Olen taas huomannut, että kirjoittaminen ja ulkoilu ylläpitävät hyvinvointia parhaiten, kun niitä molempia harrastaa joka päivä. Alkoholittomuus tukee myös juttuja, esim. siksi, että uni on parempaa, samoin serotoniiniaineenvaihdunta. Sanottuani nämä n. sadannen kerran voin taas porhaltaa eteenpäin ja lopettaa itseruoskinnan, vaikka olen laiminlyönyt kirjoittamista, ulkoillut vain työpäivinä ja nauttinut alkoholia turhan monena iltana. Kohtuullinenkin määrä heikentää unosia ja aivokemiaa. Äh. No niin, riittää jo!
Tänään olemme viettäneet kolmattatoista hääpäiväämme ja koska unohdimme hommata lapsenhoitajan, menimme koko perheellä syömään hyvin oikeaan vanhanaikaiseen ruokaravintolaan. Lapset käyttäytyivät minun mielestäni hienosti. He päästivät muutaman oudon äänen, mutta siinä se. Heille maistui kaikki! Molemmat halusivat ehdottomasti lihapullia ja perunamuusia, vaikka yritin sanoa, että ravintolassa kannattaa ottaa jotain semmoista, mitä kotona ei saa. Alkuruoaksi saimme mustajuurikeittoa ja jälkkäriksi tilattiin suklaakakkuannos per nenä. Yhtään turhaa murenaa ei jäänyt lautasille. Ilo katsoa sitä meininkiä, että ruokia maistellaan ja niistä nautitaan ihan kunnolla.
Kesken aterian minulle tuli niin viihtyisä ja ihana, kauttaaltaan muikistava tunne, että se pyrki sanoina suusta ulos. Sanoin jotakin sellaista, että on tavattoman mukavaa olla teidän kanssanne juuri nyt täällä syömässä yhdessä. Kuulostaa melko lattealta näin kirjoitettuna, mutta toivon, että se iso ilo silkasta yhteisestä olemassaolosta tuli läpi.
Tätä päivää on varjostanut huomenna koittava Esikoisen ruokatorven pH-mittaus. Ennen piuhan asennusta pitää olla neljä tuntia syömättä. Sairaalassa sierain puudutetaan ja sinne työnnetään piuhaa aina ruokatorveen asti. Ulkopuolelle jäävä osa teipataan poskeen ja se on kiinni jonkinlaisessa härvelissä. Muuten saa olla normaalisti, mutta kastella ei saa eikä syödä/juoda kuin pääruoilla. Tiistaiaamuna letku poistetaan. Onneksi saimme Tosikoisen kivaan paikkaan talteen, niin voimme molemmat mennä sairaalalle jeesaamaan lasta.
Tiistainen verinäyte meni hienosti. Vähän aikaa etsimme tapaa olla, lopulta Esikoinen meni isänsä syliin. Kun hoitaja sanoi jämäkästi, ettei hänen kätttään saa koskea, E. otti minua kädestä. Kun neula työnnettiin ihon läpi ja alettiin valuttaa verta sen seitsemään putkeen (niitä taisi olla 7), poika protestoi, mutta pysyi paikoillaan. Aivan loistavaa! Ei olisi ihme, vaikka sälli jarruttaisi kerta kaikkiaan eikä suostuisi mihinkään, koska autisteille nämä impulssit voivat olla erittäin voimakkaita eikä mieli yksinkertaisesti pysty pääsemään niiden yli eikä ympäri. Etukäteen harjoittelu auttoi! Toivottavasti myös huomenna.
En voi kyllin kiitellä sitä hoitajaa, joka otti näytteen. Hän oli hyvin selkeä, jämäkkä ja kohtelias, juuri niin kuin pitääkin. Taas totean, että pitänee yrittää saada kiitosta eteenpäin, vaikka hoitajan nimi jäi pimentoon siinä toiminnan tuoksinassa.
sunnuntaina, helmikuuta 28, 2010
maanantaina, helmikuuta 22, 2010
Syyt 1, 2 ja 2 ½
Jaahas, jassoo, vai sellaista peliä. Heti kun selkänsä kääntää, täällä ollaan laiminlyömässä bloggausta! Mutta josko nyt liian myöhään muutama merkintä, vaikka pitäisi olla nukkumassa. Olin torstain ja perjantain tohtorikoulutettavana ja nautin täysihoidosta! En laittanut kahteen iltaan lapsia nukkumaan, vaan opiskelin, keskityin väitöskirja-asioihin ja kävin mm. aamu-uinnilla ja x kertaa päivässä syömässä tai kahvilla. Aah. Etenkin aamu-uinti ja hotellitason aamiainen hurmasivat ruumiin nautintojen puolella sekä tietysti torstai-iltapäivälle järkätty happi-valoliikunta. Opiskelupuoli oli silkkaa rautaa, en minä sillä, mutta joskus nämä muut tekijät vievät voiton, kun arvioimassa on melko kuormitettu perheenäiti. Oli myös huippista tavata kaveri-ihmisiä aseman huitteella ennen kotiutumista ja lopulta todeta, että Jyväskylän-junan valinta osui nappiin, koska sillä pääsin kotikaupunkiin vain viisi minuuttia myöhässä.
Perjantaiksi pääsen kaiketi reissaamaan Kuopioon keräämään aineistoa, mikäli VR suo. Jes! Alan vihdoinkin saada identiteettiäni tutkijakuosiin ja hommat loksahtelevat paikoilleen. Ainakin nyt tuntuu siltä, hyvältä. Tänään tein töitäkin koko päivän tukka putkella ja sekin tuntui kivalta. Toivottavasti huomenna irtoaa myös vääntöä.
Huomenna on Esikoisen verinäyte ja minua jännittää. Olemme kelailleet asiaa jo aika pitkään ja päivä päivältä seikkaperäisemmin. Pojan pitäisi malttaa pitää kättä paikoillaan tai antaa meidän auttaa siinä. Jaiks. Jälkikäteen menemme jätskille jonnekin koulun lähelle. Vaikka en niin välitä ruokapalkinnoista, ehkäpä se näissä harvinaisissa tapauksissa (jotka toiv. myös pysyvät harvinaisina) on paikallaan. Tiedä sitten, millä poikaa palkitsee, kun tulee aika mennä pH-mittaukseen eli antaa tökätä letkua nenästä ruokatorveen. Jösses. Sepä vasta hermostuttaakin!
Ennen verinäytettä pojalla on myös koulukuvaus, ettei menisi liian simppeliksi. Tänään huvikseni mainitsin, että vois sitä tukkaakin siistiä, kun on kuvaus tulossa. Esikoinen sanoi heti: "Joo!" Laiskanpulskeana vielä varmistelin pariin kertaan, että haluaako se poika muka tosiaan hiustenleikkuuta ja halusihan se. Sitten laitoin laiskuuden kellariin odottamaan ja sanoin lapselle, että mennään samoin tein. E. läksi heti noutamaan kotiparturia ja sitten me surrattiin. Vähänkö huippua meininkiä! Ei siitä niin kauan ole, kun piti leikata kynnet ja hiukset "nukutuksessa" eli puoli tuntia nukahtamisen jälkeen.
Tosikoisella oli kuvaus tänään ja hän valmistautui niin, että harjattiin tukka vauvaharjalla hissuksiin takuttomaksi. Letitin jouhet viidelle letille, etteivät heti menisi takkuun, mutta mitä! Likka ihastui viisilettiseen kampaukseen niin, että se piti pitää kuvauksessakin. Mekkojen valtakauden voi julistaa muuten päättyneeksi, sillä vaatteina olivat farkut, violettiraitainen paita sekä Hello Kitty -sukat. Illalla hänellä oli myös upeasti letteihin sopiva viikinkikypärä päässään ja lupasin jonain päivänä ottaa hänestä valokuvan viikinkikypärässä ja yöhännässä (!). Tytär sai tänään kirjeen hyväksynnästä Steiner-esikouluun ja toivon, että siellä saa vettä tähän vilkkaaseen myllyyn tai ainakaan ei kivenmurikoita heitellä rattaisiin.
Vähän rasittaa ajatus, että pitääkö minun nyt muuttua identiteetiltäni joksikin ihme Steiner-äidiksi, mutta piruako siitä piittaan. Eihän minun tarvitsisi muuttua miksikään peruskouluäidiksi, jos laittaisin lapsen semmoiseen ja kuitenkin se on ideologisesti ja uskonnollisesti yhtä latautunut kuin Steinerkin. Valtavirrassa vaan ei joudu selittelemään mitään, mikä on tietysti mukavaa valtavirtalaisille, jotka eivät jaksa selittää. Minulla on kaksi syytä: lyhyt koulumatka haluttaessa vaikka lukion loppuun asti ja tällä hetkellä Tosikoisen taipumuksiin erinomaisesti sopivat pedagogiset painotukset. Kaksipuolossyy on se, että Steinerillä tehdään itse ruoka omassa keittiössä (eikä missään tehdasmaisessa keskuskeittiössä) luomuraaka-aineista eikä eineksistä. Tai ehkä se on kolmas kokonainen syy. Hyvä ruoka on kova sana nykymaailmassa.
