Lisää sälää ja lopussa ankeita mietteitä inkluusiosta

Uuh, vaatipa aikamoisia setvimyksiä tuon työperäisen laskun kanssa vehtaaminen, mutta kyllä tämä tästä. Pieniä ovat nämä pulmat, mutta ärsyttäviä kuin hyttynen korvassa inisemässä. Sitä paitsi usein löytyy joku avulias taho, joka ratkoo pulmat kuin superhenkilö.

Soitin pilatointipaikkaan ja kysyin, mitäs tehdään, kun voin maksaa laskun vasta muutaman viikon päästä. Siellä sanottiin, että käyt treenaamassa ja muutetaan eräpäivä. Muista nyt Kaura rakas soma ikioma. Että. Aina soitat ja kysyt, onko pulmaan ratkaisua. Jos on pulma, siihen voi etsiä ratkaisua yhdessä jonkun kanssa eikä tarvitse yksin istua sen päällä ja näyttää vaikealta. Vaikka olisikin phonephobinen hobitti.

Pitääkö näitä yhä keski-ikäisenä miettiä ja treenailla? Näköjään pitää. Jos en olisi todistanut itselleni tuhansia kertoja, että pärjään oikeastaan aika hyvin tässä sekopäisessä maailmassa... ööh, niin mitä? Hautaisin viimeisetkin itseluottamuksen ja itsetunnon palikat Kalevankankaalle ja pystyttäisin niille hienon kiven? Kävisin sitten juhlapäivinä sytyttämässä kynttilöitä.

***
Todistaakseni pärjäämiseni runsautta menin käymään tuolla ja unohdin avaimet huoneeseeni. Tietysti kaikki lähistön avaimenhaltijat ovat jossain ja jouduin hakemaan apua vaksilta. Näin juuri.

***
Illalla olin ihmeissäni, mitä kaikkea teen FB:ltä säästyneellä ajalla. Olin tietysti lasten kanssa intensiivisemmin kuin yleensä. Tein syrnikkejä. Luin kirjan loppuun. Pesin tiskiä pyykkiä. Mietin syvällisiä. Kaipasin SP:tä. Puntaroin, miten lisätä kyläilyä ja vähentää baarinotkunnan paineita. Tänään voisin vihdoin soittaa äidille, kun tulee kumminkin tekemisen puutetta jälleen. Ihanaa, kun on aikaa! Tuntuu rauhoittavalta. Ehkä FB:n rytmi on pahaksi ahdistuneelle. Ainakin sen tuijottelua kannattaa vähentää. En halua lopettaa kokonaan, koska FB-kanssakäyminen on niin tavattoman mieluisaa ja mukavaa. Huomasin myös, että jotkin tv-ohjelmat näyttävät huonommilta, koska vain katson niitä enkä toisella silmällä mulkkaa tietokonetta. Niiden katselu kannattaa lopettaa.

Mietin tuossa, ketä mahtaa kiinnostaa minun pienen pieni FB-paastoni, mutta sitten muistin, että tämähän on mun pieni ihq blogini, jossa saan kirjoittaa mitä vain hutsittaa kulloinkin. Pyrin siihen, etten olisi epis sikaniska ketään kohtaan, paljastaisi muiden asioita ja toimin laillisesti, muuten lupa on kirjoittaa ihan mitä vain.

***
Olen muuten erittäin, erittäin huolissani koulu-uudistuksesta, jossa erityisoppilaat pyritään sullomaan lähikouluihin. Suunnattoman huolissani. Viime vuosina kaikista kouluista on kahmittu rahaa pois isolla kädellä, kun taas todellinen inkluusio edellyttää isojen resurssien siirtämistä perusopetukseen. Tarvitaan rutkasti lisää erityisopetuksen asiantuntija-ammattilaisia, koulunkäyntiavustajia ja kaikenlaista muuta taitavaa porukkaa. Tavallinen ope ei pärjää erityisoppilaan tai useamman kanssa, jos ei käy satumainen viuhka open persoonassa ja hänen hankkimissaan erityisopetuksen taidoissa ja ymmärryksessä. Eikä sekään riitä, sillä satumaisinkaan ope (joita myös tiedän monia), ei voi onnistua kovin hyvin, jos luokan kokoonpano on mahdoton, eli liian monella oppilaalla on hirveät tarpeet ja liian vähän aikuisia ohjaamassa.

Joskus, vaikka väki tekisi mitä hyvää, tulee reksi ja sanoo, että ei näin voi tehdä. "Tämä on epätasa-arvoista, kaikkien pitää mennä samojen sääntöjen mukaan." Ja sitten uhrataan oppilas säännöille tuosta vain. Esimerkki. Autismin kirjolla oleva oppilas päästetään hieman aikaisemmin tai myöhemmin välkälle tai pidetään tunteja putkeen, koska siten oppilas työskentelee rauhallisena ja tyytyväisenä. Jos taas oppilas pakotetaan muiden mölyävänä norsulaumana välitunnille ryntäävien oppilaiden sekaan, tämä menee täysin sekaisin. Kuinka monta kertaa kaksi ihmistä voi istua tolaltaan menneen oppilaan päällä ilman, että siitä tulee taantumista, masentumista, fyysisiä vammoja jne.? Noin nolla kertaa.

