Lastenkekkerit eivät syöneet hermostoa

Aikoinaan vastustin ankarasti sellaista hömpötystä, että synttärivieraille jaetaan jotain pussukoita. Tänään kuitenkin huomasin pakkaavani Tosikoisen synttärijuhlille tulppaanikuvioisiin minikasseihin ilmapallon, Kinder-munan, saippuakuplapurnukan ja vappupillin. Kyse ei ole siitä, että kaikki saavat synttärilahjat, vaan ohjelmanumeroista ja hyvästä mielestä. Saippuakuplat ja pillit tosin tuottavat synttäröitsijöille mainiota ohjelmaa, samoin aarteenetsintä, kun piilotan pussukat ja kerron yhdelle juhlijalle kerrallaan vihjeitä, mistä aarteen saattaa löytää. Rahaa tähän ei sinänsä tarvitsisi käyttää ihmeemmin. Itse askarrellut jutut ovat nousseet taas arvossa, kun joka paikka on täynnä halpaa muovikrääsää. Onnittelukorteistakin suurin osa oli tänä vuonna omatekoisia ja niistähän tykkäsivät sekä juhlakalu että hänen äitinsä. (Muilta emme kyselleet.) Minua harmittaa se, etten jaksa nykyään tehdä mitään, mutta yritän olla ottamatta siitä lisätaakkaa. Vielä tulee sen aika.

Melko paljon saa edelleen olla ohjelmaa, mutta meininki oli paljon rauhallisempaa kuin viime vuonna. Lapset kasvavat. Lisäksi heitimme koko lauman pihalle herkuttelun jälkeen, kun sokeri hurisi suonissa ja vauhti kiihtyi. Siellä saivat leikkiä hippaa, heittää renkaita tappeihin, puhaltaa niitä kuplia, potkia palloa ja piirtää asvalttiliiduilla etupihalle. Viime vuonna kyttäsin kelloa varsin tiuhaan, nyt huomasin yhtäkkiä, että enää 40 minsaa jäljellä. Loppumetreillä porukka vähän hyydähti ja vot! meillähän oli vielä kasvovärit testaamatta! Minäkin sain hienon vihreän prinsessatytön poskeeni ja muilla oli sitäkin villimpiä kuvia. Lapset eivät olisi malttaneet lähteä. Yhden lapsen keliakian muuten ratkaisin niin, että kaikki saivat (gluteenittomia) jäätelöannoksia kakun asemesta ja varasin myös hyviä gluteenittomia keksejä. Karkit olivat kaikki gluteenittomia myös, samoin popcornit jne. Jeah, aika terveellistä tarjottavaa meillä on ollut. Edellisenä sunnuntaina jaksoin tehdä kasvisdippejä ja minivoileipiä, mutta nyt ei ollut enää virtaa, kun näköjään koipien parantuminen vaatii osansa.

Yhden vieraan äiti ja isosiskokin tulivat mukaan (tyttö ei tuntenut muita juhlijoita kuin päivänsankarin itsensä) ja se osoittautui erittäin mainioksi asiaksi. Kyseinen mude on tavattoman kiva kaveri esim. minulle, jalkapuoliemännälle, ja isosisko osoittautui mm. loistavaksi kasvomaalaajaksi.

Esikoinen oli paikalla koko ajan ja tyttöjen tulviessa taloon hän osoitti heitä ja sanoi: "Ei saa lyödä". Näin ainakin ymmärsin. Se oli hieman huolestuttavaa, mutta pojalle ei tuottanut mitään vaikeuksia olla lyömättä tai muutenkaan sekoilematta. Hän sai kuitenkin samoja herkkuja ja muutenkin vähintään kohteliasta kohtelua. Välillä E. sulkeutui omaan tai isän&äidin makuuhuoneeseen ja pärjäili siten oikein hyvin.

