Olen taas poltellut tupakkaa päivittäin. Ajattelen, että tupakka on yksi tyhmimmistä asioista, mitä (nainen) voi terveydelleen tehdä, mutta silti. Se antaa turvallisuuden tunnetta. Palaan myös nuoruuteen, teen jotain ikiomaa, turhaa. On helposti sata fiksumpaa asiaa, joita voisin tehdä saadakseni molempia tunteita, mutta ne eivät ole yhtä helppoja ja nopeita. En voi mennä kauppaan ostaaman kuvallista itseilmaisua tai hyvää keskustelua ja hoidella niitä himppeen muutamassa minuutissa ilman sytyttämistä ja imuttelua vaativampia toimia. SP ei ole hyvillään. Hän oli aikoinaan keuhko-osastolla näkemässä, mitä tupakkaihmisille vääjäämättä tapahtuu, jos eivät kuole ensin.
Joskus hupsuttaa seurata, miten jotkut tupakoijat hifistelevät pikkuasioilla, kuten ravinnon tai kosmetiikan kontroversiaaleilla riskeillä, kun samaan aikaan vapaaehtoisesti kiskovat sisäänsä kasoittain tunnetusti haitallisia kemiallisia yhdisteitä ja edistävät sademetsien tuhoa ym. ym. Harmi vaan, kun en voi väittää olevani parempi, vaikka en hifistelekään. Jostain syystä tupakkakasvin sisältämät huumeet sopivat minulle hyvin ja jos olisin kunnon ihminen, kasvattaisin itse kessua. Onneksi en nyt kaipaa (ilman baaritusta) yhtä sauhuketta enempää päivässä. Kahvi on toinen rakastamani huume ja alkoholi kolmas. Kaikki ne ovat varsin huonosti sopivia systeemilleni, vaikka niiden vaikutus pollaan tuntuu mieluiselta lyhyellä tähtäyksellä.
Joka tapauksessa minusta on hyvä, että ihmiset yrittävät pitää terveydestään huolta, vaikka sitten polttaisivat/joisivatkin tutkitusti ja tunnetusti paria haitallisimmista kamoista. Sitä suuremmalla syyllä oikeastaan kannattaa koittaa kompensoida terveydelle tulevia haittoja hyvillä valinnoilla.
Sanon vielä uudestaan, etten koe olevani ketään muuta tupakoijaa tai muutakaan ihmistä parempi tms. vodevö pälä pälä. Se olisi naurettavaa. Mutta en myöskään käy valehtelemaan kenellekään, etenkään itselleni, että tupakka olisi vähemmän haitallista kamaa kuin se on. Teen epäjärkeviä asioita, mutta en valehtele, että ne olisivat järkeviä.
***
Pystyin olemaan lauantaina useamman ihmisen kanssa ilman kivuliaita rytmihäiriöitä tai muuta isompaa napsumista! (Pienempiä ei lasketa.) Asiaa auttoi toki se, että veljiä piisasi illan eri vaiheisiin. Pidän lujasti heistä ja he minusta eivätkä he ole menossa pois tai kauas, vaan tiedossa on vuosia ja vuosia rentoa olemista. Toivottavasti. Tietenkin mutkia voi tulla mihin tahansa ihmissuhteeseen, mutta näiden kahden kanssa tuntuu pohjimmiltaan mutkattomalta ja lämpimältä.
Yhtenään tekee mieli ryömiä SP:n kainaloon. Sielläkin on mukavaa. Hän on iso ja lämmin olento nykyään. Saamme tällä hetkellä väliimme punkeavat natinat ja nitinät selvitetyksi nopeasti ja pääsemme samalle puolelle, vaikka aita yrittäisi nousta väliimme.
***
Olen unelmieni duunissa. Kaipaan opettamista todella paljon, mutta ehkä se kumminkin olisi liian raastavaa minulle tässä kondiksessa. Resursseja viedään kouluilta pois koko ajan lisää, inkluusiota ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, vaikka ihmiset eivät ole taidoiltaan tai asenteiltaan lähelläkään riittävää tasoa. Eläydyn ehkä liikaa oppilaiden asemaan. Kun nyt jaksan hoitaa tämän tutkimustyön tarpeeksi hyvin, niin jatkoakin voisi olla tiedossa. Haluan työskennellä ja tunnen aitoa intoa, käytännön suoritus vaan on turhan monesti ahdistunutta lötköä ja tempoilua.
