Voimautumisia

Kirjoittaminen on näköjään hankalaa. Sitä on vaikeaa uskoa, kun normaalisti kirjoittaminen on luonnollinen ja lähestulkoon itsestäänselvä tapa rakentaa ajatusta ja kommunikaatiota. Myös artikkelien kirjoittaminen on ollut kummallisen kivuliasta - aloittaa. Kun pääsee vauhtiin, tekeminen on suorastaan miellyttävää, mutta toimeen tarttuminen on tautisen vastahankaista. Blogi ei näköjään ole sen helpompi kirjoitettava. Buu.

Viime viikolla tein debyyttini ulkomaalaisessa alamme kauniissa konferenssissa ja pidin 20-minuuttisen paperini sanoja hukkaillen, mutta muuten ihan ok, kai. Nyt on poltellut tieteenteko taas entistä mojovammalla tavalla, etenkin kun eräs arvostamani tutkija kommentoi rohkaisevasti puheitani.

Tänään oli toisenlainen, mutta myös tutkimusasioihin uutta aukova tapahtuma. Osallistuin kehitysvammaisia vertaistutkijoita kouluttavan hankkeen käynnistystilaisuuteen. Tarkoituksena on, että kehitysvammaiset itse valitsevat elämäänsä liittyvän aiheen ja haastattelevat toisia kehitysvammaisia ihmisiä. Lopuksi vertaistutkijoiden verkoston keräämä tieto kootaan raportiksi ja julkistetaan isossa tilaisuudessa.

Jos se on mahdollista tutkijana, haluaisin osaltani edistää vaiennettujen tai ohitettujen äänten tulemista kuuluviin. Ensin pitää saada kannuksia ja se on onneksi eettisesti erittäin miellyttävää nykyisessä hankkeessa, joka myös pyrkii edistämään kommunikaation saavutettavuutta.

Kiitos, see, kun kommentoit. Se osui niin hyvään saumaan, että heti sain kimmokkeen taas kirjoittaa. Yritän jatkossa kirjoittaa ilman ulkonaisia kimmokkeita, mutta en näköjään voi luvata mitään. Huoh.