Tämä täydellisen tietämättömyyden suoma varmuus! Mennään rikkomaan jotain, mitä toimii, pelkän tyhjän sääntökirjan kuva silmissä! Tasa-arvo on jonkun mielestä sitä, että kaikkia koskevat samat säännöt, vaikka kaikki eivät pysty niitä sääntöjä noudattamaan ilman erittäin raskasta hintaa. Voitteko muuten arvata, että masennus on hyvin tyypillinen lisätauti esim. neurologisesti poikkeavilla ihmisillä. He eivät aina pysty toimimaan kuten muut, noudattamaan yksinkertaisia palikkasääntöjä ominaisuuksiensa takia ja saavat siitä alituista räksytystä, naljailua ja rangaistuksia sekä ikuisen huonomman leiman. (Vai pitäisikö puhua me-muodossa. Nykyään olen tosin aah ihanan joustava monessa asiassa, mutta kouluaikoina oli toisin.) Kuitenkin ratkaisut systeemin ja ihmisen välisiin ristiriitoihin ovat usein ilmaisia ja helppoja, jos vain asenteet antavat myöten keksiä ja toteuttaa niitä. Systeemin pitää joustaa silloin, kun ihminen ei voi.

Mitä varten koulu on olemassa? Jonkun kehittämien mielivaltaisten sääntöjen palvomista varten? Sitä varten, että systeemi luistaisi mahdollisimman siististi? Ei ainakaan erityisoppilaita varten, sanoo karmeita kokeneiden oppilaiden ja vanhempien rintaääni. Onneksi tästä on poikkeuksia. Puhun hyvin synkkiä, koska olen kuullut niin valtavat määrät karuja juttuja nykykoulusta. Yksi "suosikeistani" on se, kun mutistista oppilasta rangaistiin siitä, että hän ei puhunut opettajalle eikä edes rehtorille, vaikka joutui tämän puhutteluun. Aargh. Eivätkä nämä ihmiset tarkoita pahaa, he vain tekevät sitä. Siis pahaa, ihan aitoa ja oikeaa pahaa. Valtako se on niin makoisaa, ettei järjen ääni tavoita näitä asennevammaisia? Vai kuuluuko joidenkin opettajien identiteettiin tietää kaikki muita paremmin? Auktoriteetti rakennetaan jääräpäiselle oikeassaolemiselle silloinkin, kun siitä aiheutuu kohtuutonta kärsimystä?

Minusta inkluusio on ajatuksena kannatettava. Mutta se ei voi onnistua tämänhetkisessä ilmapiirissä, jossa ei olla halukkaita satsaamaan lapsiin ja nuoriin. Jos nyt on nipistetty nipistämistään niin perus- kuin erityisopetuksestakin (poikani koulussa ollaan koko ajan niukemmilla), mistä ihmeestä kuvitellaan saatavan valtavasti lisäresursseja inkluusion toteuttamiseen? Lisäksi on sanottava, etten näe Esikoista tavan peruskoulussa ilman, että hän taantuu huomattavasti. Aistimusmaailma on siellä kertakaikkisen tappava eikä tavallisen koulun struktuuri ole hänen hallittavissaan ilman valtavia ponnistuksia. Ne valtavat ponnistukset sitten ovat pois joltain tähdellisemmältä, kuten puhumaan opettelulta. Lisäksi erityislasten joutuminen armottoman kiusaamisen kohteeksi on valitettavan tavallista.

Tällä hetkellä Esikoisella on menossa iloinen vaihe. Asiat etenevät, hän oppii lisää puhumista ja voi jutella kanssamme asioista. Hän osaa monenlaista järkevää kotityötä, huolehtii läksynsä ja toimii muutenkin fiksusti monessa asiassa ja saa siitä tyydytystä. En haluaisi nähdä tätä kaikkea uhrattavan viiden pennin inkluusiolle. Enkä voikaan. Minun on ryhdyttävä kotiopettamaan tai jotain muuta radikaalia. Olen valmis jättämään urani, muuttamaan muualle tai ihan mitä vain laillista, koska en voi katsella sivusta lapseni tuhoamista. Jos joku luulee, että puheeni on liioiteltua tässä kohdin, voin kertoa, että se luuleva ihminen ei tiedä riittävästi autismista, pojastani ja nykykoulusta.

Joudun ehkä palaamaan tähän ja korjaamaan pahimmat virheet, mutta nyt vain painan Julk