Käytin hirveän monta vuotta elämästäni syytäen ison kasan resurssejani työhön, joka kävi perussyitäni, -taipumuksiani ja -arvojani vastaan. Kummallista itsetuhoisuutta. Pystyn kääntämään kurssiani terveempään suuntaan, mutta se ei ole aivan nopeaa. Nykyistä pestiä jatkuu vielä pari vuotta. Mitä sitten? Haluan saada tohtorinpaperit samalla, kun tuotan järkevää matskua hankkeelle, mutta mitä niillä teen? Ne näyttävät olevan monille humanisteille suoranainen este hyvään duuniin. En aio piitata siitä. Tämä on minun ainokainen elämäni enkä ala tällä ikää toimia pelottelujen mukaan, kun en ole tähän astikaan semmoiseen sortunut.
Lopuksi suosittelen blogia nimeltään Mistä puhutaan? Olen eri mieltä. Koska haluan.
sunnuntaina, joulukuuta 12, 2010
perjantaina, joulukuuta 10, 2010
Hermoheikon huolisäkki
Yritin eilen koko päivän asentaa tämän päivän aikataulua niin, että siihen mahtuisi kaikki, mitä haluan. En onnistunut, mutta sain pääni kipeäksi ja rytmit häiriköimään. Jostain asioista pitää luopua tai oikeammin niitä pitää lykätä myöhemmäksi, vaikka en haluaisi millään. Mutta on niitä aivan välttämättömiä, kuten se, että tytär saa synttärijuhliin juhlavaatteet ja lahjan ja joku on poikaa vastassa, kun hän tulee koulusta kotiin. Jos SP hoitaa yksiä asioita, minun pitää hoitaa toisia, kun aikataulu on kamalan ahdas. Tämähän on tietenkin ollut selvää jo 12,5 vuotta.
Voihan perheen, töiden ja muiden tärkeiden asioiden yhteensovittamisen vaikeus! Onneksi työ on nyt sellainen, joka ei yleensä vaadi minuuttiaikataulua. Muuten olisin jo mullan alla vissiin tai ainakin työkyvyttömyyseläkkeellä. (Jälkimmäinen joskus tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta, jos mikään ei etene mihinkään. Mutta katsotaan nyt tätä toipumisasiaa ja töiden sovittamista omiin mahdollisuuksiin ekaksi.)
Kuitenkin yöllä, kun sain vihdoin keskitytyksi, oli tyydyttävää asetella palikoita paikoilleen esitystä ja artikkelia varten. Kyllä tästä vielä ihan kalu tulee. Tajuan aineistoni toimijoiden suhteita, kun olen pyörittänyt niitä dervisseinä päässäni tarpeeksi monta kierrosta. Monimutkaisen palapelin palaset löytävät paikkansa, ne ruohikko- ja tiilimuuripalatkin jotenkin. Sekavat metaforat laukkaavat kuin kastemadot auringonlaskuun!
***
Maanantaina vääntäydyn varmaankin Helsinkiin tutkijasemmaan. Samalla olisi mukavaa nähdä tyyppejä, jos joku sattuisi olemaan nähtävillä! Harkitsen, josko palaisin vasta tiistaina aamulla Tampesteriin, mutta saa nähdä. Koti ja peti aina niin houkuttavat tykönsä.
Voihan perheen, töiden ja muiden tärkeiden asioiden yhteensovittamisen vaikeus! Onneksi työ on nyt sellainen, joka ei yleensä vaadi minuuttiaikataulua. Muuten olisin jo mullan alla vissiin tai ainakin työkyvyttömyyseläkkeellä. (Jälkimmäinen joskus tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta, jos mikään ei etene mihinkään. Mutta katsotaan nyt tätä toipumisasiaa ja töiden sovittamista omiin mahdollisuuksiin ekaksi.)
Kuitenkin yöllä, kun sain vihdoin keskitytyksi, oli tyydyttävää asetella palikoita paikoilleen esitystä ja artikkelia varten. Kyllä tästä vielä ihan kalu tulee. Tajuan aineistoni toimijoiden suhteita, kun olen pyörittänyt niitä dervisseinä päässäni tarpeeksi monta kierrosta. Monimutkaisen palapelin palaset löytävät paikkansa, ne ruohikko- ja tiilimuuripalatkin jotenkin. Sekavat metaforat laukkaavat kuin kastemadot auringonlaskuun!
