Viiden vuoden välein nilkka estää pääsyn houkuttavan tiedon äärelle

Tervehdys jalkapuolelta! Olin perjantaina menossa tavattoman sympaattiseen alamme symposiumiin, mutta kävi niin kuin Turussa. Paapan kapakan edustan tienoossa aamulla 8:55 on vaarallista, sillä asvaltti voi kampittaa pahaa-aavistamattoman kulkijan niin, että yhden jalan nilkasta revähtää nivelside ja toisen jalan polveen tulee aikamoinen reikä. Sinne menivät kauneimmat Ril's-pökäni. Sekunnin kuluessa kävin aika liudan tunteita ja ajatuksia läpi. Päädyin siihen, että nyt äkkiä kotiin vähintään housuja vaihtamaan, vaikka jo siinä kohtaa olin varma siitä, että reissu peruuntui. Bussissa aloin hiukan itkeskellä, kun soitin SP:lle ja kotioven suljettuani päästin ihan kunnollisen porun! En tiedä, mitä kaikkea siinä itkussa oli mukana, mutta ainakin pettymystä, kipua ja suuttumusta elämän epäreiluudesta. Jos olisin mennyt eri bussilla, jos olisin valinnut hiukan toisen kävelylinjan, jos sitä ja jos tätä.

Kotona puhdistin polven ja nostin kipeän nilkan kylmäpussien kera pystyyn ja keräilin ajatuksiani. Tietenkin ihan ensin*) päivitin FB-statuksen. Kohta sain puhelun ystävältä, joka kysyi, olenko vielä kaupungissa ja tarvitsenko kyytiä. Puhelu nosti mielialaa heti monta pykälää, niin että jaksoin sen jälkeen heti soittaa työterkalle, josta annettiin aika tunnin päähän. Selvästi koipiasioihin perehtynyt lääkäri antoi diagnoosin, hoito-ohjeet, teippauksen, sairausloman, haavanhoidon, tetanuspiikin, kyynärsauvan ja hieman kohentuneen mielen. Hieman ihmetytti, kun kaupungilla en tuntunut saavan lainkaan säälipisteitä kyynärsauvasta, vaan katseet olivat harvinaisen penseitä. Palvelu salaattia ostaessani oli suorastaan tympeää, kun yritin selvitä sauvoineni päivineni! Mitä ihm? Itse pyrin olemaan erityisen huomaavainen ihmisille, jotka kulkevat apuvälineiden kanssa tai ovat muuten selvästi hankaluuksissa, koska terveraajaisilla on aina helpompaa ja nopsempaa.

Kaikenlaista muutakin on tapahtunut, mm. Esikoinen täytti 12 vuotta ja Tosikoinen 6. Ovat siis vanhoja käpylapsia. Eilen iltapäivällä SP joutui suhailemaan ties mitä, kun taas minä olin pääasiassa sohvalla koipi pystyssä ja kurjan näköisenä. Esikoinen ja Tosikoinen vaativat jääkaapissa majailevaa makaronilaatikkoa ja kun minä sanoin joo, E. otti ruokaa, annosteli kahdelle lautaselle ja lämmitti siskon annoksen ensin. Tarjoilipa myös maitoa ja ketsuppia sekä ruokailuvälineitä! Ensin tunnin piston omassatunnossa, mutta sitten ajattelin, että olisin minäkin 12-vuotiaana osannut lämmittää safkat jne. vaikka ei ollut mikroaaltouunejakaan olemassa. Että se on oikeasti ihan normaalia käytöstä, vaikka minulle tuli heti mieleen, että yhyy, laiminlyöty lapsi joutuu itse hoitamaan ruoka-asiat. Olisi melko yllättävää, jos äidin verrattain lievä nilkan päsähdys tekisi lapsista heti laiminlyötyjä, mutta toisinaan pipinä asiat menettävät hiukan mittasuhteitaan. Esikoinen on hirmu ihana tyyppi monella tapaa. Kaikenlaista hyvää tuntuu putkahtelevan hänestä nyt. En tarkoita, ettei Tosikoinen olisi, se vain on paljon ilmeisempää jatkuvasti.

Olen monta kertaa ajatellut, että hei juuri tästä asiasta haluan kirjoittaa blogia ja jopa monista asioista olen jättänyt kirjoittamatta Facebookiin, koska ne eivät sovi sinne. Toisaalta, kun sairastuin flunssaan (lepän siitepölyn ja tuon kadusta nousevan sankan pölyn takia prkl), tunsin hyvin voimakasta haluttomuutta kirjoittaa tänne mitään. Omituista. Tuli vian kertakaikkinen stoppi. Nyt en ajattele enkä sano mitään siitä, miten usein kirjoittaa tai pälä pälä, annan sen asian olla. Kirjoitan kun kirjoitan kun kirjoitan.

Nyt kohta kuolen päänsärkyyn, jos en lopeta ruudun tuijottamista. Joten siirryn tuonne --->

*) Ei vaiskaan, jotain raajaa!