Erityiskouluäidin identiteetti minulla on sitä myöten, kun olen omaishoitaja ja vahvasti jo valmiiksi identifioitunut vammaisen ja autistisen lapsen äidiksi. Se on hyvä ja vahva identiteetti, vaikka se selittääkin vain pienen osan minäkokonaisuudesta. Loppuikäni olen kuitenkin vammaisten asialla parhaani mukaan, sitä ei voi muuttaa eikä perua.
Nyt menen nukkumaan kun väsyttää niin herkullisesti! Toivottavasti elämä on huomennakin näin hyvää ja täyttä.
Perjantaiksi pääsen kaiketi reissaamaan Kuopioon keräämään aineistoa, mikäli VR suo. Jes! Alan vihdoinkin saada identiteettiäni tutkijakuosiin ja hommat loksahtelevat paikoilleen. Ainakin nyt tuntuu siltä, hyvältä. Tänään tein töitäkin koko päivän tukka putkella ja sekin tuntui kivalta. Toivottavasti huomenna irtoaa myös vääntöä.
Huomenna on Esikoisen verinäyte ja minua jännittää. Olemme kelailleet asiaa jo aika pitkään ja päivä päivältä seikkaperäisemmin. Pojan pitäisi malttaa pitää kättä paikoillaan tai antaa meidän auttaa siinä. Jaiks. Jälkikäteen menemme jätskille jonnekin koulun lähelle. Vaikka en niin välitä ruokapalkinnoista, ehkäpä se näissä harvinaisissa tapauksissa (jotka toiv. myös pysyvät harvinaisina) on paikallaan. Tiedä sitten, millä poikaa palkitsee, kun tulee aika mennä pH-mittaukseen eli antaa tökätä letkua nenästä ruokatorveen. Jösses. Sepä vasta hermostuttaakin!
Ennen verinäytettä pojalla on myös koulukuvaus, ettei menisi liian simppeliksi. Tänään huvikseni mainitsin, että vois sitä tukkaakin siistiä, kun on kuvaus tulossa. Esikoinen sanoi heti: "Joo!" Laiskanpulskeana vielä varmistelin pariin kertaan, että haluaako se poika muka tosiaan hiustenleikkuuta ja halusihan se. Sitten laitoin laiskuuden kellariin odottamaan ja sanoin lapselle, että mennään samoin tein. E. läksi heti noutamaan kotiparturia ja sitten me surrattiin. Vähänkö huippua meininkiä! Ei siitä niin kauan ole, kun piti leikata kynnet ja hiukset "nukutuksessa" eli puoli tuntia nukahtamisen jälkeen.
Tosikoisella oli kuvaus tänään ja hän valmistautui niin, että harjattiin tukka vauvaharjalla hissuksiin takuttomaksi. Letitin jouhet viidelle letille, etteivät heti menisi takkuun, mutta mitä! Likka ihastui viisilettiseen kampaukseen niin, että se piti pitää kuvauksessakin. Mekkojen valtakauden voi julistaa muuten päättyneeksi, sillä vaatteina olivat farkut, violettiraitainen paita sekä Hello Kitty -sukat. Illalla hänellä oli myös upeasti letteihin sopiva viikinkikypärä päässään ja lupasin jonain päivänä ottaa hänestä valokuvan viikinkikypärässä ja yöhännässä (!). Tytär sai tänään kirjeen hyväksynnästä Steiner-esikouluun ja toivon, että siellä saa vettä tähän vilkkaaseen myllyyn tai ainakaan ei kivenmurikoita heitellä rattaisiin.
Vähän rasittaa ajatus, että pitääkö minun nyt muuttua identiteetiltäni joksikin ihme Steiner-äidiksi, mutta piruako siitä piittaan. Eihän minun tarvitsisi muuttua miksikään peruskouluäidiksi, jos laittaisin lapsen semmoiseen ja kuitenkin se on ideologisesti ja uskonnollisesti yhtä latautunut kuin Steinerkin. Valtavirrassa vaan ei joudu selittelemään mitään, mikä on tietysti mukavaa valtavirtalaisille, jotka eivät jaksa selittää. Minulla on kaksi syytä: lyhyt koulumatka haluttaessa vaikka lukion loppuun asti ja tällä hetkellä Tosikoisen taipumuksiin erinomaisesti sopivat pedagogiset painotukset. Kaksipuolossyy on se, että Steinerillä tehdään itse ruoka omassa keittiössä (eikä missään tehdasmaisessa keskuskeittiössä) luomuraaka-aineista eikä eineksistä. Tai ehkä se on kolmas kokonainen syy. Hyvä ruoka on kova sana nykymaailmassa.
Erityiskouluäidin identiteetti minulla on sitä myöten, kun olen omaishoitaja ja vahvasti jo valmiiksi identifioitunut vammaisen ja autistisen lapsen äidiksi. Se on hyvä ja vahva identiteetti, vaikka se selittääkin vain pienen osan minäkokonaisuudesta. Loppuikäni olen kuitenkin vammaisten asialla parhaani mukaan, sitä ei voi muuttaa eikä perua.
Nyt menen nukkumaan kun väsyttää niin herkullisesti! Toivottavasti elämä on huomennakin näin hyvää ja täyttä.
tiistaina, helmikuuta 16, 2010
Ovista ja ikkunoista
Lieneekö Microsoft-hapatusta vai mitä, mutta usein puhutaan aikaikkunoista, kehitysikkunoista ym. vehkeistä, kun tarkoitetaan, että tietylle asialle avautuu tilaisuus joksikin aikaa ja sitten se sulkeutuu, jos tilaisuutta ei käytetä. Minulla on päivittäin erilaisia ikkunoita, mutta ne eivät ole avoinna kovin kauan ja jos sulkeutumisen jälkeen yrittää läpi, ne ovat merkillisellä tavalla muuttuneet tiiliseinäksi. Ajattelisin niitä mieluummin ovina, koska ikkunasta kömpiminen on kamalan vaivalloista. Olen nimittäin taipuvainen saamaan vauhtia tai jarrutusta mielikuvista.
Siis. Joka päivä aukeaa erilaisia ovia, joista kulkea. Yleensä ne sulkeutuvat hetken kuluttua ja myöhemmin saattavat aueta uudestaan tai olla aukeamatta. Ulkoiluovi on tyypillinen esimerkki. Sen auetessa olen yleensä vain lojunut sohvalla ja odottanut, että se menee taas kiinni. Nyt taas mieluummin hoksaan oven ja puikahdan siitä pihalle. Fysioterapeutin suosiollisella pökkäyksellä päätin antaa ulkoilulle tilaisuuden osoittaa, että aamupäivän valossa ulkoilu muka oikeasti auttaa nukkumiseen ja stressiin. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen saatan myöntää väitteessä olevan jotain perää ja lisäksi pidän lumen, kasvien, taivaan ja muiden kotiympyröitä isompien systeemien katselusta, askelten äänistä, raikkaista tuoksuista, viileästä tunnusta iholla. Nyt kun ei enää ole niitä 20 asteen alle matelevia pakkasia.
Eilen Tosikoinen kysyi, lähdettäisiinkö kävelylle. Minä sanoin, etten jaksa. Plääh. Ensi kerralla vastaan toisin.
Torstaina menen Helsinkiin kurssittautumaan ja palaan intensiivisen paripäiväisen jälkeen Tampereelle perjantaina. Jos joku haluaa perjantaina viiden maissa iltapäivällä tavata kaffen tms. merkeissä jossain rautatieaseman lähistöllä, ilmoittautukoon!
Siis. Joka päivä aukeaa erilaisia ovia, joista kulkea. Yleensä ne sulkeutuvat hetken kuluttua ja myöhemmin saattavat aueta uudestaan tai olla aukeamatta. Ulkoiluovi on tyypillinen esimerkki. Sen auetessa olen yleensä vain lojunut sohvalla ja odottanut, että se menee taas kiinni. Nyt taas mieluummin hoksaan oven ja puikahdan siitä pihalle. Fysioterapeutin suosiollisella pökkäyksellä päätin antaa ulkoilulle tilaisuuden osoittaa, että aamupäivän valossa ulkoilu muka oikeasti auttaa nukkumiseen ja stressiin. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen saatan myöntää väitteessä olevan jotain perää ja lisäksi pidän lumen, kasvien, taivaan ja muiden kotiympyröitä isompien systeemien katselusta, askelten äänistä, raikkaista tuoksuista, viileästä tunnusta iholla. Nyt kun ei enää ole niitä 20 asteen alle matelevia pakkasia.
Eilen Tosikoinen kysyi, lähdettäisiinkö kävelylle. Minä sanoin, etten jaksa. Plääh. Ensi kerralla vastaan toisin.
