Rakas päiväkirja. Tosikoinen hankasi vastaan melkein joka kohdassa aamulla, kun lähdimme esikouluun (olen koko ajan sanomaisillaan päiväkotiin, ääh) ja myöhästyimme viisi minuuttia. Harmittaa, kun puhisin turhan syyttävästi asiasta (myöhästyimme viisi minuuttia tms.) vaikka vastuu on kokonaan minun. Joka tapauksessa esikoulu on lapselle erittäin mieluinen ja toisten lasten takia ei ole tarvinnut ujostella, vain aikuisten. Lievästi ärsä aamu ei jäänyt haittaamaan lainkaan, koska MBT-kengillä pitkästä aikaa käveleminen nosti mielialaa sinitaivaan suuntaan monta metriä. Nilkka kestää ja vahvistuu!
Otsikossa mainittu hyvä työpäivä sisältää useita oivalluksia ja hyviä lähteitä, onnistunutta järjestelyä ja hieman kirjoittamista. Lisäksi käynnistin jälleen englanninkielisen tutkimuspäiväkirjan ja jaan sen Googgelin dokumenteissa proffani kanssa, jotta hän saa sieltä tiirata, mitä olen tehnyt ja mikä askarruttaa. Yritän kovasti myös päivittää ajankäyttösuunnitelmaani, mutta sekös on vastenmielistä. Kumminkin tiedän, että deadlinet auttavat työn edistymisessä ratkaisevan paljon. Niin. Tiedän, mutta en vaan saa aikaiseksi.
Näin myös ensi kertaa oikean ulkomaanelävän, joka on kirjoittanut tutkimukseni aiheesta! Heitä ei ole paljon, joten hieno juttu, että tämä harvinaisuus vaikutti erittäin miellyttävältä olennolta.
Kollegan kanssa lounaalla ongin hänen aivoistaan kaikenlaista hyödykästä ja suuntaa antavaa. Nauroimmekin, kuten kunnon lounaalla pitää. Huolestuttaa, koska meiltä on lähdössä vaikka kuinka monta hyvää tyyppiä. Mitähän osastollemme tapahtuu ja kenen kanssa sitten lounastetaan? Onkohan isoveli nyt tyytyväinen, kun meidät on ajettu niin ahtaalle, että korkean profiilin tutkijat joutuvat etsimään siedettävämpiä oloja? Kohtahan koko putiikin voi tumpata, vaikka meidän alalle on nykypäivänä kysyntää. Lingvistiikka tai kirjallisuudentutkimus ei vastaa kääntämistä ja tulkkausta koskeviin kysymyksiin läheskään kattavasti, kuten eivät myöskään yhteiskunta- tai insinööritieteet, pedagogiikka tmv.
Äh, ei ollut tarkoitukseni pitää palopuheita.
Kunpa enimmät työpäivät olisivat tällaisia! Olisivathan ne, jos vain virkeyteni olisi tätä luokkaa. Eilen illalla sammahdin kesken Murhakomission ja päädyin yöpuulle ennen yhtätoista. Ilmeisesti se oli hyväkin idea, vaikka yöuni itsessään ei aina auta. Kas, riittävä uni virkistää, mikä vallankumouksellinen konsepti! Patentoin tämän heti ja tienaat kasoittain fyffendaalia.
keskiviikkona, elokuuta 18, 2010
maanantaina, elokuuta 16, 2010
Olen töissä taas, täällä villissä maas'
Ruokatunnilla työkaveri kaappasi minut mukaansa ja vietin iltapäivän seminaarissa. Siellä oli pääasiassa yhteiskuntatieteeseen suuntautuneita tutkijoita, mutta me kaksi humanistia kännäystieteen laitokselta yritimme pitää ääntä myös. Huomasin jälleen, että käyttöohje-sana halvaannuttaa kaikki.