***
Maanantaina vääntäydyn varmaankin Helsinkiin tutkijasemmaan. Samalla olisi mukavaa nähdä tyyppejä, jos joku sattuisi olemaan nähtävillä! Harkitsen, josko palaisin vasta tiistaina aamulla Tampesteriin, mutta saa nähdä. Koti ja peti aina niin houkuttavat tykönsä.
torstaina, joulukuuta 09, 2010
HOJKS ja hakkailevan sydämen arvoitus
Harmin paikka, kun hakkailu ei ole flirttailua tällä erää sydämessäni. Se vaan pomppii ja teutaroi, sykkii ylinopeutta välillä ja taas muljahtaa. Välillä tekee kipeää. Minulla ei ole mitään syytä kai hermoilla. Tuntuu vain kuin olisin syytettyjen penkillä koko ajan ja päälleni langetettaisiin tuomioita. On vaikeaa keskittyä tekemään, kun tunnepuoli odottaa giljotiinia. Mistä se sitten olisi tulossa? Eihän mikään tai kukaan voi sysätä elämääni täysin kumolleen, koska minulla on monta tärkeää asiaa, joista aina jotkin pysyvät, vaikka jokin muu loppuisi. Tämä on kai yksi niistä jutuista, joista yleistynyt ahdistuneisuushäiriö koostuu. Alan tajuta sitä kokonaisuutta hissuksiin paremmin.
Kuitenkin HOJKS-palaverimme, joka kuulemma joillekuiden omaishoitajakollegojen mielestä muistuttaa tuomioistuinta oikeasti, oli meille erittäin voimauttava kokemus. Niin kuin se on useimpina kertoina ollut aiemminkin. Esikoinen on edennyt siinä kaikkein vaikeimmassa, eli kommunikoinnissa kovaa vauhtia ja hän on motivoitunut yrittämään sekä harjoittelemaan paljon. Koulu, iltapäiväkerho, puheterapeutti ja me vanhemmat tuumasimme kaikki samaa. Aloin taas miettiä, olisiko laulaminen pojan mieleen tai lorutus. Meillä on lorupussikin jossain, jos T. ei ole hukannut kaikkia loruja. Nyt E. voisi olla kiinnostunut tietokonepeleistäkin, jos vaikka kokeilisi Ekapeliä. Onko kokemuksia?
Kokoontumisessa vallitsi lämmin ja hyväntuulinen tunnelma. Vaikutti siltä, että kaikki tekevät mieluusti töitä Esikoisen kanssa ja pitävät hänestä. Vaikka luotan näiden ihmisten ammatillisuuteen silloinkin, kun he mahdollisesti eivät suorastaan diggaile jotakuta oppilasta, on ihanaa nähdä sellaista sympatian kipunaa, joka antaa voimaa ja motivaatiota kuntoutukseen niinäkin päivinä, kun ei ole niin huippua.
Tuli sellainen olo, että olemme tehneet jotain oikein kaikista väsymyksistä ja lempparitaudeista huolimatta. Lapseni välittää muista ja osaa huolehtia itsestään, hän on ahkera tekemään kaikenlaisia hommia ja päälle päätteeksi hassuttelee täydessä hassuttelutarkoituksessa. Hänellä on intoa ja tahtoa opetella kommunikointia, vaikka se on pirullisen vaikeaa hänelle.
***
Olen jonkin verran miettinyt, minkä verran ihmiset muistavat lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Joskus aikuisten jutut tuntuvat ihan oudoilta, kun he kuvailevat lasten tai nuorten käytöstä! Kovin usein tulee "ei vaan silloin kun me olimme nuoria", kun taas itse muistan enimmäkseen, miten "kyllä vaan silloin kun me olimme nuoria". Päähäni tulee usein eläviä muistikuvia menneisyydestä. Niiden avulla on helppoa eläytyä moniin nuorten tai nuorista kertoviin juttuihin. Sovellan muistojani parhaani mukaan omien lasten kanssa. Esmes itse Esikoisen iässä tuijottelin peiliä sekalaisissa mietteissä, nyt kaiketi poika tekee sitä samaa suljetun vessanoven takana. Se palveli jotain tarvetta. Kaipa minun piti yrittää sovittaa oma sisäinen maailma siihen tyyppiin, joka näkyi peilissä, vaikka se tuntui omituiselta. En tietenkään väitä, että E. tekee samaa, mutta sen arvaan, ettei tarvitse ängetä häiritsemään, kun esimurkku kupeksii peilin äärellä.
Kuitenkin HOJKS-palaverimme, joka kuulemma joillekuiden omaishoitajakollegojen mielestä muistuttaa tuomioistuinta oikeasti, oli meille erittäin voimauttava kokemus. Niin kuin se on useimpina kertoina ollut aiemminkin. Esikoinen on edennyt siinä kaikkein vaikeimmassa, eli kommunikoinnissa kovaa vauhtia ja hän on motivoitunut yrittämään sekä harjoittelemaan paljon. Koulu, iltapäiväkerho, puheterapeutti ja me vanhemmat tuumasimme kaikki samaa. Aloin taas miettiä, olisiko laulaminen pojan mieleen tai lorutus. Meillä on lorupussikin jossain, jos T. ei ole hukannut kaikkia loruja. Nyt E. voisi olla kiinnostunut tietokonepeleistäkin, jos vaikka kokeilisi Ekapeliä. Onko kokemuksia?