Torstaina menen Helsinkiin kurssittautumaan ja palaan intensiivisen paripäiväisen jälkeen Tampereelle perjantaina. Jos joku haluaa perjantaina viiden maissa iltapäivällä tavata kaffen tms. merkeissä jossain rautatieaseman lähistöllä, ilmoittautukoon!
maanantaina, helmikuuta 15, 2010
Pieni postaus vainen
Tosikoinen halusi tänään kävellä päiväkotiin ja mehän kävelimme! Nautimme aamupalan kotona ja tepastelimme, tytär laulaa loilotti itse keksimiään lauluja tähän tapaan: "Kultahanhi muni munan kultaisen, valkokultaisen ja sieltä tuli pieni hanhitipunen, valkokultainen ja isähanhi oli valtavan kokoinen..." Ja muistaisipa ne tarinan polveilut, kun mukaan tuli myös Peukaloinen, jota hanhet luulivat madoksi ja nielaisivat, mutta totesivat oudon hajuiseksi. Peukaloinen kaiketi selvisi tilanteesta. Valohoitoa parhaaseen mahdolliseen aikaan (siis aamulla) ja happiliikuntaa ja vielä laulantaa sekä juttelua!
Päivään mahtui myös jumitusta ja jäkitystä, mutta nyt on olossa ihana väsymys ja aion mennä ennenkuulumattomasti nukkumaan heti paikalla, vaikkei kello ole edes puoli yksi! Huomenna lisää.
Päivään mahtui myös jumitusta ja jäkitystä, mutta nyt on olossa ihana väsymys ja aion mennä ennenkuulumattomasti nukkumaan heti paikalla, vaikkei kello ole edes puoli yksi! Huomenna lisää.
sunnuntaina, helmikuuta 14, 2010
Kumman ottaisit, allergian vai kihomadot?
Aamulla oli vuoroni touhuta lasten kanssa ja mitä ihmettä, Esikoinen lähti kanssani hieman temmeltämään ja hassuttelemaan. Mukavaa! Minulla oli punainen pyjama, jota hän osoitti ja sanoi: "Ketsuppia!" ja jatkoi: "Ei ole ketsuppia." Sitten meitä huvitti. Yritän muistaa sanoa Esikoiselle, kun hassutellaan Tosikoisen kanssa jotain ihan mahdottomia juttuja, että kyseessä on pelkkä leikki, emme ole tosissamme. Tuntumani on, että hupsuttelun tekeminen näkyväksi lisää residentin autistimme hassutteluja. Tuntuu, että mutkaton kontaktimme voi palautua, kunhan jaksan tehdä työtä sen eteen. Vieraita emme ole toki olleet ja asiat ovat sujuneet ihan mukavasti tällä välillä eikä kukaan voi tai halua palata takaisin ensimmäisten 3-4 vuoden symbioosityyppiseen meininkiin, mutta relampaakin voisi olla. Tai mitä sanaa nyt osaisin käyttää.
Aamulla oli melko kamalaa herätä, sitten olo muuttui mukavaksi, lämpimäksi ja pidin sellaista nautinnollista äitihauskaa, mitä noiden kersojen kanssa voi olla rauhallisena sunnuntaiaamuna. Väsäilin lounaat ja pullat jne. ja sitten kävi ahdistamaan taas kovasti tuntemattomasta syystä. Lisäksi SP sai hepauskohtauksen, kun komposti on jäätynyt ja sen kannen saranat hajosivat. Minä vanhastaan tulkitsen kaikki hepaukset niin, että minua syytetään, vaikka ei syytettäisikään, kuten esim. tällä kertaa. Huoh. Tosikoinen kitisi ja valitti enkä yhdessä vaiheessa olisi yhtään jaksanut kiinnittää häneen huomiota (mikä ei ole tods lapsen vika). Silloin lapsi kärttää sitä kauheammin ja minä sain yhtä aikaa valtavaa ärsähdystä ja syyllisyyttä. Sitten tein jotain epätavallista, kiitos fysioterapeutin ja en tiedä minkä kaiken, varmaan tämän bloggaamisenkin. Puin ulkovaatteet päälle ja läksin harrastamaan sitä kuuluisaa happiliikuntaa! Painelin kolme varttia sinne tänne vähemmän tavallisissa paikoissa ja tulin takaisin akuutti angst ja schmertz asettuneina. Normaalisti en kykene lähetemään mihinkään, jumitun vain kahta kauheammin, mutta tällä kertaa onnistuin.
Iltapäivällä rakentelin laskiaispullia ja ne olivat kaikkien mielestä aivan huippuja, paitsi Tosikoisen, joka pitää niistä hillotäytteisistä lälläripullista enemmän kuin mantelista. T:lle ei yleensäkään manteli maistu, toivottavasti hän ei kuitenkaan ole allerginen. Hmm, hän valitti kutiamista tunti-pari sitten kesken uniensa. (Kunpa ei olisi kihomatoja. Yäks. Kunpa ei olisi allergiaa. Se on pitkäaikaisempi vaiva...)
Minunkin pitäisi olla nukkumassa, koska haluaisin aikaistaa unirytmiäni ja herätä viimeistään seitsemältä. Tänään ei onnistunut, koska minulla ei ole itsekuria enkä saanut itseäni muilla tavoin vuoteeseen aiemmin. Äh. On se kumma, että yleensä saan mitään koskaan aikaiseksi. Kuitenkin taas äskettäin, kun olin kouluttamassa, yksi ikätoveri-opiskelija tuumasi, että olenpa minä ehtinyt paljon kaikenmoista. Jokin tässä yhtälössä mättää.
Oli hienoa viettää eilen vapaapäivää masennuksesta, siis kokonainen päivä ilman! En siltikään lähde jatkossa hakemaan päänsärkyjä baarista vastaavan toivossa, mutta päivittelen asiaa muuten vaan ja yritän ottaa siitä voimaa.
Maanantaiaamuna tapaan taas kallonkutistajaa. Sen jälkeen minulla on plakkarissa vielä kolme käyntiä. Keskiviikkona on taas fysioterapeutti. Kertaan näitä, etten unohda, kun nämä tapaamiset ovat jostain syystä muka ihan mahdottomia muistaa... Torstaina ja perjantaina olen Helsingissä jossain himputin kukkuussa koulutuksessa ja mietin, pitäisikö puksutella paikalle jo torstai-iltana ja pummia yösija. Kyyti h. kukkuuseen lähtee nimittäin klo 8:00 steissiltä eikä se ole ihmisten aika. Siellä pitää ehkä olla kovasti sosiaalinen, mitenkähän jaksan? Näinköhän siellä joutuu jakamaan huoneen jonkun kanssa? Kaipaan tällä erää yksinäisyyttä todella paljon, oikein isoina lohmoina ja toisaalta taas nautin ihan hurjasti ihmisten seurasta, kun sattuu kohdalle sopivia tyyppejä.
Jatkuu ensi numerossa!
Aamulla oli melko kamalaa herätä, sitten olo muuttui mukavaksi, lämpimäksi ja pidin sellaista nautinnollista äitihauskaa, mitä noiden kersojen kanssa voi olla rauhallisena sunnuntaiaamuna. Väsäilin lounaat ja pullat jne. ja sitten kävi ahdistamaan taas kovasti tuntemattomasta syystä. Lisäksi SP sai hepauskohtauksen, kun komposti on jäätynyt ja sen kannen saranat hajosivat. Minä vanhastaan tulkitsen kaikki hepaukset niin, että minua syytetään, vaikka ei syytettäisikään, kuten esim. tällä kertaa. Huoh. Tosikoinen kitisi ja valitti enkä yhdessä vaiheessa olisi yhtään jaksanut kiinnittää häneen huomiota (mikä ei ole tods lapsen vika). Silloin lapsi kärttää sitä kauheammin ja minä sain yhtä aikaa valtavaa ärsähdystä ja syyllisyyttä. Sitten tein jotain epätavallista, kiitos fysioterapeutin ja en tiedä minkä kaiken, varmaan tämän bloggaamisenkin. Puin ulkovaatteet päälle ja läksin harrastamaan sitä kuuluisaa happiliikuntaa! Painelin kolme varttia sinne tänne vähemmän tavallisissa paikoissa ja tulin takaisin akuutti angst ja schmertz asettuneina. Normaalisti en kykene lähetemään mihinkään, jumitun vain kahta kauheammin, mutta tällä kertaa onnistuin.
Iltapäivällä rakentelin laskiaispullia ja ne olivat kaikkien mielestä aivan huippuja, paitsi Tosikoisen, joka pitää niistä hillotäytteisistä lälläripullista enemmän kuin mantelista. T:lle ei yleensäkään manteli maistu, toivottavasti hän ei kuitenkaan ole allerginen. Hmm, hän valitti kutiamista tunti-pari sitten kesken uniensa. (Kunpa ei olisi kihomatoja. Yäks. Kunpa ei olisi allergiaa. Se on pitkäaikaisempi vaiva...)
Minunkin pitäisi olla nukkumassa, koska haluaisin aikaistaa unirytmiäni ja herätä viimeistään seitsemältä. Tänään ei onnistunut, koska minulla ei ole itsekuria enkä saanut itseäni muilla tavoin vuoteeseen aiemmin. Äh. On se kumma, että yleensä saan mitään koskaan aikaiseksi. Kuitenkin taas äskettäin, kun olin kouluttamassa, yksi ikätoveri-opiskelija tuumasi, että olenpa minä ehtinyt paljon kaikenmoista. Jokin tässä yhtälössä mättää.