Julkisin varoin rahoitettuja palveluja on ja palvelujen tarvitsijoita on tolkuttomat määrät, mutta kuinka moni pystyy käyttämään tarvitsemiaan palveluja? Jokainen vammainen ihminen tai läheinen varmaan tietää, miten hankalaa voi olla saada välttämättömiäkin palveluita. Jos jollain tuurilla tai sovakurssilla saatujen vinkkien avulla löytää oikeat palvelut, lomakkeet, osoitteet, henkilöt jne. joilta anoa, voi tulla hylsyä ja eioota. Joku sitkeämpi osaa valittaa (ja löytää oikeat lomakkeet, osoitteet jne.) ja odottaa valituksen käsittelyä x kuukautta tai vuotta. Joskus päätös tulee vasta sitten, kun palvelun tarvitsija on kasvanut palvelun ohi ja tarvitsee nyt jotain muuta palvelua mm. sen ongelman hoitoon, joka tuli, kun palvelua ei saanut ajoissa.
Turhauttava meininki.
En tiedä, mitä varten kunkin tahon mielestä palveluja on olemassa, mutta tällainen arkijärkinen ihminen ajattelee, että palvelut ovat käyttäjiään varten. Jos kukaan ei käytä palvelua, onko sitä edes olemassa? Palveluista pitäisi saada käytettäviä ja esteettömiä. Näihin tavoitteisiin liittyvät esimerkiksi palvelujen käyttöohjeet ja muu tekstitavara, kuten lomakkeet. Palveluja voisi hyvinkin tarkastella käytettävyyden näkökulmasta, niitä voitaisiin käytettävyystestata. Olisi yhteisöllekin takuulla edullisinta, kun ihmisiä ei näännytettäisi virastojen väleihin, tappaviin valitushärdelleihin tai uupumukseen, vaan he voivat pysytellä iloisina veronmaksajina tai kuntoutua sellaisiksi.
*PUM* takaisin maanpinnalle.
Jätin jännittyneen lapsen aamulla esikouluun. Hän varmaankin on hiljainen ja ujo ensimmäiset kaksi viikkoa tai pidempään. Se on varmaan hyvä strategia, kun yhtäkkiä niskaan rysähtää kuorma-autollinen uusia asioita, ihmisiä, systeemejä, tiloja, sosiaalisia kuvioita jne. Ujous on hyvä. Se antaa tilaa totutella tarvitsemansa ajan uusiin olosuhteisiin eikä jumahduta heti johonkin rooliin tai ruotuun. Kotona lapsen ujoutta ei huomaa millään tavoin eikä esim. Pingin kanssa, mutta oudoissa olosuhteissa saan hämmästellä, kuka tuo aran oloinen tyttölapsi on. Vaan ihan se on sama Tosikoinen, tuo erittäin mainio tyyppi.
Julkisin varoin rahoitettuja palveluja on ja palvelujen tarvitsijoita on tolkuttomat määrät, mutta kuinka moni pystyy käyttämään tarvitsemiaan palveluja? Jokainen vammainen ihminen tai läheinen varmaan tietää, miten hankalaa voi olla saada välttämättömiäkin palveluita. Jos jollain tuurilla tai sovakurssilla saatujen vinkkien avulla löytää oikeat palvelut, lomakkeet, osoitteet, henkilöt jne. joilta anoa, voi tulla hylsyä ja eioota. Joku sitkeämpi osaa valittaa (ja löytää oikeat lomakkeet, osoitteet jne.) ja odottaa valituksen käsittelyä x kuukautta tai vuotta. Joskus päätös tulee vasta sitten, kun palvelun tarvitsija on kasvanut palvelun ohi ja tarvitsee nyt jotain muuta palvelua mm. sen ongelman hoitoon, joka tuli, kun palvelua ei saanut ajoissa.
Turhauttava meininki.
En tiedä, mitä varten kunkin tahon mielestä palveluja on olemassa, mutta tällainen arkijärkinen ihminen ajattelee, että palvelut ovat käyttäjiään varten. Jos kukaan ei käytä palvelua, onko sitä edes olemassa? Palveluista pitäisi saada käytettäviä ja esteettömiä. Näihin tavoitteisiin liittyvät esimerkiksi palvelujen käyttöohjeet ja muu tekstitavara, kuten lomakkeet. Palveluja voisi hyvinkin tarkastella käytettävyyden näkökulmasta, niitä voitaisiin käytettävyystestata. Olisi yhteisöllekin takuulla edullisinta, kun ihmisiä ei näännytettäisi virastojen väleihin, tappaviin valitushärdelleihin tai uupumukseen, vaan he voivat pysytellä iloisina veronmaksajina tai kuntoutua sellaisiksi.
