Uuh, vaatipa aikamoisia setvimyksiä tuon työperäisen laskun kanssa vehtaaminen, mutta kyllä tämä tästä. Pieniä ovat nämä pulmat, mutta ärsyttäviä kuin hyttynen korvassa inisemässä. Sitä paitsi usein löytyy joku avulias taho, joka ratkoo pulmat kuin superhenkilö.
Soitin pilatointipaikkaan ja kysyin, mitäs tehdään, kun voin maksaa laskun vasta muutaman viikon päästä. Siellä sanottiin, että käyt treenaamassa ja muutetaan eräpäivä. Muista nyt Kaura rakas soma ikioma. Että. Aina soitat ja kysyt, onko pulmaan ratkaisua. Jos on pulma, siihen voi etsiä ratkaisua yhdessä jonkun kanssa eikä tarvitse yksin istua sen päällä ja näyttää vaikealta. Vaikka olisikin phonephobinen hobitti.
Pitääkö näitä yhä keski-ikäisenä miettiä ja treenailla? Näköjään pitää. Jos en olisi todistanut itselleni tuhansia kertoja, että pärjään oikeastaan aika hyvin tässä sekopäisessä maailmassa... ööh, niin mitä? Hautaisin viimeisetkin itseluottamuksen ja itsetunnon palikat Kalevankankaalle ja pystyttäisin niille hienon kiven? Kävisin sitten juhlapäivinä sytyttämässä kynttilöitä.
***
Todistaakseni pärjäämiseni runsautta menin käymään tuolla ja unohdin avaimet huoneeseeni. Tietysti kaikki lähistön avaimenhaltijat ovat jossain ja jouduin hakemaan apua vaksilta. Näin juuri.
***
Illalla olin ihmeissäni, mitä kaikkea teen FB:ltä säästyneellä ajalla. Olin tietysti lasten kanssa intensiivisemmin kuin yleensä. Tein syrnikkejä. Luin kirjan loppuun. Pesin tiskiä pyykkiä. Mietin syvällisiä. Kaipasin SP:tä. Puntaroin, miten lisätä kyläilyä ja vähentää baarinotkunnan paineita. Tänään voisin vihdoin soittaa äidille, kun tulee kumminkin tekemisen puutetta jälleen. Ihanaa, kun on aikaa! Tuntuu rauhoittavalta. Ehkä FB:n rytmi on pahaksi ahdistuneelle. Ainakin sen tuijottelua kannattaa vähentää. En halua lopettaa kokonaan, koska FB-kanssakäyminen on niin tavattoman mieluisaa ja mukavaa. Huomasin myös, että jotkin tv-ohjelmat näyttävät huonommilta, koska vain katson niitä enkä toisella silmällä mulkkaa tietokonetta. Niiden katselu kannattaa lopettaa.
Mietin tuossa, ketä mahtaa kiinnostaa minun pienen pieni FB-paastoni, mutta sitten muistin, että tämähän on mun pieni ihq blogini, jossa saan kirjoittaa mitä vain hutsittaa kulloinkin. Pyrin siihen, etten olisi epis sikaniska ketään kohtaan, paljastaisi muiden asioita ja toimin laillisesti, muuten lupa on kirjoittaa ihan mitä vain.
***
Olen muuten erittäin, erittäin huolissani koulu-uudistuksesta, jossa erityisoppilaat pyritään sullomaan lähikouluihin. Suunnattoman huolissani. Viime vuosina kaikista kouluista on kahmittu rahaa pois isolla kädellä, kun taas todellinen inkluusio edellyttää isojen resurssien siirtämistä perusopetukseen. Tarvitaan rutkasti lisää erityisopetuksen asiantuntija-ammattilaisia, koulunkäyntiavustajia ja kaikenlaista muuta taitavaa porukkaa. Tavallinen ope ei pärjää erityisoppilaan tai useamman kanssa, jos ei käy satumainen viuhka open persoonassa ja hänen hankkimissaan erityisopetuksen taidoissa ja ymmärryksessä. Eikä sekään riitä, sillä satumaisinkaan ope (joita myös tiedän monia), ei voi onnistua kovin hyvin, jos luokan kokoonpano on mahdoton, eli liian monella oppilaalla on hirveät tarpeet ja liian vähän aikuisia ohjaamassa.
Joskus, vaikka väki tekisi mitä hyvää, tulee reksi ja sanoo, että ei näin voi tehdä. "Tämä on epätasa-arvoista, kaikkien pitää mennä samojen sääntöjen mukaan." Ja sitten uhrataan oppilas säännöille tuosta vain. Esimerkki. Autismin kirjolla oleva oppilas päästetään hieman aikaisemmin tai myöhemmin välkälle tai pidetään tunteja putkeen, koska siten oppilas työskentelee rauhallisena ja tyytyväisenä. Jos taas oppilas pakotetaan muiden mölyävänä norsulaumana välitunnille ryntäävien oppilaiden sekaan, tämä menee täysin sekaisin. Kuinka monta kertaa kaksi ihmistä voi istua tolaltaan menneen oppilaan päällä ilman, että siitä tulee taantumista, masentumista, fyysisiä vammoja jne.? Noin nolla kertaa.
Tämä täydellisen tietämättömyyden suoma varmuus! Mennään rikkomaan jotain, mitä toimii, pelkän tyhjän sääntökirjan kuva silmissä! Tasa-arvo on jonkun mielestä sitä, että kaikkia koskevat samat säännöt, vaikka kaikki eivät pysty niitä sääntöjä noudattamaan ilman erittäin raskasta hintaa. Voitteko muuten arvata, että masennus on hyvin tyypillinen lisätauti esim. neurologisesti poikkeavilla ihmisillä. He eivät aina pysty toimimaan kuten muut, noudattamaan yksinkertaisia palikkasääntöjä ominaisuuksiensa takia ja saavat siitä alituista räksytystä, naljailua ja rangaistuksia sekä ikuisen huonomman leiman. (Vai pitäisikö puhua me-muodossa. Nykyään olen tosin aah ihanan joustava monessa asiassa, mutta kouluaikoina oli toisin.) Kuitenkin ratkaisut systeemin ja ihmisen välisiin ristiriitoihin ovat usein ilmaisia ja helppoja, jos vain asenteet antavat myöten keksiä ja toteuttaa niitä. Systeemin pitää joustaa silloin, kun ihminen ei voi.
Mitä varten koulu on olemassa? Jonkun kehittämien mielivaltaisten sääntöjen palvomista varten? Sitä varten, että systeemi luistaisi mahdollisimman siististi? Ei ainakaan erityisoppilaita varten, sanoo karmeita kokeneiden oppilaiden ja vanhempien rintaääni. Onneksi tästä on poikkeuksia. Puhun hyvin synkkiä, koska olen kuullut niin valtavat määrät karuja juttuja nykykoulusta. Yksi "suosikeistani" on se, kun mutistista oppilasta rangaistiin siitä, että hän ei puhunut opettajalle eikä edes rehtorille, vaikka joutui tämän puhutteluun. Aargh. Eivätkä nämä ihmiset tarkoita pahaa, he vain tekevät sitä. Siis pahaa, ihan aitoa ja oikeaa pahaa. Valtako se on niin makoisaa, ettei järjen ääni tavoita näitä asennevammaisia? Vai kuuluuko joidenkin opettajien identiteettiin tietää kaikki muita paremmin? Auktoriteetti rakennetaan jääräpäiselle oikeassaolemiselle silloinkin, kun siitä aiheutuu kohtuutonta kärsimystä?
Minusta inkluusio on ajatuksena kannatettava. Mutta se ei voi onnistua tämänhetkisessä ilmapiirissä, jossa ei olla halukkaita satsaamaan lapsiin ja nuoriin. Jos nyt on nipistetty nipistämistään niin perus- kuin erityisopetuksestakin (poikani koulussa ollaan koko ajan niukemmilla), mistä ihmeestä kuvitellaan saatavan valtavasti lisäresursseja inkluusion toteuttamiseen? Lisäksi on sanottava, etten näe Esikoista tavan peruskoulussa ilman, että hän taantuu huomattavasti. Aistimusmaailma on siellä kertakaikkisen tappava eikä tavallisen koulun struktuuri ole hänen hallittavissaan ilman valtavia ponnistuksia. Ne valtavat ponnistukset sitten ovat pois joltain tähdellisemmältä, kuten puhumaan opettelulta. Lisäksi erityislasten joutuminen armottoman kiusaamisen kohteeksi on valitettavan tavallista.
Tällä hetkellä Esikoisella on menossa iloinen vaihe. Asiat etenevät, hän oppii lisää puhumista ja voi jutella kanssamme asioista. Hän osaa monenlaista järkevää kotityötä, huolehtii läksynsä ja toimii muutenkin fiksusti monessa asiassa ja saa siitä tyydytystä. En haluaisi nähdä tätä kaikkea uhrattavan viiden pennin inkluusiolle. Enkä voikaan. Minun on ryhdyttävä kotiopettamaan tai jotain muuta radikaalia. Olen valmis jättämään urani, muuttamaan muualle tai ihan mitä vain laillista, koska en voi katsella sivusta lapseni tuhoamista. Jos joku luulee, että puheeni on liioiteltua tässä kohdin, voin kertoa, että se luuleva ihminen ei tiedä riittävästi autismista, pojastani ja nykykoulusta.
Joudun ehkä palaamaan tähän ja korjaamaan pahimmat virheet, mutta nyt vain painan Julk
torstaina, marraskuuta 25, 2010
keskiviikkona, marraskuuta 24, 2010
Tyypillinen säläpostaus, kun se ATK sukkaa
Masiina väittää, että kaapeli on mukamas irki. Eikä ole! Möngin pöytien alla tsekkaamassa kaikki kaapelit. En tiedä, mikä nyt sukkaa, mutta en vain saa eteläiseen emoyliopistoon yhteyttä, jonka avulla laskuttaa fyffeä. Kostoksi siis bloggaan hieman. (Haa, tuki-ihminen ilmoitti tulevansa huomenna aamupäivällä fiksaamaan aivan kaikki! Kiitos olkoon! Sattuu vielä olemaan mukava tyyppi.)
***
Roju sanoi joskus sinne päin, että kaikki hyvä, mitä olet kuullut puhuttavan liikunnasta, on totta. Tänään perstrainerin tapaamisen jälkeen tuntui taas siltä. Ja uskoisin, että perjantaisen spinningin jälkeen myös. Olisi kyllä mukavaa, jos olisi treenikaveri. Liikuntaan tulee lisäpotkua, kun saa sopia treffit jonkun kivan tyypin kanssa eikä voi noin vain luistella fiiliksen mukaan oman hyvinvointinsa hoidosta. Perstreenaaja on tietenkin sellainen maksullinen kaveri, joka osaa optimoida treeniä ja ohjata liikkeitä, mutta kas, kun ei ole sellaiseen ihan just nyt varaa.
Käyn siis spinnaamassa perjantai-iltaisen musavisan asemesta, olenko hulusmaanikko? Olen kyllä, rahanmenoa välttävä sellainen. Vielä kun saisin sovituksi maksuaikaa pilatespaikkaan, voisin lauantaiaamuna hurauttaa pilatoimaan. Se on muuttanut ryhtini ja vartaloni näyttää erilaiselta, omemmalta kuin aiemmin keskivartalon voimistumisen ja tasapainottavan venytyksen myötä. Kahvakuulailu ja oikeastaan kaikki muukin liikunta on hauskempaa, kun keskivartalo skulaa.
***
Deadline alkaa painaa harteita ja mietin, miten pystyn työskentelemään vielä paremmin. Yritän hööpöttää toistakin kollegaa kahvilakirjoittamisen pauloihin, saa nähdä, miten onnistuu. Hänellä on kyllä laitoksellakin velvoitteita, mutta jos vaikka kerran viikossa? Sitten minulla on kaksi erityisen mukavaa kirjoituspäivää ja kun kirjoittaminen lähtee kulkemaan, kynnys alenee muinakin päivinä. (Kyllä, näin se menee, etenkin kun uskottelen painokkaasti itselleni niin. Eikä se ole itsehuijausta, jos se kerran toimii. Hmmm.)
***
Sain merkillisen mamoilukohtauksen, kun SP menee Ouluun asti työreissulle tänään ja palaa vasta perjantaina. (Jännittävää muuten nähdä, miten yllättynyt VR mahtaa olla talventulosta.) Mitämitä? Pärjään loistavasti lasten kanssa itseksenikin ja hoitelen hommat mennen tullen. Olen ajatellut kutsua jotakuta kamua torstai-illaksi meille tuijottamaan jotain hyvää reeveereetä, mutta on vielä hieman vaiheessa, kuka pitää esim. Couplingista tai Teacherista ja pääsisi näin lyhyellä varoitusajalla. Varapygmillä ainakin on samanlainen maku, mutta hän on töittensä raskauttama suurimmassa määrin. Mikä on sikäli hyvä, että tietää leipää.
Mamoilu ehkä johtui siitä, että olemme SP:n kanssa lähentyneet ja se tuntuu hyvältä. Häädimme tyttären omaan huoneeseensa mahtipalkkio- ja juhlasysteemien avulla, joten nyt voimme kölliä iltaisin toistemme lähellä. Jollain mekanismilla myös juttelu tuntuu rennommalta, antoisammalta, luontevammalta, kun fyysinen läheisyys on saatu vakiintuneeksi osaksi olemista. Enkä nyt tarkoita ollenkaan vain seksiä, vaikka sekin on tärkeää.
***
Aloitin eilen yhtäkkiä Facebook-paaston ja vieläkin hieman ihmettelen, että mikäs nyt! Kyse siinä hetkessä oli kai ensisijaisesti uhmasta, että kyllä minä prkl pärjään ilman jatkuvaa Naamastossa roikkumistakin. Toiseksi syynä on perhe. Haluan olla nyt enemmän läsnä perheelle ja vähemmän pää imeytyneenä tietokoneeseen. Kolmas eikä ollenkään vähäisin on kadonneen keskittymiskyvyn metsästys. Pompin asiasta toiseen enkä saa työhön, lukemiseen tai edes telkkarinkatseluun pitkäjänteisyyttä. Kesken lauseen, jos se tökkäisee, hyppään ihan vähän vain FB-sivuja selailemaan ja pörisemään jotain mukavaa. Kun palaan takaisin lauseen puoliväliin, ajatus on loitontunut puolen kilometrin päähän ja sen takaisin pyydystäminen ja kelaaminen on työlästä ja ikävää.