Oli hienoa viettää eilen vapaapäivää masennuksesta, siis kokonainen päivä ilman! En siltikään lähde jatkossa hakemaan päänsärkyjä baarista vastaavan toivossa, mutta päivittelen asiaa muuten vaan ja yritän ottaa siitä voimaa.
Maanantaiaamuna tapaan taas kallonkutistajaa. Sen jälkeen minulla on plakkarissa vielä kolme käyntiä. Keskiviikkona on taas fysioterapeutti. Kertaan näitä, etten unohda, kun nämä tapaamiset ovat jostain syystä muka ihan mahdottomia muistaa... Torstaina ja perjantaina olen Helsingissä jossain himputin kukkuussa koulutuksessa ja mietin, pitäisikö puksutella paikalle jo torstai-iltana ja pummia yösija. Kyyti h. kukkuuseen lähtee nimittäin klo 8:00 steissiltä eikä se ole ihmisten aika. Siellä pitää ehkä olla kovasti sosiaalinen, mitenkähän jaksan? Näinköhän siellä joutuu jakamaan huoneen jonkun kanssa? Kaipaan tällä erää yksinäisyyttä todella paljon, oikein isoina lohmoina ja toisaalta taas nautin ihan hurjasti ihmisten seurasta, kun sattuu kohdalle sopivia tyyppejä.
Jatkuu ensi numerossa!
Visainen tilanne
Äidyin eilen visaan. Edellisestä kerrasta oli pitkä aika, mutta heti oli kotoisaa. Pitkän pöydän ääressä istui liuta tuttuja, hetken verran piti seisahtaa ja katsoa kaikki läpi. Hieno näky. Tein sellaisen mokan (taas) että join keskiolutta verrattain paljon veteen nähden ja sain itselleni aika kookkaan kuivahduksen täksi päiväksi aikaan (sain myös humalan tyköni, mutta en vissiin ihan tökerösti käyttäytynyt). Vesi ja suola auttavat. Yöllä kävin kurkkimassa eilisen postauksen kommentteja ja tulin hurjan hyvälle tuulelle niistä. Käykää katsomassa!
Lauantaisin on minun vuoroni nukkua pitkään ja nukuinkin. Mutta mitä, piimä oli lopussa! Paras palautumisjuoma urheilusta ja juomailusta on piimä sekoitettuna mustikkasoppaan tai tuoremehuun. Ilman piti ihmisparan pärjätä. Söisin hedelmiä ja pähkinöitä loputtomiin, etenkin omenat maistuvat loistavalta (mm. pähkinävoihin dipattuina lohkoina). Appelsiinista oli tajunta räjähtää. Kyllä se vain hakkaa mandariinit ym. snadit sitrukset muussa paitsi kuorimismukavuudessa.
Päänsärky oli ajoittain kamala! Se on kuin vankila, jos lääke ei tepsi. SP sanoo aina, että kärsin vaikeasti ibuprofeenivajauksesta, jos valitan särkyä, mutta tällä kertaa ibu ei auttanut. Clotam olisi saattanut puraista, mutta nepä olivatkin työmaalla. Torkkuminen auttoi ja oli hurjan mukavaa, kun lämmin Tosikoinen istui vatsani kohdalla sohvalla ja luki aapista ääneen.
Kävin harrastamassa sitä fysioterapeutin mainostamaa happiliikuntaa ja tein salaa hiukan eilisessa kommentissa kuvailtua hötkyntää. Se oli mainiota! Tosikoinen tahtoi mennä ratsastamaan, joten kävelimme kauniiden talvimaisemien läpi Esikoisen uimakoululle ja juttelimme monet asiat matkalla. Kodin suuntaan sain kulkea yksin ja toikkaroida, missä huvitti. Aina kun hillun pihalla päiväsaikaan puolesta tunnista puoleentoista, ihmettelen, miksen tee sitä useammin, kun se on kerran niin kivaa. Kodin kynnys on liian korkea? Jostain syystä muuten pää ei ollut yhtään kipeä siellä ulkona hötkyillessä.
Nyt, kun lojuskelen sohvalla läppäri sylissä, huomaan, että pää tahtoo mennä oikein kummallisiin asentoihin. Ei ihme, jos niskan, kaulan ja yläselän pikku mestat ovat kipeät. Reseptiin kirjataan vähemmän tietokonetta, enemmän ulkoilmaa. Tiedä sitten, miten saan jukuripääni suostumaan reseptin noudattamiseen. Motivoimalla? Joka tapauksessa varasin pilateskoulun kurssille paikan ja saan siellä ohjausta lihasten tasapainotukseen, mikä on kovasti tarpeen.
Tänään sain hiukan kutitella Esikoista. Hänellä on joku juttu menossa, etten saa koskea häneen (ehkä E. on lukenut siitä opettajajutusta, että kaikki koskeminen on seksuaalista häirintää - ääh, huono läppä), mutta kun vähän aikaa teen kontaktia, yleensä jotain mukavaa pientä nuhjaamista irtoaa. Kun muu kommunikaatio on niin vaikeaa, en ainakaan halua menettää kosketusta (joka oli monta vuotta meidän tärkeintä kommunikaatiota), jota meillä on nykyään halaaminen, käden laskemista hartioille tai olkapäälle, hiusten pörrötys ja kiltti kutittelu.
En ole tuntenut itseäni tänään ollenkaan masentuneeksi. Hyvä päivä. Hyvä että menin visaan tapaamaan ihmisiä. Toivottavasti en puhunut läpiä päähäni sen enempää kuin suomalainen yleensä juopoteltuaan keskikaliaa. Onhan se kauheaa kun ei ole täysi kontrolli päällä? Hmm, oikeasti pelkään sitä, että lääkkeen kanssa tulee jotain ihme humalajuttuja. Se on mahdollista, eli varovainen pitäis oleman.
Päivän viimeinen vinkaus: SP kuuntelee Spotifystä erilaisia versioita Specialsin A Message to You Rudysta ja nyt on menossa Pellen Viesti teille kovikset. AAAaaaaAAaaaAA.
Lauantaisin on minun vuoroni nukkua pitkään ja nukuinkin. Mutta mitä, piimä oli lopussa! Paras palautumisjuoma urheilusta ja juomailusta on piimä sekoitettuna mustikkasoppaan tai tuoremehuun. Ilman piti ihmisparan pärjätä. Söisin hedelmiä ja pähkinöitä loputtomiin, etenkin omenat maistuvat loistavalta (mm. pähkinävoihin dipattuina lohkoina). Appelsiinista oli tajunta räjähtää. Kyllä se vain hakkaa mandariinit ym. snadit sitrukset muussa paitsi kuorimismukavuudessa.
Päänsärky oli ajoittain kamala! Se on kuin vankila, jos lääke ei tepsi. SP sanoo aina, että kärsin vaikeasti ibuprofeenivajauksesta, jos valitan särkyä, mutta tällä kertaa ibu ei auttanut. Clotam olisi saattanut puraista, mutta nepä olivatkin työmaalla. Torkkuminen auttoi ja oli hurjan mukavaa, kun lämmin Tosikoinen istui vatsani kohdalla sohvalla ja luki aapista ääneen.
Kävin harrastamassa sitä fysioterapeutin mainostamaa happiliikuntaa ja tein salaa hiukan eilisessa kommentissa kuvailtua hötkyntää. Se oli mainiota! Tosikoinen tahtoi mennä ratsastamaan, joten kävelimme kauniiden talvimaisemien läpi Esikoisen uimakoululle ja juttelimme monet asiat matkalla. Kodin suuntaan sain kulkea yksin ja toikkaroida, missä huvitti. Aina kun hillun pihalla päiväsaikaan puolesta tunnista puoleentoista, ihmettelen, miksen tee sitä useammin, kun se on kerran niin kivaa. Kodin kynnys on liian korkea? Jostain syystä muuten pää ei ollut yhtään kipeä siellä ulkona hötkyillessä.
Nyt, kun lojuskelen sohvalla läppäri sylissä, huomaan, että pää tahtoo mennä oikein kummallisiin asentoihin. Ei ihme, jos niskan, kaulan ja yläselän pikku mestat ovat kipeät. Reseptiin kirjataan vähemmän tietokonetta, enemmän ulkoilmaa. Tiedä sitten, miten saan jukuripääni suostumaan reseptin noudattamiseen. Motivoimalla? Joka tapauksessa varasin pilateskoulun kurssille paikan ja saan siellä ohjausta lihasten tasapainotukseen, mikä on kovasti tarpeen.