*PUM* takaisin maanpinnalle.
Jätin jännittyneen lapsen aamulla esikouluun. Hän varmaankin on hiljainen ja ujo ensimmäiset kaksi viikkoa tai pidempään. Se on varmaan hyvä strategia, kun yhtäkkiä niskaan rysähtää kuorma-autollinen uusia asioita, ihmisiä, systeemejä, tiloja, sosiaalisia kuvioita jne. Ujous on hyvä. Se antaa tilaa totutella tarvitsemansa ajan uusiin olosuhteisiin eikä jumahduta heti johonkin rooliin tai ruotuun. Kotona lapsen ujoutta ei huomaa millään tavoin eikä esim. Pingin kanssa, mutta oudoissa olosuhteissa saan hämmästellä, kuka tuo aran oloinen tyttölapsi on. Vaan ihan se on sama Tosikoinen, tuo erittäin mainio tyyppi.
sunnuntaina, elokuuta 15, 2010
Ennen kuin huomaatkaan, vauvasi hankkii rollaattorin
Tosikoinen aloittaa huomenna esikoulun. Hänellä on upouusi violetti Hello Kitty -reppu, kulahtaneet kultatossut ja Herra Hakkarainen -esiliina. Essua pyydettiin tuomaan, kun esikoulussa maanantaina maalataan, tiistaina leivotaan ja muinakin päivinä voi tulla jotain suloisen sotkuista puuhaamista eteen. Edestä on lähtenyt viisi hammasta ja kuudes heiluu.
Esikoinen on tyytyväinen, kun on saanut palata normaalitilaan, kouluun. Autismiluokassa on hyvä struktuuri tehtävissä, paikoissa, ihmisissä, kommunikaatiossa, ajassa jne. joten siellä jaksaa olla ja oppia. Kotona poika on hieman liian oma-aloitteinen ja mm. levitteli haisevaa, keskentekoista kompostorikamaa ympäriinsä. SP hermostui siitä räyhäämään ja kun poika pesi haisumateriaaliin likaantuneet kenkänsä, SP hermostui siitäkin. Jos Esikoiselle räyhää kahteen otteeseen, hän tulee säikyksi ja alkaa hötkyillä. Hän pyrkii tekemään järkeviä ja hyödyllisiä asioita, joten mielestäni ei saa huutaa, kun tarkoitus on ollut mitä parhain. Huutamisen asemesta pitää opettaa, tarvittaessa kädestä pitäen, mitä saa, voi, pitää tehdä.
Olen itsekin ollut tuollainen räyhääjä ja se hävettää. Jos tilanne pääsee pahaksi ja poika oikein säikyksi, hän alkaa entistä kovemmin mokailla ja räyhääjä saattaa räyhätä yhä automaattisemmin kaikesta... Kierteen kääntäminen toiseen suuntaan edellyttää pienen pientenkin onnistumisten vilpitöntä huomaamista ja kiittämistä. Se on työlästä ja kestää kauan. Mieluummin välttää tilanteen pahentumista.
Kertaan vanhaa, mutta sitä pitää kerrata niin kauan, kunnes oppii.
Tosikoinen on hirmu iso. Hän lukee ja kirjoittaa hyvin hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Saan häneltä kirjelappusia ja korttejakin, vaikka asumme saman katon alla. Esikoinen on vielä isompi, 160 cm. Hän opettelee koko ajan lisää puhumista ja välillä kelailee samoja asioita paljon paljon, mutta minä kieltäydyn hermostumasta. Kyllä, vanha sohva ja nojatuolit hajosivat ja ostimme uudet. Kyllä, pikkusisko pudotti kahvikupin kahvipannun päälle ja se meni rikki. Ostimme kaupasta uuden pannun ja siitä saatiin pahvilaatikko pahvinkeräykseen. Lamppukin meni rikki (15 vuotta vanha paperivarjostin) ja se meni roskikseen. Ostimme uuden. Sitten muistutan häntä, että mieluummin yleensä korjaa, jos jokin menee rikki eikä heitä roskikseen. Kun tuntuu, ettei jaksa enää kertaakaan, jaksaa kumminkin ja kohta aihe taas vaihtuu.