Haa, kokemukset Ässän kanssa netittömästä kahvilakirjoituksesta epäilemättä lymyävät päätöksen taustalla! Keskittyminen on ollut ihan jotain muuta mukavassa seurassa keskellä maailman menoa.
Saa nähdä, miltä tämä tuntuu loppuviikosta. En ole päättänyt, milloin palaan naamailemaan. Tänään kävin hiukan säätämässä Restaurant Cityä, kun se on olevinaan kiva peli. Päätin tosin, ettei minun tarvitse käydä edes sillä leikkimässä, vaikka olisi kuinka koukuttavaa, mutta kerran päivässä toki saan, jos haluan. Eilen illalla oli selviä FB-vieroitusoireita, kun piti tepastella ympäri huushollia ja nauttia Auraa piparien (Pipari mainittu!) kera. Mutta ei mitään sen vakavampaa, esim. kouristuksia tai vaahdon tursuntaa suupielistä. Väsymys humpsahti yhtäkkiä ylleni ja pakotti vuoteeseen, kun en ollut tietokoneen välkkeen väkisin piristämä.
***
Roju sanoi joskus sinne päin, että kaikki hyvä, mitä olet kuullut puhuttavan liikunnasta, on totta. Tänään perstrainerin tapaamisen jälkeen tuntui taas siltä. Ja uskoisin, että perjantaisen spinningin jälkeen myös. Olisi kyllä mukavaa, jos olisi treenikaveri. Liikuntaan tulee lisäpotkua, kun saa sopia treffit jonkun kivan tyypin kanssa eikä voi noin vain luistella fiiliksen mukaan oman hyvinvointinsa hoidosta. Perstreenaaja on tietenkin sellainen maksullinen kaveri, joka osaa optimoida treeniä ja ohjata liikkeitä, mutta kas, kun ei ole sellaiseen ihan just nyt varaa.
Käyn siis spinnaamassa perjantai-iltaisen musavisan asemesta, olenko hulusmaanikko? Olen kyllä, rahanmenoa välttävä sellainen. Vielä kun saisin sovituksi maksuaikaa pilatespaikkaan, voisin lauantaiaamuna hurauttaa pilatoimaan. Se on muuttanut ryhtini ja vartaloni näyttää erilaiselta, omemmalta kuin aiemmin keskivartalon voimistumisen ja tasapainottavan venytyksen myötä. Kahvakuulailu ja oikeastaan kaikki muukin liikunta on hauskempaa, kun keskivartalo skulaa.
***
Deadline alkaa painaa harteita ja mietin, miten pystyn työskentelemään vielä paremmin. Yritän hööpöttää toistakin kollegaa kahvilakirjoittamisen pauloihin, saa nähdä, miten onnistuu. Hänellä on kyllä laitoksellakin velvoitteita, mutta jos vaikka kerran viikossa? Sitten minulla on kaksi erityisen mukavaa kirjoituspäivää ja kun kirjoittaminen lähtee kulkemaan, kynnys alenee muinakin päivinä. (Kyllä, näin se menee, etenkin kun uskottelen painokkaasti itselleni niin. Eikä se ole itsehuijausta, jos se kerran toimii. Hmmm.)
***
Sain merkillisen mamoilukohtauksen, kun SP menee Ouluun asti työreissulle tänään ja palaa vasta perjantaina. (Jännittävää muuten nähdä, miten yllättynyt VR mahtaa olla talventulosta.) Mitämitä? Pärjään loistavasti lasten kanssa itseksenikin ja hoitelen hommat mennen tullen. Olen ajatellut kutsua jotakuta kamua torstai-illaksi meille tuijottamaan jotain hyvää reeveereetä, mutta on vielä hieman vaiheessa, kuka pitää esim. Couplingista tai Teacherista ja pääsisi näin lyhyellä varoitusajalla. Varapygmillä ainakin on samanlainen maku, mutta hän on töittensä raskauttama suurimmassa määrin. Mikä on sikäli hyvä, että tietää leipää.
Mamoilu ehkä johtui siitä, että olemme SP:n kanssa lähentyneet ja se tuntuu hyvältä. Häädimme tyttären omaan huoneeseensa mahtipalkkio- ja juhlasysteemien avulla, joten nyt voimme kölliä iltaisin toistemme lähellä. Jollain mekanismilla myös juttelu tuntuu rennommalta, antoisammalta, luontevammalta, kun fyysinen läheisyys on saatu vakiintuneeksi osaksi olemista. Enkä nyt tarkoita ollenkaan vain seksiä, vaikka sekin on tärkeää.
***
Aloitin eilen yhtäkkiä Facebook-paaston ja vieläkin hieman ihmettelen, että mikäs nyt! Kyse siinä hetkessä oli kai ensisijaisesti uhmasta, että kyllä minä prkl pärjään ilman jatkuvaa Naamastossa roikkumistakin. Toiseksi syynä on perhe. Haluan olla nyt enemmän läsnä perheelle ja vähemmän pää imeytyneenä tietokoneeseen. Kolmas eikä ollenkään vähäisin on kadonneen keskittymiskyvyn metsästys. Pompin asiasta toiseen enkä saa työhön, lukemiseen tai edes telkkarinkatseluun pitkäjänteisyyttä. Kesken lauseen, jos se tökkäisee, hyppään ihan vähän vain FB-sivuja selailemaan ja pörisemään jotain mukavaa. Kun palaan takaisin lauseen puoliväliin, ajatus on loitontunut puolen kilometrin päähän ja sen takaisin pyydystäminen ja kelaaminen on työlästä ja ikävää.
Haa, kokemukset Ässän kanssa netittömästä kahvilakirjoituksesta epäilemättä lymyävät päätöksen taustalla! Keskittyminen on ollut ihan jotain muuta mukavassa seurassa keskellä maailman menoa.
Saa nähdä, miltä tämä tuntuu loppuviikosta. En ole päättänyt, milloin palaan naamailemaan. Tänään kävin hiukan säätämässä Restaurant Cityä, kun se on olevinaan kiva peli. Päätin tosin, ettei minun tarvitse käydä edes sillä leikkimässä, vaikka olisi kuinka koukuttavaa, mutta kerran päivässä toki saan, jos haluan. Eilen illalla oli selviä FB-vieroitusoireita, kun piti tepastella ympäri huushollia ja nauttia Auraa piparien (Pipari mainittu!) kera. Mutta ei mitään sen vakavampaa, esim. kouristuksia tai vaahdon tursuntaa suupielistä. Väsymys humpsahti yhtäkkiä ylleni ja pakotti vuoteeseen, kun en ollut tietokoneen välkkeen väkisin piristämä.
Vaivaisliike
Seuraavista vaaleista tulee vaikeat. Ainakin minulle. Vaikuttaa siltä, että Amu Urhonen ei pääse vihreiden ehdokaslistalle enkä nyt tiedä, kuka olisi sellainen vammaisaktivisti- tai edes esteettömyyttä oikeasti tajuava ja sitä aktiivisesti puoltava ehdokas, jota voisin äänestää. Sinänsä puoleella ei olisi väliä, koska vammaisasioissa tehdään käsittääkseni ihan oikeaa yhteistyötä yli puolueiden. Vaan enhän minä tietyille puolueille voisi mitenkään antaa ääntäni.
Sivumennen, vaikka vihreiden vammaisaktivistit kokoaa ironisesti nimetty Vihreät vaivaiset ry, soisin, ettei kukaan enää käyttäisi menneisyyteen jo aikapäiviä jäänyttä vaivaisliike-sanaa yleiskielessä. Nykyään puhutaan vammaisliikkeestä.
Äänestystuska ei tietysti ole ainoa tai edes isoin vaalituskista. Yleinen keskustelu on tuskaisampaa. Toisaalta nyt on vellottu suurella tunteella jo mamuissa ja homoissa. Naiivimpi toivoisi, että päästäisiin puhumaan asiallisesti isoista linjoista. Vaan eihän niin koskaan käy, kun suuret ja raskaat asiat ovat liian isoja ja sekavia sekä hitaita kohuilla elävälle medialle. Olisiko hyviä ennusteita vaaliteemoille, vai jatketaanko homoista ja mamuista kohkaamista seuraavat viisi kuukautta?
PS. Minusta on hyvä, että homo- ja mamuteemoista keskustellaan! Keskustelun sävyt ja sisällöt vain ovat olleet tuskastuttavia.
Sivumennen, vaikka vihreiden vammaisaktivistit kokoaa ironisesti nimetty Vihreät vaivaiset ry, soisin, ettei kukaan enää käyttäisi menneisyyteen jo aikapäiviä jäänyttä vaivaisliike-sanaa yleiskielessä. Nykyään puhutaan vammaisliikkeestä.
Äänestystuska ei tietysti ole ainoa tai edes isoin vaalituskista. Yleinen keskustelu on tuskaisampaa. Toisaalta nyt on vellottu suurella tunteella jo mamuissa ja homoissa. Naiivimpi toivoisi, että päästäisiin puhumaan asiallisesti isoista linjoista. Vaan eihän niin koskaan käy, kun suuret ja raskaat asiat ovat liian isoja ja sekavia sekä hitaita kohuilla elävälle medialle. Olisiko hyviä ennusteita vaaliteemoille, vai jatketaanko homoista ja mamuista kohkaamista seuraavat viisi kuukautta?
PS. Minusta on hyvä, että homo- ja mamuteemoista keskustellaan! Keskustelun sävyt ja sisällöt vain ovat olleet tuskastuttavia.
tiistaina, marraskuuta 23, 2010
Taas konkkaan
Minua peloteltiin kamalalla asialla nimeltä konkurssi, kun olin pieni. Kesti pitkään ennen kuin vapauduin lainkaan rahankäytössä. Hermoilin aika tavalla. Sitten, kun tulin mukavapalkkaiseksi IT-ihmiseksi, rohkenin ostaa itsellenikin jotain yli viiden pennin. Nyt olen lauleskellut aika reippaasti syksyn mittaan ravintolaruokaan sekä -juomaan ja muuhun hauskaan, ei-riistetyllä työvoimalla tuotettuun palveluun. Ei kaduta lainkaan! Kumminkin nyt pussinpohja häämöttää ja täytyy ryhtyä elämään suu säkkiä myöten. Mitäs se meinaa? Mennään taas konkkaan?
En mene ravintolaan syömään tai etenkään juomaan. Tai jos menen, otan vain vähän sekä pientä. (Vaatii luonteenlujuutta, näinköhän minulla on sellaista?) En ostele mitään. Se ei ole vaikeaa, yleensä en juurikaan himoitse kamaa, vaatteita tms. Kävelen ja pyöräilen työmatkoja. Hoitelen työmatkalaskut ja vastaavat heti paikalla. Teen hyvää perusruokaa kotona isoja satseja myös pakkaseen. Se vaatii suunnittelua ja aherrusta, mutta jospa voin ottaa lapset mukaan.
Meille näkyy aika ajoin käyvän näin, että hupsis, fyffendaalit osoittautuvat yhtäkkiä huvenneiksi. Monta laskua kosahtaa samaan aikaan ja muuta menoa iskee samoille masseille. Auttaisi kai, jos olisi tarkan euron naisia sekä miehiä. Toisaalta tämä rahapula on juurille palaamista. Suurimman osan elämästäni olen saanut nipistää joka menosta pää punaisena, kun rahaa on ollut vähän tai naurettavan vähän. Ei pidä unohtaa koskaan, millaista on olla vähävarainen! Vaikka eipä tämä väliaikainen notkahdus siihen täysin auta?
Viime vuosina on tuntunut kroisokselta, kun on perusjuttujen lisäksi saanut riekkua viikottain ja vieläpä käydä ulkomailla lomamatkalla! Asumme mukavasti, auto on turvallinen eikä yleensä ole mistään tärkeästä pulaa, joten karseita kroisoksia tässä ollaankin, kun globaalisti miettii.
En mene ravintolaan syömään tai etenkään juomaan. Tai jos menen, otan vain vähän sekä pientä. (Vaatii luonteenlujuutta, näinköhän minulla on sellaista?) En ostele mitään. Se ei ole vaikeaa, yleensä en juurikaan himoitse kamaa, vaatteita tms. Kävelen ja pyöräilen työmatkoja. Hoitelen työmatkalaskut ja vastaavat heti paikalla. Teen hyvää perusruokaa kotona isoja satseja myös pakkaseen. Se vaatii suunnittelua ja aherrusta, mutta jospa voin ottaa lapset mukaan.
Meille näkyy aika ajoin käyvän näin, että hupsis, fyffendaalit osoittautuvat yhtäkkiä huvenneiksi. Monta laskua kosahtaa samaan aikaan ja muuta menoa iskee samoille masseille. Auttaisi kai, jos olisi tarkan euron naisia sekä miehiä. Toisaalta tämä rahapula on juurille palaamista. Suurimman osan elämästäni olen saanut nipistää joka menosta pää punaisena, kun rahaa on ollut vähän tai naurettavan vähän. Ei pidä unohtaa koskaan, millaista on olla vähävarainen! Vaikka eipä tämä väliaikainen notkahdus siihen täysin auta?
Viime vuosina on tuntunut kroisokselta, kun on perusjuttujen lisäksi saanut riekkua viikottain ja vieläpä käydä ulkomailla lomamatkalla! Asumme mukavasti, auto on turvallinen eikä yleensä ole mistään tärkeästä pulaa, joten karseita kroisoksia tässä ollaankin, kun globaalisti miettii.