Tänään sain hiukan kutitella Esikoista. Hänellä on joku juttu menossa, etten saa koskea häneen (ehkä E. on lukenut siitä opettajajutusta, että kaikki koskeminen on seksuaalista häirintää - ääh, huono läppä), mutta kun vähän aikaa teen kontaktia, yleensä jotain mukavaa pientä nuhjaamista irtoaa. Kun muu kommunikaatio on niin vaikeaa, en ainakaan halua menettää kosketusta (joka oli monta vuotta meidän tärkeintä kommunikaatiota), jota meillä on nykyään halaaminen, käden laskemista hartioille tai olkapäälle, hiusten pörrötys ja kiltti kutittelu.
En ole tuntenut itseäni tänään ollenkaan masentuneeksi. Hyvä päivä. Hyvä että menin visaan tapaamaan ihmisiä. Toivottavasti en puhunut läpiä päähäni sen enempää kuin suomalainen yleensä juopoteltuaan keskikaliaa. Onhan se kauheaa kun ei ole täysi kontrolli päällä? Hmm, oikeasti pelkään sitä, että lääkkeen kanssa tulee jotain ihme humalajuttuja. Se on mahdollista, eli varovainen pitäis oleman.
Päivän viimeinen vinkaus: SP kuuntelee Spotifystä erilaisia versioita Specialsin A Message to You Rudysta ja nyt on menossa Pellen Viesti teille kovikset. AAAaaaaAAaaaAA.
perjantaina, helmikuuta 12, 2010
Pää kenossa
Vietin tänään tunnin fysioterapeutin pakeilla ja sain ison kasan ajateltavaa. On hankalaa myöntää, että saavutetut edut ovat itsekseen hipsineet mikä minnekin enkä tällä erää pysty oikein tekemään mielikuvaharjoituksia ja -matkoja tai rentoutumaan kiireestä kantapäähän, kun keskittyminen herpaantuu jossain polven kohdalla, kun varpaista lähdetään. Lisäksi pääni on vinksallaan ja syvät lihakset esmes tuossa yläselän ja niskan tienoolla aivan pipit, mikä teettaa päänsärkyä ja muuta sumeutta.
Jumppari suositteli lämpimästi pilatesta sekä happiliikuntaa, eli ulkoilmassa teutarointia. En pane hanttiin, perusteet olivat järeät. Ensi viikolla saan häneltä vielä täsmäliikkeet ylävartalon bugeihin.
Tajusin aamupäivällä luullakseni jotain perustavanlaatuista tästä epäreilulta tuntuvasta depishyökkäyksestä. Olin monta vuotta tukalasti rusennuksessa erilaisten vaatimusten ja mielipahaa tuottavien juttujen välissä. Silloin minun piti vain jotenkin puristaa itsestäni se kaikki, mitä tarvittiin selviytymiseen. En ole toipunut siitä, vaan koko keho oppi silloin tietynmoisen tavan pysyä hengissä päivästä toiseen. Hormonit ja muu kemia sekä fysiikka ja mieli toimivat tietyllä tapaa kriisissä ja jos kriisiä kestää kestämistään, jotain mekanismeja voi jäädä niin sanotusti päälle. Siksi saatan taas puristaa laukunhihnaa bussissa istuessani kuin hengenhädässä, vaikka mitään hätää ei ole missään. Noin karkeasti ottaen ja esmes.
Tehtäväni on nyt ja epäilemättä vielä hyväsen aikaa purkaa vanhentuneita mekanismeja ja rakentaa uusia vastaamaan tämän hetken tarpeita. Tähän tarvitsen mielekästä tekemistä, mielihyvää ja lepoa, yhdessäoloa, liikkumista, rentoilua, musiikkia, elokuvia, kuvia, luettavaa, halailua, juttelua, hyvää ruokaa ja muuta vänkää. Sitten opin taas nukkumaan, liikkumaan, reagoimaan, voimaan hyvin. Onneksi työni on järkevää ja motivoivaa! Siinä olen etuoikeutettu.
Tänään menen visailemaan kaupungille piiitkästä aikaa. Ennustajasammakkoni Rauno sanoo, että illasta tulee kiva.
Jumppari suositteli lämpimästi pilatesta sekä happiliikuntaa, eli ulkoilmassa teutarointia. En pane hanttiin, perusteet olivat järeät. Ensi viikolla saan häneltä vielä täsmäliikkeet ylävartalon bugeihin.
Tajusin aamupäivällä luullakseni jotain perustavanlaatuista tästä epäreilulta tuntuvasta depishyökkäyksestä. Olin monta vuotta tukalasti rusennuksessa erilaisten vaatimusten ja mielipahaa tuottavien juttujen välissä. Silloin minun piti vain jotenkin puristaa itsestäni se kaikki, mitä tarvittiin selviytymiseen. En ole toipunut siitä, vaan koko keho oppi silloin tietynmoisen tavan pysyä hengissä päivästä toiseen. Hormonit ja muu kemia sekä fysiikka ja mieli toimivat tietyllä tapaa kriisissä ja jos kriisiä kestää kestämistään, jotain mekanismeja voi jäädä niin sanotusti päälle. Siksi saatan taas puristaa laukunhihnaa bussissa istuessani kuin hengenhädässä, vaikka mitään hätää ei ole missään. Noin karkeasti ottaen ja esmes.
Tehtäväni on nyt ja epäilemättä vielä hyväsen aikaa purkaa vanhentuneita mekanismeja ja rakentaa uusia vastaamaan tämän hetken tarpeita. Tähän tarvitsen mielekästä tekemistä, mielihyvää ja lepoa, yhdessäoloa, liikkumista, rentoilua, musiikkia, elokuvia, kuvia, luettavaa, halailua, juttelua, hyvää ruokaa ja muuta vänkää. Sitten opin taas nukkumaan, liikkumaan, reagoimaan, voimaan hyvin. Onneksi työni on järkevää ja motivoivaa! Siinä olen etuoikeutettu.
Tänään menen visailemaan kaupungille piiitkästä aikaa. Ennustajasammakkoni Rauno sanoo, että illasta tulee kiva.
torstaina, helmikuuta 11, 2010
Martta hallinnoi
Melkein unohdin postata päivän hyvät ja huonot ja livahtaa nukkumaan ennen tämän postaamista! Osan olinkin jo kirjoittanut valmiiksi.
Kuten aina, Tosikoisen aamu oli äreä, koska ilta oli hankala. Onneksi Martat tulivat siivoamaan kello 8. Se antoi tyttäreenkin puhtia ja hän valitsi varsin hauskat kledjut: vanha vedenvihreän sävyinen lyhyt röyhelöinen hame, jonka helmassa oli kirjailuja, farkut, vihreät muumisukat (Kaikissa sukissa on Muumeja! Enkö saa mennä ottamaan pyykistä muita?) ja leveäraitainen kahden rauhallisen violetin sävyinen Ratia-paita. Aika oudon kuuloinen yhdistelmä, mutta toimi loistavasti! Kaulaan itsetehty helminauha. Lapsi jopa harjasi hiuksensa mukisematta, hampaista nyt puhumattakaan.
Töissä sain hoidetuksi useita roikkuvia juttuja verokortista kontakteihin. Varsinaista keskittymistä vaativaa työtä en sentään tehnyt kuin hiukan reunasta. Jaksoin keskittyä kaikki 45 minuuttia kielihistorian parissa (pakkofilologian luennolla). Nämä ovat saavutuksia, joista saan hyvää mieltä, mutta oliko itse suorittaminen kivaa? Ei tuollaisten tarvitse olla, riittää kunhan on suht. neutraalia. Ilo tulee tehtävien ruksimisesta tehdyiksi ja yleisestä mielekkyyden tunnusta ja siitä, että voin tehdä melko tuskattomasti asioita. Päätän tehdä jotain, sitten teen ja sen jälkeen siirryn johonkin muuhun asiaan. Niin yksinkertaista ja kuitenkin ajoittain aivan tolkuttoman vaikeaa.
Ehkä minun pitäisi tehdä töitä vain elävien olentojen parissa, kun niiden motivoivuus on niin huimaa mihin tahansa muuhun verrattuna.
Hyvää oli sekin, kun kääriydyin valtavaan untuvatakkiini ja bussissa tuntui kuin olisin ollut mukavasti makuupussissa. Hyvää ja huonoa oli se, kun menin lounaalle yksin ja jossain vaiheessa tajusin, että eräässä pöydässä taisi olla tuttuja. Sain hetkellisen mitä jos ne luulevat minun penseilevän tarkoituksella -kohtauksen ja sitten päätin ohittaa sen. Pontevasti. Ja myöhemmin se hälventyi vallan, kun vaihdoin sanaa yhden pöytäläisen kanssa. Hyvää oli se, että olin niin mukavasti sisällä ajatuksissani lounastaessani, mitä nyt otin sisään talvimaisemaa isoista ikkunoista.
Luin pahaa aavistaen sähköpostista, mitä laitoksella tapahtuu, mutta kaipaisin lisäksi jotakuta kertomaan selkeästi, mitä se todella tarkoittaa. Resursseja lähtee, ihmisiä ja määrärahoja. Itsehän lillun satelliittina, kun saan palkkani akatemian hankkeesta, mutta tilanne koskettaa ja kiinnostaa. En ota yliopistopolitiikkaa sydämelleni, kun en kerran niille asioille mitään voi eivätkä ne ole minun taistelujani nyt.