Toistuvissa puheissa on se mahtava puoli, että jossain vaiheessa poika suostuu harjoittelemaan myös sanojen ääntämistä. Alkuun on vain tärkeää (minullekin), että kommunikaatio onnistuu. Toistojen myötä on varaa myös harjoitella äänteitä. Muistan itse hyvin tuoreesti, miten proseminaarissa opettaja alkoi yhtäkkiä korjata ääntämistäni, kun olin keskellä tärkeää ja keskittymistä vaativaa ajatusta. Koko viestintäni oli hetkessä päreinä! Ääntämykseen kuka tahansa järkevä opettaja tai muu oppimista haluava taho palaa vasta myöhemmin, paitsi jos viestintä ei kerta kaikkiaan onnistu ilman täsmäapua.
Esikoinen on tyytyväinen, kun on saanut palata normaalitilaan, kouluun. Autismiluokassa on hyvä struktuuri tehtävissä, paikoissa, ihmisissä, kommunikaatiossa, ajassa jne. joten siellä jaksaa olla ja oppia. Kotona poika on hieman liian oma-aloitteinen ja mm. levitteli haisevaa, keskentekoista kompostorikamaa ympäriinsä. SP hermostui siitä räyhäämään ja kun poika pesi haisumateriaaliin likaantuneet kenkänsä, SP hermostui siitäkin. Jos Esikoiselle räyhää kahteen otteeseen, hän tulee säikyksi ja alkaa hötkyillä. Hän pyrkii tekemään järkeviä ja hyödyllisiä asioita, joten mielestäni ei saa huutaa, kun tarkoitus on ollut mitä parhain. Huutamisen asemesta pitää opettaa, tarvittaessa kädestä pitäen, mitä saa, voi, pitää tehdä.
Olen itsekin ollut tuollainen räyhääjä ja se hävettää. Jos tilanne pääsee pahaksi ja poika oikein säikyksi, hän alkaa entistä kovemmin mokailla ja räyhääjä saattaa räyhätä yhä automaattisemmin kaikesta... Kierteen kääntäminen toiseen suuntaan edellyttää pienen pientenkin onnistumisten vilpitöntä huomaamista ja kiittämistä. Se on työlästä ja kestää kauan. Mieluummin välttää tilanteen pahentumista.
Kertaan vanhaa, mutta sitä pitää kerrata niin kauan, kunnes oppii.
Tosikoinen on hirmu iso. Hän lukee ja kirjoittaa hyvin hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Saan häneltä kirjelappusia ja korttejakin, vaikka asumme saman katon alla. Esikoinen on vielä isompi, 160 cm. Hän opettelee koko ajan lisää puhumista ja välillä kelailee samoja asioita paljon paljon, mutta minä kieltäydyn hermostumasta. Kyllä, vanha sohva ja nojatuolit hajosivat ja ostimme uudet. Kyllä, pikkusisko pudotti kahvikupin kahvipannun päälle ja se meni rikki. Ostimme kaupasta uuden pannun ja siitä saatiin pahvilaatikko pahvinkeräykseen. Lamppukin meni rikki (15 vuotta vanha paperivarjostin) ja se meni roskikseen. Ostimme uuden. Sitten muistutan häntä, että mieluummin yleensä korjaa, jos jokin menee rikki eikä heitä roskikseen. Kun tuntuu, ettei jaksa enää kertaakaan, jaksaa kumminkin ja kohta aihe taas vaihtuu.
Toistuvissa puheissa on se mahtava puoli, että jossain vaiheessa poika suostuu harjoittelemaan myös sanojen ääntämistä. Alkuun on vain tärkeää (minullekin), että kommunikaatio onnistuu. Toistojen myötä on varaa myös harjoitella äänteitä. Muistan itse hyvin tuoreesti, miten proseminaarissa opettaja alkoi yhtäkkiä korjata ääntämistäni, kun olin keskellä tärkeää ja keskittymistä vaativaa ajatusta. Koko viestintäni oli hetkessä päreinä! Ääntämykseen kuka tahansa järkevä opettaja tai muu oppimista haluava taho palaa vasta myöhemmin, paitsi jos viestintä ei kerta kaikkiaan onnistu ilman täsmäapua.
lauantaina, elokuuta 14, 2010
Miten koet kokemisen?