Kohumamuhomomammutti
Tamperelainen tuhopoltto tuntuu todella karmivalta.*) Onko kenelläkään siisti puku päällä ja hyvä asema plakkarissaan mamu- ja homokammoa lietsovalla mitään vastuuta siitä, että jotkut sekopäät tarttuvat aseisiin? Tai onko medialla mitään vastuuta, mediassahan nämä keskustelut pyörivät. Kuka saa palstatilaa? Kaikkien pitää tarttua kuumiin aiheisiin ja kuumentaa niitä lisää, koska se... lisää mainosmyyntiä? Vai miten se menee. Äh, vastuu on niin passé, kaikki pulmat ovat muiden syytä. Esimerkiksi mamujen, homojen, sekoboltsien, uskisten, median, poliitikkojen jne. Sitten, kun on syytelty oikein hartaasti, tuntuu ihan kuin olisi tehnyt jotain itse ongelmalle.
Me joskus harkitsimme muuttoa siihen taloon. Ylimmässä kerroksessa oli aika kiva kämppä yllättävän järjellisellä hinnalla kaupan.
Olen miettinyt, onko ihmisryhmien näkeminen toisina lähestulkoon biologinen ominaisuus ihmisissä, kun se on niin tavallista. Minä joudun joskus ponnistelemaan, että saan ihmisryhmän x luettua pois toisen asemasta. Jotkut solahtavat sinne niin yhtäkkiä. Vaikkapa rasistit. Ja mitähän hyötyä tästä ominaisuudesta on kenties joskus ollut? Pystyy hyvin omintunnoin kahmimaan rajallisia resursseja itselleen ja omalle posselleen, kun ei tarvitse tuntea mitään myötätuntoa niitä toisia kohtaan?
Lapset, vammaiset ja vanhukset ovat muuten aika huomattavia toiseuden edustajia monille itseään suvaitsevaisena ja sivistyneenä pitävälle ihmiselle. Kehtaan väittää näin enkä edes perustele tai viittaa mihinkään lähteeseen. Tarkkailkaa avarakatseisuudellaan kerskuvia naapureitanne.
***
Nyt väsyttää ihan kunnolla taas ja tekee mieli nyhjöttää sohvannurkassa yötä päivää. Jälkimmäinen ei tosin tunnu pahalta. Lapset näyttäisivät kaipaavan läsnäoloani nyt kovasti ja tulevat koko ajan hääräämään sohvannurkkaani ja tekemään asiaa luokseni. Valtaisan ahdistusrupeaman jälkeen on luonnollista tuntea suurta väsymystä? Mutta jos peevelin depis tulee ja valtaa takaisin ahilta saamansa pläntin, sitten... harmistun. Äh. Väsy on aiemmin usein merkinnyt depistä, siksi vähän hötkyilen. Saan hötkyillä, kunhan en vahingoita ketään. Kiitos.
Loppuhelmeksi masentuneen isoäidin supersankariterapiaa! Tällaista pitäisi olla tarjolla KELA-terapioissa.
*) Anonyymi hermostui tästä, joten kerron selvennykseksi, että tässä kohtaa tapahtuu ajatushyppy ja mieli alkaa kelata esim. Joensuun tuhopolttoja ja Pride-kulkuetta vastaan suunnattuja iskuja. Tampereen tuhopolton motiiveista minulla ei ole tietoa.
Me joskus harkitsimme muuttoa siihen taloon. Ylimmässä kerroksessa oli aika kiva kämppä yllättävän järjellisellä hinnalla kaupan.
Olen miettinyt, onko ihmisryhmien näkeminen toisina lähestulkoon biologinen ominaisuus ihmisissä, kun se on niin tavallista. Minä joudun joskus ponnistelemaan, että saan ihmisryhmän x luettua pois toisen asemasta. Jotkut solahtavat sinne niin yhtäkkiä. Vaikkapa rasistit. Ja mitähän hyötyä tästä ominaisuudesta on kenties joskus ollut? Pystyy hyvin omintunnoin kahmimaan rajallisia resursseja itselleen ja omalle posselleen, kun ei tarvitse tuntea mitään myötätuntoa niitä toisia kohtaan?
Lapset, vammaiset ja vanhukset ovat muuten aika huomattavia toiseuden edustajia monille itseään suvaitsevaisena ja sivistyneenä pitävälle ihmiselle. Kehtaan väittää näin enkä edes perustele tai viittaa mihinkään lähteeseen. Tarkkailkaa avarakatseisuudellaan kerskuvia naapureitanne.
***
Nyt väsyttää ihan kunnolla taas ja tekee mieli nyhjöttää sohvannurkassa yötä päivää. Jälkimmäinen ei tosin tunnu pahalta. Lapset näyttäisivät kaipaavan läsnäoloani nyt kovasti ja tulevat koko ajan hääräämään sohvannurkkaani ja tekemään asiaa luokseni. Valtaisan ahdistusrupeaman jälkeen on luonnollista tuntea suurta väsymystä? Mutta jos peevelin depis tulee ja valtaa takaisin ahilta saamansa pläntin, sitten... harmistun. Äh. Väsy on aiemmin usein merkinnyt depistä, siksi vähän hötkyilen. Saan hötkyillä, kunhan en vahingoita ketään. Kiitos.
Loppuhelmeksi masentuneen isoäidin supersankariterapiaa! Tällaista pitäisi olla tarjolla KELA-terapioissa.
*) Anonyymi hermostui tästä, joten kerron selvennykseksi, että tässä kohtaa tapahtuu ajatushyppy ja mieli alkaa kelata esim. Joensuun tuhopolttoja ja Pride-kulkuetta vastaan suunnattuja iskuja. Tampereen tuhopolton motiiveista minulla ei ole tietoa.
maanantaina, marraskuuta 22, 2010
Kahvilakirjoittaminen
Alan ymmärtää kahvilassa kirjoittavia entistä paremmin. Tänäkin aamuna ässässä seurassa oli tavattoman mukavaa. Avokonttorissa olin tulla hulluksi tai ainakin pidin vaikeana keskittyä mihinkään pasianssia vaativampaan, mutta kahvilassa on ihan eri tunnelma.
FB:n tai vastaavan sossumedian läsnäolo työpöydällä tarkoittaa jatkuvaa kontaktia maailmaan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jotain muuta kumminkin kuin yksinäistä pakertamista. Kahvilassa maailma on ympärillä rauhallisena ja miellyttävänä eikä vaadi läsnäolollaan kirjoittamista (toisin kuin FB). Siispä saan keskittyä työkirjoittamiseen ja -lukemiseen, mitä nyt ässän kanssa riehaannutaan juttelemaan kiinnostavia välillä.
***
Olen nyt ollut useamman päivän pienellä ahdistuksella. Se on hyvin ihanaa. Eilen illalla ei tehnyt edes mieli punaviiniä (nautin tosin yhden glühweinin) eikä tupakkaa. Annoin itselleni luvan taistella marraskuun ahdistusta vastaan jopa tupakoinnin keinoin, vaikka se ei ole niin järkevää. Nyt ei kuitenkaan tee taas mieli. Paitsi ehkä siellä baarissa. Johtuuko baaritupakan himo tottumuksesta (alkoholi tuo välittömän assosiaation) vai sittenkin enemmän runsaan sosiaalisuuden vaatimuksesta? Ihmiset ovat ihanimpia, ihmiset ovat hermostuttavimpia. Kaksin jonkun kanssa ei tarvitse polttaa (vaikka saattaa tehdä mieli), mutta isommassa porukassa alkaa nikotiinihammasta kolottaa.
Olo on enimmäkseen siis hyvä ja rauhallinen. Ihme! Tämäkin on yksi vaihe ees ja taas junnailevassa toipumisessa. Otan siitä kaiken ilon irti!
Seksipuolikin tuntuu nyt tasapainoiselta eikä hullunmyllyiseltä myräkältä. Onhan se aikamoista, kun masennus loppuu ja ahdistus jatkuu, niin seksin herääminen voi tuottaa aika kummia juttuja. En viitsi täällä kirjoittaa isommin seksistä, se ei tunnu mukavalta. Olen kai viimein oppinut, mikä on sujuvan sosiaalisuuden kannalta liian avointa? Edes vähän?
Olen tänään lukenut useita hyviä tekstejä, mutta tämä Amanda Baggsin kivusta ja kielestä kertova bloggaus on ehkä paras.
FB:n tai vastaavan sossumedian läsnäolo työpöydällä tarkoittaa jatkuvaa kontaktia maailmaan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jotain muuta kumminkin kuin yksinäistä pakertamista. Kahvilassa maailma on ympärillä rauhallisena ja miellyttävänä eikä vaadi läsnäolollaan kirjoittamista (toisin kuin FB). Siispä saan keskittyä työkirjoittamiseen ja -lukemiseen, mitä nyt ässän kanssa riehaannutaan juttelemaan kiinnostavia välillä.
***
Olen nyt ollut useamman päivän pienellä ahdistuksella. Se on hyvin ihanaa. Eilen illalla ei tehnyt edes mieli punaviiniä (nautin tosin yhden glühweinin) eikä tupakkaa. Annoin itselleni luvan taistella marraskuun ahdistusta vastaan jopa tupakoinnin keinoin, vaikka se ei ole niin järkevää. Nyt ei kuitenkaan tee taas mieli. Paitsi ehkä siellä baarissa. Johtuuko baaritupakan himo tottumuksesta (alkoholi tuo välittömän assosiaation) vai sittenkin enemmän runsaan sosiaalisuuden vaatimuksesta? Ihmiset ovat ihanimpia, ihmiset ovat hermostuttavimpia. Kaksin jonkun kanssa ei tarvitse polttaa (vaikka saattaa tehdä mieli), mutta isommassa porukassa alkaa nikotiinihammasta kolottaa.
Olo on enimmäkseen siis hyvä ja rauhallinen. Ihme! Tämäkin on yksi vaihe ees ja taas junnailevassa toipumisessa. Otan siitä kaiken ilon irti!
Seksipuolikin tuntuu nyt tasapainoiselta eikä hullunmyllyiseltä myräkältä. Onhan se aikamoista, kun masennus loppuu ja ahdistus jatkuu, niin seksin herääminen voi tuottaa aika kummia juttuja. En viitsi täällä kirjoittaa isommin seksistä, se ei tunnu mukavalta. Olen kai viimein oppinut, mikä on sujuvan sosiaalisuuden kannalta liian avointa? Edes vähän?
Olen tänään lukenut useita hyviä tekstejä, mutta tämä Amanda Baggsin kivusta ja kielestä kertova bloggaus on ehkä paras.
torstaina, marraskuuta 18, 2010
Helvetin jäätyminen todistetaan vuosittain marraskuisessa Suomessa
Aika moni kärsii marraskuusta. Moni ei kärsi ja kivat vaan teille prkl. Anteeksi. Älkää tulko hieromaan sitä naamaan kumminkaan, jos tulette vastaan, niin ehkä jaksan olla iloinen puolestanne. Laajemmin ottaen moni kultalusikka suussa syntynyt kuvittelee, että kaikki päälle satanut menestys on heidän omaa ansiotaan ja sinänsä kenen tahansa saavutettavissa. Kun ne vain vähän viitsisivät yrittää. Masentunut ottakoon itseään niskasta kiinni, ahdistunut todetkoon, että ahdistuksen syyt ovat aivan höpöhöpöä ja lopettakoon sen saamarin ahdistuneisuuden! Köyhät leipokoot itse leipänsä ja käykööt mustikassa niin ihan hyvin pärjäävät ja voivat kohta menestyä muutenkin. Lopettavat vain sen luuseroinnin. "Eihän Suomessa kukaan näe nälkää omaa syyttään." No prkl taas uudelleen. Ikävä kyllä valtaosa kansanedustajista taitaa olla tätä kultalusikkajengiä ilman isompaa kontaktia todellisuuteen.
Minä muuten koin aina olevani jonkinlainen sunnuntailapsi siksi, että pystyin aina nauttimaan niin paljon elämisestä. Aistini tarjosivat minulle valtavasti mielihyvää (jos rääkkäystäkin) ja kaikki kiinnosti minua vietävästi, eli sain myös voimakasta mielihyvää uusien asioiden oivaltamisesta ja ajattelusta. Silti automaattisesti eläydyin syrjittyihin ja tölvittyihin voimakkaammin kuin ulkonaisesti menestyviin syrjijiin ja tölvijöihin tai muista piittaamattomiin sopeutujiin. Miksi? En ajatellut, että muiden pitäisi nauttia samoista asioista kuin minä tai toimia samalla tavalla, niin kaikki olisi hyvin.
Moni tallottu ja marginaaliin survottu ihminen eläytyy vahvasti menestyjiin ja porskuttajiin. Siitä seuraa sellaista hauskaa, että erilaiset tallotut ihmisryhmät pyrkivät tallomaan toisiaan sen sijaan, että ottaisivat valtaa eliitiltä. Mukavaa eliitille, kun syrjityt kääntyvät toisiaan vastaan. Tämän näkee jo yhden asian yhdistyksissäkin. Paljon voimia menee yksityiskohtien viilaamiseen ja henkilökränäämiseen, vaikka maailma huutaa korjaamista. (Juteltiin näistä muuten Ässän kanssa. Loistoherkkua kahvin kera sellainen.)
Ja miksi minun on vieläkin vaikeaa antaa itsestäni haavoittuvaa tai kärsivää puoltani näkyviin muualla kuin täällä blogissa tai oman puolison kanssa (ja silloinkin rajallisesti)? Siksi kai, kun haavoittuvuus ja kärsimys ovat niin juukelin rasittavia juttuja muiden kannalta. Minulla ei ole lupa olla rasittava. Paitsi täällä blogissa, jonne jokainen tulee omalla vastuullaan. (Muahahhahhaa *silittää fiktiivistä angorakissaa*)
Liittyykö se oman rasittavuuden kieltäminen noihin ylläoleviin asioihin? Ehkä siten, että näen muilla olevan aina isomman oikeuden kärsimykseen kuin itselläni. Tai ennen näin, 1997-2001 tapahtumat antoivat minullekin oikeuden eivätkä ihan kaikki minulle esitetyt traagisuudet ole sen jälkeen herättäneet sydäntä riipivää empatiaa. Jos on monta kuukautta esim. palannut kotiin realistisesti peläten, että sieltä löytyy kuollut ihminen, ihan jokainen katkennut rakennekynsi ei heiluttele enää.