Kokoontumisessa vallitsi lämmin ja hyväntuulinen tunnelma. Vaikutti siltä, että kaikki tekevät mieluusti töitä Esikoisen kanssa ja pitävät hänestä. Vaikka luotan näiden ihmisten ammatillisuuteen silloinkin, kun he mahdollisesti eivät suorastaan diggaile jotakuta oppilasta, on ihanaa nähdä sellaista sympatian kipunaa, joka antaa voimaa ja motivaatiota kuntoutukseen niinäkin päivinä, kun ei ole niin huippua.
Tuli sellainen olo, että olemme tehneet jotain oikein kaikista väsymyksistä ja lempparitaudeista huolimatta. Lapseni välittää muista ja osaa huolehtia itsestään, hän on ahkera tekemään kaikenlaisia hommia ja päälle päätteeksi hassuttelee täydessä hassuttelutarkoituksessa. Hänellä on intoa ja tahtoa opetella kommunikointia, vaikka se on pirullisen vaikeaa hänelle.
***
Olen jonkin verran miettinyt, minkä verran ihmiset muistavat lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Joskus aikuisten jutut tuntuvat ihan oudoilta, kun he kuvailevat lasten tai nuorten käytöstä! Kovin usein tulee "ei vaan silloin kun me olimme nuoria", kun taas itse muistan enimmäkseen, miten "kyllä vaan silloin kun me olimme nuoria". Päähäni tulee usein eläviä muistikuvia menneisyydestä. Niiden avulla on helppoa eläytyä moniin nuorten tai nuorista kertoviin juttuihin. Sovellan muistojani parhaani mukaan omien lasten kanssa. Esmes itse Esikoisen iässä tuijottelin peiliä sekalaisissa mietteissä, nyt kaiketi poika tekee sitä samaa suljetun vessanoven takana. Se palveli jotain tarvetta. Kaipa minun piti yrittää sovittaa oma sisäinen maailma siihen tyyppiin, joka näkyi peilissä, vaikka se tuntui omituiselta. En tietenkään väitä, että E. tekee samaa, mutta sen arvaan, ettei tarvitse ängetä häiritsemään, kun esimurkku kupeksii peilin äärellä.
keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010
Mielitauti ei ole lempitautini
Sijaitsen pyjamassa sohvalla, kun en muutakaan jaksa. Pitää tehdä vakuuttava esitys perjantaiksi, muistin sen juuri eilen. Ostin uuden kalenterin, kun kaikki lipsuu ja unohtuu. Uusi kalenteri auttaa, jos sitä esmes täyttää ja lukee. Olen välillä pärjännyt hyvin luurin kalenterilla, mutta tässä työssä kaipaan isoa paperista, johon saan piirrellä ja kirjoittaa vapaasti. Kuljetan sitä mukanani kaikkialla kuin talismaania.
Kalenteri on harmillisen musta. Siihen pitäisi saada jotain katseltavaa kanteen. Kaikki tarrat ovat liian söpöjä.
Huomenna on mainioilta vaikuttavat pirskeet klubilla. Mutta. En ehkä jaksa olla, kun on paljon ihmisiä. Monta mieluista tuttua on menossa sinne. Monta tuttua, monta vierasta, paljon melua, liikehdintää, alkoholia. Miljoona mikropäätöstä pitää osata tehdä kymmenissä sosiaalisissa hetkissä. Alkoholi helpottaisi, se sumentaa aisteja. Vaan nyt ei kannata ottaa alkoholia. Aivojen pitää saada edes yrittää saavuttaa jonkinlaista tasapainoa, kun taas etanoli häiritsee kemiaa ja sitä kautta kaikkea aivosähinää. Perjantaina olisi myös houkuttava kokoontuminen, kaksikin. Silloin on muutakin härdelliä, tyttären menoa ja sen sellaista. Pitää myös väsätä esiintymisasu lapsen joulunäytökseen, käydä jouluostoksilla, miettiä anopin lahja, tilata safkoja... STOP. Minulla on nyt flunssa ja mielitauti, ne ensin. Mielitauti on eri asia kuin lempparitauti.