Olen halunnut kirjoittaa jo vaikka kuinka pitkään ja mieluiten säännöllisesti. Jokin kuitenkin estää minua. Tein Joustava mieli -kirjan elämänarvoihin liittyviä harjoituksia ja eniten pisti silmääni se, miten tärkeänä pidän luovaa tekemistä, kuten vaikkapa kirjoittamista, piirtämistä, maalaamista, valokuvausta ja ompelua, ja miten vähän niitä kuitenkin teen. Olemattoman vähän, jos Facebookin statuspäivityksiä ei lasketa. Eikä lasketa.
Omien arvojen vastaisesti toimiminen tuntuu tuottavan stressiä ja haljua oloa pitkän päälle. Luovaan tekemiseen liittyy aloittamisen vaikeus ja joskus jatkamisenkin, kuitenkin se on palkitsevaa silloinkin, kun tuotos ei onnistu kovin kaksisesti. Päässä tapahtuu jotain ja parhaimmillaan pääsee flowhun. Blogia kirjoittaessani olen selvittänyt hyvin monia askarruttavia ajatuksia ja asioita, nauttinut sanojen asettelusta (ja välillä epänauttinut, kun sanat voivat olla kankeita ja kömpelöitä) sekä saanut palautetta, hyviä keskusteluja! Facebookissakin on väliin nautittavia ja antoisia keskusteluja, mutta ne tuppaavat olemaan kevyempiä ja ohimenevämpiä.
Nyt ystäväni Ping suunnitteli porukkaa, joka voisi silloin tällöin kokoontua viikonloppuillaksi passeliin tilaan tekemään kangas- tai askarteluhommeleita sen mukaan, mitä kukin haluaa. Ajatus on huippu! Ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja niitä yhdistelemällä saa enemmän kuin yksin. Valmis työskentelytila jossain muualla kuin kotona muiden jaloissa on silkkaa neroutta. Tehdessä tulee usein hyviä jutteluita ja ikää pidentävää naurua. Eikä tarvitse sitä iänikuista baarissa istumista. (Niin paljon kuin rakastankin baarinotkuntaa, jotain muutakin on hyvä ihmisen tehdä, koska muuten kyllästyy.)
Työssä voin myös olla luova, kun asetan sanoja paperille. Pitää noudattaa englanninkielisen tieteellisen kirjoittamisen sääntöjä, mutta samalla haluan ja voin ilmaista itseäni selkeästi ja luettavasti. Pitää siis ajatella ajatuksensa selviksi, muuten tulee kiemuraista sykkyrää.
Arvaatteko, että sydäntä särki, kun 6-vuotias Mustafa katosi ja löytyi sitten kuolleena. Jopa osallistuin HS.fi-keskusteluun, vaikka yleensä itsesuojeluvaistoni estää minua edes lukemasta niitä. Yksi tuttu ihmetteli, miten se autismi muka liittyy tuohon katoamiseen ja hukkumiseen. Ihmetteleekö joku lukijani? Esikoinen esim. 6-vuotiaana piti intohimoisesti vedestä, ei osannut uida, osasi kadota yhtäkkiä kiinnostavien asioiden perään, ei osannut pelätä vaaroja, ei ujostellut riisua vaatteita, jos tarjolla olisi uimista, ei ilmoitellut menemisistään, ei osannut puhua jne. jne. Nämä kaikki piirteet ovat autisteille tavallisia. Hukkuminen on amerikkalaisten autistien kuolinsyy numero yksi ja mahdollisesti näin olisi Suomessakin, jos täällä olisi kattavia ja uskottavia tilastoja (diagnoositilanne ei ole kummoinen). Minun poikani olisi voinut olla tuo Mustafa ja on puhdasta tuuria, ettei ole. Nopealiikkeistä autistilasta ei pysty aukottomasti vahtimaan, jos ei sulje tätä vankikoppiin ja jos sulkisi, hänen kehityksensä pysähtyisi.