***
Tänään pidin hyvän huolen, että tein asentoharjoitukset. Kävin äskettäin Tapani Rahkon vastaanotolla konsultaatiossa ja hän diagnosoi minulle hyvänlaatuisen asentohuimauksen. Saman tien, kun hän oli teettänyt minulla asentoharjoitukset (kolme erilaista sarjaa), niska-hartiaseutuni oli kuin voita vain, niin pehmeä, nuopea ja ihana. Veri kohisi aivoihin! Koko olemukseni oli yhtäkkiä täysin renot, toisin kuin ties milloin viimeksi. Ällistyttävästi myös näkökenttäni oli avartunut. Oli älyttömän hauskaa vain tepastella ympäriinsä ja katsella, kun maailma näkyi laajakuvana eikä sinä ihme pan&scannina kuin siihen asti. Valtava euforia otti koko rouvan hoteisiinsa loppupäiväksi. Sen jälkeen olen huomannut, että todellakin kannattaa varata se alle vartti harjoituksiin, muuten iskee ääniherkkyys ja päänsärky ym. ikävät oireet, kun taas treenien jälkeen elämä on aika paljon hauskempaa. Tiedä millainen megamigreeni noiden lasten äänistä ja ilmapallojen paukkeesta olisi muuten tullut. Tarkoitukseni on testata näitä myös lapsille, sillä kyseessä on perinnöllinen vaiva. Omalla äidilläni on ollut ihan suoranaista huimaustakin ja häntä on käsketty "huimauttamaan" tms. mutta nyt epäilen, että asentohoito olisi auttanut häntäkin erittäin paljon. Nyt epäröin ehdottaa hänelle yhtään mitään, kun hän ei tunnu haluavan vastaanottaa minulta semmoisia asioita. Mikä on puolestani ok tällä ikää. Aika paljon irtoaa energiaa, jos ei tarvitse koko ajan miettiä, missä asennossa on.

Oli itkettävän huojentavaa kuulla kahden eri työterveyslääkärihahmon suusta kaksi erilaista vertausta. Yksi vertasi tilannettani maratoniin. Etenkin loppupuolella ihminen keskittyy vain selviämään eteenpäin, metri metriltä. Maratonin loputtua väsymys iskee ja sitten on aivan poikki. Toinen sanoi, että ensin olin vielä omilla voimilla, sitten varaparistoilla kunnes nekin loppuivat. Sitten alkoi se vitaalien alueiden polttaminen energiaksi... Siitähän ei hyvä seuraa, mutta kun ajoissa pääsee kuntoutumaan, voi lopputulos sittenkin olla hyvä ja valoisa. Yritän tehdä kaikenmoista omituisen mukakiireen ja tarpeettoman stressintunteen loitontamiseksi. Etenkin kivat asiat, kuten näyttelyssä käynti, voivat auttaa.

Väsymyksen torjumiseksi ja typojen karttamiseksi ihmisen on myös nukutt

Viiden vuoden välein nilkka estää pääsyn houkuttavan tiedon äärelle

Tervehdys jalkapuolelta! Olin perjantaina menossa tavattoman sympaattiseen alamme symposiumiin, mutta kävi niin kuin Turussa. Paapan kapakan edustan tienoossa aamulla 8:55 on vaarallista, sillä asvaltti voi kampittaa pahaa-aavistamattoman kulkijan niin, että yhden jalan nilkasta revähtää nivelside ja toisen jalan polveen tulee aikamoinen reikä. Sinne menivät kauneimmat Ril's-pökäni. Sekunnin kuluessa kävin aika liudan tunteita ja ajatuksia läpi. Päädyin siihen, että nyt äkkiä kotiin vähintään housuja vaihtamaan, vaikka jo siinä kohtaa olin varma siitä, että reissu peruuntui. Bussissa aloin hiukan itkeskellä, kun soitin SP:lle ja kotioven suljettuani päästin ihan kunnollisen porun! En tiedä, mitä kaikkea siinä itkussa oli mukana, mutta ainakin pettymystä, kipua ja suuttumusta elämän epäreiluudesta. Jos olisin mennyt eri bussilla, jos olisin valinnut hiukan toisen kävelylinjan, jos sitä ja jos tätä.