Paljon kivoja asioita, mutta pelkkä pukemisen ja menemisen vaatimus väsyttää. Toisaalta, ehkä on hyväkin, että jaksan olla kotona enkä tunne poltetta sinne ja tänne, kun lapset tarvitsevat minua. Jos kävisin kirjastossa ja yrittäisin löytää jotain sellaista, joka ei liikaa satu tunteisiin? Nick Hornbyn Juliet, naked vaikuttaa hyvältä. Ostin sen reissulta. Andrea Camilleri sopii. Christietä luen toki vaikka koska ja saattaa olla, että jotkin nuortenhyllyn kirjat natsaavat. Lukeminen ja blogittaminen ovat parempia päälleni kuin FB tai TV.
Lukutoukalle on aivan kauheaa menettää kyky lukea mitä vain, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Eihän tämä ole loppuelämän tuomio, onpahan vain helkkarin monta vuotta nielevä tauti. Koko ajan elän ihan oikeaa elämää silti, nautin monista asioista. Ikkunasta näkyy hieno väriskaala ja pihakuusi seisoo vakavana, vaikka oksilla pomppii orava. On tämä hetki, kahvia mukissa ja jugurttia kupissa. Rintaa pusertaa hissuksiin. Hengittelen ja sydämentykytykset menevät ohi. Aamulla leikittiin pojan kanssa sotkukaakaota ja juteltiin hammaspesut. Ryömin tytön viereen kerrossängyn yläkertaan herättelemään hellästi ja kaikki aamutoimet sujuivat viimeistä pipoa myöten hyvillä mielin. SP:n kanssa vaihdettiin halaus ja muutama sana ystävällisesti. Lähellä asiat aika oukei, minä vain nyt funkkaan hyvin rajallisesti.
Kalenteri on harmillisen musta. Siihen pitäisi saada jotain katseltavaa kanteen. Kaikki tarrat ovat liian söpöjä.
Huomenna on mainioilta vaikuttavat pirskeet klubilla. Mutta. En ehkä jaksa olla, kun on paljon ihmisiä. Monta mieluista tuttua on menossa sinne. Monta tuttua, monta vierasta, paljon melua, liikehdintää, alkoholia. Miljoona mikropäätöstä pitää osata tehdä kymmenissä sosiaalisissa hetkissä. Alkoholi helpottaisi, se sumentaa aisteja. Vaan nyt ei kannata ottaa alkoholia. Aivojen pitää saada edes yrittää saavuttaa jonkinlaista tasapainoa, kun taas etanoli häiritsee kemiaa ja sitä kautta kaikkea aivosähinää. Perjantaina olisi myös houkuttava kokoontuminen, kaksikin. Silloin on muutakin härdelliä, tyttären menoa ja sen sellaista. Pitää myös väsätä esiintymisasu lapsen joulunäytökseen, käydä jouluostoksilla, miettiä anopin lahja, tilata safkoja... STOP. Minulla on nyt flunssa ja mielitauti, ne ensin. Mielitauti on eri asia kuin lempparitauti.
Paljon kivoja asioita, mutta pelkkä pukemisen ja menemisen vaatimus väsyttää. Toisaalta, ehkä on hyväkin, että jaksan olla kotona enkä tunne poltetta sinne ja tänne, kun lapset tarvitsevat minua. Jos kävisin kirjastossa ja yrittäisin löytää jotain sellaista, joka ei liikaa satu tunteisiin? Nick Hornbyn Juliet, naked vaikuttaa hyvältä. Ostin sen reissulta. Andrea Camilleri sopii. Christietä luen toki vaikka koska ja saattaa olla, että jotkin nuortenhyllyn kirjat natsaavat. Lukeminen ja blogittaminen ovat parempia päälleni kuin FB tai TV.
Lukutoukalle on aivan kauheaa menettää kyky lukea mitä vain, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Eihän tämä ole loppuelämän tuomio, onpahan vain helkkarin monta vuotta nielevä tauti. Koko ajan elän ihan oikeaa elämää silti, nautin monista asioista. Ikkunasta näkyy hieno väriskaala ja pihakuusi seisoo vakavana, vaikka oksilla pomppii orava. On tämä hetki, kahvia mukissa ja jugurttia kupissa. Rintaa pusertaa hissuksiin. Hengittelen ja sydämentykytykset menevät ohi. Aamulla leikittiin pojan kanssa sotkukaakaota ja juteltiin hammaspesut. Ryömin tytön viereen kerrossängyn yläkertaan herättelemään hellästi ja kaikki aamutoimet sujuivat viimeistä pipoa myöten hyvillä mielin. SP:n kanssa vaihdettiin halaus ja muutama sana ystävällisesti. Lähellä asiat aika oukei, minä vain nyt funkkaan hyvin rajallisesti.
