Mietiskelin tuossa taas kerran sanoessani: "Älä nyt rakas hepaa", miten vähän välitän hötkyilystä. Aikuiset ihmiset rynnistävät johtopäätöksiin ilman muita perusteita kuin huhuja ja fiiliksiä (jotka valitettavan usein ovat täysin metsässä, etenkin niillä, jotka kuvittelevat intuitionsa olevan huippuluokkaa) ja sitten he rynnistävät tekemään tai sanomaan tuhoisia asioita. Tai oikeastaan tämmöiset sanomiset ovat tekoja. Onneksi lapset hötkyilevät vain lyhyesti ja tokeentuvat taas. Aikuiset ovat sitkeämpiä hepaajia. Pahimmat järjestäytyvät lynkkausporukoiksi ja ties miksikä. Yäk. Oikeamielisenä itseään pitävien silmitön, sortoon ja väkivaltaan yltyvä hepaus on sitä pahinta sorttia. Tämäntyyppinen meininki tuntuu olevan kasvussa maailmalla.
Nykyään minun on rasittavaa seurata kirjoissa, TV-ohjelmissa ym. sitä tuhoa, mitä hötkyily aiheuttaa. Sitä on nähty livenä ihan tarpeeksi. Tiedä sitten, onko oma suhteellisen hidas reagointi kategorisesti parempi. Jotkut hötkyihmiset pitävät hitautta epäilyttävänä. Aina kuitenkin on syytä ensin tutkia ja sitten vasta hutkia. Minusta ihmissuhteissa tämän pitäisi olla eettinen sääntö numero yksi ja sittenkin sen hutkimisen voisi jättää väliin tai korvata jollain vähän fiksummalla.
***
Esikoisella oli varsin hyvä päivä tänään. Iloinen poika kävi kanssani moniaita halaus- ja juttelusessioita, siivosi keittiön, hoiteli kompostin ja kolasi lumet ym. pientä. Hän otti taas 0,5 mg lääkettä ja nukkuu nyt täysillä. Tosikoisellakin oli mukava päivä luisteluineen. Kauheasti hän kaipaisi äitiä ihan joka paikkaan. Yksi kohokohdista oli, kun pyörittelimme joululta jääneestä piparkakkutaikinasta palloja, tuikimme niihin manteleita, paistoimme ja hiukan valelimme sulalla suklaalla. Molemmat lapset osallistuivat. SP:llä on kai jonkinlainen kriisi käynnissä, mutta onneksi itse olen taas rauhallisessa vaiheessa ja voin antaa hänen kriisittää. Vuoron perään tuetaan toisiamme, ei tässä muuten pärjätä. Esikoisen mukavan vaiheen vaihtuminen vaikeaksi on aina kova pala meille molemmille eikä itsesyytöksiltäkään voi välttyä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 kommenttia:
Kovasti hepuloivat ihmiset tuntevat varmaan elävänsä täysillä, virtaahan adrenaliini suonissa monta kertaa päivässä. Toisaalta kovasti reaktiiviset ihmiset eivät ihan ole elämänsä ratissa, kun antavat kaikkien ulkopuolisten impulssien vallata kroppansa suurilla tunteilla.
Ei niin, että itse olisi moiselle immuuni, mutta aina välillä, kun muistaa ihan hengittää kuohuttavammassakin tilanteessa – ottaa vähän etäisyyttä ennen pärskähdystä – huomaa ehkä, että useimmiten voi kuitenkin valita oman suhtautumisensa...
Mä olen perusluonteeltani hätäinen ja kärsimätön ihminen, joka kestää välitiloja hyvin huonosti. Osittain siksi musta varmaan tuli toimittaja: deadlinet on kolmen viikon välein. Mä en voisi olla tutkija, kun jonkin asian valmiiksi saattamiseen voi mennä vuosia, ei kestäisi pää.
Hätäisyys on huono asia, kun sen ilmaisee tällä sanalla. Myönteinen ilmaus on "nopea tekemään päätöksiä";)
Mä yritän kumminkin nykyään kouluttaa itseäni sietämään välitiloja, jos päätöstä ei tarvi tehdä heti.
Valitettavasti hitaat ja perusteelliset ihmiset usein hermostuttavat mua ihan suunnattomasti. Onneksi en ole nainut sellaista.
Nopea päätöstenteko on aivan eri asia kuin hötkyily! Minä olen tarvittaessa hyvin nopealiikkeinen ja siihen auttaa, kun tunnereaktiot ovat hitaita. Tunnekuohussa ei välttämättä tule hyviä valintoja enkä oikeastaan suostu edes tekemään mitään isompia päätöksiä tunnehumalassa. Otan toki tunnereaktion tuoman informaation huomioon päätöstä tehdessäni.
Niin kauan kuin muistan, mun on ollut vaikeaa sietää, miten massiivissa määrin räikeitä mokia tehdään affektien viemänä. Olkoon kuinka inhimillistä hyvänsä, silti ottaa päähän, kun pieni odottaminen selvittäisi pään, mutta eihän se nyt käy...
Lähetä kommentti