinaista tuntea joskus ihmisjoukossa yksinäisyyttä tai satunnaista vierautta koko ihmiskunnasta. Mutta moni myös näyttää juurtuvan työ- ja muihin yhteisöihin kuin siemen rehevään multaan. He ovat orgaanisia osia porukassa, tärkeitä ja itsestäänselviä jäseniä. Ainakin ulospäin näyttää siltä. Ehkä minäkin olen jonkun silmissä jossain kontekstissa näyttänyt semmoiselta? Ainakin olen kuullut sisäpiiriin kuulumisesta monissa elämänvaiheissa väitteitä ja ne ovat aina tuntuneet todella oudoilta.

Mutta asiaan. Mitähän helkkaria minusta oikein tulee isona? Olen nyt 42 ja ihan pihalla. Nyt teen tätä työtä, se on selvä, mutta olisi mukavaa nähdä tulevaisuudessa edes jotain hahmoja eikä pelkkää sankkaa usvaa.

Koreografia konttorituolille ja istumatyöläiselle

Tänään olen pääasiassa kuunnellut Bachia. Perjantainen Jouluoratorion ja sen jälkeen ties minkä musan kuuntelu herätti halun tarjota musiikkihermolle ärsykettä. En ymmärrä, miten vähän kuuntelen nykyään musiikkia, vaikka suurin piirtein elin musiikilla aikana ennen lapsia. Musiikki ei ole tiettyyn ryhmään tai viitekehykseen kuulumista, se ei yleensä ole johonkin ihmiseen tai ajankohtaan liittyvien muistojen herättelyä, se on vain musiikkia. Ääniä peräkkäin ja päällekkäin, limittäin ja lomittain niin, että kokonaisuus tuntuu joltain kuulijan sisuksissa.

Olen kuullut Bachin tuplaviulukonserttoa (BWV 1043) joskus lapsenakin. Se käy vahvasti sydämeen ja paikoin tunnen lentäväni. Tällainen musiikki kantaa minua, vähän kuin jossain Chagallin maalauksessa, jossa ihminen lentää toisen sylissä. Reagoin aika fyysisesti ja tunteella moneen musiikkiin. Siksi on usein vaikeaa valita kuunneltavaa. Pitäisi vaan rennosti ottaa jotain ja kevyesti vaihtaa, jos vaikka niska- ja selkälihakset alkavat antaa merkkejä jumittumisesta koviksi juntturamöykyiksi.

Musiikin mukana tekee mieli tanssiakin, mutta työpaikalla se ei liene siivoa käytöstä. Tänään menen katsomaan tyttären tanssikoulun esitystä. Siellä luultavasti taas nähdään, miten tanssi ja musiikki ovat saman asian eri puolia.

Lina, Sally ja mä

Olen lukenut Diana Wynne Jonesin kirjaa The Time of the Ghost, mutta pala nousee kurkkuun. Siinä on neljä sisarusta, joiden vanhemmat ovat tunnollisia ammattikasvattajia (poikakoulun terkka ja ope), mutta laiminlyövät omia lapsiaan. Omat vanhempani olisivat kyllä huomanneet, jos joku meistä olisi ollut useamman päivän kateissa, mutta silti moni asia tulee vähän turhan lähelle. Tarinan näkökulma on jonkinlaisen kummituksen, mutta en kerro enempää, etten spoilaa.

Teininä minusta tuntui, että homma on hanskassa ja kaikki menee suunnitelmieni muk. Nyt täti-iässä olen kuitenkin sitä mieltä, että sukupuolielämä ja seurustelu kannattaisi aloittaa oman itsen tuntemisesta, aineaddiktiot mieluummin vaikka kahvista kuin tupakasta ja alkoholista...

Onneksi minun ei tarvinnut juoda viinaa tai yrittää hengata coolien tyyppien kanssa saadakseni asemaa, niin kuin Linan yökirjassa. Tiedä sitten, olisiko parempi haluta tupakkaa ja alkoholia vain seuran vuoksi eikä siksi, että ne maittavat hermostolle... Molemmat olivat minusta erittäin miellyttäviä aineita vaikutukseltaan. Huoh.