Huonoa on tämä päänsärky, joka ei ota laantuakseen. Onneksi se ei ole kovin paha. Ehkä huominen jumpparikäynti auttaa säryn perimmäisiin aiheuttajiin. Joskus depiksessä jännitän käsivarsia, hartioita jne. pitkän aikaa enkä edes huomaa sitä itse. Kun vihdoin huomaan, kädet saattavat täristä tai niska olla tukossa. Depistilanne on nyt paljon parempi, mutta edelleen pitää tietoisesti rentouttaa paikkoja.
Oli muuten ihanaa tulla siivottuun, raikkaaseen kotiin! Aluksi suhtauduin aika ambivalentisti siivouspalveluun, mutta nyt se tuntuu pelkästään hyvältä. Tarjoan järkevää, motivoitua työtä ja saan itse suuren ilon sekä hyödyn, kun silmät eivät punoita pölystä eikä nenä kutise tai omatunto jankuta, että siivoa siivoa siivoa.
Huono homma on muutens se, että olen vielä valveilla puoli yhdeltä. Joten motivoin itseni vuoteeseen ---->
Kuten aina, Tosikoisen aamu oli äreä, koska ilta oli hankala. Onneksi Martat tulivat siivoamaan kello 8. Se antoi tyttäreenkin puhtia ja hän valitsi varsin hauskat kledjut: vanha vedenvihreän sävyinen lyhyt röyhelöinen hame, jonka helmassa oli kirjailuja, farkut, vihreät muumisukat (Kaikissa sukissa on Muumeja! Enkö saa mennä ottamaan pyykistä muita?) ja leveäraitainen kahden rauhallisen violetin sävyinen Ratia-paita. Aika oudon kuuloinen yhdistelmä, mutta toimi loistavasti! Kaulaan itsetehty helminauha. Lapsi jopa harjasi hiuksensa mukisematta, hampaista nyt puhumattakaan.
Töissä sain hoidetuksi useita roikkuvia juttuja verokortista kontakteihin. Varsinaista keskittymistä vaativaa työtä en sentään tehnyt kuin hiukan reunasta. Jaksoin keskittyä kaikki 45 minuuttia kielihistorian parissa (pakkofilologian luennolla). Nämä ovat saavutuksia, joista saan hyvää mieltä, mutta oliko itse suorittaminen kivaa? Ei tuollaisten tarvitse olla, riittää kunhan on suht. neutraalia. Ilo tulee tehtävien ruksimisesta tehdyiksi ja yleisestä mielekkyyden tunnusta ja siitä, että voin tehdä melko tuskattomasti asioita. Päätän tehdä jotain, sitten teen ja sen jälkeen siirryn johonkin muuhun asiaan. Niin yksinkertaista ja kuitenkin ajoittain aivan tolkuttoman vaikeaa.
Ehkä minun pitäisi tehdä töitä vain elävien olentojen parissa, kun niiden motivoivuus on niin huimaa mihin tahansa muuhun verrattuna.
Hyvää oli sekin, kun kääriydyin valtavaan untuvatakkiini ja bussissa tuntui kuin olisin ollut mukavasti makuupussissa. Hyvää ja huonoa oli se, kun menin lounaalle yksin ja jossain vaiheessa tajusin, että eräässä pöydässä taisi olla tuttuja. Sain hetkellisen mitä jos ne luulevat minun penseilevän tarkoituksella -kohtauksen ja sitten päätin ohittaa sen. Pontevasti. Ja myöhemmin se hälventyi vallan, kun vaihdoin sanaa yhden pöytäläisen kanssa. Hyvää oli se, että olin niin mukavasti sisällä ajatuksissani lounastaessani, mitä nyt otin sisään talvimaisemaa isoista ikkunoista.
Luin pahaa aavistaen sähköpostista, mitä laitoksella tapahtuu, mutta kaipaisin lisäksi jotakuta kertomaan selkeästi, mitä se todella tarkoittaa. Resursseja lähtee, ihmisiä ja määrärahoja. Itsehän lillun satelliittina, kun saan palkkani akatemian hankkeesta, mutta tilanne koskettaa ja kiinnostaa. En ota yliopistopolitiikkaa sydämelleni, kun en kerran niille asioille mitään voi eivätkä ne ole minun taistelujani nyt.
Huonoa on tämä päänsärky, joka ei ota laantuakseen. Onneksi se ei ole kovin paha. Ehkä huominen jumpparikäynti auttaa säryn perimmäisiin aiheuttajiin. Joskus depiksessä jännitän käsivarsia, hartioita jne. pitkän aikaa enkä edes huomaa sitä itse. Kun vihdoin huomaan, kädet saattavat täristä tai niska olla tukossa. Depistilanne on nyt paljon parempi, mutta edelleen pitää tietoisesti rentouttaa paikkoja.
Oli muuten ihanaa tulla siivottuun, raikkaaseen kotiin! Aluksi suhtauduin aika ambivalentisti siivouspalveluun, mutta nyt se tuntuu pelkästään hyvältä. Tarjoan järkevää, motivoitua työtä ja saan itse suuren ilon sekä hyödyn, kun silmät eivät punoita pölystä eikä nenä kutise tai omatunto jankuta, että siivoa siivoa siivoa.
Huono homma on muutens se, että olen vielä valveilla puoli yhdeltä. Joten motivoin itseni vuoteeseen ---->
keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010
Proot ja konnat
Aamulla heräillessäni (Tosikoisen vieressä) keksin heti ensimmäisen hyvän jutun päivässä. Tunsin pitkästä aikaa nukkuneeni hyvin! Siirryin koisaamoon myöhään. En oikein uskalla mennä nukkumaan, kun pelkään taas kääntelehtiväni ja vääntelehtiväni suden tunneille. Silti menin ja nukuin. Aamupalaksi luin T. S. Eliotin runon The Love Song of J. Alfred Prufrock. Siinä oli hieno poljento (luin sitä ääneenkin) sekä suosikkivirkahdus: I have measured out my life with coffee spoons. Joidenkin arvostettujen kriitikoiden mielestä runo kertoo kosinnasta ja minusta se taas ilmaisee ihan selvästi elämään pettyneen, mielettömyydestä kärsivän miekkosen ihastusta hukuttautumisitsemurhaa kohtaan. Hehe. Ei kai minun tarvitse ottaa kirjallisuuskursseja kauhean vakavasti? Ennemminkin oman ajan ja kivan kannalta? En ole ollut koskaan runoihmisiä, mutta asiain tila tuntuu muuttuvan/parantuvan keski-ikäisillä päivillä.
Vietin ihan älyttömän hauskan lounaan muutaman kollegan kanssa englanniksi puhuen. Saatoin taas puhua läpiä päähäni ja heittelin porkkanaraastetta sinne tänne, mutta en liene ollut ainoa, joka viihtyi. Vähän myöhemmin Esikoisen opettajan soittaessa tajusin unohtaneeni viikon toisen tärkeän tapaamisen. Aargh. Mikä takaisku. Onneksi SP lähti heti paikalla soitettuani noutamaan minua ja ehdimme kuitenkin palaveerata kommunikaation kannalta keskeisten ihmisten kanssa. Voi että oli paha mieli tästä mokasta, joka johtui vain siitä, etten katsonut kumpaakaan kalenteriani, vaan huolehdin normaalista lukkaristani.
Itse palaveri oli erittäin antoisa ja toivon kovasti, että Esikoinen suostuu käymään uutta, kooltaan pienempää ja sanastoltaan laajempaa AAC-kansiotaan myös minun kanssani! Ainakin voin kehittää kansion sisältöä omalta osaltani (eli kodin sanastoa), jos en muuta. Hitto, pitäähän sen pojan joskus taas suostua minunkin kanssani tekemään monenlaisia juttuja eikä vain paria hassua. Tänään oli vuoroni huolehtia pojan iltatoimista ja tällä kertaa hän ihan vapaaehtoisesti halusi pitkään selailla joululahjaksi antamaani ja uskollisesti täyttämääni kalenteria. Juteltiin siitä, miten paha mieli hänelle tuli, kun uiminen oli eräänä lauantaina peruttu, juteltiin joulukuusesta ja vähän ratsastuksestakin. Sitten luin hänelle Muumi-sarjakuvaa (Tove Janssonin alkuperäistä) ääneen ja häntä huvitti hyvissä kohdissa.