Älkää ymmärtäkö väärin. En missään nimessä näe, että kenelläkään pollapulmista kärsivällä tarvitsisi olla tuollainen raskas ulkoapäin tuleva syy pulmiinsa. Kukaan ei ole tämäntapaisessa kondiksessa huvikseen tai omasta tahdostaan. Jos se rakennekynsi nyt suistaisi elämän radaltaan, taustalla on vääjäämättä paljon isompia asioita. Näitä ei voi kovin hyvin mitata tai vertailla.
Perjantainen ämpäröinti-ilta oli jonkinlainen pohja, josta olen tullut milli milliltä ylöspäin. Tämä suunta tuottaa ihania ilon ja rauhan puuskia, vaikka tila ei ole varsinaisen valtaisasti parantunut, mikäli rintalastan alla oleviin tuntemuksiin voi luottaa. Voisi karkeasti sanoa kumminkin, että pää on tullut omasta sirmakasta veke. (Varoitin, että sanoisin karkeasti.) Ja se on hienoa! Täällä ulkopuolella onkin kaikenlaista vänkää katseltavaa! Toivoisin, että te kaikki muutkin ahdistuksessa, depiksessä tai molemmissa (tai ihan diagnoosinimityksiin katsomatta) saisitte tilaisuuden ainakin hengähtää. Marraskuuvaiva yleensä helpottuu joulusta, eikö vain?
Minä muuten koin aina olevani jonkinlainen sunnuntailapsi siksi, että pystyin aina nauttimaan niin paljon elämisestä. Aistini tarjosivat minulle valtavasti mielihyvää (jos rääkkäystäkin) ja kaikki kiinnosti minua vietävästi, eli sain myös voimakasta mielihyvää uusien asioiden oivaltamisesta ja ajattelusta. Silti automaattisesti eläydyin syrjittyihin ja tölvittyihin voimakkaammin kuin ulkonaisesti menestyviin syrjijiin ja tölvijöihin tai muista piittaamattomiin sopeutujiin. Miksi? En ajatellut, että muiden pitäisi nauttia samoista asioista kuin minä tai toimia samalla tavalla, niin kaikki olisi hyvin.
Moni tallottu ja marginaaliin survottu ihminen eläytyy vahvasti menestyjiin ja porskuttajiin. Siitä seuraa sellaista hauskaa, että erilaiset tallotut ihmisryhmät pyrkivät tallomaan toisiaan sen sijaan, että ottaisivat valtaa eliitiltä. Mukavaa eliitille, kun syrjityt kääntyvät toisiaan vastaan. Tämän näkee jo yhden asian yhdistyksissäkin. Paljon voimia menee yksityiskohtien viilaamiseen ja henkilökränäämiseen, vaikka maailma huutaa korjaamista. (Juteltiin näistä muuten Ässän kanssa. Loistoherkkua kahvin kera sellainen.)
Ja miksi minun on vieläkin vaikeaa antaa itsestäni haavoittuvaa tai kärsivää puoltani näkyviin muualla kuin täällä blogissa tai oman puolison kanssa (ja silloinkin rajallisesti)? Siksi kai, kun haavoittuvuus ja kärsimys ovat niin juukelin rasittavia juttuja muiden kannalta. Minulla ei ole lupa olla rasittava. Paitsi täällä blogissa, jonne jokainen tulee omalla vastuullaan. (Muahahhahhaa *silittää fiktiivistä angorakissaa*)
Liittyykö se oman rasittavuuden kieltäminen noihin ylläoleviin asioihin? Ehkä siten, että näen muilla olevan aina isomman oikeuden kärsimykseen kuin itselläni. Tai ennen näin, 1997-2001 tapahtumat antoivat minullekin oikeuden eivätkä ihan kaikki minulle esitetyt traagisuudet ole sen jälkeen herättäneet sydäntä riipivää empatiaa. Jos on monta kuukautta esim. palannut kotiin realistisesti peläten, että sieltä löytyy kuollut ihminen, ihan jokainen katkennut rakennekynsi ei heiluttele enää.
Älkää ymmärtäkö väärin. En missään nimessä näe, että kenelläkään pollapulmista kärsivällä tarvitsisi olla tuollainen raskas ulkoapäin tuleva syy pulmiinsa. Kukaan ei ole tämäntapaisessa kondiksessa huvikseen tai omasta tahdostaan. Jos se rakennekynsi nyt suistaisi elämän radaltaan, taustalla on vääjäämättä paljon isompia asioita. Näitä ei voi kovin hyvin mitata tai vertailla.
Perjantainen ämpäröinti-ilta oli jonkinlainen pohja, josta olen tullut milli milliltä ylöspäin. Tämä suunta tuottaa ihania ilon ja rauhan puuskia, vaikka tila ei ole varsinaisen valtaisasti parantunut, mikäli rintalastan alla oleviin tuntemuksiin voi luottaa. Voisi karkeasti sanoa kumminkin, että pää on tullut omasta sirmakasta veke. (Varoitin, että sanoisin karkeasti.) Ja se on hienoa! Täällä ulkopuolella onkin kaikenlaista vänkää katseltavaa! Toivoisin, että te kaikki muutkin ahdistuksessa, depiksessä tai molemmissa (tai ihan diagnoosinimityksiin katsomatta) saisitte tilaisuuden ainakin hengähtää. Marraskuuvaiva yleensä helpottuu joulusta, eikö vain?
keskiviikkona, marraskuuta 17, 2010
Amatsonihaaveissa jälleen
Minulla oli tänään tapaaminen kunto-ohjaajan (pers-trainerin, kautta gluteus maximuksen) kanssa, kun se kuuluu salin liittymisen hintaan. Treenarin avulla opin tekemään liikkeet hyvin ja lisäksi saan tsempitystä, etten jää pelkästään mukavimmalle alueelleni. Oli oikein mainiota, ellei peräti loistavaa, kun sain itsestäni paljon irti. Pahus vaan, kun normaalisti treenarin tuntihinta ylittää lompakkoni uskonnon asettamat rajat.Treenari kertoi, että minun tavoitteisiini sopii funktionaalinen harjoittelu. Hyvä treenari, tuli samaan tulokseen kuin minä jo paljon aiemmin! Liikkuvuutta, lihasvoimaa ja sykettä haetaan koko vartaloa rasittavin liikkein, eli teen kiertoharjoitteluna tuota suloista kahvakuulaa ja vapaita painoja. Jee! Se tarkoittaa myös, että pystyn harjaannuttuani nostamaan nykyistä painavamman taakan lattialta ja työntämään sen yläkaappiin. Lisäksi se tarkoittaa, etten menetä tylsyydestä järkeäni reidenlähentäjäkoneessa. Minua ei kiinnosta vartalon muokkaaminen, vaan (fyysisen) voiman ja jaksamisen lisääminen. Oikeastaan eniten kiinnostaa rasittavien ajatusten siirtäminen pois päästä keskittymällä johonkin muuhun ja manipuloimalla hormoneja, eli stressinhoito. Liikkumisesta ei saa siis tulla mitään stressaavaa pakkotahtista skeidulaa, vaan jotain, mitä teen omaksi ilokseni, sen pitää olla omaa aikaani.
Yritän säilöä tätä treeninjälkeistä tunnetta kaikkialle, myös tähän blogiin, että voisin löytää sisuksistani kerran toisensa jälkeen halun mennä heiluttamaan kuulaa ja painoja sekä spinnaamaan. Minulla on vieläkin lämmin ja huippu olo. Harkitsen myös salin nyrkkeilysäkin kokeilemista, jos saisi tätä kivettynyttä raivoa purettua samalla. Toivottavasti se ei mene mäsäksi.
tiistaina, marraskuuta 16, 2010
Perusteltua (aivan varmalla) optimismia
Tänään tuntuu optimistiselta. Ehkä minusta saa vielä ihmisen. Vaikka rintalastan alla on välillä iso kivenmuhkura, välillä alasin ja välillä yleistä särkyä (tai kaikkia yhtä aikaa), päässä joku ääni väittää, että tämä tästä vielä kuulkaas iloksi muuttuu. Minusta voi tulla taas hyvä ystävä itselleni ja muille, voin tehdä töissäkin järkeviä ja rakentavia juttuja ja äitinä... äitinä olen mielestäni onnistunut pysymään jotenkin hollilla kaikesta huolimatta. Lasten kanssa pystyn kokoamaan itseni läsnäolevaksi. Olen välillä muissa maailmoissa ja ärtyisäkin, mutta silti niitä tiiviitä läsnäolon hetkiä tulee joka päivä. Ehkä se, että tulee kunnolla nähdyksi päivittäin riittää siihen, ettei ainakaan mene rikki? Kun perushoito toimii ja koti on vaan... köh köh... ihan pikkuisen sekaisin.
Tytär oli tuossa äskettäin kovassa kuumeessa ja halusi kuumeilla sylissäni. Hän houraili kuumeunissaan jonkin verran ja selitti, että peitto on kamalan painava, hän ei jaksa kantaa sitä mihinkään. Jonkin aikaa sain kertoa hänelle hyvin painokkaasti, että hänen ei tarvitse huolehtia mistään, isä ja minä kannamme peitot, hänet itsensä ja hoidamme kaiken, mitä tarvitsee hoitaa. On kertakaikkisen ihanaa luvata tuommoista vilpittömästi ja tietää, että sen pystyy pitämään tuossa tilanteessa täysin. Lapsi rauhoittui myös siitä ja uinahti jälleen kunnolla.
Kaikkein ankarimpina aikoina istuin isossa nojatuolissa ja ajattelin itseni kaikkivoivan ja kaikesta huolehtivan äitijumalan syliin. Tuntui hyvältä olla itse se äitijumala, joka pystyykin hoitamaan kaiken tuossa hetkessä eikä sylissäolijan tarvitse kantaa pienintäkään huolta.
***
Työn suhteen on varsin hyvä pöhinä. Näköjään kehityskeskustelu ja yhteiskirjoittaminen voivat toimia näin pätevästi! Minulla on aika tiukka deadline, tammikuun loppu, mutta minun on mahdollista pitää se nyykähtämättä. Teen päässäni suunnitelmia, siirrän ne kohta paperille ja lähetän ohjaajille. Minun pitää hyödyntää ohjaajiani enemmän, lähettää heille matskuja ja saada palautetta. Jos he ovat kiireisiä, he kyllä ilmoittavat. Minun ei tarvitse arastella heidän kiireisyyttään. Eikö vain näin?
Voi kekkonen, kun pitää ihmisen pyytää joka suuntaan anteeksi olemassaoloaan. Se ei ole niiden muiden vika, ihan omaa pöljäilyä se on. Syytän kaikesta marraskuuta ja katson ikkunasta, miten helkutin pimeää on taas. Mutta valostuu ajastaan.
Tytär oli tuossa äskettäin kovassa kuumeessa ja halusi kuumeilla sylissäni. Hän houraili kuumeunissaan jonkin verran ja selitti, että peitto on kamalan painava, hän ei jaksa kantaa sitä mihinkään. Jonkin aikaa sain kertoa hänelle hyvin painokkaasti, että hänen ei tarvitse huolehtia mistään, isä ja minä kannamme peitot, hänet itsensä ja hoidamme kaiken, mitä tarvitsee hoitaa. On kertakaikkisen ihanaa luvata tuommoista vilpittömästi ja tietää, että sen pystyy pitämään tuossa tilanteessa täysin. Lapsi rauhoittui myös siitä ja uinahti jälleen kunnolla.
Kaikkein ankarimpina aikoina istuin isossa nojatuolissa ja ajattelin itseni kaikkivoivan ja kaikesta huolehtivan äitijumalan syliin. Tuntui hyvältä olla itse se äitijumala, joka pystyykin hoitamaan kaiken tuossa hetkessä eikä sylissäolijan tarvitse kantaa pienintäkään huolta.
***
Työn suhteen on varsin hyvä pöhinä. Näköjään kehityskeskustelu ja yhteiskirjoittaminen voivat toimia näin pätevästi! Minulla on aika tiukka deadline, tammikuun loppu, mutta minun on mahdollista pitää se nyykähtämättä. Teen päässäni suunnitelmia, siirrän ne kohta paperille ja lähetän ohjaajille. Minun pitää hyödyntää ohjaajiani enemmän, lähettää heille matskuja ja saada palautetta. Jos he ovat kiireisiä, he kyllä ilmoittavat. Minun ei tarvitse arastella heidän kiireisyyttään. Eikö vain näin?
Voi kekkonen, kun pitää ihmisen pyytää joka suuntaan anteeksi olemassaoloaan. Se ei ole niiden muiden vika, ihan omaa pöljäilyä se on. Syytän kaikesta marraskuuta ja katson ikkunasta, miten helkutin pimeää on taas. Mutta valostuu ajastaan.
maanantaina, marraskuuta 15, 2010
Vanhan kertaus
Katselin vahingossa vähän vanhoja tekstejäni ja tuntuu, että kertaan samoja juttuja vuodesta toiseen. Voihan pytty. Elämä menee spiraalia, joka hissuksiin (kai) etenee johonkin suuntaan. Teemat pitää kerrata tarpeeksi monta kertaa. Pitääkö tunteen olla olla niin hidas, miksei riitä, että älyllä tajuaa. Antaisiko joku korvausta tai rahat takaisin? Miksei?
Kirjoitustreffit
Suosittelen ehdottomasti muillekin kirjoitusblokkilaisille, jos vain löydätte hyvän samoissa pulmissa painiskelevan kamun, että menette kahvilaan ilman nettiyhteyttä ja kirjoitatte siellä. Ainakin minusta tämä oli loistava viikon aloitus. Tehdään sama juttu ensi maanantaina, mikäli susi ei syö!
Olo on parempi, kun olen saanut purettua mieltä painavia asioita ja jäsenneltyä miettimisen, kirjoittamisen ja kommenttienne avulla tätä isoa, sekavaa möykkyä. Ei tämä kesken lopu, että sikäli tämän blogin jutut epäilemättä liikkuvat näissä mietteissä vielä vaikka kuinka.
