On niin hikikin

Miten voi olla koko ajan kiireinen ja kovassa paineessa rutistetun ihmisparan stressiolo, vaikka todellisuudessa tällä hetkellä ei ole mitään hätää? Onko tämä jokin Pavlovin koira -tyyppinen ilmiö? Tarvitaan jokin laukaisija ja pum, menneisyydessä välttämätön hypervalppaustila ponkaisee päälle, vaikka sille ei nykyhetkessä olisi mitään tarvetta. Muistelin tänään, miten Esikoisen ensimmäisinä vuosina, tuonne viiden huitteille asti ainakin, vaadittiin erittäin kovaa valppautta, yliluonnollisen pitkää pinnaa, voimaa hoksata asioita ja venyttää mielikuvitusta sekä eläytymistä ja kykyä suorittaa, suorittaa, suorittaa. Töissä piti tehdä töitä ja kotona alkoi toinen työpäivä, joka ei aina tauonnut yöksi, koska nukkuminen oli lapselleni hyvin vaikeaa.

Nyt elämäni on suorastaan lälläriä verrattuna noihin aikoihin ja usein voin käydä suihkussakin, vaikka talossa ei olisi muita aikuisia huoltamassa lapsia. Viimeksi kyllä sakkainen mehu kaatui vahingossa sohvaan, kun suihkaroin. Aion silti jatkosskin käydä, pidän vain huolen, ettei mehua juoda samaan aikaan yläkerrassa. Sohva sitä paitsi tuli siedettävällä putsauksella siistiksi.

En saa nukutuksi, en jaksa tehdä mitään. Pelkään aloittamista, ihan kuin se olisi tuomittu kohta keskeytymään eikä minulla olisi mahdollisuuksia viedä sitä loppuun. Välillä saan toimintapurskeita, tulen optimistiseksi, teen itseäni kohtaan hyviä asioita. Sitten taas väsähdän ja teen sarjan huonoja valintoja, jotka puolestaan heikentävät jaksamista. Tiedän mitä kannattaa tehdä, mutta en läheskään joka päivä jaksa valita hyvin. Olen jännittynyt ja stressissä.

Aion kokeilla erilaisia juttuja, mutta dopamiinin tasoa nostetaan lääkkeillä. Niiden pysyvä sivuvaikutus näyttää olevan hikoileminen kaikkina vuorokauden aikoina. Vähän epistä pilatesohjaajaa kohtaan, kun hän joutuu koskien ohjaamaan ja esmes otsa on turskanhikinen. Paidat saattavat käydä käryämään pahalta, etenkin hormonin poikittainoloaikoina. (Viime blogitekstistäni on todettava, että hormoni todellakin oli poikittain tuolloin! Nyt alan vähän miettiä, onko kenties kilpirauhaspulmasto sittenkin osaltaan näiden juttujen takana, koska heikko hoitovasti teetti noita PMS-angstejakin.)

Olisipas mukavaa blogata välillä jotain muuta kuin minä-minä-minää.

Minulla on joka tapauksessa salainen suunnitelma. Turhasta viininjuonnista pääsee, kun korvaa sen aviokeksillä. Mitäs siitä tuumaatte? Olen niin perso punaviinille, että kotona ei saa availla puteleita, koska sitten minunkin pitää saada. Ja 12 cl lasillisen jälkeen yöuni on huonoa ja aamu väsy sekä kärtty. Sen sijaan seksillä ei ole ikäviä sivuvaikutuksia ja sen jälkeen herää hyvällä tuulella sekä virkeänä, jos ei kovin myöhälle ole vehdannut.

(Ja nyt sitä bloggailua enemmän, jos saan itseltäni pyytää. Se tekee hyvää kuugelille.)