(En puhunut uutisesta sanaakaan lasten kuullen.)
Näin päätän ensimmäisen paluuyritykseni rakkaan blogini tykö. Yritän tolkuttaa itselleni, ettei tarvitse olla täydellistä eikä ihmeellistä tekstiä, eihän se ole aiemminkaan ollut. Mutta jotain kumminkin, jota voin rakennella ja johon voin palata.
Omien arvojen vastaisesti toimiminen tuntuu tuottavan stressiä ja haljua oloa pitkän päälle. Luovaan tekemiseen liittyy aloittamisen vaikeus ja joskus jatkamisenkin, kuitenkin se on palkitsevaa silloinkin, kun tuotos ei onnistu kovin kaksisesti. Päässä tapahtuu jotain ja parhaimmillaan pääsee flowhun. Blogia kirjoittaessani olen selvittänyt hyvin monia askarruttavia ajatuksia ja asioita, nauttinut sanojen asettelusta (ja välillä epänauttinut, kun sanat voivat olla kankeita ja kömpelöitä) sekä saanut palautetta, hyviä keskusteluja! Facebookissakin on väliin nautittavia ja antoisia keskusteluja, mutta ne tuppaavat olemaan kevyempiä ja ohimenevämpiä.
Nyt ystäväni Ping suunnitteli porukkaa, joka voisi silloin tällöin kokoontua viikonloppuillaksi passeliin tilaan tekemään kangas- tai askarteluhommeleita sen mukaan, mitä kukin haluaa. Ajatus on huippu! Ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja niitä yhdistelemällä saa enemmän kuin yksin. Valmis työskentelytila jossain muualla kuin kotona muiden jaloissa on silkkaa neroutta. Tehdessä tulee usein hyviä jutteluita ja ikää pidentävää naurua. Eikä tarvitse sitä iänikuista baarissa istumista. (Niin paljon kuin rakastankin baarinotkuntaa, jotain muutakin on hyvä ihmisen tehdä, koska muuten kyllästyy.)
Työssä voin myös olla luova, kun asetan sanoja paperille. Pitää noudattaa englanninkielisen tieteellisen kirjoittamisen sääntöjä, mutta samalla haluan ja voin ilmaista itseäni selkeästi ja luettavasti. Pitää siis ajatella ajatuksensa selviksi, muuten tulee kiemuraista sykkyrää.
Arvaatteko, että sydäntä särki, kun 6-vuotias Mustafa katosi ja löytyi sitten kuolleena. Jopa osallistuin HS.fi-keskusteluun, vaikka yleensä itsesuojeluvaistoni estää minua edes lukemasta niitä. Yksi tuttu ihmetteli, miten se autismi muka liittyy tuohon katoamiseen ja hukkumiseen. Ihmetteleekö joku lukijani? Esikoinen esim. 6-vuotiaana piti intohimoisesti vedestä, ei osannut uida, osasi kadota yhtäkkiä kiinnostavien asioiden perään, ei osannut pelätä vaaroja, ei ujostellut riisua vaatteita, jos tarjolla olisi uimista, ei ilmoitellut menemisistään, ei osannut puhua jne. jne. Nämä kaikki piirteet ovat autisteille tavallisia. Hukkuminen on amerikkalaisten autistien kuolinsyy numero yksi ja mahdollisesti näin olisi Suomessakin, jos täällä olisi kattavia ja uskottavia tilastoja (diagnoositilanne ei ole kummoinen). Minun poikani olisi voinut olla tuo Mustafa ja on puhdasta tuuria, ettei ole. Nopealiikkeistä autistilasta ei pysty aukottomasti vahtimaan, jos ei sulje tätä vankikoppiin ja jos sulkisi, hänen kehityksensä pysähtyisi.
(En puhunut uutisesta sanaakaan lasten kuullen.)
Näin päätän ensimmäisen paluuyritykseni rakkaan blogini tykö. Yritän tolkuttaa itselleni, ettei tarvitse olla täydellistä eikä ihmeellistä tekstiä, eihän se ole aiemminkaan ollut. Mutta jotain kumminkin, jota voin rakennella ja johon voin palata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