Linan tapaan koin välttämättömäksi valehdella melko paljon, lähinnä vanhemmille. Kontakti ja luottamus minun puoleltani hupenivat ala-asteiässä, viimeiset rippuset siinä vaiheessa kun minut jätettiin (käytännössä) yksin pariksi viikoksi kuudesluokkalaisena äitin, isän ja pikkusysterin matkatessa Norjassa. Tunsin olevani yksin pulmieni kanssa tai oikeastaan kielsin kaikki pulmat, mitä nyt oli jatkuvaa päänsärkyä ja unettomuutta. En voinut kuvitella, että heitä kiinnostaisi tai että he ymmärtäisivät mitään todellisista asioistani. Lisäksi jouduin monesti toteamaan, että valehteluni oli heistä uskottavampaa kuin totuus. He eivät siis tunteneet minua kovin hyvin, koska uskoivat mieluummin virheellisiä ennakko-oletuksiaan kuin sitä, mitä minä sanoin.

Lina lopettaa valehtelun ja asioiden tekemisen muiden mieliksi. Se tuntuu kerrassaan muhkealta! Eläydyin aika tavalla moniin mieliksitekemisjuttuihin, voihan puistatus sentään. Itse jouduin opettelemaan nollasta semmoisen asian, että vain muiden ihmisten toiveet ja tarpeet eivät ole tärkeitä, minunkin ovat. Ja vaikka hetkellisesti tuntuu ehkä helpommalta olla toisen mieliksi ja pitää mölyt mahassa, se kostautuu ajan mittaan ja valheellisuus kasvaa, valtaa alaa. Lopulta tuntuu, että pitää erkaantua koko ihmisestä, jos mielii päästä jättimäiseksi kasvaneesta valheesta eroon! Voimaannuttavaa lukemista joka tapauksessa. Nuorten hyllystä sekä DWJ että Emma Hambergin Lina.

PS. Perjantai-ilta oli loisto! Hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja ennen muuta mainioita ihmisiä yhdessä rauhaisassa tilassa on yhtälö, jota on vaikeaa saada menemään pieleen. Kun ei tuota valehtelua tai teeskentelyäkään ole enää tarvis harrastaa.

Saamaton viikko

Kyllä on ihminen tahmassa, voi hyvä aikanen sentään! En melkein irtoaisi kotisohvasta ollenkaan, paitsi vasaran ja taltan avulla. Olen kirjoittanut koko viikon mittaan kolme sivua raakatekstiä ja lukenut kolmea kirjaa (en toki kokonaan) ja pyörittänyt jotain pienenpuoleisia perusjärkkäilyjuttuja, siinä se. Ei herätä ylpeyttä tämmöinen työnteeskentely. Sen sijaan koko ajan on harmaa, vanunut ja läyhä olo.

Ei kun ei koko ajan! Nimittäin semmoinen kipinä yhtäkkiä syttyi, että julistin itseni parantuneeksi pitkästä ja sitkeästä flunssastelusta (ja omituisesta kurkkukipuviruksesta) ja ryhdyin pyöräilemään. Fillaroottin päivän mittaan yhteensä tunnin, aah! Seuraavana päivänä siirryin kovempaan kamaan ja tein lihaskuntojumpan. Sitten kävelin pitkästi ja reippaasti ja seuraavana pänä jälleen vähän lihaskuntoilin. Tänään alkaa tuntua jo melkeinpä ihmismäiseltä ja tahma on huvennut 75 prossaan maanantaista. Tahman tilalle on tullut viivästynyttä lihaskipua. Ehkä minusta vielä työläinen saadaan. Ainakin kovasti haluaisin saada artikkeleitani eteenpäin. Kova onni tosin iski enkä päässyt tutkimusmatkalle Turkuun, jossa olisin saanut havainnoida tositilanteita ja haastatella informanttia. Informantti kun otti ja sairastui. Tauti kekkeles. Ensi vuonna sitten.