Oli hormoni maantiellä poikittain, jalajalla jalajalavei

Syytän ainakin hormonia takapakista. Kamalaa ahdistusta ja vieläpä autismiahdistusta. Että meidän pitää heti paikalla muuttaa pois Tampereelta johonkin, missä ymmärretään autisteja paremmin. Vaan eipä semmoista ihanuuksien ihmemaata taida olla olemassa, jossa ei tähän ahdistukseen joutuisi vajoamaan. Meillä on moni asia nyt reilassa, kuten ensimmäiseksi ja isoimmaksi plussaksi koulu. Meillä on myös hyvältä vaikuttava puheterapeutti. Tai siis pojallamme. Viime aikoina kaikki terveydenhuollon kontaktit, jotka eivät ole laisin erikoistuneet autismiin tiettävästi, ovat olleet onnistuneita. Ehkä tämä on myös Tampere-ahdistus, kun olen asunut täällä ns. aina. Ja onhan tämä autismin peräkylä monin tavoin.

Yksi autismiahdistuksen käynnistäjiä oli tämä Amanda Baggsin bloggaus, joka kannattaa lukea. En osaa sanoa, miten laajalti tuo pätee Suomessa, itselläni on jonkin verran kokemusta siitä, että halutaan pitää hajurakoa puhumattomien autistien ja muiden autismin kirjolla olevien kesken. Räikein tilanne tietysti oli TAYSin neuropsykiatrisella, jonne ei lainkaan otettu puhumattomia autisteja. Asia, joka ei lakkaa ottamasta minua päähän ihan sairaasti. Tiedä sitten, onko uusi nepsykuvio erilainen, en uskalla ottaa selvää ja mahdollisesti joutua pettymään taas karvaasti.

Tänään on vellonut pettymys sisuksissa, sehän sen tunteen nimi olikin! Se on jotain yleistä pettymystä itseen ja johonkin, jota en osaa nimetä. Mitään käsillä olevaa syytä ei ole enkä näe, että minulla olisi ollut kovin ihmeellisiä odotuksia. Haaveita juu, toiveita kyllä, tavoitteita ja pyrkimyksiä si si, mutta odotuksia? Nope. Joskus hyvin varhain opin, että jos odotukset päästää kasvamaan kovin isoiksi, tulee melko varmasti turpiin. Odotukset on syytä pitää matalalla. Olen jopa oppinut, että voi iloita etukäteen jostain ilman ihmeellisiä odotuksia. Iloitsee vaan siitä mahdollisuudesta, että jotain antoisaa saattaa tapahtua. Yllätyn iloisesti melko usein, joten jokin sisäinen automaatti vetäisee odotukset matalalle.

Tai no, odotin, että olisin nyt kykenevämpi tekemään tavallisia asioita, kun monet paineet ovat helpottaneet selvästi. Mutta nyt ne kasautuneet stressimönjät kittaantuvatkin rattaisiin eikä jaksaisi aina millään niitä pyörittää. Pettymysten pettymys! On myös noin sadannetta kertaa todettava, ettei kannata nautiskella edes yhtä viinilasillista illalla. Eilen otin pienen lasillisen, kun se on hyvää. Illalla valvoin myöhälle, vaikka väsytti ja aamulla oli mieli maassa. Plääh. Viinillisiä iltoja voisi olla 1-2 per viikko, enempi alkaa haitata pollakemiaa. Epäreilua.

Reilua on kumminkin se, että menen tänään taas pilatekseen. Käyn kys. vempuilemiseen erikoistuneessa paikassa ja siellä saa hyvää ohjausta. Ekan kerran jälkeen erittäin omituiset paikat olivat kipeinä, nyt menee jo vähemmillä tuskilla, mutta muutamakin treeni tuntuu jo asennossa ja ryhdissä.

Moi äiti!

