Ensimmäinen yö

Heppu sai 0,25 mg ja nukkui kuin tukki, mikäli tukit yleensä nukkuvat rauhallisesti tuhisten. Piti käydä ennen omaa nukkumaanmenoa tarkistamassa, että nuoriso ihan varmasti on hengissä. Minulla ei ole lapsesta mitään havaintoa ennen aamua, jolloin jouduin riipimään itseni vuoteesta, kun SP mukamas joutui lähtemään pian seiskan jälkeen työmatkalle. Kaikkea ne keksivät välttääkseen esikoululaisen lähtöselvitykset, jotka tuntuvat pidemmiltä ja puuduttavammilta kuin lentokenttien vastaavat jonotuksineen. (Tytär myöhästyikin puoli tuntia, mutta minä sentään ehdin ajoissa pilatekseen. Nyt onkin sisältä erittäin lämmin olo, kun kirjoittelen täällä kahvila Lumossa kaverin kanssa. Oikeasti tietysti kirjoitan artikkelia enkä blogia, mutta pitihän nämä tärkeät asiat panna muistiin ennen kuin unohtuu.) Esikoisen aamutouhut menivät kaiketi ihan tavalliseen tapaan. Olin niin unenpöpperössä, etten pystynyt skarppiin tarkkailuun.

Haluaisin kirjoittaa eilisestä vammaisuuteen liittyvien asioiden kehitystapaamisesta, mutta ehkä sitten myöhemmin, kun ajatus kypsyy ja pahin työryysis helpottaa. Tiivistetysti voisin sanoa, että olemme kaukana itsemääräämisoikeuden saaneen, omavoimaisen vammaisen ihmisen ajatuksesta ainakin kehitysvammapuolella. Ja vammaisten ihmisten siirtäminen laitoksista koteihin asumaan (enkä nyt puhu vanhempien kodista vaan ihan omasta kodista) näyttää siltä, että siirretään vammaiset ihmiset edelleen johonkin metsään laitokseen, mutta laitokselle keksitään kivankuuloinen nimi ja se pilkotaan pienempiin yksikköihin. Sitten puhutaan kodinomaisuudesta ja työtoiminnasta, eli vammaiselle ei ole kotia ja työtä. YLE eilen uutisoikin siitä, että Suomi on Euroopan surkein työllistämään mitä tahansa vammaisia (ei puhuta edes kehitysvammaisista) ja olen mielenkiinnolla seurannut, kuinka monta erilaista koulutusta voi vammainen ihminen hankkia saamatta ensimmäistäkään työpaikkaa.

Tampere on ratkaissut autistien asumistarpeen siten, että palvelu ostetaan Pikonlinnassa (eli kaukana kaikesta) sijaitsevasta laitoksesta, jota ei vissiin saa sanoa laitokseksi. Vanhan sairaalan tiloihin on uusittu söpösti nimettyjä asumisyksiköitä ja samassa laitoksessa tarjotaan myös päivätoimintaa. Minusta tuo haiskahtaa säilytykseltä, anteeksi vain. Meillä kotona ja koulussa on hiki päässä vaivoja säästelemättä kuntoutettu lasta ja opetettu kaikenlaista omatoimisuustaitoa. Mahtaisiko laitosoloissa olla ihme, jos käytös romahtaisi silkkaa turhautumista, kun niitä taitoja ei oikeasti pääsisi käyttämään. En ole tutustunut tuohon asumispalveluun sen kummemmin, mutta tunnen syvää ennakkoluuloa kaukana kaikesta sijaitsevaan sairaalaan rakennettuja mestoja kohtaan, koska en näe, miten ainakaan puitteet eroavat perinteisistä laitoksista.

Tämä tästä, nyt sitä artikkelia, kekkeles! Nahkaruoskat soi!

Lisäys: Ks. myös Sydän paikaltaan -blogin juttu asumisaiheesta.