Onneksi tänään virkistytään, kun tänne tulee vierailija eteläisestä hiilisatamasta (kuten Helsinkiä täällä kutsutaan) ja ajattelin oikein mennä semmoisella harvinaisemmalla bussilla hänen seurassaan kyläilypaikkaan. Tarkoitus on syödä ja siemailla pienellä porukalla, mikä on tietysti juurikin terveellistä toimintaa kaamosaikaan.

***
Oikeutta eläimille -järjestön kuvien ja videoiden takia sika-asioista on kohuttu nyt paljon, mikä on mielestäni hyvä. Vaikuttaa siltä, että S-ryhmä ja Kesko hallinnoivat täällä Suomessa melkein kaikkea tuotantoa ja pallo on paljolti niillä. Jos tuottaja saa siasta vain pieniä pennyköitä, millä fyffellä elikoille järkätään kunnon olot? Kuluttajan pitää alkaa pulittaa enemmän lihasta, sillä samaan yhtälöön ei mahdu lihan halpuus ja eettisyys, jos kaupasta halutaan köntsiä ostella. (Puolikkaan sian ostaminen luomutilalta ei kuulemma tule kovin kalliiksi, jos vain pakastin vetää.) Touhiksella on tästä aiheesta hyvä puheenvuoro. Minä en ole kovin kaksinen lihansyöjä enkä kaipaa possua pöytääni lainkaan, joten minun on helppo kieltäytyä lihansyönnistä vaikka kokonaan. Mutta kaikki eivät ole niin kuin mä eikä lihan täyskiellosta ole realistista lähteä.

***
Samaan aikaan, kun ihmiset järkyttyvät sikojen olojen takia, koulussa kiusataan tarhattuja ihmisiä törkeästi. Kiusatun pahoinpitely saa oikein katsomon, kun koululaiset kutsuvat lisää väkeä paikalle puhelimillaan. Samalla laitteella voisi tilata myös äidin, poliisin, reksin tai edes jonkun täysipäisen aikuisen paikalle, mutta sittenhän gladiaattorinäytös loppuisi kesken. On tuomittavaa kiusata ja pahoinpidellä, mutta paljon järkyttyneempi olen niistä kymmenistä sivustakatsojista, etenkin opettajista ja oppilaista, jotka eivät välitä, eivät puutu ja puolusta, eivät kokoa joukkovoimaa ja pane niitä satunnaisia ääliöitä kuriin.

Sellainen tuli mieleen, että eikö nuoria yhtään innostaisi nuortensuojelu. He voisivat ottaa valokuvia ja videota pahoinpitelytilanteista ja passiivisina seisovista katsojajoukoista, viedä ne julkisuuteen. Ehkä sitten aikuisia alkaisi kiinnostaa oikein tunteella eikä vain laskimella?

Autistilapsen suurimpia riskejä on...

Luin juuri amerikkalaisen Think Autism -ryhmittymän bulletiinin Facebookissa ja siellä sanottiin, että autististen lasten kuolinsyy numero yksi on harhailu ja eksyminen. Allaolevassa linkissä mainitaan ykkössyyksi hukkuminen, koska moni autisti pitää vedestä. Nämä epäilemättä liittyvät toisiinsa. Amerikkalainen kansallinen autismiyhdistys (NAA) on koonnut varsin tyhjentävän luettelon työkaluista hätätilanteita varten, josta suuri osa käy suomalaisiinkin oloihin. Poimin tähän muutamia meille sopivia juttuja.

Olen itsekin pelännyt lapsen katoamista kaikkina näinä vuosina. Aiemmin Esikoisella oli tapana häipyä yhtäkkiä. Minuutit tuntuivat kauhun tunneilta esimerkiksi silloin, kun lapsi katosi jyväskyläläisen marketin parkkipaikalla! Nykyään E. pysyttelee asianmukaisissa paikoissa ja luotan hänet yksin pihalle*), mutta kuinka kauan tätä jatkuu? En tiedä. Toisaalta minulla on tuntuma, että hän tuntee ainakin lähiseudut varsin hyvin ja osaisi palata, jos jostain syystä tulisi impulssi lähteä.