Kotona puhdistin polven ja nostin kipeän nilkan kylmäpussien kera pystyyn ja keräilin ajatuksiani. Tietenkin ihan ensin*) päivitin FB-statuksen. Kohta sain puhelun ystävältä, joka kysyi, olenko vielä kaupungissa ja tarvitsenko kyytiä. Puhelu nosti mielialaa heti monta pykälää, niin että jaksoin sen jälkeen heti soittaa työterkalle, josta annettiin aika tunnin päähän. Selvästi koipiasioihin perehtynyt lääkäri antoi diagnoosin, hoito-ohjeet, teippauksen, sairausloman, haavanhoidon, tetanuspiikin, kyynärsauvan ja hieman kohentuneen mielen. Hieman ihmetytti, kun kaupungilla en tuntunut saavan lainkaan säälipisteitä kyynärsauvasta, vaan katseet olivat harvinaisen penseitä. Palvelu salaattia ostaessani oli suorastaan tympeää, kun yritin selvitä sauvoineni päivineni! Mitä ihm? Itse pyrin olemaan erityisen huomaavainen ihmisille, jotka kulkevat apuvälineiden kanssa tai ovat muuten selvästi hankaluuksissa, koska terveraajaisilla on aina helpompaa ja nopsempaa.

Kaikenlaista muutakin on tapahtunut, mm. Esikoinen täytti 12 vuotta ja Tosikoinen 6. Ovat siis vanhoja käpylapsia. Eilen iltapäivällä SP joutui suhailemaan ties mitä, kun taas minä olin pääasiassa sohvalla koipi pystyssä ja kurjan näköisenä. Esikoinen ja Tosikoinen vaativat jääkaapissa majailevaa makaronilaatikkoa ja kun minä sanoin joo, E. otti ruokaa, annosteli kahdelle lautaselle ja lämmitti siskon annoksen ensin. Tarjoilipa myös maitoa ja ketsuppia sekä ruokailuvälineitä! Ensin tunnin piston omassatunnossa, mutta sitten ajattelin, että olisin minäkin 12-vuotiaana osannut lämmittää safkat jne. vaikka ei ollut mikroaaltouunejakaan olemassa. Että se on oikeasti ihan normaalia käytöstä, vaikka minulle tuli heti mieleen, että yhyy, laiminlyöty lapsi joutuu itse hoitamaan ruoka-asiat. Olisi melko yllättävää, jos äidin verrattain lievä nilkan päsähdys tekisi lapsista heti laiminlyötyjä, mutta toisinaan pipinä asiat menettävät hiukan mittasuhteitaan. Esikoinen on hirmu ihana tyyppi monella tapaa. Kaikenlaista hyvää tuntuu putkahtelevan hänestä nyt. En tarkoita, ettei Tosikoinen olisi, se vain on paljon ilmeisempää jatkuvasti.

Olen monta kertaa ajatellut, että hei juuri tästä asiasta haluan kirjoittaa blogia ja jopa monista asioista olen jättänyt kirjoittamatta Facebookiin, koska ne eivät sovi sinne. Toisaalta, kun sairastuin flunssaan (lepän siitepölyn ja tuon kadusta nousevan sankan pölyn takia prkl), tunsin hyvin voimakasta haluttomuutta kirjoittaa tänne mitään. Omituista. Tuli vian kertakaikkinen stoppi. Nyt en ajattele enkä sano mitään siitä, miten usein kirjoittaa tai pälä pälä, annan sen asian olla. Kirjoitan kun kirjoitan kun kirjoitan.

Nyt kohta kuolen päänsärkyyn, jos en lopeta ruudun tuijottamista. Joten siirryn tuonne --->

*) Ei vaiskaan, jotain raajaa!