Uutisia! Tyttären siirto omaan huoneeseensa oli pääosin menestys. Aamu vain sujui äärimmäisen nihkeästi. Olisi pitänyt ottaa juhlallinen ja ilahtunut ote heti ekaksi ja onnitella painokkaasti onnistuneesta omassa huoneessa nukkumisesta sen sijaan, että enimmäkseen vanhemmilta kuului motkotusta aiheesta etkö voi nousta NYT kun on aikamoinen KIIRE. Bzzzzt, vanhanaikainen moka. Illalla onneksi saa taas yrittää uudelleen. Sikäli vanhemmuuden mokat ovat armeliaita, että tilannetta yleensä saa korjata seuraavalla kerralla, jos vain hoksaa mokanneensa.
Ystävyydet voisivat toimia samalla tavalla, että tilannetta saisi korjata, jos on tapahtunut moka ja pulmista ilmoiteltaisiin melko nopsaan sekä suoraan. Tämän huomion sanon itselleni toivoakseni kehittävässä ja rakentavassa hengessä, etten närkästy. Tämä ei ole minulle helppoa, kun pitkään automaattisesti vetäydyin pulmien tullen, koska minulla ei ollut voimia törmäyksiin. Mutta josko nyt aina voisi puhua asiat halki, kuunnella ja etsiä kontaktia uudelleen, milloin se tuntuu hapertuvan ystävien välillä.
Olo on parempi, kun olen saanut purettua mieltä painavia asioita ja jäsenneltyä miettimisen, kirjoittamisen ja kommenttienne avulla tätä isoa, sekavaa möykkyä. Ei tämä kesken lopu, että sikäli tämän blogin jutut epäilemättä liikkuvat näissä mietteissä vielä vaikka kuinka.
Uutisia! Tyttären siirto omaan huoneeseensa oli pääosin menestys. Aamu vain sujui äärimmäisen nihkeästi. Olisi pitänyt ottaa juhlallinen ja ilahtunut ote heti ekaksi ja onnitella painokkaasti onnistuneesta omassa huoneessa nukkumisesta sen sijaan, että enimmäkseen vanhemmilta kuului motkotusta aiheesta etkö voi nousta NYT kun on aikamoinen KIIRE. Bzzzzt, vanhanaikainen moka. Illalla onneksi saa taas yrittää uudelleen. Sikäli vanhemmuuden mokat ovat armeliaita, että tilannetta yleensä saa korjata seuraavalla kerralla, jos vain hoksaa mokanneensa.
Ystävyydet voisivat toimia samalla tavalla, että tilannetta saisi korjata, jos on tapahtunut moka ja pulmista ilmoiteltaisiin melko nopsaan sekä suoraan. Tämän huomion sanon itselleni toivoakseni kehittävässä ja rakentavassa hengessä, etten närkästy. Tämä ei ole minulle helppoa, kun pitkään automaattisesti vetäydyin pulmien tullen, koska minulla ei ollut voimia törmäyksiin. Mutta josko nyt aina voisi puhua asiat halki, kuunnella ja etsiä kontaktia uudelleen, milloin se tuntuu hapertuvan ystävien välillä.
sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010
Sosiaalisesta struktuurista
Heko heko. Ensin pidetään kuukausikaupalla taukoa ja sitten aletaan pukata kolmea tekstiä päivässä. Voot? Taitaa olla rouvalla pientä jäsentämisen tarvetta.
Minulla kun on varsin Asperger-tyyppinen piuhoitus aivoissa, olen joskus pitänyt hassuna suurta joustavuuttani monissa asioissa. Pystyn nopeasti muuttamaan päänsisäistä järjestystä vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Tiedän autismin puutteesta kärsiviä ihmisiä, joiden on vaikeaa muuttaa suunnitelmaansa, vaikka kyse olisi yksinkertaisesta muutoksesta, esmes menemisestä kauppaan A kaupan B asemesta. Mietittyäni noita yksin-seurassakuvioita hoksasin, että kaipaan tiettyä sosiaalista struktuuria ainakin näin stressaantuneina aikoina. Rakenteen perustana on se, olenko yksin vai jonkun tai joidenkuiden kanssa liikenteessä. Valmistaudun eri tavalla näihin tilanteisiin. Muutos yksinolosta seuraan ei yleensä ole vaikea, mutta toisin päin se joskus on.
En tarkoita, että minuun tarvitsisi takiaisena takertua koko ajan, vaan sitä, että saan tiedon etukäteen, jos kaveri pyytää minua kanssaan jonnekin, mutta aikoo vaikkapa tanssia koko illan ja pitää minua paikanvartijana pöydässä. (Muistoja, muistoja...) Äsh, en nyt muutenkaan tässä kirjoittele mitään Kauran käyttöohjetta enkä etenkään halua syyttää ketään mistään. Paitsi ehkä vähän äitiä ja sehän nyt kuuluu äidin hommaan, että syytöksiä putoilee niskaan...
Mietin sitäkin, miten tärkeää näköjään on pettymysten välttäminen. Tämä juontuu äidistä ja lapsuudesta enkä jaksa siitä nyt länkyttää enempää. Siihenkin liittyy tietynlainen henkinen jäykkyys ja kielteisten tunteiden tajuamisen hitaus. Olen ratkaissut yleensä tämän siten, etten odota mitään. Sekin käy aika tylsäksi välillä, kun olisi mukavampaa odottaa ja iloita jo etukäteen. Käytäntö on toisaalta odottanut, ettei omasta ja äiten mielestä selkeäkään ilmaisu aina tavoita, vaan tulee väärinkäsityksiä eivätkä ihmiset kai tule ajatelleeksi, että haluaisin tietää jonkin asian etukäteen. Kommunikaatio on pirun vaikeaa meillekin, jotka sitä periaatteessa osaamme.
Päässäni alkaa hahmottua yleistyneen ahdistushäiriön ja autististen piirteiden välinen linkitys. Saa nähdä, onko tajuamisesta käytännön hyötyä, mutta kiinnostavalta tuntuu miettiä näitä, nähdä asioita uudessa valossa.
Minulla kun on varsin Asperger-tyyppinen piuhoitus aivoissa, olen joskus pitänyt hassuna suurta joustavuuttani monissa asioissa. Pystyn nopeasti muuttamaan päänsisäistä järjestystä vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Tiedän autismin puutteesta kärsiviä ihmisiä, joiden on vaikeaa muuttaa suunnitelmaansa, vaikka kyse olisi yksinkertaisesta muutoksesta, esmes menemisestä kauppaan A kaupan B asemesta. Mietittyäni noita yksin-seurassakuvioita hoksasin, että kaipaan tiettyä sosiaalista struktuuria ainakin näin stressaantuneina aikoina. Rakenteen perustana on se, olenko yksin vai jonkun tai joidenkuiden kanssa liikenteessä. Valmistaudun eri tavalla näihin tilanteisiin. Muutos yksinolosta seuraan ei yleensä ole vaikea, mutta toisin päin se joskus on.
En tarkoita, että minuun tarvitsisi takiaisena takertua koko ajan, vaan sitä, että saan tiedon etukäteen, jos kaveri pyytää minua kanssaan jonnekin, mutta aikoo vaikkapa tanssia koko illan ja pitää minua paikanvartijana pöydässä. (Muistoja, muistoja...) Äsh, en nyt muutenkaan tässä kirjoittele mitään Kauran käyttöohjetta enkä etenkään halua syyttää ketään mistään. Paitsi ehkä vähän äitiä ja sehän nyt kuuluu äidin hommaan, että syytöksiä putoilee niskaan...
Mietin sitäkin, miten tärkeää näköjään on pettymysten välttäminen. Tämä juontuu äidistä ja lapsuudesta enkä jaksa siitä nyt länkyttää enempää. Siihenkin liittyy tietynlainen henkinen jäykkyys ja kielteisten tunteiden tajuamisen hitaus. Olen ratkaissut yleensä tämän siten, etten odota mitään. Sekin käy aika tylsäksi välillä, kun olisi mukavampaa odottaa ja iloita jo etukäteen. Käytäntö on toisaalta odottanut, ettei omasta ja äiten mielestä selkeäkään ilmaisu aina tavoita, vaan tulee väärinkäsityksiä eivätkä ihmiset kai tule ajatelleeksi, että haluaisin tietää jonkin asian etukäteen. Kommunikaatio on pirun vaikeaa meillekin, jotka sitä periaatteessa osaamme.
Päässäni alkaa hahmottua yleistyneen ahdistushäiriön ja autististen piirteiden välinen linkitys. Saa nähdä, onko tajuamisesta käytännön hyötyä, mutta kiinnostavalta tuntuu miettiä näitä, nähdä asioita uudessa valossa.
Häpeävaroitus
Vaikka en ole maininnut sitä erikseen, moni näistä nyt kirjoittamistani asioista aiheuttaa valtaisaa häpeää. Se, ettei pärjää ilman kädestäpitoa mukavien ihmisten seurassa pöydässä musavisassa? Sietämättömän hävettävää. Juo itsensä humalaan ihan tarkoituksella? Jokseenkin karsean hävettävää. Ruikuttaa pulmistaan blogissa, vaikka maailma on väärällään isoja ongelmia? Kommenttienne ansiosta ei hävetä ihan niin paljon. Ehkä tästä pörinöinnistä on hyötyä jollekulle muullekin kuin minulle. Silti oman navan ympärillä pyöriminen hävettää kroonisesti. Kävin syksyllä puhumassa pelitapahtumisessa pelaamisesta ja hävetti, kun puhuin vain itsestäni (kuten oli pyydetty). Ketä voi kiinnostaa keski-ikäisen omaishoitajan pelailu? Hävettää itsen vähättely ja hävettää, että on paha mieli näin usein, vaikka elämässä on valtavasti kaikenlaista hienoa! Kirjoitusblokki vasta hävettääkin! Kerrankin ihan unelmaduuni ja minä vaan jumitan! Kekkele. Seksihalutkin hävettävät. Pitun noloa koko pitun elämä!!! (Okei, nyt alkaa vähän naurattaakin.)
1näisyys
Oikeastaan piti eilen puhua yksinäisyyden tunteistakin, mutta se jäi vain eiliseen otsikkoon. (Joka kyllä viittaa myös tähän minän ympärillä pyörivään kirjoitteluun ja yhteen hassuun vanhaan hittiin.) Olen aina ollut ylpeä yksinänen, joka ei tarvitse kädestäpitelijää mennäkseen mihin haluaa! Leffat, näyttelyt, matkat, mutkat, kävelyt, harrastukset... yksin ja ihan itse juuri niin kuin haluan.Yleensä olen hahmottanut etukäteen, jos en jaksa yksin enkä mene. Joskus tulee mokia, jos ei hahmota täysin olevansa menossa yksin, vaan luulee jotain muuta omassa haihattelevassa mielikuvituksessaan. Tavallisesti en mene porukalla mihinkään, kun tulee huono fiilis, jos tyypit hylkäävät. Etukäteen ei voi tietää, meneekö joku bäkkärille tai iskemään tyyppejä tai muuten vaan viuhtoo menemään. Mieluummin menen selkeästi yksin, etten vahingossa odota mitään keneltäkään. En edes koe, että minulla olisi oikeutta edellyttää keneltäkään menemistensä rajoittamista minun takiani! Olisi tympeää olla joku riippa.
Olemme nyt SP:n kanssa ottaneet useampana perättäisenä viikkona lastenhoitajan turvin iltalomaa. Olen tuntenut, miten tajuttoman kivaa on kulkea oman luottokaverin kanssa! Tiedän, että hän haluaa minut lähelleen istumaan, hän haluaa jutella kanssani, tarvittaessa pitää minusta huolta (ihan kuin minä huolenpitoa tarvitsisin, irvistää ylpeä yksinäinen - ggnnnh) ja koska tunnen hänet hyvin, hahmotan hänen motiivinsa ja mielenliikkeensä siksi hyvin, että oloni on turvallinen eikä tarvitse jäädä arvailemaan mitään. Voiko olla, että jonkun muun ihmisen kanssa on yhtä mukavaa kulkea kuin yksin? Ilmeisesti. Bonuksena puolison kanssa palataan samaan osoitteeseen ja voidaan jutella illan tapahtumista, jakaa asioita.
Pidän tuosta SP:stä kovasti. Kunpa saisimme pulmamme ratkaistuksi. Molemmat repsotamme nurkista ja olemme epäkunnossa vaikeiden vuosien jälkeen, mutta meillä on silti paljon tervettä ja hyvää virtailemassa välillämme. Kaipaan kovasti myös ystävyyttä elämääni ja sitä tuntuu olevan käden ulottuvilla, jos vain tämä hebailuni ei pilaa kaikkea.
lauantaina, marraskuuta 13, 2010
Minä ja minä liikennevaloissa
Kirjoitan pääasiassa tästä omasta pikku minusta nyt, kun sisuksissa tuntuu kuohuvan ja kiehuvan. Olen tottunut olemaan hötkyilemätön ja tasapainoinen, järkevä, nyt sen sijaan saan merkillisiä vauhkoilutiloja ja panikoin omituisista asioista. Jos muistan oikein, jotain tämäntyyppistä oloa on ollut aiemminkin oikein isojen sisäisten muutosjaksojen kohdalla. Ehkä pariin otteeseen elämäni varrella.
Iso sisäinen muutos tekeillä? Nyt on voimaa ja tilaa enemmän kuin viimeiseen 13 vuoteen, joten on aika koota omat palaset uudelleen kokonaisuudeksi? Aika luopua haittaaviksi käyneistä toimintatavoista, jotka aikanaan olivat välttämättömiä? Aika päästää energiaa virtaamaan, kun surua, raivoa ja muuta ankaraa tunnetta ei tarvitse väkisin pitää poissa tieltä? Erikoista on sekin, että seksuaalisuus on taas herännyt aikamoisella voimalla. Hauskaa, mutta ajoittain turhauttavaa.