Mitä voi ihminen tehdä? Matkoilla ollessamme Esikoisella oli koko ajan lappu taskussa, jossa oli pari sanaa vammaisuudesta, sopivasta kohtelusta sekä yhteystietomme. Mutta mitä, eihän Esikoisella NYT ole semmoista. Miksei? Eihän poika pysty itse kertomaan itsestään mitään. Tilanne pitää korjata ensi tilassa. (Mätkin itseäni tyynyllä päähän hetken. Tyhymä.) Voisin myös hankkia sellaisen SOS-rannekkeen tai vastaavan, jos lapsi suostuisi sietämään sen aiheuttamaa jatkuvaa aistiärsytystä.

Hätätilannetta varten kannattaa olla valmis lista lapsen kannalta oleellisista asioista. Esim. siitä, miten pitää kohdella. Kestääkö kovia ääniä? Saako koskettaa vai laukaiseeko se totaaliraivarin? Onko koirakauhua? Etsimistä auttaa, jos tietää, mistä lapsi on erityisen kiinnostunut. Todennäköisiä paikkoja voi aavistella sen perusteella, vetovatko järvet, metsät tai rautatiet. Linkin takana on mahtava lista asioista, jotka kannattaa kirjata paperille. Hätätilanteessa aivot eivät välttämättä jaksa tuottaa kaikkea oleellista informaatiota.

Naapurit voivat olla tärkeä apu. Asumme paritalossa ja lähin naapuri tietää Esikoisen autistisuuden ja onpa heille otettu lapsi hoteisiin, kun taksi on tullut etuajassa ja jättänyt lapsen yksin (mitä ei pitäisi tapahtua, mutta vahinkoja sattuu). Naapurien on hyvä tietää perusasiat ja saada kontaktitiedot, jotta he voivat tarvittaessa hälyttää vanhemmat paikalle.

Lukot ovat meille olleet erittäin kova sana. Ei tuntunut kauhean paloturvalliselta, kun ulko-ovet sai auki vain avaimella, mutta vastapainona oli se, että muuten Esikoinen olisi lähtenyt omia aikojaan ja päätynyt ties minne. Esmes aamuneljältä. Joskus tuntui, että poikaa pidettiin vankina kotona. Nyt ovesta saa kulkea ulos ja sisään niin kuin huvittaa, kunhan on asianmukainen varustus ja se on ihanaa.

Vettä rakastava lapsi pitää opettaa uimaan. SP:n sitkeyden takia tämä on onnistunut ja E. osaa nyt uida jo varsin hyvin! Taito ei kauheasti auta tähän aikaan vuodesta, mutta nykyään poika tuntee kylmän eikä todennäköisesti menisi uimaan hyiseen järveen. Aiemmin kylmäntunto ei oikein toiminut ja oli kova työ selittää, miksei tutulla uimarannalla saanut polskutella lokakuussa. Ehkä avaintouinti olisi seuraava kova sana, jos vain itseltäni saisin avantokammon poistetuksi?

Jatkuu myöhemmin, nyt pitää tehdä palkkatöitä jälleen.

*) Tämä olisi ollut ihan uskomaton ajatus ei niin kauan sitten, nyt se on ihan arkista. Olisipa joku kertonut minulle etukäteen, olisi tullut voimia jaksaa. Nythän kohta voisi ilmoittaa KELAlle, että keskimmäinen hoitutuki riittää. Vai ottavatko ne senkin pois ahneuksissaan, jos rohkenen?