Samaan aikaan toisaalla tapahtui jotain, josta tuli pahaa mieltä. Nimittäin Tosikoinen ymmärrettävään mutta rasittavaan tapaansa otti hepulit, kun oli vieraillut päiväkotikaverinsa luona. Toisinaan teemme T:n kamun kanssa niin, että vuoron perään noukimme molemmat tytöt mukaamme päiväkodista ja kuuden-seitsemän maissa lainalapsi noudetaan jälleen kotiinsa. Tämä on mahdottoman kivaa likan mielestä, mutta kyläilyn jälkeen hän käy sen verran kierroksilla, että pitää haastaa riitaa, huutaa jne. Nyt hän sai nukahdetuksi vasta tuntia tavallista myöhemmin eli puoli kympin aikaan ja siihen tarvittiin molempia vanhempia. Tulilinjalla olevan SP:n hermot piukahtivat melko tehokkaasti, mikä näkyi siinä, että korvista nousi savua, suusta kirposi jopa yksi aikuisten kirosana eikä neuvottelu saati joustaminen kiinnostaneet. Onneksi ärsähtäneen vanhemman avuksi löytyy huushollista yleensä toinen, jonka hermot ovat vetreämmät. (Silloin kun toinen vanhempi on reissussa, lapset jostain syystä yleensä käyttäytyvät paljon fiksummin. Merkillistä.) Voin kertoa, että tasan menevät meillä ärsähdyksen lahjat.
Tylsää on myös se, että SP:llä on futiksenkatseluilta. Asia oli jo tiedossa aiemmin, mutta arvatkaapa, muistinko. Voisin mennä alakertaan tuijottamaan jotain muuta, mutta en jaksa, joten tämä on turhaa valitusta. Hyvä puoli on se, että SP pitää korvaparkojeni takia ääntä tosi pienellä ja koska selostajat ovat englanninkielisiä, kiusallista nenä-äänistä mälkätystä ei toosasta edes kuulu.
Ope kertoi, että Esikoinen vitsailee koulussa ja näyttää kansiostaan hassuttelukuvaa. Se saa minut vastustamattomasti hyvälle mielelle. Myös koulun väki tuntii diggailevan suuntausta kovasti. Poika on hassutellut kotonakin (tyyliin "ei kebabia housuihin") ja nauranut jutuille, mutta monet tavat ja taidot liittyvät pojalla vain johonkin paikkaan eivätkä ne siirry. Ehkä tämä on muuttumassa!
Tuntuu hemmetin oudolta, että me edelleen pidämme jotenkin etäisesti mahdollisena koiran hankkimista taloon ja ajoittain juttelemme aiheesta ja mietimme siihen liittyviä kysymyksiä yhdessä. SP jopa sanoi, että hänen puolestaan ok, kunhan hänen ei tarvitse raahautua ulkoiluttamaan sitä. En osaa nähdä itseäni koiranomistajana, mutta on sitä hullumpia ja odottamattomampiakin asioita tehty, kuten opiskeltu opettajaksi ja oltu it-alalla töissä. Minulle tekisi yksinomaan hyvää, jos jokin otus kiskoisi minut kolme kertaa päivässä ulos nuuhkimaan ulkoilmaa ja katsomaan, miltä puut näyttävät. Paitsi silloin, kun vihaan kaikkia rutiineja ja haluaisin vain murjottaa vällyn alla sohvan nurkassa. Vai oliko se niin, että silloin otuksen voima olisi erityisen terveellinen?
Vietin ihan älyttömän hauskan lounaan muutaman kollegan kanssa englanniksi puhuen. Saatoin taas puhua läpiä päähäni ja heittelin porkkanaraastetta sinne tänne, mutta en liene ollut ainoa, joka viihtyi. Vähän myöhemmin Esikoisen opettajan soittaessa tajusin unohtaneeni viikon toisen tärkeän tapaamisen. Aargh. Mikä takaisku. Onneksi SP lähti heti paikalla soitettuani noutamaan minua ja ehdimme kuitenkin palaveerata kommunikaation kannalta keskeisten ihmisten kanssa. Voi että oli paha mieli tästä mokasta, joka johtui vain siitä, etten katsonut kumpaakaan kalenteriani, vaan huolehdin normaalista lukkaristani.
Itse palaveri oli erittäin antoisa ja toivon kovasti, että Esikoinen suostuu käymään uutta, kooltaan pienempää ja sanastoltaan laajempaa AAC-kansiotaan myös minun kanssani! Ainakin voin kehittää kansion sisältöä omalta osaltani (eli kodin sanastoa), jos en muuta. Hitto, pitäähän sen pojan joskus taas suostua minunkin kanssani tekemään monenlaisia juttuja eikä vain paria hassua. Tänään oli vuoroni huolehtia pojan iltatoimista ja tällä kertaa hän ihan vapaaehtoisesti halusi pitkään selailla joululahjaksi antamaani ja uskollisesti täyttämääni kalenteria. Juteltiin siitä, miten paha mieli hänelle tuli, kun uiminen oli eräänä lauantaina peruttu, juteltiin joulukuusesta ja vähän ratsastuksestakin. Sitten luin hänelle Muumi-sarjakuvaa (Tove Janssonin alkuperäistä) ääneen ja häntä huvitti hyvissä kohdissa.
Samaan aikaan toisaalla tapahtui jotain, josta tuli pahaa mieltä. Nimittäin Tosikoinen ymmärrettävään mutta rasittavaan tapaansa otti hepulit, kun oli vieraillut päiväkotikaverinsa luona. Toisinaan teemme T:n kamun kanssa niin, että vuoron perään noukimme molemmat tytöt mukaamme päiväkodista ja kuuden-seitsemän maissa lainalapsi noudetaan jälleen kotiinsa. Tämä on mahdottoman kivaa likan mielestä, mutta kyläilyn jälkeen hän käy sen verran kierroksilla, että pitää haastaa riitaa, huutaa jne. Nyt hän sai nukahdetuksi vasta tuntia tavallista myöhemmin eli puoli kympin aikaan ja siihen tarvittiin molempia vanhempia. Tulilinjalla olevan SP:n hermot piukahtivat melko tehokkaasti, mikä näkyi siinä, että korvista nousi savua, suusta kirposi jopa yksi aikuisten kirosana eikä neuvottelu saati joustaminen kiinnostaneet. Onneksi ärsähtäneen vanhemman avuksi löytyy huushollista yleensä toinen, jonka hermot ovat vetreämmät. (Silloin kun toinen vanhempi on reissussa, lapset jostain syystä yleensä käyttäytyvät paljon fiksummin. Merkillistä.) Voin kertoa, että tasan menevät meillä ärsähdyksen lahjat.
Tylsää on myös se, että SP:llä on futiksenkatseluilta. Asia oli jo tiedossa aiemmin, mutta arvatkaapa, muistinko. Voisin mennä alakertaan tuijottamaan jotain muuta, mutta en jaksa, joten tämä on turhaa valitusta. Hyvä puoli on se, että SP pitää korvaparkojeni takia ääntä tosi pienellä ja koska selostajat ovat englanninkielisiä, kiusallista nenä-äänistä mälkätystä ei toosasta edes kuulu.
Ope kertoi, että Esikoinen vitsailee koulussa ja näyttää kansiostaan hassuttelukuvaa. Se saa minut vastustamattomasti hyvälle mielelle. Myös koulun väki tuntii diggailevan suuntausta kovasti. Poika on hassutellut kotonakin (tyyliin "ei kebabia housuihin") ja nauranut jutuille, mutta monet tavat ja taidot liittyvät pojalla vain johonkin paikkaan eivätkä ne siirry. Ehkä tämä on muuttumassa!
Tuntuu hemmetin oudolta, että me edelleen pidämme jotenkin etäisesti mahdollisena koiran hankkimista taloon ja ajoittain juttelemme aiheesta ja mietimme siihen liittyviä kysymyksiä yhdessä. SP jopa sanoi, että hänen puolestaan ok, kunhan hänen ei tarvitse raahautua ulkoiluttamaan sitä. En osaa nähdä itseäni koiranomistajana, mutta on sitä hullumpia ja odottamattomampiakin asioita tehty, kuten opiskeltu opettajaksi ja oltu it-alalla töissä. Minulle tekisi yksinomaan hyvää, jos jokin otus kiskoisi minut kolme kertaa päivässä ulos nuuhkimaan ulkoilmaa ja katsomaan, miltä puut näyttävät. Paitsi silloin, kun vihaan kaikkia rutiineja ja haluaisin vain murjottaa vällyn alla sohvan nurkassa. Vai oliko se niin, että silloin otuksen voima olisi erityisen terveellinen?
tiistaina, helmikuuta 09, 2010
Jatkoa viime numerosta
Olen tehnyt urotöitä (köh köh). Muistin vihdoin mennä labraan valuttamaan verta (molemmissa kyynärtaipeissa mustelmat, oli bad vein day) ja samalla varasin ajan lääkärille! Nerokasta. No, kävin lääkärillä ja kerroin, että huonoa kuuluu, joten tuplasimme lääkkeen. Sen pitäisi vaikuttaa dopamiinitasoon, mikä olisi suotavaa, koska pulmani viittaavat juurikin kyseiseen välittäjäaineeseen. Sain samoin tein ajan myös työpsykologille ja -fysioterapeutille. Työterveyshuolto toimii. Psykolle pääsee viidesti työterkan piikkiin.