tiistaina, joulukuuta 07, 2010
Tämä = niin tätä
Lapset ovat loman tarpeessa. Pelkäänpä, etten ole ollut yhtä paljon läsnä tänä syksynä kuin olisi tarvinnut. Olin niin paljon omassa pollassani. Esikoinen hakee nyt hyvällä läheisyyttä ja tulee juttelemaan asioitaan (niitä samoja enimmäkseen, mikä kuuluu asiaan), mutta tekee kaikenlaista omituista, kuten tukkii vessanpytyn, syö kaikki kaapeista löytyvät hömppäruoat ja nojaa niin raskaasti lavuaariin salaisissa vessasessioissaan, että kiinnitys alkaa murentua. Onneksi on lunta, jota saa luoda niin paljon kuin hutsittaa! Jotkut Tosikoisen kärjistämät tilanteet saavat hänet satuttamaan itseään, toisinaan myös läimäyttämään pikkusiskoa. (Aargh.)
Tosikoinen päsähtelee 1-3 kertaa päivässä ja saattaa raivostua niin, että paiskoo tavaroita ja lyö tai potkii meitä ihmisiä. Hermoni napsuvat erittäin nopeasti, jos joku lyö tai muuten tahallaan satuttaa (minua tai läheistäni). Joten suustani tulee verbaalisontaa. Enin osa ajasta menee mukavasti ja rauhallisesti, mutta nämä sekalaiset sekoilut syövät naista. Paras lääke on kuitenkin se, että jaksaa olla läsnä, purkaa nämä skeidat ja antaa paljon aikaa sekä huomiota, niin hyvät asiat pääsevät pintaan ikävien purkauduttua - jollain muulla kuin väkivaltaisella tavalla. Tyynynyrkkeily ja -potkinta esim. on ollut suuri hitti.
Tosikoinen ei halua puhua mistään vakavista asioista, vaan huutaa ÄLÄ ÄLÄ ÄLÄ päälle. Sekin on omiaan napsuttelemaan hermoja poikki. Muutan ajattelutapaani taas parhaani mukaan, jotta kuuntelisin enemmän kuin puhuisin. Lapset puhuvat kyllä vakaviakin, jos huomaavat, että heitä todella kuunnellaan.
Toivottavasti asioita auttaa tarpeeksi se, että osaan pyytää kunnolla anteeksi, kun olen puhunut loukkaavasti. Tosikoinen pyytää aidosti anteeksi lyömisiään (lopulta), joten ehkä esimerkki toimii. En kaipaa mitään nopeasti pakottamalla hoidettua anteeksipyyntöä, vaan haluan, että voimme oikeasti sopia, että asia on nyt selvä. Yksi myöntää tehneensä väärin ja toinen kuittaa. Ollaan taas samalla puolella.
***
Olen palannut jossain määrin tutusta aiemmasta minusta takaisin epänormaalin ajanjakson normaaliin. En pysty kuuntelemaan musiikkia, en jaksa katsoa oikeita elokuvia enkä pysty lukemaan kirjoja. En halua hakeutua sellaisten teosten äärelle, joista tulisi voimakkaita tunteita, sitä kai tämä on. Onneksi jaksan halata SP:tä ja jutella hänen kanssaan, ryömiä kainaloon. Kotona on jotenkin rauhoittavaa kuitenkin, vaikka lapset väliin päsähtelevät - suurin osa on rauhaisaa. On vaikeaa muistaa vastata sähköposteihin, mukaviinkaan. Sentään tekstarit saan kulkemaan ja livenä äänen. Näkyy hyvin selvästi, että nämä ovat kaikki selviytymisen kannalta välttämättömiä asioita. Tasapaino pysyy jotenkin ja pystyn funkkaamaan.
Näen mieluusti ihmisiä, koska en ole niin pahasti ahdistuksen runtelema. Aloitteen tekeminen vain on vaikeaa, kun on taas se tuttu tunne, että ihmiset eivät todnäk halua nähdä minua. (Tämä ei useimmissa tapauksissa liity muuhun kuin sisäisiin pösilöinteihini.) Toisaalta lasten käytös todella vaikuttaa siltä, että tämä rouva ei hillu ihan kauheasti missään. Pitää olla läsnä korvat silmät auki, niin tämä taas tästä. On tunnistettava se piste, jolloin on ihan välttämätöntä satsata voimia. Sen lisäksi, että lapset ovat minulle tärkeimpiä, tiedän, että ponnistuksen jälkeen kaikki on yleensä hyväsen aikaa paljon mukavampaa ja rennompaa.