Menin eilen erittäin mukavaan porukkaan visaamaan, mutta silti ahdistus oli pakottaa minut kääntymään saman tien pois ja ovesta ulos. Yksi ystävänä pitämäni ihminen katsoi minua kylmästi pöydän toiselta puolelta jo siinä vaiheessa, kun kurkin ikkunasta, mihin pöytään pitäisi suunnistaa. Toinen ei ollutkaan varannut paikkaa vierestään, vaikka siitä oli ollut puhetta. Se oli tietysti pelkkää läppää toiselta puolelta. Minä olisin siinä tilassani tarvinnut jotain turvaa. Istuin oudompien ihmisten keskellä ja yritin olla itkemättä tai päästämättä naamaani epätoivon irveeseen. Miksi en sitten lähtenyt saman tien pois? Sitä en voi ymmärtää. Sen sijaan aloin ämpäröidä olutta isoja määriä, määrätietoisesti hankkiutumaan humalaan. Nerokasta toimintaa. Nyt on tosin ollut jotenkin puhdistunut olo, ehkä se juopottelu ei aina ole pelkästään pahasta. Mutta en halua vastaavaa kokea enää ikinä, jos saan pyytää. Kiitos.
Tapasin illalla useampiakin hyviä tyyppejä, mm. ässän naisen, joka reagoi kirjoitustuskatekstiini mainiolla ehdotuksella. Mitä jos menisimme yhdessä istumaan ja kirjoittamaan vaikka kahvilaan? Hyväsen aikaa kirjoittamista, väliin höpötystä, sitten taas kirjoittamista. Ujostutti kyllä kauheasti, kun kävi ilmi, että hän on lukenut tätä blogiparkaa jo pidemmän aikaa. Oli myös huippua tavata Vamppu, mutta taisin olla harmillisen huonoa seuraa hänelle.
Kun taas järjestän sisukaluni uudelleen jälleen kerran, mitähän minusta on tulossa? Toivottavasti ainakin jonkinmoinen amatsoni, sillä haluaisin olla vahva ja jaksava jälleen.
PS. 23.11. Sain kuulla, että minä haukun tässä tunnistettavia ihmisiä. Olen siitä todella pahoillani. Negatiiviset mielikuvat olivat heijastuksia oman ahdistuneen peilini pinnalla, sitä yritin tuossa ilmaista. Samalla kyllä tuntuu kurjalta oman ilmaisukyvyn puuttellisuus. En vaan osaa, kun näin pahaan väärinkäsitykseen tarjoan eväät.
Iso sisäinen muutos tekeillä? Nyt on voimaa ja tilaa enemmän kuin viimeiseen 13 vuoteen, joten on aika koota omat palaset uudelleen kokonaisuudeksi? Aika luopua haittaaviksi käyneistä toimintatavoista, jotka aikanaan olivat välttämättömiä? Aika päästää energiaa virtaamaan, kun surua, raivoa ja muuta ankaraa tunnetta ei tarvitse väkisin pitää poissa tieltä? Erikoista on sekin, että seksuaalisuus on taas herännyt aikamoisella voimalla. Hauskaa, mutta ajoittain turhauttavaa.
Menin eilen erittäin mukavaan porukkaan visaamaan, mutta silti ahdistus oli pakottaa minut kääntymään saman tien pois ja ovesta ulos. Yksi ystävänä pitämäni ihminen katsoi minua kylmästi pöydän toiselta puolelta jo siinä vaiheessa, kun kurkin ikkunasta, mihin pöytään pitäisi suunnistaa. Toinen ei ollutkaan varannut paikkaa vierestään, vaikka siitä oli ollut puhetta. Se oli tietysti pelkkää läppää toiselta puolelta. Minä olisin siinä tilassani tarvinnut jotain turvaa. Istuin oudompien ihmisten keskellä ja yritin olla itkemättä tai päästämättä naamaani epätoivon irveeseen. Miksi en sitten lähtenyt saman tien pois? Sitä en voi ymmärtää. Sen sijaan aloin ämpäröidä olutta isoja määriä, määrätietoisesti hankkiutumaan humalaan. Nerokasta toimintaa. Nyt on tosin ollut jotenkin puhdistunut olo, ehkä se juopottelu ei aina ole pelkästään pahasta. Mutta en halua vastaavaa kokea enää ikinä, jos saan pyytää. Kiitos.
Tapasin illalla useampiakin hyviä tyyppejä, mm. ässän naisen, joka reagoi kirjoitustuskatekstiini mainiolla ehdotuksella. Mitä jos menisimme yhdessä istumaan ja kirjoittamaan vaikka kahvilaan? Hyväsen aikaa kirjoittamista, väliin höpötystä, sitten taas kirjoittamista. Ujostutti kyllä kauheasti, kun kävi ilmi, että hän on lukenut tätä blogiparkaa jo pidemmän aikaa. Oli myös huippua tavata Vamppu, mutta taisin olla harmillisen huonoa seuraa hänelle.
Kun taas järjestän sisukaluni uudelleen jälleen kerran, mitähän minusta on tulossa? Toivottavasti ainakin jonkinmoinen amatsoni, sillä haluaisin olla vahva ja jaksava jälleen.
PS. 23.11. Sain kuulla, että minä haukun tässä tunnistettavia ihmisiä. Olen siitä todella pahoillani. Negatiiviset mielikuvat olivat heijastuksia oman ahdistuneen peilini pinnalla, sitä yritin tuossa ilmaista. Samalla kyllä tuntuu kurjalta oman ilmaisukyvyn puuttellisuus. En vaan osaa, kun näin pahaan väärinkäsitykseen tarjoan eväät.
perjantaina, marraskuuta 12, 2010
Kekerock
Pidimme esinaisen kanssa kehityskeskustelun. Olin etukäteen varsin hermostunut. Sisäänrakennettu huono omatunto tuotti hikistä kämmentä ja muuta hassua. Kävimme läpi asioita, joita olen oppinut ja tehnyt. Olen tehnyt ja oppinut todella paljon. En siis joudukaan vetämään itseäni vessasta alas? No ei vainenkaan, sen verran olen elämässäni kehittynyt, että pelkän työn perusteella ei mitata ihmisen arvoa.
Sydän pomppelehtii silti omia reittejään. Esinaisella oli hyviä stressinhallintakeinoja hihassaan, samoin kirjoitusblokinpoistomatskua. Maanantaina menen yhden ässän naisen kanssa kirjoittamaan kahvilaan! Se vaikuttaa erittäin lupaavalta! Huomasin myös että Media for All -konferenssin abstraktien määräpäivä iskee maanantaina. Ja sinne olisi erittäin hyvä saada esitys inekseen. Elämä on jännittävää.
Illalla menen musavisaan jälleen, vaikka sydän tykyttää. Sieltä pääsee poiskin. Olo on aika sekava ja ylivirittynyt, mutta ystävien seura yleensä tasoittaa. Ikävä kyllä tasoitan oloani myös tupakoimalla. Vähän, mutta useammin kuin normaalisti, kun menee päiviä tai viikkoja välissä. Kyllä tämä tästä, rakas Kaura, kyllä tämä tästä. Hengitellään.
Sydän pomppelehtii silti omia reittejään. Esinaisella oli hyviä stressinhallintakeinoja hihassaan, samoin kirjoitusblokinpoistomatskua. Maanantaina menen yhden ässän naisen kanssa kirjoittamaan kahvilaan! Se vaikuttaa erittäin lupaavalta! Huomasin myös että Media for All -konferenssin abstraktien määräpäivä iskee maanantaina. Ja sinne olisi erittäin hyvä saada esitys inekseen. Elämä on jännittävää.
Illalla menen musavisaan jälleen, vaikka sydän tykyttää. Sieltä pääsee poiskin. Olo on aika sekava ja ylivirittynyt, mutta ystävien seura yleensä tasoittaa. Ikävä kyllä tasoitan oloani myös tupakoimalla. Vähän, mutta useammin kuin normaalisti, kun menee päiviä tai viikkoja välissä. Kyllä tämä tästä, rakas Kaura, kyllä tämä tästä. Hengitellään.
torstaina, marraskuuta 11, 2010
Luottolääkäri
"Aina sinä puhut siitä luottamisesta", sanottiin pahaenteisellä äänellä joskus 80-luvulla hassussa TV-jännärissä nimeltään Jäinen horisontti. Siinä oli ainakin Tom Wentzel ja Eeva Eloranta, silloiset joka paikan näyttelijät. (Mikä siinä onkin, että aina samoja naamoja pitää käyttää joka paikassa täällä Suomessa? On täällä vähän useampikin naama olemassa.) Lähes kaikki henkilöhahmot puhuivat pahaenteisesti ja ainakin kaverini Leean kanssa saimme silloin pahaenteisyyskohtauksia. Mentäisiinkö... Leivonpesään... kahville? (Äh, pitäisi esittää tuo livenä. Pyynnöstä esitänkin ja sitten kohta toivotte, ettette olisi pyytäneet. Taidanpa... ottaa... toisen oluen.)
Siihen aikaan en pitänyt luottamista ihmeellisenä asiana, mutta nyt minulla on lääkäri, johon luotan ja pakko sanoa, että se on huippua. Kun hanke, jossa työskentelen, siirtyi eri yliopistoon, työterveydenhoitonikin muuttui enkä enää pääse tälle työterveyslääkärille. (Itsehän istun samassa paikassa ja teen samaa työtä ja lounastan samojen ihmisten kanssa, mutta tämmöistä tämä on.) Onneksi sain käydä yksityispotilaana hänen luonaan eilen. Yleensä suhtaudun penseästi testeihin, mutta hänen vastaanotollaan otan testit vastaan ja teen ne kuin ensimmäistä kertaa. En mieti tulosta vastaillessani, toisin kuin muuten aina automaattisesti teen, vaan keskityn vastaamaan mahdollisimman rehellisesti.
Masennuspisteeni ovat lievän masennuksen lievällä puolella! Hurlaa! Jippii! Ja näin ajattelinkin, koska monet aisteihin liittyvät tutut asiat ovat heränneet ja jaksan taas hankkia nautintoa esimerkiksi musiikista, kuvista ja jopa kynttilöiden polttelusta. Ahdistuspisteet vastaavasti olivatkin todella korkealla, mikä ei ollut yllätys. Onneksi sille pystyy masiksen helpotettua myös tekemään jotain. Nostan lääkitystä, hikoilen entistä enemmän ja toivon, että se auttaa! Harrastan miellyttävää liikuntaa ja teen noita kaikkia mukavia asioita, joita jaksan hankkia elämääni parantuneen depistilanteen salliessa. Sisuksissani jopa muhii TAIDEprojekteja. Whoa! Sanat ovat niin pökkelöitä, jospa kuvilla voisi tehdä jotain, väreillä ja muodoilla ainakin.
On tosin hauskaa asetella myös näitä sanapökkelöitä peräkkäin ja rakentaa niistä jotain uutta, vaikkapa kokonaisen artikkelin!
Siihen aikaan en pitänyt luottamista ihmeellisenä asiana, mutta nyt minulla on lääkäri, johon luotan ja pakko sanoa, että se on huippua. Kun hanke, jossa työskentelen, siirtyi eri yliopistoon, työterveydenhoitonikin muuttui enkä enää pääse tälle työterveyslääkärille. (Itsehän istun samassa paikassa ja teen samaa työtä ja lounastan samojen ihmisten kanssa, mutta tämmöistä tämä on.) Onneksi sain käydä yksityispotilaana hänen luonaan eilen. Yleensä suhtaudun penseästi testeihin, mutta hänen vastaanotollaan otan testit vastaan ja teen ne kuin ensimmäistä kertaa. En mieti tulosta vastaillessani, toisin kuin muuten aina automaattisesti teen, vaan keskityn vastaamaan mahdollisimman rehellisesti.
Masennuspisteeni ovat lievän masennuksen lievällä puolella! Hurlaa! Jippii! Ja näin ajattelinkin, koska monet aisteihin liittyvät tutut asiat ovat heränneet ja jaksan taas hankkia nautintoa esimerkiksi musiikista, kuvista ja jopa kynttilöiden polttelusta. Ahdistuspisteet vastaavasti olivatkin todella korkealla, mikä ei ollut yllätys. Onneksi sille pystyy masiksen helpotettua myös tekemään jotain. Nostan lääkitystä, hikoilen entistä enemmän ja toivon, että se auttaa! Harrastan miellyttävää liikuntaa ja teen noita kaikkia mukavia asioita, joita jaksan hankkia elämääni parantuneen depistilanteen salliessa. Sisuksissani jopa muhii TAIDEprojekteja. Whoa! Sanat ovat niin pökkelöitä, jospa kuvilla voisi tehdä jotain, väreillä ja muodoilla ainakin.
On tosin hauskaa asetella myös näitä sanapökkelöitä peräkkäin ja rakentaa niistä jotain uutta, vaikkapa kokonaisen artikkelin!
keskiviikkona, marraskuuta 10, 2010
Kirjoitusjumitus
Jumittaa niin juukelisti tuo palkkatyön kirjoittaminen. Aihe innostaa ja kiinnostaa, motivoi, haluan kovasti pitää tammikuun lopun määräajan jne. Silti saatan istua hyhmettyneenä työpöydän ääreen enkä saa mitään aikaiseksi, paitsi ehkä muutaman FB-kommentin ja pari kierrosta Bejeweled Blitziä, minkä jälkeen jalokivet pomppivat päässä kiusallisesti. Sitten luen taas jotain mainiota opusta tehdäkseni jotain järkevää ja pää alkaa olla ähkyssä kaikesta luetusta, kun en saa asioita lykätyksi paperille. Jonkin verran on myös hankkeen juoksevia asioita, joita puuhata, mutta ei niistäkään koko työpäiviksi piisaa.
Nyt jokin toiveikas Pollyanna kuiskuttaa korvaan, että tämän blogin kirjoittaminen alkaa sulattaa kirjoitusblokkia yleensäkin. Enhän tätäkään raasua pystynyt päivittämään juuri ollenkaan tuossa välillä, vaikka teki mieli. Nyt tekee mieli ja tulee kai jotain ripirapinoitakin. Olen myös saanut kertakaikkisen mieltälämmittäviä kommentteja, mistä iso kiitos.