Käyskentelin tänään Iidesrantaa ja hautuumaan reunoja kirkkaassa paisteessa ja pörisin ääneen englantia. Kesäkuussa on tiedossa elämäni ensimmäinen esitelmä isossa kongressissa ikiomasta ja söpöstä tutkimusaiheestani ja olen asiaankuuluvasti täpinöissäni. Me märkäkorvaiset tutkijanplantut olemme niin helppoja tohkeentumaan. Esitelmäni on heti ekassa sessiossa aloitusplenaarin jälkeen, joten koko loppuhäppeningin ajan saan keskittyä muiden juttuihin. Päälle päätteeksi sain tietää pääseväni meuhkaamaan myös alamme isoimpaan ja kauneimpaan jukettiin! Nyt alkaa hieman hermostuttaa. Hautuumaan lumiset korvat saivat kuulla monta hienoa ajatusta. Tylsää vain, ettei niitä voi tuosta noin siirtää koneelle, vaan ne täytyy vielä naputella tekstiksi.

Jonain päivänä saan ehkä työskennellä myös puhevammaisten tulkkauksen parissa? Tahdon työelämääni autismia, ihan kuin sitä ei olisi riittävästi arjessa. Suuri haaveeni on, että jos tai mieluummin kun pääsen eroon näistä sisääni kertyneistä rasitusmöykyistä, jaksan tehdä kaikenlaista hyvää juurikin niistä asioista, jotka niitä möykkyjä sinne rakensivat.

***
Esikoinen on innostunut kalenteristaan, jonka annoin joululahjaksi. Olemme ahkerasti täytelleet kalenteria ja olen lisännyt sinne mm. verinäyteohjesarjiksen, pH-mittauskuvat ja juttua siitä, ettei pikkusiskoa saa lyödä, vaikka tämä kiipeilisi lumivalleissa. Jostain syystä hänestä on hupaista katsoa kalenterista sitä, kun pystytimme joulukuusen ja sitä, kun purimme sen ja veimme autotalliin. (Allergia on johtanut meidät traagillisesti valekuusen hankintaan.) Sitten, kun tulemme kohtaan, jossa uimakoulu on peruttu, tulee surkea äännähdys.

Tänään poika tuli kotiin ja kun sanoin: Moi Esikoinen!, hän vastasi Moi Esikoinen! Pyysin häntä sanomaan puolestaan: Moi äiti! ja näin myös kävi. Hassua, että näin simppeliä asiaa emme ole harjoitelleet aiemmin, mutta jostain syystä poika i ole aiemmin vastannut tervehdykseeni. Näytti menevän kertaheitolla, mutta katsomme.

Tosikoinen on tehnyt mahdottomasti kaikenlaista hauskaa, mutta mikrobloggailen niistä Facebookissa eivätkä ne taida näin ollen taltioitua mihinkään. Glup. Päässäni on viuhtonut ainakin kymmenen innostavaa bloggausaihetta, vaan olenko kirjoittanut niistä? Njet, nu-unh, nada. Vinkkaan tässä vain itselleni, että vipinää sormenpäihin, tai muuten.

Sitä paitsi Tosikolla ja Minhilläkin on päivityksiä.

Minä kirjoitin omaa kirjaa mun omasta elämästä

Viime aikoina olen kironnut mediatiedostojen muuntelun ja kaappailun alimpaan himputtiin. Silti sain aikaiseksi wav-tiedoston digivideonauhasta ja jouduin käyttämään omaa muistitikkuani sen kuskaukseen, kun työmaalta en siihen hätään löytänyt tarpeeksi isoa tallennusvälinettä. Enkä halunnut käydä raahaamaan teraista ulkoista kiintolevyä minnekään. Tietokoneen kans kamppailu on ehkä tylsintä, etenkin jos sovellus kaatuilee välillä ja silloin hukkaa kaiken. Tai tekee kummallisia asioita, mutta ei ilmoita, mitä ne ovat. Tiedostoa tarkastelemalla vasta huomaa, että se on jotenkin piloilla, vaikka käyttäjänä olisin tehnyt kaiken oppikirjan mukaan. Plääh.

