Tämä = niin tätä

Lapset ovat loman tarpeessa. Pelkäänpä, etten ole ollut yhtä paljon läsnä tänä syksynä kuin olisi tarvinnut. Olin niin paljon omassa pollassani. Esikoinen hakee nyt hyvällä läheisyyttä ja tulee juttelemaan asioitaan (niitä samoja enimmäkseen, mikä kuuluu asiaan), mutta tekee kaikenlaista omituista, kuten tukkii vessanpytyn, syö kaikki kaapeista löytyvät hömppäruoat ja nojaa niin raskaasti lavuaariin salaisissa vessasessioissaan, että kiinnitys alkaa murentua. Onneksi on lunta, jota saa luoda niin paljon kuin hutsittaa! Jotkut Tosikoisen kärjistämät tilanteet saavat hänet satuttamaan itseään, toisinaan myös läimäyttämään pikkusiskoa. (Aargh.)

Tosikoinen päsähtelee 1-3 kertaa päivässä ja saattaa raivostua niin, että paiskoo tavaroita ja lyö tai potkii meitä ihmisiä. Hermoni napsuvat erittäin nopeasti, jos joku lyö tai muuten tahallaan satuttaa (minua tai läheistäni). Joten suustani tulee verbaalisontaa. Enin osa ajasta menee mukavasti ja rauhallisesti, mutta nämä sekalaiset sekoilut syövät naista. Paras lääke on kuitenkin se, että jaksaa olla läsnä, purkaa nämä skeidat ja antaa paljon aikaa sekä huomiota, niin hyvät asiat pääsevät pintaan ikävien purkauduttua - jollain muulla kuin väkivaltaisella tavalla. Tyynynyrkkeily ja -potkinta esim. on ollut suuri hitti.

Tosikoinen ei halua puhua mistään vakavista asioista, vaan huutaa ÄLÄ ÄLÄ ÄLÄ päälle. Sekin on omiaan napsuttelemaan hermoja poikki. Muutan ajattelutapaani taas parhaani mukaan, jotta kuuntelisin enemmän kuin puhuisin. Lapset puhuvat kyllä vakaviakin, jos huomaavat, että heitä todella kuunnellaan.

Toivottavasti asioita auttaa tarpeeksi se, että osaan pyytää kunnolla anteeksi, kun olen puhunut loukkaavasti. Tosikoinen pyytää aidosti anteeksi lyömisiään (lopulta), joten ehkä esimerkki toimii. En kaipaa mitään nopeasti pakottamalla hoidettua anteeksipyyntöä, vaan haluan, että voimme oikeasti sopia, että asia on nyt selvä. Yksi myöntää tehneensä väärin ja toinen kuittaa. Ollaan taas samalla puolella.

***
Olen palannut jossain määrin tutusta aiemmasta minusta takaisin epänormaalin ajanjakson normaaliin. En pysty kuuntelemaan musiikkia, en jaksa katsoa oikeita elokuvia enkä pysty lukemaan kirjoja. En halua hakeutua sellaisten teosten äärelle, joista tulisi voimakkaita tunteita, sitä kai tämä on. Onneksi jaksan halata SP:tä ja jutella hänen kanssaan, ryömiä kainaloon. Kotona on jotenkin rauhoittavaa kuitenkin, vaikka lapset väliin päsähtelevät - suurin osa on rauhaisaa. On vaikeaa muistaa vastata sähköposteihin, mukaviinkaan. Sentään tekstarit saan kulkemaan ja livenä äänen. Näkyy hyvin selvästi, että nämä ovat kaikki selviytymisen kannalta välttämättömiä asioita. Tasapaino pysyy jotenkin ja pystyn funkkaamaan.

Näen mieluusti ihmisiä, koska en ole niin pahasti ahdistuksen runtelema. Aloitteen tekeminen vain on vaikeaa, kun on taas se tuttu tunne, että ihmiset eivät todnäk halua nähdä minua. (Tämä ei useimmissa tapauksissa liity muuhun kuin sisäisiin pösilöinteihini.) Toisaalta lasten käytös todella vaikuttaa siltä, että tämä rouva ei hillu ihan kauheasti missään. Pitää olla läsnä korvat silmät auki, niin tämä taas tästä. On tunnistettava se piste, jolloin on ihan välttämätöntä satsata voimia. Sen lisäksi, että lapset ovat minulle tärkeimpiä, tiedän, että ponnistuksen jälkeen kaikki on yleensä hyväsen aikaa paljon mukavampaa ja rennompaa.

Totta kai olo on uhkaavan flunssainen. Toivunkohan minä ikinä mistään? Mitä jos kuolen kesken kaiken ja näin klesana? Haaveilen, että olisi taas joskus voimia olla vahvoin aistein ja avoimena, tekevänä ja keksivänä niin kuin suurimman osan elämästä. Nyt olen tämmöinen jähmeä nurkissa nyhjäävä pötikkä.