Samalla kun on kovia ahdistuksia ja ties mitä, tuntuu, että olen menossa eteenpäin. Jos jotkut patoumat ovat käyneet tarpeettomiksi tai suorastaan haitalliksi, niiden mureneminen tuntuu inhottavalta (etenkin kun isompi pala lohkeaa), mutta ehkä se on sittenkin tervettä? Kun jaksaa lusia ja tuntea noita tunteita, on entistä parempi olla ja elellä?
Jos lukijalla siellä jossakin sattuu olemaan hyviä ideoita isoksi kasvaneen kirjoitusblokin purkuun, otan mieluusti niitä vastaan! Nyt olen ajatellut kokeilla paikanvaihtoa. Läpyttimen kanssa kahvilaan tai kunnankirjastoon, jos vaikka tämä koppitutkijan koppi assosioituu jo niin pahasti kirjoituskynnykseen, että suorastaan estää sitä purkautumasta. Lisäksi möin taas sieluni liikuntakeskukselle ja kokeilen, auttaisiko esim. spinninki stressinpurkuun ja toisiko lisää puhtia istumatyöläisyyteen. Muuten on ollut vähän kädetön olo, kun se, että kirjoittaisi työpäivän lopuksi tutkimuspäiväkirjaa ja sinne seuraavan päivän suunnitelmat, ei ole onnistunut siksi, etten pysty kirjoittamaan - edes tutkimuspäiväkirjaa! Daa. Ehkä siitä voisikin muuten aloittaa. Tutkimuspäiväkirjantekeleen pidän googledocsissa, joten pääsen tai siis pääsisin nakuttelemaan sitä missä vain, jos on nettiyhteys käytettävissä.
Lopuksi Yorkshiren heebot kertovat, millainen elämä oikeasti on hankalaa:
Nyt jokin toiveikas Pollyanna kuiskuttaa korvaan, että tämän blogin kirjoittaminen alkaa sulattaa kirjoitusblokkia yleensäkin. Enhän tätäkään raasua pystynyt päivittämään juuri ollenkaan tuossa välillä, vaikka teki mieli. Nyt tekee mieli ja tulee kai jotain ripirapinoitakin. Olen myös saanut kertakaikkisen mieltälämmittäviä kommentteja, mistä iso kiitos.
Samalla kun on kovia ahdistuksia ja ties mitä, tuntuu, että olen menossa eteenpäin. Jos jotkut patoumat ovat käyneet tarpeettomiksi tai suorastaan haitalliksi, niiden mureneminen tuntuu inhottavalta (etenkin kun isompi pala lohkeaa), mutta ehkä se on sittenkin tervettä? Kun jaksaa lusia ja tuntea noita tunteita, on entistä parempi olla ja elellä?
Jos lukijalla siellä jossakin sattuu olemaan hyviä ideoita isoksi kasvaneen kirjoitusblokin purkuun, otan mieluusti niitä vastaan! Nyt olen ajatellut kokeilla paikanvaihtoa. Läpyttimen kanssa kahvilaan tai kunnankirjastoon, jos vaikka tämä koppitutkijan koppi assosioituu jo niin pahasti kirjoituskynnykseen, että suorastaan estää sitä purkautumasta. Lisäksi möin taas sieluni liikuntakeskukselle ja kokeilen, auttaisiko esim. spinninki stressinpurkuun ja toisiko lisää puhtia istumatyöläisyyteen. Muuten on ollut vähän kädetön olo, kun se, että kirjoittaisi työpäivän lopuksi tutkimuspäiväkirjaa ja sinne seuraavan päivän suunnitelmat, ei ole onnistunut siksi, etten pysty kirjoittamaan - edes tutkimuspäiväkirjaa! Daa. Ehkä siitä voisikin muuten aloittaa. Tutkimuspäiväkirjantekeleen pidän googledocsissa, joten pääsen tai siis pääsisin nakuttelemaan sitä missä vain, jos on nettiyhteys käytettävissä.
Lopuksi Yorkshiren heebot kertovat, millainen elämä oikeasti on hankalaa:
tiistaina, marraskuuta 09, 2010
Asia on myös sillä tavalla että
Minun kannattaisi kasvattaa enemmän luottamusta ihmisiin. Oli aika, jolloin kaihdoin kaikkia konfrontaatioita elikkäs täräyksiä ja törmäilyjä ihmisten kanssa. Silloin se oli tarpeen, kun olin selviytymismoodissa enkä halunnut mitään ylimääräistä tönimistä. Pelkäsin, että päsähtäisin rikki enkä voisi selviytyä. Nyt ei ole enää se aika. Voin törmätäkin, jos ihminen on luottamuksen arvoinen ja on valmis sekä puhumaan että kuuntelemaan, rakentamaan vaikka ilmasillan luokse, jos törmäys heittää kovinkin kauas avaruuteen.
Terveisiä peltipurkista
PMS:n loputtua on ollut vähän parempi olo, mutta rintalastan alla on aukko, tai syvä kuoppa niin kuin kaivo, jossa velloo harmaata ja mustaa. (Tuntuu kyllä aukolta, mutta kun katson, niin rinnan kohdalta ei näy läpi.) Kaikki isot tunteeni tuntuvat tuossa sydämen tienoilla ja ihmekö tuo, kun sydän on yhtä kuin tunteet kaikkien kaunoilijoiden mielestä. Kävin aikoinani katsomassa leffoissa Kaikki elämäni aamut ja vaikka tarina tuntui monin paikoin ärsyttävältä ja ankealta (naisten aseman takia), gambasta jäi iso, lämmin, suloisesti resonoiva alue rintalastan tienoille. Ulkona taisi olla pimeää ja kylmää, kun astuin ulos teatterin suojista, mutta takin alla gamba yhä hyrisi. Taisin olla silloin SP:n kanssa, vaikka yleensä käyn yksin joka paikassa.
Nyt ei hyrise, vaan sitä aukkoa jomottaa enkä vielä ole keksinyt, millä paikkaisi tai helpottaisi. En halua ottaa oksatsepaamia, se tyhmentää ja ahdistun tyhmyydestäni. Muutenkin olen tyhmentynyt niin paljon nuoruuden päivistä, kun ei leikkaa enää nopsaan ja muisti on epämääräistä mössöä. Pitäisi kai keksiä lohdukkeita siitä, miten elämänkokemus, viisaus pälä pälä. Ikävä kyllä kaikki nujertava stressi ja kamalat elämänvaiheet ovat nielleet energiaani ja nielevät sitä yhä - siksi aivot ovat tyhmentyneet. Ei mikään kone raksuta kaksisesti, jos ei ole tarpeeksi vääntöä.
---
Olen ollut varmaan ilmaan tuijottelevastai ja aistimuksistaan nauttivasta vauvasta alkaen satelliitti, joka taivaltaa isossa avaruudessa yksin ja silti kaipaa kontakteja kipeästi. Kirjoitin jotain tällaista viisitoistavuotiaana päiväkirjaan, kun olin kuvitellut kuuluvani kaveriporukkaan, mutta tullut lennätetyksi siitä kevyesti ulos kenenkään jäämättä kaipaamaan. Metallikuorinen sisältä lämmin satelliitti, joka ottaa kontaktia melko tarkoilla sensoreillaan ja yrittää olla ainakin vahingoittamatta muukalaisia, koska muukalaisten paha olo on myös satelliittiolion paha olo. Pirun herkät sensorit. Mieluiten kaikilla pitäisi olla hyvä olo ja joskus huomio kiinnittyy liikaa muihin omalla kustannuksella. Tyhmä satelliitti.
Kontaktit ovat välttämättömiä, muuten laskutoimitukset alkavat viirata ja kurssi lähtee ties minne, todennäköisesti kiertämään hyvin pientä kehää tai niin kauas eksyksiin ulkoavaruuteen, ettei sieltä löydä enää takaisin. Sitä paitsi mikään muu ei korjaa koneistoa niin kuin onnistuneet kontaktit. Mikään muu ei myöskään satuta niin kuin se, että avaa liikaa kuorta tai kuvittelee olevansa jotain muuta kuin yksinäisyydestään turvan saava satelliitti. Sen voi sanoa toisinkin. Ei. Pidä. Odottaa. Mitään. Keneltäkään. Ainahan se on ollut tiedossa. Tyhmä tyhmä tyhmä.
Kasailen ja korjailen itseäni. Huomenna on lääkäri. Kohta olen entistä vahvempi ja turvassa omassa rakkaassa yksinäisyydessäni. Minulla on aina koti itsessäni siellä, minne menen ja minulla on myös useita tavattoman rakkaita ihmisiä, sopivalla etäisyydellä. Nuo omat lapset oikein lähellä, muut kohteliaan matkan päässä.
Nyt ei hyrise, vaan sitä aukkoa jomottaa enkä vielä ole keksinyt, millä paikkaisi tai helpottaisi. En halua ottaa oksatsepaamia, se tyhmentää ja ahdistun tyhmyydestäni. Muutenkin olen tyhmentynyt niin paljon nuoruuden päivistä, kun ei leikkaa enää nopsaan ja muisti on epämääräistä mössöä. Pitäisi kai keksiä lohdukkeita siitä, miten elämänkokemus, viisaus pälä pälä. Ikävä kyllä kaikki nujertava stressi ja kamalat elämänvaiheet ovat nielleet energiaani ja nielevät sitä yhä - siksi aivot ovat tyhmentyneet. Ei mikään kone raksuta kaksisesti, jos ei ole tarpeeksi vääntöä.
---
Olen ollut varmaan ilmaan tuijottelevastai ja aistimuksistaan nauttivasta vauvasta alkaen satelliitti, joka taivaltaa isossa avaruudessa yksin ja silti kaipaa kontakteja kipeästi. Kirjoitin jotain tällaista viisitoistavuotiaana päiväkirjaan, kun olin kuvitellut kuuluvani kaveriporukkaan, mutta tullut lennätetyksi siitä kevyesti ulos kenenkään jäämättä kaipaamaan. Metallikuorinen sisältä lämmin satelliitti, joka ottaa kontaktia melko tarkoilla sensoreillaan ja yrittää olla ainakin vahingoittamatta muukalaisia, koska muukalaisten paha olo on myös satelliittiolion paha olo. Pirun herkät sensorit. Mieluiten kaikilla pitäisi olla hyvä olo ja joskus huomio kiinnittyy liikaa muihin omalla kustannuksella. Tyhmä satelliitti.
Kontaktit ovat välttämättömiä, muuten laskutoimitukset alkavat viirata ja kurssi lähtee ties minne, todennäköisesti kiertämään hyvin pientä kehää tai niin kauas eksyksiin ulkoavaruuteen, ettei sieltä löydä enää takaisin. Sitä paitsi mikään muu ei korjaa koneistoa niin kuin onnistuneet kontaktit. Mikään muu ei myöskään satuta niin kuin se, että avaa liikaa kuorta tai kuvittelee olevansa jotain muuta kuin yksinäisyydestään turvan saava satelliitti. Sen voi sanoa toisinkin. Ei. Pidä. Odottaa. Mitään. Keneltäkään. Ainahan se on ollut tiedossa. Tyhmä tyhmä tyhmä.
Kasailen ja korjailen itseäni. Huomenna on lääkäri. Kohta olen entistä vahvempi ja turvassa omassa rakkaassa yksinäisyydessäni. Minulla on aina koti itsessäni siellä, minne menen ja minulla on myös useita tavattoman rakkaita ihmisiä, sopivalla etäisyydellä. Nuo omat lapset oikein lähellä, muut kohteliaan matkan päässä.
maanantaina, marraskuuta 08, 2010
Toiveet ja odotukset
Monta vuotta sitten oli pakko vetää odotukset nollaan, joskus miinuksellekin. Tasapaino oli niin hauras, että pettymykset piti estää, koska toimintakyky oli pakko säilyttää koko ajan. Olin yksin vastuussa isoista asioista, kun kumppani oli epäkunnossa. (Kuitenkin hän suoritti puolet kaikesta. Meni vain yhtäkkiä epäkuntoon minä hetkenä hyvänsä, vähän kuin putkeen sukeltava alkoholisti - joka hän siis ei ollut eikä ole.) Toiveita saatoin tietenkin elätellä, ne olivat täyttä lohtufantasiaa. Toiveet eivät olleet mitään korkealentoisia, vaan hyvin tavallisia. Kuitenkin tilanne oli sellainen, että ne tuntuivat fantastisilta. Nyt moni toive on toteutunut, kuten se, että saan nukkua öisin (jos ei ahdista) ja jopa se, että juttelen lasteni kanssa!
Vaikuttaa ilmeiseltä, että PMS ei nyt riitä yksinään selittämään tätä olotilaa. Ilmeisesti tämä on suorastaan huimalta tuntuneeseen toipumiseeni tullut vääjäämätön takapakki. Ainahan nämä toipumiset ja kuntoutumiset (niin omat kuin läheistenkin) menevät välillä lujaa takaperin. (Kerron tätä itselleni, etten vaivu epätoivoon syvemmälle.) On mahdollista, että jotain patoja on sulanut ja kaikenlaista padottua skeidaa hyökyy päälle. Olen pakannut sisuksiini niin paljon tunteita, joita en silloin saanut tuntea (isän kuolemasta rintaleikkaukseen...), että niitä kaiketi pitää lusia nyt. Onks pakko, jos ei haluu?
Toisaalta todellakin haluun takaisin kyvyn syventyä hyviin teoksiin ja tuottaa itsekin jotain, edes yrittää. Olen ollut kuin aladoobissa. Liikettä näyttää tapahtuvat, mutta vain vähän tuotosta syntyy. Luultavasti olen hyytelössä niin kauan kuin käytän ison kasan energiaa tunteiden ja muistojen patoamiseen? Tämä teoria toimi 22-vuotiaana, ehkä se taas pitää kutinsa.
Tässä olotilassa on ehkä lopulta pahinta valtava ja kaikennielevä yksinäisyyden tunne. Olen kuin kiertoradalla avaruudessa ja kaikki lajitoverit ovat Maassa. Ihmiset eivät uskalla sanoa mitään, varsinkaan kukaan ei tule luokse*) enkä itse pysty edes postilaatikolla käymään. Lauantaina jo oli kauhea olo, mutta pystyin sentään menemään hyvien ihmisten luo kylään. Sielläkin piti käydä vessassa nojaamassa lavuaariin ja hengittelemässä, koska itketti ja pyörrytti. Ja eilen vein tytön luistelemaan, mistä syystä olen ansainnut prenikan, vaikka otinkin rauhoittavaa lääkettä ensin.
