Helvetin jäätyminen todistetaan vuosittain marraskuisessa Suomessa

Aika moni kärsii marraskuusta. Moni ei kärsi ja kivat vaan teille prkl. Anteeksi. Älkää tulko hieromaan sitä naamaan kumminkaan, jos tulette vastaan, niin ehkä jaksan olla iloinen puolestanne. Laajemmin ottaen moni kultalusikka suussa syntynyt kuvittelee, että kaikki päälle satanut menestys on heidän omaa ansiotaan ja sinänsä kenen tahansa saavutettavissa. Kun ne vain vähän viitsisivät yrittää. Masentunut ottakoon itseään niskasta kiinni, ahdistunut todetkoon, että ahdistuksen syyt ovat aivan höpöhöpöä ja lopettakoon sen saamarin ahdistuneisuuden! Köyhät leipokoot itse leipänsä ja käykööt mustikassa niin ihan hyvin pärjäävät ja voivat kohta menestyä muutenkin. Lopettavat vain sen luuseroinnin. "Eihän Suomessa kukaan näe nälkää omaa syyttään." No prkl taas uudelleen. Ikävä kyllä valtaosa kansanedustajista taitaa olla tätä kultalusikkajengiä ilman isompaa kontaktia todellisuuteen.

Minä muuten koin aina olevani jonkinlainen sunnuntailapsi siksi, että pystyin aina nauttimaan niin paljon elämisestä. Aistini tarjosivat minulle valtavasti mielihyvää (jos rääkkäystäkin) ja kaikki kiinnosti minua vietävästi, eli sain myös voimakasta mielihyvää uusien asioiden oivaltamisesta ja ajattelusta. Silti automaattisesti eläydyin syrjittyihin ja tölvittyihin voimakkaammin kuin ulkonaisesti menestyviin syrjijiin ja tölvijöihin tai muista piittaamattomiin sopeutujiin. Miksi? En ajatellut, että muiden pitäisi nauttia samoista asioista kuin minä tai toimia samalla tavalla, niin kaikki olisi hyvin.

Moni tallottu ja marginaaliin survottu ihminen eläytyy vahvasti menestyjiin ja porskuttajiin. Siitä seuraa sellaista hauskaa, että erilaiset tallotut ihmisryhmät pyrkivät tallomaan toisiaan sen sijaan, että ottaisivat valtaa eliitiltä. Mukavaa eliitille, kun syrjityt kääntyvät toisiaan vastaan. Tämän näkee jo yhden asian yhdistyksissäkin. Paljon voimia menee yksityiskohtien viilaamiseen ja henkilökränäämiseen, vaikka maailma huutaa korjaamista. (Juteltiin näistä muuten Ässän kanssa. Loistoherkkua kahvin kera sellainen.)

Ja miksi minun on vieläkin vaikeaa antaa itsestäni haavoittuvaa tai kärsivää puoltani näkyviin muualla kuin täällä blogissa tai oman puolison kanssa (ja silloinkin rajallisesti)? Siksi kai, kun haavoittuvuus ja kärsimys ovat niin juukelin rasittavia juttuja muiden kannalta. Minulla ei ole lupa olla rasittava. Paitsi täällä blogissa, jonne jokainen tulee omalla vastuullaan. (Muahahhahhaa *silittää fiktiivistä angorakissaa*)

Liittyykö se oman rasittavuuden kieltäminen noihin ylläoleviin asioihin? Ehkä siten, että näen muilla olevan aina isomman oikeuden kärsimykseen kuin itselläni. Tai ennen näin, 1997-2001 tapahtumat antoivat minullekin oikeuden eivätkä ihan kaikki minulle esitetyt traagisuudet ole sen jälkeen herättäneet sydäntä riipivää empatiaa. Jos on monta kuukautta esim. palannut kotiin realistisesti peläten, että sieltä löytyy kuollut ihminen, ihan jokainen katkennut rakennekynsi ei heiluttele enää.

Älkää ymmärtäkö väärin. En missään nimessä näe, että kenelläkään pollapulmista kärsivällä tarvitsisi olla tuollainen raskas ulkoapäin tuleva syy pulmiinsa. Kukaan ei ole tämäntapaisessa kondiksessa huvikseen tai omasta tahdostaan. Jos se rakennekynsi nyt suistaisi elämän radaltaan, taustalla on vääjäämättä paljon isompia asioita. Näitä ei voi kovin hyvin mitata tai vertailla.

Perjantainen ämpäröinti-ilta oli jonkinlainen pohja, josta olen tullut milli milliltä ylöspäin. Tämä suunta tuottaa ihania ilon ja rauhan puuskia, vaikka tila ei ole varsinaisen valtaisasti parantunut, mikäli rintalastan alla oleviin tuntemuksiin voi luottaa. Voisi karkeasti sanoa kumminkin, että pää on tullut omasta sirmakasta veke. (Varoitin, että sanoisin karkeasti.) Ja se on hienoa! Täällä ulkopuolella onkin kaikenlaista vänkää katseltavaa! Toivoisin, että te kaikki muutkin ahdistuksessa, depiksessä tai molemmissa (tai ihan diagnoosinimityksiin katsomatta) saisitte tilaisuuden ainakin hengähtää. Marraskuuvaiva yleensä helpottuu joulusta, eikö vain?