Tie lapsen sydämeen vie kalenterin kautta

Esikoisen ja minun välinen suhde on merkillisessä vaiheessa. Välillä poika ei halua ollenkaan läheisyyttäni tai suostu tekemään kanssani mitään. Välillä taas, etenkin jos kovasti houkuttelen, poika lähtee touhuun. Ja läheisyyskin onnistuu, jos istun sohvalle E:n viereen lastenohjelmien aikaan. Tai kun muuten ollaan oleiltu jonkin aikaa, halataan-ehdotus saa aikaan mukavan halauksen. Sen sijaan poika on kiusaksi asti isänsä kimpussa ja kertoo aina vaikka että ei saa läiskyttää ja sitten läiskyttää ikään kuin demotakseen, mitä ei saa tehdä. Auts. Aika hermostunutta ja kielteistä palautetta tulee ja siitä poika yleensä hermostuu ja alkaa käyttäytyä yhä höpsömmin. Vanha tuttu kierre on valmis.

Eilen olin jo hermostua kovastikin, kun lapsen mielestä minun ei ole enää lupa piirtää hänen kuukausikalenteriinsa lisäyksiä! Tällä viikolla on puurojuhlaa, Tosikoisen iltamenoa ja minun pikkujouluani, ensi viikolla taas Tikoteekki, eka puheterapeutin tapaaminen (JEE!) ja sitä seuraavalla Tosikoisen balettiesitys ym. ym. Joulukuu on yhtä haipakkaa ja siitä tulee ongelmia, jos asia ei pysy pojalla yhtään lapasessa. Eikä se pysy ilman kuvallista kalenteria. No, otin sitten AKAVA-kalenterini ja raapustelin siihen koulut, kerhot ja menot. Ehkäpä tämä tästä, jos vaikka poika pysyy raiteilla. Lisämotivaattorina raapustajalle eli minulle toimii se, että tämä kenties rakentaa taas läheisyyttä välillemme. Joululahjaksi poika saa isomman kalenterin, koska AKAVA-malliin ei mahdu paljon mitään. Ostan varmaan samantyyppisen kuin itselläni, paitsi viikonlopun päivien pitäisi olla täysikokoisia eikä puolikkaita. Viikonloppuihin tulee eniten kuvitusta, koska koulun ja kerhon kuittaan sanoin.

Pojalla ei oikein ole mielekästä tekemistä rospuuttoaikaan, kun ei enää voi haravoida eikä vielä ole luntakaan. Sentään sen jälkeen, kun saimme taulutelkkarin, E. on halunnut katsoa kakkosen lastenohjelmie siskonsa kanssa ja vähän muutakin. Hän todella katsoo nyt televisiota eikä vain kuuntele tai seuraa tekstityksiä. Ilmeisesti kuva on erilainen kuin kuvaputkimallissa, sellainen, jota on miellyttävämpää katsoa. Pitäisiköhän jonain päivänä myöntää, että SP teki hyvän siirron hankkiessaan tuon monstrositeetin?

Tampereen koulut

Tampereella suunnitellaan jälleen säästöjen nimissä lähikoulujen lakkautuksia ja supistuksia sekä vastaavasti massakouluja toisaalle. Suoraan sanottuna siinä pedataan uusia Jokeloita ja Kauhajokia. Jättimäisessä koulussa kukaan yksittäinen työntekijä tai oppilas ei voi tuntea kuin varsin pienen osan porukasta. Tämä lisää välinpitämättömyyttä ja heikentää sitoutumista oman koulun hoitoon. Turvallisuus heikkenee, koska kukaan ei voi kontrolloida, mitä jättikoulussa tapahtuu tai ketä siellä liikkuu. Massakoulussa oppilaat lokeroituvat, jolloin on helpompi syrjäytyä, kun löytyy monta muutakin reunalla keikkuvaa kaveria, joiden kanssa tiivistää tyhmyyttä.

Vaihteeksi puoli vuotta sitten jatkamispäätöksen saanut lähikoulu on taas supistusuhan alla. Täällä ei todellakaan voi luottaa ensimmäiseenkään päätökseen! Oli aika mikä hyvänsä, aina voidaan vedota säästötarpeisiin ja lakkauttaa mitä tahansa kouluja ja luokka-asteita. Nyt se on viimeistään selvää, että tytär menee Steineriin. Sen ainakin pitäisi pysyä paikoillaan uudessa, hienossa rakennuksessaan ja sinne on turvallinen matka kulkea myös ilman saattajaa.