Onneksi nuo lapset tulevat luokseni ja halaavat eivätkä piittaa, vaikka naamani on kummallinen. Pystyn keskittymään heihin ja heidän asioihinsa ja saan niin lomaa omistani. He myös haluavat lohduttaa minua ja yritän olla tuntematta siitä syyllisyyttä.
*) Ei täällä kyllä muutenkaan kukaan käy, vaikka jaksan aika hyvin edelleen kutsua ihmisiä. Kyläily on meillä päin henkitoreissaan, moni sanoo sitä samaa! Meidän pitää yrittää elvyttää kyläily... ainakin sitten joskus kun olen taas parempi.
Vaikuttaa ilmeiseltä, että PMS ei nyt riitä yksinään selittämään tätä olotilaa. Ilmeisesti tämä on suorastaan huimalta tuntuneeseen toipumiseeni tullut vääjäämätön takapakki. Ainahan nämä toipumiset ja kuntoutumiset (niin omat kuin läheistenkin) menevät välillä lujaa takaperin. (Kerron tätä itselleni, etten vaivu epätoivoon syvemmälle.) On mahdollista, että jotain patoja on sulanut ja kaikenlaista padottua skeidaa hyökyy päälle. Olen pakannut sisuksiini niin paljon tunteita, joita en silloin saanut tuntea (isän kuolemasta rintaleikkaukseen...), että niitä kaiketi pitää lusia nyt. Onks pakko, jos ei haluu?
Toisaalta todellakin haluun takaisin kyvyn syventyä hyviin teoksiin ja tuottaa itsekin jotain, edes yrittää. Olen ollut kuin aladoobissa. Liikettä näyttää tapahtuvat, mutta vain vähän tuotosta syntyy. Luultavasti olen hyytelössä niin kauan kuin käytän ison kasan energiaa tunteiden ja muistojen patoamiseen? Tämä teoria toimi 22-vuotiaana, ehkä se taas pitää kutinsa.
Tässä olotilassa on ehkä lopulta pahinta valtava ja kaikennielevä yksinäisyyden tunne. Olen kuin kiertoradalla avaruudessa ja kaikki lajitoverit ovat Maassa. Ihmiset eivät uskalla sanoa mitään, varsinkaan kukaan ei tule luokse*) enkä itse pysty edes postilaatikolla käymään. Lauantaina jo oli kauhea olo, mutta pystyin sentään menemään hyvien ihmisten luo kylään. Sielläkin piti käydä vessassa nojaamassa lavuaariin ja hengittelemässä, koska itketti ja pyörrytti. Ja eilen vein tytön luistelemaan, mistä syystä olen ansainnut prenikan, vaikka otinkin rauhoittavaa lääkettä ensin.
Onneksi nuo lapset tulevat luokseni ja halaavat eivätkä piittaa, vaikka naamani on kummallinen. Pystyn keskittymään heihin ja heidän asioihinsa ja saan niin lomaa omistani. He myös haluavat lohduttaa minua ja yritän olla tuntematta siitä syyllisyyttä.
*) Ei täällä kyllä muutenkaan kukaan käy, vaikka jaksan aika hyvin edelleen kutsua ihmisiä. Kyläily on meillä päin henkitoreissaan, moni sanoo sitä samaa! Meidän pitää yrittää elvyttää kyläily... ainakin sitten joskus kun olen taas parempi.
sunnuntaina, marraskuuta 07, 2010
Lasten puheet ja unet
Esikoinen tulee nykyään monta kertaa päivässä luokseni kansio kourassa tai ilman ja alkaa jutella. Kertaamme paljon samoja asioita, mutta aina keskustelut myös hiukan laajenevat johonkin suuntaan. Tulee ehkä hieman kielioppia tai sitten kysymyksiä ja vastauksia, joskus myös uusia lonkeroita. Poika käyttää äänneltyjä sanoja, tukiviittomia ja kuvakansion sanastoa luovasti ja tulee ymmärretyksi yhä paremmin. Onneksi olin päättänyt, että myös autistin oppiminen on elinikäistä (ja nähnyt Furmanin ohjelman autisteista, joista yksi oli oppinut 13-vuotiaana puhumaan). Minulle kerrottiin kovinkin kovana faktana, että jos ei viisivuotiaana osaa puhua, ei sitten koskaan.
Sunnuntaina, marraskuun seitsemäntenä myös kokosin itseni pienistä säpäleistä yhdeksi naiseksi, puin sen päälle tarpeeksi vaatetta ja fillaroitsin tyttären luistelemaan. Pysyin kasassa mp3-soittimeni avulla ja mm. Buzzcocks sai kyytiä, kuten myös vanha lohtulevyni Big Science, jossa Laurie Anderson tekee merkillisiä juttuja. Niin merkillisiä, että satunnaiset kyläilijät epäilivät mielenterveyttäni, jos tapasivat minut sen ääreltä. Eräätkään eivät ymmärtäneet yli 20 vuotta sitten, että joulun alla postinkantaja tarvitsee erityisen vahvoja palautumislääkkeitä.
Tosikoinen luistelee intopiinä ja on aina tunnin päälle hikinen. Hän kaatuilee runsaasti, mutta toppahousut onneksi vaimentavat. Seuralla on myös kouluikäisille kerran viikossa kokoontuva porukka. Tosikoinen saa siis jatkaa ensi vuonna, jos haluaa! Yleensä tuossa vaiheessa pitää käydä kolme kertaa lajitreenissä ja tehdä lajin vaatimat muut liikuntajutut siihen päälle. Jaiks.
Tosikoinen muutti kesällä (vai milloin) vanhempiensa sänkyyn yllättäen asumaan ja nyt haluamme häätää hänet sieltä pois. Juttelimme asiasta ja hän oli sitä mieltä, että tarrojen tai muiden merkkien keräily ja palkintojen haaliminen sitä kautta olisi huippua. Päätin, että tytär saa itse määrittää hankkeen aloitusajankohdan - ainakin, jos se ei veny kuukausiin. Aloitamme viikon kuluttua! Ensi viikonloppuna käynnistämme huone mainioksi -operaation ja sunnuntaina pidetään pienet pirskeet omaan huoneeseen muuttamisen kunniaksi.
En osaa kirjoittaa blogia enää, mutta kirjoitan silti, koska tämä on rauhoittavaa. Ja liitän linkin Buzzcocks-kappaleeseen, koska se iskee kuin miljoona punkkia juuri nyt. Olen kuntoutunut siinä määrin, että taas jaksan ja haluan kuunnella musiikkia, jopa himoitsen sitä. Seuraavaksi kuvataide, jonain päivänä myös kirjallisuus ja oikeat elokuvat! (Tosin sain jo rohkaisevan kokemuksen katsoessani Mr. Nobodya, joka oli mielestäni mainio.)
Sunnuntaina, marraskuun seitsemäntenä myös kokosin itseni pienistä säpäleistä yhdeksi naiseksi, puin sen päälle tarpeeksi vaatetta ja fillaroitsin tyttären luistelemaan. Pysyin kasassa mp3-soittimeni avulla ja mm. Buzzcocks sai kyytiä, kuten myös vanha lohtulevyni Big Science, jossa Laurie Anderson tekee merkillisiä juttuja. Niin merkillisiä, että satunnaiset kyläilijät epäilivät mielenterveyttäni, jos tapasivat minut sen ääreltä. Eräätkään eivät ymmärtäneet yli 20 vuotta sitten, että joulun alla postinkantaja tarvitsee erityisen vahvoja palautumislääkkeitä.
Tosikoinen luistelee intopiinä ja on aina tunnin päälle hikinen. Hän kaatuilee runsaasti, mutta toppahousut onneksi vaimentavat. Seuralla on myös kouluikäisille kerran viikossa kokoontuva porukka. Tosikoinen saa siis jatkaa ensi vuonna, jos haluaa! Yleensä tuossa vaiheessa pitää käydä kolme kertaa lajitreenissä ja tehdä lajin vaatimat muut liikuntajutut siihen päälle. Jaiks.
Tosikoinen muutti kesällä (vai milloin) vanhempiensa sänkyyn yllättäen asumaan ja nyt haluamme häätää hänet sieltä pois. Juttelimme asiasta ja hän oli sitä mieltä, että tarrojen tai muiden merkkien keräily ja palkintojen haaliminen sitä kautta olisi huippua. Päätin, että tytär saa itse määrittää hankkeen aloitusajankohdan - ainakin, jos se ei veny kuukausiin. Aloitamme viikon kuluttua! Ensi viikonloppuna käynnistämme huone mainioksi -operaation ja sunnuntaina pidetään pienet pirskeet omaan huoneeseen muuttamisen kunniaksi.
En osaa kirjoittaa blogia enää, mutta kirjoitan silti, koska tämä on rauhoittavaa. Ja liitän linkin Buzzcocks-kappaleeseen, koska se iskee kuin miljoona punkkia juuri nyt. Olen kuntoutunut siinä määrin, että taas jaksan ja haluan kuunnella musiikkia, jopa himoitsen sitä. Seuraavaksi kuvataide, jonain päivänä myös kirjallisuus ja oikeat elokuvat! (Tosin sain jo rohkaisevan kokemuksen katsoessani Mr. Nobodya, joka oli mielestäni mainio.)
Pitääkö kaiken olla niin tämmöistä?
On ollut monin tavoin poikkeuksellinen syksy (enkä kirjoittanut siitä tänne mitään, äh) ja olen saanut olla osallisena tavattoman hienoissa jutuissa, tuntenut paljon positiivisia, lämmittäviä asioita, mutta nyt tänään on tämä näky peilissä:
Joskus mietin, tuleeko minusta ikinä kalua. Etenkin näin PMS-aallonpohjassa. Voiko noita menneisyyden painolasteja keventää tarpeeksi, että kelpaan eläjäksi, ystäväksi? Äidiksi onneksi kelpaan, joten tuo eläjyys täytyy vain jotenkin hoitaa, koska noiden kahden tyypin mudena olen korvaamaton.
Tänä syksynä on ollut herkullisia puheenaiheitakin, mutta olen keskustellut niistä livenä tai kevyesti Facebookissa. En mene niihin, muut ovat hoitaneet niitä riittämiin. Vammaisuudesta sentään riittäisi aina juttua, jota epäilemättä kannattaisi nakutella myös tänne.
Minulle soitti joku ja koska olin kokouksessa, pyysin toimittamaan asiaa tekstiviestillä. Hän kysyi, tulisinko puhumaan vammaisuudesta. Öhöm, se on aika iso aihe! Vastasin, että puhun mieluusti esim. autismin kirjosta ja viestinnän esteettömyydestä enkä kuullut tyypistä enää mitään. Voisin kyllä puhua myös vammaisuuden suhteellisuudesta (vammauttava ympäristö vs. jonkun ihmisen ominaisuudet, jotka estävät tekemästä juttuja), perheen asemasta palveluverkostossa yms. politiikkaa. Kun tarkemmin ajattelen. Mutta mitenkähän tuollaisia aiheita markkinoisi niille, jotka usein käytännössä tuntuvat asettuvan perheen vastapuolelle, puolustamaan sitä ajattelumallia, että vammaisuus on yksilön ongelma eikä yhteiskunnan suunnittelun mainio inspiroija.
Yleensä sitä paitsi esteettömyyden huomioon ottava suunnittelu ja toteutus palvelevat paljon laajempaa porukkaa kuin vain niitä rasittavia vammaisia, jotka ovat aina tylsänä vonkaamassa "etuuksia".... grrr. Jahas, nyt alkaa asennetta pukata ja kiukku asettua tuttuun uomaansa, mikä on paljon parempi kuin tämä omasta surkeudesta kumpuava itkuangst.
Joskus mietin, tuleeko minusta ikinä kalua. Etenkin näin PMS-aallonpohjassa. Voiko noita menneisyyden painolasteja keventää tarpeeksi, että kelpaan eläjäksi, ystäväksi? Äidiksi onneksi kelpaan, joten tuo eläjyys täytyy vain jotenkin hoitaa, koska noiden kahden tyypin mudena olen korvaamaton.
Tänä syksynä on ollut herkullisia puheenaiheitakin, mutta olen keskustellut niistä livenä tai kevyesti Facebookissa. En mene niihin, muut ovat hoitaneet niitä riittämiin. Vammaisuudesta sentään riittäisi aina juttua, jota epäilemättä kannattaisi nakutella myös tänne.
Minulle soitti joku ja koska olin kokouksessa, pyysin toimittamaan asiaa tekstiviestillä. Hän kysyi, tulisinko puhumaan vammaisuudesta. Öhöm, se on aika iso aihe! Vastasin, että puhun mieluusti esim. autismin kirjosta ja viestinnän esteettömyydestä enkä kuullut tyypistä enää mitään. Voisin kyllä puhua myös vammaisuuden suhteellisuudesta (vammauttava ympäristö vs. jonkun ihmisen ominaisuudet, jotka estävät tekemästä juttuja), perheen asemasta palveluverkostossa yms. politiikkaa. Kun tarkemmin ajattelen. Mutta mitenkähän tuollaisia aiheita markkinoisi niille, jotka usein käytännössä tuntuvat asettuvan perheen vastapuolelle, puolustamaan sitä ajattelumallia, että vammaisuus on yksilön ongelma eikä yhteiskunnan suunnittelun mainio inspiroija.
Yleensä sitä paitsi esteettömyyden huomioon ottava suunnittelu ja toteutus palvelevat paljon laajempaa porukkaa kuin vain niitä rasittavia vammaisia, jotka ovat aina tylsänä vonkaamassa "etuuksia".... grrr. Jahas, nyt alkaa asennetta pukata ja kiukku asettua tuttuun uomaansa, mikä on paljon parempi kuin tämä omasta surkeudesta kumpuava itkuangst.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