Totta kai olo on uhkaavan flunssainen. Toivunkohan minä ikinä mistään? Mitä jos kuolen kesken kaiken ja näin klesana? Haaveilen, että olisi taas joskus voimia olla vahvoin aistein ja avoimena, tekevänä ja keksivänä niin kuin suurimman osan elämästä. Nyt olen tämmöinen jähmeä nurkissa nyhjäävä pötikkä.
Tosikoinen päsähtelee 1-3 kertaa päivässä ja saattaa raivostua niin, että paiskoo tavaroita ja lyö tai potkii meitä ihmisiä. Hermoni napsuvat erittäin nopeasti, jos joku lyö tai muuten tahallaan satuttaa (minua tai läheistäni). Joten suustani tulee verbaalisontaa. Enin osa ajasta menee mukavasti ja rauhallisesti, mutta nämä sekalaiset sekoilut syövät naista. Paras lääke on kuitenkin se, että jaksaa olla läsnä, purkaa nämä skeidat ja antaa paljon aikaa sekä huomiota, niin hyvät asiat pääsevät pintaan ikävien purkauduttua - jollain muulla kuin väkivaltaisella tavalla. Tyynynyrkkeily ja -potkinta esim. on ollut suuri hitti.
Tosikoinen ei halua puhua mistään vakavista asioista, vaan huutaa ÄLÄ ÄLÄ ÄLÄ päälle. Sekin on omiaan napsuttelemaan hermoja poikki. Muutan ajattelutapaani taas parhaani mukaan, jotta kuuntelisin enemmän kuin puhuisin. Lapset puhuvat kyllä vakaviakin, jos huomaavat, että heitä todella kuunnellaan.
Toivottavasti asioita auttaa tarpeeksi se, että osaan pyytää kunnolla anteeksi, kun olen puhunut loukkaavasti. Tosikoinen pyytää aidosti anteeksi lyömisiään (lopulta), joten ehkä esimerkki toimii. En kaipaa mitään nopeasti pakottamalla hoidettua anteeksipyyntöä, vaan haluan, että voimme oikeasti sopia, että asia on nyt selvä. Yksi myöntää tehneensä väärin ja toinen kuittaa. Ollaan taas samalla puolella.
***
Olen palannut jossain määrin tutusta aiemmasta minusta takaisin epänormaalin ajanjakson normaaliin. En pysty kuuntelemaan musiikkia, en jaksa katsoa oikeita elokuvia enkä pysty lukemaan kirjoja. En halua hakeutua sellaisten teosten äärelle, joista tulisi voimakkaita tunteita, sitä kai tämä on. Onneksi jaksan halata SP:tä ja jutella hänen kanssaan, ryömiä kainaloon. Kotona on jotenkin rauhoittavaa kuitenkin, vaikka lapset väliin päsähtelevät - suurin osa on rauhaisaa. On vaikeaa muistaa vastata sähköposteihin, mukaviinkaan. Sentään tekstarit saan kulkemaan ja livenä äänen. Näkyy hyvin selvästi, että nämä ovat kaikki selviytymisen kannalta välttämättömiä asioita. Tasapaino pysyy jotenkin ja pystyn funkkaamaan.
Näen mieluusti ihmisiä, koska en ole niin pahasti ahdistuksen runtelema. Aloitteen tekeminen vain on vaikeaa, kun on taas se tuttu tunne, että ihmiset eivät todnäk halua nähdä minua. (Tämä ei useimmissa tapauksissa liity muuhun kuin sisäisiin pösilöinteihini.) Toisaalta lasten käytös todella vaikuttaa siltä, että tämä rouva ei hillu ihan kauheasti missään. Pitää olla läsnä korvat silmät auki, niin tämä taas tästä. On tunnistettava se piste, jolloin on ihan välttämätöntä satsata voimia. Sen lisäksi, että lapset ovat minulle tärkeimpiä, tiedän, että ponnistuksen jälkeen kaikki on yleensä hyväsen aikaa paljon mukavampaa ja rennompaa.
Totta kai olo on uhkaavan flunssainen. Toivunkohan minä ikinä mistään? Mitä jos kuolen kesken kaiken ja näin klesana? Haaveilen, että olisi taas joskus voimia olla vahvoin aistein ja avoimena, tekevänä ja keksivänä niin kuin suurimman osan elämästä. Nyt olen tämmöinen jähmeä nurkissa nyhjäävä pötikkä.
perjantaina, joulukuuta 03, 2010
Kansainvälinen vammaisten päivä
YK:n vammaisten päivän kunniaksi toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Me Itse ry:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen ohjelman (.pdf). Se on mielestäni erittäin valaiseva ja lisäksi selkokielinen, joten lukemiseen ei mene kauan.