Pojan koulua ei olla lopettamassa, mutta säästöjä on sielläkin. Iltapäiväkerhossa vaihtuvat aikuiset koko ajan ja kiva-kiva, E. on sekoillut tilojen ja ihmisten muuttumisten takia ja mm. paukuttanut päätään lattiaan vissiin ensimmäistä kertaa sitten 4-vuotispäivänsä. Yksi erityiskoulu täällä on menossa leikkuriin ja onpas jännä nähdä, mitä sen oppilaille tapahtuu. Integraatio voi olla loistava juttu, jos se tehdään kunnolla, mutta "säästöintegraatio" voi tuhota erityislapsen koulunkäynnin ja heikentää koko luokan toimintaa. Tarkoitan sellaista mallia, että viskataan lapsi normiluokkaan ja toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Jättikouluissa on myös se hassunhauska piirre, että niihin monella on pitkä matka. Usein ne vanhemmat, jotka kynnelle kykenevät, lisäävät yksityisautoiluaan ainakin menomatkan kuskaamisen verran. Lapsilta ja nuorilta jää koulumatkan mitalta arkiliikuntaa pois. Liikunnan vähentyminen ja yksityisautoilun lisääntyminen eivät ole ihan vähäisiä asioita tänä päivänä.

Isoja kouluja puolustetaan ainevalintojen monipuolisuudella ja oppilashuollon saatavuudella. Nytkin oppilas pystyy hakeutumaan ainevalintojen perässä haluamaansa kouluun ja oppilashuollon voi järjestää myös pieniin kouluihin kiertävien opojen, terkkojen ym. avulla, jos tahtoa löytyy.

Erityisesti inhottaa tässä kuviossa se, että meillä on vähemmän lapsia huollettavanamme kuin koskaan ja taantumasta tai mistä vaan huolimatta enemmän vaurautta kuin koskaan. Kuitenkaan meillä ei ole tahtoa pitää näistä lapsista hyvää huolta. Hyvässä tilanteessa koulu ja koti tukevat ja täydentävät toisiaan, mutta mitäs sitten, jos laman varjolla koulusta nyhdetään kasoittain resursseja ja vanhemmista kiskotaan samasta syystä kaikki irti työelämässä? Lapset jäävät maksumiehiksi.

Mukavaa, hankalaa ja ihanaa

Eilen tuli viisitoista vuotta siitä, kun ensi kertaa näin SP:n. Himputti! Menimme tapauksen kunniaksi syömään Grilliin. Otin fisua katkarapukastikkeen kera ja lisukkeeksi salaatin. Jälkiolon - kylläinen, tyytyväinen, ei ähky - perusteella annos oli lähes optimaalinen. Harmi vaan, että kala-annoksen juliennekasvikset vaikuttivat pakastealtaan ihmeiltä ja salaatin pohja oli jäävuorta. Kaipasin mielenkiintoisempia makuja. Palvelu oli koko ajan erittäin miellyttävää ja pikkolopullo kuivaa espanjalaista kuohuviiniä skulasi ruokajuomana. Jälkkäriksi valittu mangopannacotta oli aika bueno, mutta kovin makea. Sen päällä oli suklaamoussea, joka maistui lähinnä sokerilta. SP:n omenapiirakka kanelijäden kera oli huippua ja sain pientä annoskateutta, mikä on tietysti ravintolalle plussaa.

Siihen pyritään, että olemme yhdessä myös seuraavat 15 vuotta eikä siihenkään tarvihe lopettaa. Todennäköisesti ne menevät paljon rauhallisemmissa merkeissä kuin ensimmäiset 15. Toivottavasti! Ei semmoista turbulenssia jaksa uudestaan. Meillä on rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää, toimiva arjen koreografia (enimmäkseen, välillä on pientä laittoa), samaa ja erilaista, puheenaiheita, tekemistä, luottamusta. Hyväksytyksi tuleminen on hirveän tärkeää minulle, samoin se, että olemme tasaveroiset. En jaksaisi jatkuvasti riidellä rahasta, kasvatuksesta tai kotitöistä, jotka kuulemma ovat pariskuntien tavallisimmat riidanaiheet. Minun ei tarvitse. Elämässä voi tapahtua mitä vain eikä kukaan ole turvassa, mutta etukäteen huolehtiminen ei auta. Joten nyt iloitsen.

