Miten koet kokemisen?

Olen halunnut kirjoittaa jo vaikka kuinka pitkään ja mieluiten säännöllisesti. Jokin kuitenkin estää minua. Tein Joustava mieli -kirjan elämänarvoihin liittyviä harjoituksia ja eniten pisti silmääni se, miten tärkeänä pidän luovaa tekemistä, kuten vaikkapa kirjoittamista, piirtämistä, maalaamista, valokuvausta ja ompelua, ja miten vähän niitä kuitenkin teen. Olemattoman vähän, jos Facebookin statuspäivityksiä ei lasketa. Eikä lasketa.

Omien arvojen vastaisesti toimiminen tuntuu tuottavan stressiä ja haljua oloa pitkän päälle. Luovaan tekemiseen liittyy aloittamisen vaikeus ja joskus jatkamisenkin, kuitenkin se on palkitsevaa silloinkin, kun tuotos ei onnistu kovin kaksisesti. Päässä tapahtuu jotain ja parhaimmillaan pääsee flowhun. Blogia kirjoittaessani olen selvittänyt hyvin monia askarruttavia ajatuksia ja asioita, nauttinut sanojen asettelusta (ja välillä epänauttinut, kun sanat voivat olla kankeita ja kömpelöitä) sekä saanut palautetta, hyviä keskusteluja! Facebookissakin on väliin nautittavia ja antoisia keskusteluja, mutta ne tuppaavat olemaan kevyempiä ja ohimenevämpiä.

Nyt ystäväni Ping suunnitteli porukkaa, joka voisi silloin tällöin kokoontua viikonloppuillaksi passeliin tilaan tekemään kangas- tai askarteluhommeleita sen mukaan, mitä kukin haluaa. Ajatus on huippu! Ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja niitä yhdistelemällä saa enemmän kuin yksin. Valmis työskentelytila jossain muualla kuin kotona muiden jaloissa on silkkaa neroutta. Tehdessä tulee usein hyviä jutteluita ja ikää pidentävää naurua. Eikä tarvitse sitä iänikuista baarissa istumista. (Niin paljon kuin rakastankin baarinotkuntaa, jotain muutakin on hyvä ihmisen tehdä, koska muuten kyllästyy.)

Työssä voin myös olla luova, kun asetan sanoja paperille. Pitää noudattaa englanninkielisen tieteellisen kirjoittamisen sääntöjä, mutta samalla haluan ja voin ilmaista itseäni selkeästi ja luettavasti. Pitää siis ajatella ajatuksensa selviksi, muuten tulee kiemuraista sykkyrää.

Arvaatteko, että sydäntä särki, kun 6-vuotias Mustafa katosi ja löytyi sitten kuolleena. Jopa osallistuin HS.fi-keskusteluun, vaikka yleensä itsesuojeluvaistoni estää minua edes lukemasta niitä. Yksi tuttu ihmetteli, miten se autismi muka liittyy tuohon katoamiseen ja hukkumiseen. Ihmetteleekö joku lukijani? Esikoinen esim. 6-vuotiaana piti intohimoisesti vedestä, ei osannut uida, osasi kadota yhtäkkiä kiinnostavien asioiden perään, ei osannut pelätä vaaroja, ei ujostellut riisua vaatteita, jos tarjolla olisi uimista, ei ilmoitellut menemisistään, ei osannut puhua jne. jne. Nämä kaikki piirteet ovat autisteille tavallisia. Hukkuminen on amerikkalaisten autistien kuolinsyy numero yksi ja mahdollisesti näin olisi Suomessakin, jos täällä olisi kattavia ja uskottavia tilastoja (diagnoositilanne ei ole kummoinen). Minun poikani olisi voinut olla tuo Mustafa ja on puhdasta tuuria, ettei ole. Nopealiikkeistä autistilasta ei pysty aukottomasti vahtimaan, jos ei sulje tätä vankikoppiin ja jos sulkisi, hänen kehityksensä pysähtyisi.

(En puhunut uutisesta sanaakaan lasten kuullen.)

Näin päätän ensimmäisen paluuyritykseni rakkaan blogini tykö. Yritän tolkuttaa itselleni, ettei tarvitse olla täydellistä eikä ihmeellistä tekstiä, eihän se ole aiemminkaan ollut. Mutta jotain kumminkin, jota voin rakennella ja johon voin palata.