Vein muistitikun omin kätösin litteroijalle ja tapasin samalla hänen viehkon opaskoiransa, joka suhtautui minuun hyvin lämpimästi. Litteroija sanoi, ettei koira yleensä ole duunissa kotona, vaan ihan seurakoirana, kun kyselin, saako sitä paijata. Meillä oli hyvin miellyttävä juttelutuokio ihmisten kesken ja koira kölli sillä aikaa varpaitteni päällä.

Maanantain nenämahaletkun tapainen tutkimusoperaatio ja sen ohuemman piuhan nielentä ruokatorveen eivät onnistuneet. Vaikka itse toimenpiteet eivät onnistuneet, jokin muu onnistui! Poikani yritti tosissaan niellä letkuja! Oletan, että kaikki selitykseni tutkimuksen tarpeellisuudesta olivat auttaneet asiaa ja hän oli sitoutunut tutkimukseen. Ikävä vain, että aina samassa kohdassa nielua tuli kertakaikkinen stoppi ja letku piti ottaa pois. Yritettiin kumminkin monta kertaa ja läheltä piti, että homma olisi skulannut. Seuraavalla kerralla, jos semmoinen tulee, osaan selittää tarkemmin proseduuria, sillä ainakin se ohut pH-mittauspiuha tuntuu kamalalta todennäköisesti vain vähän aikaa. Kun sen kestää, sitten helpottaa. Tämä tieto olisi luultavasti auttanut. Otaksun, että tiedossa on myöhemmin gastroskopia nukutuksessa. Ilman nukutusta se traumatisoisi lapseni suurin piirtein loppuiäkseen ja saisi epäluuloiseksi kaikkia toimenpiteitä kohtaan... Olen itse kokenut sen ja se oli kamalaa. Esikoisella on aina ollut herkkä nielu ja yleensä pään alue, joten en ole ihmeissäni tutkimuksen epäonnistumisesta. Sen sijaan olen ilahtunut sairaalahenkilökunnan hyvästä asenteesta ja poikani reippaasta yrityksestä. Ja siitä, että hän ei ilmeisesti traumatisoitunut tilanteen takia.

Lapsilla ja SP:llä on hiihtoloma ja he ovat käyneet tähän mennessä kavereilla kylässä ja Hoplopissa. Tänään on vuorossa Risto Räppääjä -elokuva ja huomenna ties mitä! Äitivetoisella lomalla oltaisiin varmaan leivottu sämpylöitä, käyty kirjastossa ja tehty lumiakkoja ja -ukkoja pihalla. Molempi parempi.

Muistelin vähän aikaa, miten silloin taannoin oli suhde niin pahasti kuralla, että asetin itselleni deadlineja. Jos tilanne ei ole parantunut toukokuuhun mennessä, eroprosessi käynnistyy. Katson tätä vielä kaksi viikkoa. Sitten käynnistyi hyvän kierre meidän molempien ja ulkopuolisten ammattiapuihmisten ja en tiedä kenen muun ansiosta. Pääsimme tolpillemme, hoksasimme toisemme jälleen ja lähennyimme. Sen ansiosta Tosikoinen on olemassa. Kuralla olevaan tilanteeseen en missään nimessä haluaisi lykätä lasta! Mutta nyt olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta ja naimisissa 13 enkä kadu sitä, että maltoin vielä vähän. Olisin viettänyt hyvää elämää yksinhuoltajanakin, mutta kun me pohjimmiltamme sovimme SP:n kanssa toisillemme ja saamme nauttia pitkän suhteen eduista, olen iloinen, ettei ohimenevä, joskin pitkällinen kriisi heittänyt meitä sittenkään liian kauas toisistamme.

Tänään menen taas Pilatekseen ja huomenna koen kipuja todella omituisissa paikoissa. Otan kivun merkkinä siitä, että olen tehnyt jotain oikein, koska se on viivästynyttä lihaskipua ja viestii lihasten rasittamisesta. Kivut häviävät yleensä harjoittelun jatkuessa, kun lihakset tottuvat alituiseen työntekoon, mutta vahvistuminen jatkuu kivun puuttumisesta huolimatta.