Samalla retkellä löysimme lapsille suklaakalenterit ja itsellemme Montalbanon kakkosboksin. Minua jaksaa naurattaa, kun boksin kannessa on ikäraja 18 (siksi, ettei maahantuoja halua maksaa ennakkotarkastuksesta) ja teksti kuuluu: "Kovaotteinen komisario Salvo Montalbano taistelee mafiaa, korruptiota ja alamaailmaa vastaan Vigatan kaupungissa Sisiliassa. Veriset murhat ja jatkuvat vaaratilanteet ovat Montalbanon arkipäivää" jne. Kuvituksena on Montalbano epätavallisen tuikeana ja onpa kanteen vedelty poliisiteipin näköisiä raitoja. Voi olla kova pettymys, jos tämän perusteella käy katsomaan elokuvia ja törmää vaikkapa Catarella-hahmon kansankomediaan. Elokuvassa ehditään hyvin näyttää, miten älykäs mutta inhimillinen herkkusuu Montalbano käy hartaasti syömässä paikallisia ruokia ja uimassa Välimeressä. Mafian kohtaaminen tarkoittaa yleensä juttelua vanhan kävyn kanssa jollain auringon polttamalla sisäpihalla terassin varjossa. Pidämme!

(Ääks, tuli hetkellinen epäilys, että olen puhunut aiheesta aiemminkin täällä, mutta kanava taisi olla FB.)

***
Hankalaa on puolestaan Esikoisen puheterapeutin järkkääminen. Nyt, kun metsästyksen päätteeksi meillä on puheterapeutti edes 16 kerraksi tästä kesäkuun loppuun, terapeutin ainoa sopiva kellonaika on koulun kannalta huono, koska se menee Esikoisen viimeisen koulutunnin kanssa päällekkäin. Auuggghhh. Reksi on ymmärrettävästi ollut tiukkana, etteivät terapiat menisi päällekkäin koulutyön kanssa. Myös vammaiset lapset ovat oikeutettuja täyteen koulupäivään! Esikoisen koulussa tehdään hyvää työtä enkä haluaisikaan luopua yhdestäkään tunnista. Silti tässä tapauksessa tekisin poikkeuksen, kun näitä puheterapeutteja ei näemmä kasva joka oksalla. Ilmiantakaa vain, jos tiedätte AAC-kansiotyöskentelyyn valmiin pt:n Tampereen seudulla, jolla olisi kalenterissaan tilaa yhdelle yhteistyöintoiselle, puhumaan oppimisen huippuaikaa elävälle autistipojalle. Tiedä sitten, miten pitkään tätä huippuaikaa enää voi kestää, jos ei ole täsmäapua saatavilla.

***
Ihana on sen sijaan hartaasti odotettu uutinen Jospalasta. Olen näinä päivinä useasti käynyt kurkkimassa Jospan blogia ja sen kommentteja, koska niistä tulee aaltoina hyvää mieltä. Äskettäin oli toinenkin adoptiouutinen, josta säteilee onnea ja onpa tutuissa pari odottajaakin, joilta salaa imppaan herkkää iloa. Martin Luther Kingin tavoin uskon, että tänään kannattaa istuttaa omenapuu, vaikka media syöttää toinen toistaan ankarampia uutisia. Onnea, iloa ja turvaa kaikille elämänsuojelijoille!

***
Lieneekö lääkettä kiittäminen vai mitä, mutta olo on nyt jo vähän parempi eikä elo tahmaa niin paljon. Asiaa saattoi auttaa sekin, että sain lopulta riuhdotuksi itseni sohvan uumenista lauantaina muutamaksi tunniksi ihmisten ilmoille! Kiitos, kamut! Eikä tämmöinen vuosipäivä ainakaan haittaa asiaa.