Olisi kauheasti asiaa, mutta en tiedä, mihin olen käyttänyt kaiken bloggausajan ja tänään pitäisi vielä riehaantua pikkujouluakin viettämään irkkikaverien kanssa. (Ja puhunut nyt internet relay chatistä.) Onneksi on tulossa pitkä viikonloppu!
Olisi kauheasti asiaa, mutta en tiedä, mihin olen käyttänyt kaiken bloggausajan ja tänään pitäisi vielä riehaantua pikkujouluakin viettämään irkkikaverien kanssa. (Ja puhunut nyt internet relay chatistä.) Onneksi on tulossa pitkä viikonloppu!
keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010
Avartava matkailu
Rakas päiväkirja. Olin kamun kanssa Tukholmassa. Ruotsissa! Kesken rahapulan? No, koko hytti Hki-Sto-Hki maksoi 36 euroa, joten visa ei rasittunut ihan hurjana, kun jaoimme tuon summan kahteen perttaan. Joka tapauksessa syksyn saldoon rapsahti jälleen erittäin mukava reissu ihmisen kanssa. Juttelimme paljon ja se oli hyvin sympaattista, aivoja tuulettavaa, samoilla laineilla keikuttavaa.
Liihottelin hyvinkin sieltä tultuani ja edelleen ässänaisen kanssa kirjoittaessa. Mutta tänään iski taas ahdistuspeikko iltapäivällä ja kiskoi koivesta alas. Onneksi hain tyttären esikoulusta. Hän murehti ja jumpitteli täysillä, niin sain muuta ajateltavaa ja venyin ison ihmisen kokoon. Samoin eilen, palaamisen iltana oli lapsella niin hankalaa, että äitiydyin heti ja saimme asiat sovittua ennen unen tuloa. Ilmeistä äitipulaa, johon läsnäolo on hyvä lääke. Valitettavasti sorruin alkuun rangaistuksilla uhkailuun. Pittu, jotain muuta pitää keksiä konflikteihin kuin mukavien asioiden menettämisellä kiristämisen. Tänään iltapäivällä keksinkin, siis olin läsnä, kuuntelin ja kannoinkin, kun tytär pyysi.
Perjantaina on vaikka kuinka monta pikkujoulua ja lastenhoitaja varattuna, mutta saa nähdä, voinko lähteä. Ahdistuksessa en enää lähde, paitsi korkeintaan kirjastoon (kun ne nyt taas ovat auki).
Ihmetteleeköhän joku muuten, miksi vammaisen ihmisen läheinen kirjoittaa salanimellä mm. vammaisuuteen liittyvistä asioista? Kun on lukenut Sydän paikaltaan -blogia, ei ihmettele enää. Todellisuus on valitettavasti tarua kamalampaa. Tuolta saan ammentaa tosielämän ahdistusta niin paljon kuin jaksan. Tosin valikoima on supistunut, koska bloginpitäjä on pakotettu poistamaan kirjoituksiaan, tai muuten...
Liihottelin hyvinkin sieltä tultuani ja edelleen ässänaisen kanssa kirjoittaessa. Mutta tänään iski taas ahdistuspeikko iltapäivällä ja kiskoi koivesta alas. Onneksi hain tyttären esikoulusta. Hän murehti ja jumpitteli täysillä, niin sain muuta ajateltavaa ja venyin ison ihmisen kokoon. Samoin eilen, palaamisen iltana oli lapsella niin hankalaa, että äitiydyin heti ja saimme asiat sovittua ennen unen tuloa. Ilmeistä äitipulaa, johon läsnäolo on hyvä lääke. Valitettavasti sorruin alkuun rangaistuksilla uhkailuun. Pittu, jotain muuta pitää keksiä konflikteihin kuin mukavien asioiden menettämisellä kiristämisen. Tänään iltapäivällä keksinkin, siis olin läsnä, kuuntelin ja kannoinkin, kun tytär pyysi.
Perjantaina on vaikka kuinka monta pikkujoulua ja lastenhoitaja varattuna, mutta saa nähdä, voinko lähteä. Ahdistuksessa en enää lähde, paitsi korkeintaan kirjastoon (kun ne nyt taas ovat auki).
Ihmetteleeköhän joku muuten, miksi vammaisen ihmisen läheinen kirjoittaa salanimellä mm. vammaisuuteen liittyvistä asioista? Kun on lukenut Sydän paikaltaan -blogia, ei ihmettele enää. Todellisuus on valitettavasti tarua kamalampaa. Tuolta saan ammentaa tosielämän ahdistusta niin paljon kuin jaksan. Tosin valikoima on supistunut, koska bloginpitäjä on pakotettu poistamaan kirjoituksiaan, tai muuten...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
