Syytän ainakin hormonia takapakista. Kamalaa ahdistusta ja vieläpä autismiahdistusta. Että meidän pitää heti paikalla muuttaa pois Tampereelta johonkin, missä ymmärretään autisteja paremmin. Vaan eipä semmoista ihanuuksien ihmemaata taida olla olemassa, jossa ei tähän ahdistukseen joutuisi vajoamaan. Meillä on moni asia nyt reilassa, kuten ensimmäiseksi ja isoimmaksi plussaksi koulu. Meillä on myös hyvältä vaikuttava puheterapeutti. Tai siis pojallamme. Viime aikoina kaikki terveydenhuollon kontaktit, jotka eivät ole laisin erikoistuneet autismiin tiettävästi, ovat olleet onnistuneita. Ehkä tämä on myös Tampere-ahdistus, kun olen asunut täällä ns. aina. Ja onhan tämä autismin peräkylä monin tavoin.
Yksi autismiahdistuksen käynnistäjiä oli tämä Amanda Baggsin bloggaus, joka kannattaa lukea. En osaa sanoa, miten laajalti tuo pätee Suomessa, itselläni on jonkin verran kokemusta siitä, että halutaan pitää hajurakoa puhumattomien autistien ja muiden autismin kirjolla olevien kesken. Räikein tilanne tietysti oli TAYSin neuropsykiatrisella, jonne ei lainkaan otettu puhumattomia autisteja. Asia, joka ei lakkaa ottamasta minua päähän ihan sairaasti. Tiedä sitten, onko uusi nepsykuvio erilainen, en uskalla ottaa selvää ja mahdollisesti joutua pettymään taas karvaasti.
Tänään on vellonut pettymys sisuksissa, sehän sen tunteen nimi olikin! Se on jotain yleistä pettymystä itseen ja johonkin, jota en osaa nimetä. Mitään käsillä olevaa syytä ei ole enkä näe, että minulla olisi ollut kovin ihmeellisiä odotuksia. Haaveita juu, toiveita kyllä, tavoitteita ja pyrkimyksiä si si, mutta odotuksia? Nope. Joskus hyvin varhain opin, että jos odotukset päästää kasvamaan kovin isoiksi, tulee melko varmasti turpiin. Odotukset on syytä pitää matalalla. Olen jopa oppinut, että voi iloita etukäteen jostain ilman ihmeellisiä odotuksia. Iloitsee vaan siitä mahdollisuudesta, että jotain antoisaa saattaa tapahtua. Yllätyn iloisesti melko usein, joten jokin sisäinen automaatti vetäisee odotukset matalalle.
Tai no, odotin, että olisin nyt kykenevämpi tekemään tavallisia asioita, kun monet paineet ovat helpottaneet selvästi. Mutta nyt ne kasautuneet stressimönjät kittaantuvatkin rattaisiin eikä jaksaisi aina millään niitä pyörittää. Pettymysten pettymys! On myös noin sadannetta kertaa todettava, ettei kannata nautiskella edes yhtä viinilasillista illalla. Eilen otin pienen lasillisen, kun se on hyvää. Illalla valvoin myöhälle, vaikka väsytti ja aamulla oli mieli maassa. Plääh. Viinillisiä iltoja voisi olla 1-2 per viikko, enempi alkaa haitata pollakemiaa. Epäreilua.
Reilua on kumminkin se, että menen tänään taas pilatekseen. Käyn kys. vempuilemiseen erikoistuneessa paikassa ja siellä saa hyvää ohjausta. Ekan kerran jälkeen erittäin omituiset paikat olivat kipeinä, nyt menee jo vähemmillä tuskilla, mutta muutamakin treeni tuntuu jo asennossa ja ryhdissä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
4 kommentti(a):
Pilatesta voisin joskus sitten isona ja tyyriinä kokeilla. Se saattaisi olla miun laji.
Katsoin muuten uusintana tulleen koira-autisti-jutskan ja mie ahdistuin ihan kamalasti, kun tulitta mieleen. Mietin, että ei tuohon kyllä kellään ulkopuolisella mitään nokankoputtamista ole, mutta mieleen tuli myös, että kun olen kovin auttaivainen aatu lajike, saatan vielä saada tuskia tässä maailmassa paljon, kun ei auttaa voikaan, kun ei osaa.
Ja anteeksi taas tämä omituinen avautuminen täällä. Vaan kun oma on niin kevyt, suorastaan hattarainen, etenkin pää.
Tsemp!
Laiha lohtuhan tämä tietenkin on, mutta et ole ainoa jolta kilpirauhanen kieltää viinin, ja alkoholin muutenkin. Oma kroppani ja pääni ei ole sietänyt edes pikku maistiaisia sen jälkeen kun puoli kilpparia on poistettu ja lääkehoidolla korvattu. Tälle ilmiölle on nimikin (jota en valitettavasti suomeksi tunne kun Norjassa asustan)ja moinen ilkimys esiintyy useammin naisilla. Mutta haa, shampanja kuplineen sekoittaa ainakin minun kemiallisen tasapainoni niin ettei "puuroa verisuonissa" -ilmiö iskekään samalla voimalla päälle. Eihän sitä tietenkään kuplapulloa helposti avaa ihan vain omaksi ilokseen, mutta monta juhlahetkeä se on mulle pelastanut. Ja takaan sullekin ainakin yhden hauskan illan jos testaat teoriani...
Met vasta otamma ensi kontaktia nepsyyn, joka onkin siirretty perheneuvolan puolelle ja ompi nimeltänsä neptunus. Luotto ei ole korkealla, koska musta tuntuu, että täällä on aika kapea se kirjo, jolla mahtuu kirjolle. Oma lapseni taitaa kommenteista päätellen olla liian korkeatasoinen mahtuakseen kirjolle. En olisi uskonut, että kirjollekin mahtuu vain osa kirjosta. Hesasta tunnen asperger-diagnoosin todellakin syystä saaneita lapsia, jotka ovat omaani vähemmän autistisia. Mut meidän laps on täällä sit kai liian hyvätasoinen assi.
Hei kiitos näistä kommenteista ja tylsää, etten ole vastannut näihin aikaisemmin.
Kummitus, kyllä tuo kirjoituksesta paistava myötätunto ja ymmärrys on tavattoman mukava asia. Ja tunnen myös kaltaisesi lajikkeen ominaisuuksia omissakin nahoissani.
Eka anonyymi, vertaistuki rulaa näissä hommissa! Periaatteessa ei pitäis olla eroa (siinä venlafaxiinissakaan jota käytän) alkoholinkäytössä, mutta niinpä vaan näitä putkahtelee pintaan. Pitää vaan olla ilman taikka nauttia kerran viikossa korkeintaan. Samppanjaa kokeilemaan :-)
Toka anonyymi, tuo on kans kamala tilanne! Lapsi ja perhe tarvitsevat apua, mutta mielivaltaisesti vedetään rajat vedetään niin tiukalle, että muutama onnekas saa apua ja loput nuolevat näppejään. Mutta tätä hölmöläismeininkiä meidän terveydenhuoltomme on yhtä enemmän. Pitääkö meidän autistiporukoiden muuttaa suosiolla Helsinkiin? Ei tunnu sekään järin fiksulta. Toivottavasti teille löytyy apua! Onneksi tämä tilanne kuitenkin hissuksiin on parantunut Tampereella, ehkä hyvä kehitys ei tyssää heti kohta?
Lähetä kommentti