Kävin tsykologilla eilen ja sain tehtäväksi kirjoittaa ylös päivittäin huonoja & hyviä juttuja. Päätin hyödyntää blogia tähän tarkoitukseen. Minua harmittaa, etten kirjoita tänne tahman takia, koska päivittäin tulee hyviä bloggausaiheita mieleen. Kun olen koneen ääressä, olen liian väsy tai apaattinen kirjoittamaan mitään, buu. Paitsi työjuttuja. Nyt käytän tilaisuutta hyväkseni ja lätkin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Huonot. Aamulla työkaverini soitti ja kyseli, olenko tulossa. Meidän piti tavata ysiltä. Aagh. Olin unohtanut laittaa tapaamista kumpaankaan kalenteriini (känny ja paperi), joten sitä ei ollut olemassa. Toisaalta olisin joutunut perumaan sen jokatap koska puolisolla oli pakkosauma töissä ja tyttärellä hammaslääkäri.
Asian hyvä puoli on se, että tapaamisemme saatiin pulmitta siirretyksi myöhemmäksi enkä tärvännyt muiden aikaa toivon mukaan kymmentä minuuttia enempää. Silti ahdistaa. Mitähän muuta unohdan?
Huonoa on myös se, että eksyin katselemaan eilisen mamuvastaisen MOT-ohjelman jälkimaininkeja ja taas ottaa päähän. Ihmiset taivastelevat sitä, miten paljon työtön yhdeksän lapsen yksinhuoltaja saa tukina soskusta. Aargh. Itse 7-lapsisen perheen toiseksinuorimmaisena hahmotan kyllä, että näillä vaahtosuilla ei ole mitään tajua siitä, mitä 10-henkinen perhe tarvitsee. Ahdistaa Suomen mamuvastaisuus, etenkin kun kuulin sattumoisin semmoistakin, miten känniääliöt olivat hyökänneet tummaihoisen perheen kimppuun keskellä päivää tavallisessa kerrostalolähiössä. Tätä käytöstä tuommoiset tarkoitushakuiset MOTit juurikin yllyttävät.
Sitten hyviin. Hammaslääkärillä mieleni koheni monta metriä, kun näin, miten siellä toimittiin. Tytär oli tyyni, mutta hyvin vakava ja teki kaiken mitä pyydettiin. Hänellä on orastavaa purentaongelmaa ja lääkäri päätti porata hieman hampaita ohjatakseen purentaa parempaan suuntaan (jolloin leukaluut saavat myös kasvaa luontevasti). Poraamiseen valmennettiin niin, että tytär sai esittelyn kaikista laitteista ja niitä myös demottiin kämmenselkään (ei toki porattu käteen, senkin pösilöt, vaan "suihkari" suihkutti hiukan, puhallusta sai tunnustella jne.). Sitten hammaslääkäri sanoi, että porataan nopeasti, sen verran, että hän laskee kolmeen. Sitten poratessaan hammaslääkäri laski kolmeen.
Simppeliä, tehokasta, ennenkuulumatonta omassa lapsuudessani, kun hammashoitolassa tuskin puhuttiin lapselle eikä todellakaan selitelty mitään, alettiin vain duuni suussa heti, kun oli murahdettu potilaalle, että leipäläpi pitää aukaista. Ikinä ei tiennyt, kuinka loputtoman kauan pitää olla poraamisen uhrina eikä isoissakaan duuneissa puhuttu mitään puudutuksesta.
Jos olette miettineet samaa kuin minä, hampaat kannattaa harjata ennen aamupalaa, jolloin hampakset saavat suojan päivän rasituksia varten. Olemme tehneet niin, mutta halusin vielä varmistaa. Sehän ei ole niin gurmeettista, mutta itse harrastan naula isovarpaankynnen alle -tyyppistä metodia eli ennen aamupalaa huuhdon enimmät hammastahnan maut suusta pois kalanmaksaöljyllä.
Päivän toinen hauskuus oli se, kun kävin hakemassa töihin vähän evästä kaupasta, siellä soi Highway Star ja se jostain syystä sopi tajuttoman hyvin tilanteeseeni ja nosti minua 25 cm maanpinnan yläpuolelle. Hivuttauduin kajarin lähistölle ja taas kerran totesin, ettei kannata yrittää laulamalla jäljitellä kitaraa. Däng. En ole varsinainen purplisti, mutta joitakin ihan ehdottomia helmiä heitillä on.
Kohta menen opiskelemaan jälleen muinaisenglannin (tai peräti jo vähän tuoreemman englannin) kielioppia, sanastoa tai muuta mukavaa piirrettä. Ilman näitä tietoja en ole kelpoinen lukiotason enkunopettajaksi.
Kävin tsykologilla eilen ja sain tehtäväksi kirjoittaa ylös päivittäin huonoja & hyviä juttuja. Päätin hyödyntää blogia tähän tarkoitukseen. Minua harmittaa, etten kirjoita tänne tahman takia, koska päivittäin tulee hyviä bloggausaiheita mieleen. Kun olen koneen ääressä, olen liian väsy tai apaattinen kirjoittamaan mitään, buu. Paitsi työjuttuja. Nyt käytän tilaisuutta hyväkseni ja lätkin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Huonot. Aamulla työkaverini soitti ja kyseli, olenko tulossa. Meidän piti tavata ysiltä. Aagh. Olin unohtanut laittaa tapaamista kumpaankaan kalenteriini (känny ja paperi), joten sitä ei ollut olemassa. Toisaalta olisin joutunut perumaan sen jokatap koska puolisolla oli pakkosauma töissä ja tyttärellä hammaslääkäri.
Asian hyvä puoli on se, että tapaamisemme saatiin pulmitta siirretyksi myöhemmäksi enkä tärvännyt muiden aikaa toivon mukaan kymmentä minuuttia enempää. Silti ahdistaa. Mitähän muuta unohdan?
Huonoa on myös se, että eksyin katselemaan eilisen mamuvastaisen MOT-ohjelman jälkimaininkeja ja taas ottaa päähän. Ihmiset taivastelevat sitä, miten paljon työtön yhdeksän lapsen yksinhuoltaja saa tukina soskusta. Aargh. Itse 7-lapsisen perheen toiseksinuorimmaisena hahmotan kyllä, että näillä vaahtosuilla ei ole mitään tajua siitä, mitä 10-henkinen perhe tarvitsee. Ahdistaa Suomen mamuvastaisuus, etenkin kun kuulin sattumoisin semmoistakin, miten känniääliöt olivat hyökänneet tummaihoisen perheen kimppuun keskellä päivää tavallisessa kerrostalolähiössä. Tätä käytöstä tuommoiset tarkoitushakuiset MOTit juurikin yllyttävät.
Sitten hyviin. Hammaslääkärillä mieleni koheni monta metriä, kun näin, miten siellä toimittiin. Tytär oli tyyni, mutta hyvin vakava ja teki kaiken mitä pyydettiin. Hänellä on orastavaa purentaongelmaa ja lääkäri päätti porata hieman hampaita ohjatakseen purentaa parempaan suuntaan (jolloin leukaluut saavat myös kasvaa luontevasti). Poraamiseen valmennettiin niin, että tytär sai esittelyn kaikista laitteista ja niitä myös demottiin kämmenselkään (ei toki porattu käteen, senkin pösilöt, vaan "suihkari" suihkutti hiukan, puhallusta sai tunnustella jne.). Sitten hammaslääkäri sanoi, että porataan nopeasti, sen verran, että hän laskee kolmeen. Sitten poratessaan hammaslääkäri laski kolmeen.
Simppeliä, tehokasta, ennenkuulumatonta omassa lapsuudessani, kun hammashoitolassa tuskin puhuttiin lapselle eikä todellakaan selitelty mitään, alettiin vain duuni suussa heti, kun oli murahdettu potilaalle, että leipäläpi pitää aukaista. Ikinä ei tiennyt, kuinka loputtoman kauan pitää olla poraamisen uhrina eikä isoissakaan duuneissa puhuttu mitään puudutuksesta.
Jos olette miettineet samaa kuin minä, hampaat kannattaa harjata ennen aamupalaa, jolloin hampakset saavat suojan päivän rasituksia varten. Olemme tehneet niin, mutta halusin vielä varmistaa. Sehän ei ole niin gurmeettista, mutta itse harrastan naula isovarpaankynnen alle -tyyppistä metodia eli ennen aamupalaa huuhdon enimmät hammastahnan maut suusta pois kalanmaksaöljyllä.
Päivän toinen hauskuus oli se, kun kävin hakemassa töihin vähän evästä kaupasta, siellä soi Highway Star ja se jostain syystä sopi tajuttoman hyvin tilanteeseeni ja nosti minua 25 cm maanpinnan yläpuolelle. Hivuttauduin kajarin lähistölle ja taas kerran totesin, ettei kannata yrittää laulamalla jäljitellä kitaraa. Däng. En ole varsinainen purplisti, mutta joitakin ihan ehdottomia helmiä heitillä on.
Kohta menen opiskelemaan jälleen muinaisenglannin (tai peräti jo vähän tuoreemman englannin) kielioppia, sanastoa tai muuta mukavaa piirrettä. Ilman näitä tietoja en ole kelpoinen lukiotason enkunopettajaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
