Ihmistrampoliinin tarinoita

Tänä vuonna olen pääasiassa ollut lasten käytettävissä, samoin joulukuun loppupuolella. Ennen vanhaan minulla siitä huolimatta tai kenties juuri siksi irtosi kirjoitusaikaa blogiin. Tarvitsin purkautumiskanavaa, koska perhetilanteen vaatiessa en juuri tapaa ketään, juttele puhelimessa, tsättää, käy missään... Tarvitsen varoventtiiliä nytkin ja olen puhissut Facebookiin. Se ei ehkä ole hyvä idea, pitäisin sitä mieluummin kevyehkönä mestana. Täällä voi puntaroida rauhassa.

Joululomalla oli intensiivistä, kun sekä Esi- että Tosikoinen (meizi lyhentelee ihan itse) hakivat läsnäoloani päivin, illoin ja melko tavalla myös öin. Ikävä kyllä aamuvarahin myös. Onneksi SP otti monet aamut hoitaakseen, jotta sain varastettua itselleni parin tunnin rauhallisia pätkiä. Lomalapset mätkähtelivät milloin hyvänsä päälleni ja alkoivat puhua pälpättää ja vaatia huippunopsaa reagointia.

On tajuttoman hienoa, että Esikoinen treenaa juttelua eikä minua haittaa käydä läpi samoja asioita sata kertaa ja vähän päälle. Volukan säätelyssä vain on klappia ja välillä olisi hyvä saada olla myös rauhassa, ihan ihan rauhassa. Etenkin kun yksi lapsi puhuu kovalla esikoululaisen äänellä yhteen korvaan ja toinen kovalla autistin äänellä toiseen, alkaa järjen valo himmetä. Tai ainakin pitäisi saada palautua rauhassa välillä. Lapset eivät halua että menen mihinkään, vaan arvostavat sitä, että olen todella koko ajan käytettävissä. Joten olen ollut melkein tauotta kotona loma-ajan. Alkulomasta oli erittäin selvää, että tarvetta breikkiin oli. Siinä määrin riitti sekoilua.

Esikoisen väkivaltaisuus oli kaikkein kamalinta. Hän saattoi vailla mitään impulssikontrollia käydä pikkusiskonsa kimppuun, vääntää tai raapia hänen kättään tai läimäyttää. Kun vanhemmat tulivat väliin, hän lopetti. Sitten katumuksen tullen hän kävi itsensä kimppuun, läimi ja raapi, toisinaan paukutti päätä lattiaan. Loppulomasta on ollut hiukan helpompaa ja tänään, toisena hoitopäivänä, hän ei tehnyt mitään väkivaltaista, vaikka Tosikoinen sai valtaisan raivarin. Yleensä poika menee aivan tolaltaan näissä tilanteissa ja lyö vaikka ketä, etenkin itseään.

Suren, kun minulla on niin vähän sosiaalista energiaa. Haluaisin kovasti korjata kummia vinksalleen menneitä asioita, tavata mieluisia ihmisiä, tehdä perhevisiittejä ym. ym., ETENKIN JUTELLA IHAN TAVALLISIA JUTTELUITA maailman asioista ja mistä vaan, kuunnella muiden murheita omien sijaan - saada samalla kurkistusaukkoja muuhunkin elämään, kun peityn tähän ja jyräännyn alle, mutta olen ihan poikki tästä kaikesta. Olen sitä paitsi taas masentunut enkä usko kenenkään haluavan tavata mua (huoh). Enkä ole varma, mihin haluan mennä Esikoisen kanssa. Hiljaisemmissa ja rauhallisemmissa vaiheissa ei ollut vaikeatakaan kyläillä, nyt poika on useasti kierroksilla. Hän ei kierroksiltaan saa oikein nukutuksi eikä pysty rauhoittumaan, kun saa liian vähän unta ja lepoa. Oikein kätsy catch-22.

Tekee mieli mennä spinnaamaan treenimestaan, mutta mietin taas tosissani, mitä rankka rehkintä tekee stressihormoneille. Liikunta on toisaalta hyvästä, mutta liian hevi liikunta saattaa haitata stressitautista toipilasta. Onneksi ei tarvitse nyt miettiä, koska on hiivatin flunssainen olo. Vietin tämän päivän saikulla, saa nähdä, mitä huomenna. Vielähän mulla on tammikuun loppuun asti aikaa lähettää eka kv artikkelini ihmeteltäväksi. Auz. Aivothan suihkivat kovassa jysärissä kuin lyly ja kalhu loppukeväästä.

Tämän blogiryöpsähdyksen päälle vetäydyn vuoteen uumeniin ja odottelen vain aamua, kun natiaiset taas mätkähtelevät päälleni juttelemaan, halaamaan, tervehtimään, treenaamaan puhetta kuin södet uffohenkilöt aluksistaan. Mikä sen ihanampaa? Jos vain olisi vähän breikkiä välissä eikä 24/7-henkistä meininkiä. Tai no, huomenna ja perjantaina he ovat hoidossa, sitten käynnistyy taas siunattu kevätlukukausi.

PS. Tänä vuonna en vietä SP:n kanssa tipatonta tammikuuta, paitsi jos lasketaan se, että nautimme punkkumme tilkoittain eikä tipoittain. Vaan ei joka päivä eikä valtaisia annoksia, kiitos. Lasten nukkumaanmenon jälkeen pystyy tissuttelemaan hämmästyttävät määrät punaviiniä, kun hartaasti ponnistaa, mutta se lakkaa jossain kohtaa olemasta kivaa ja silloin pitää vääntää korkkia soukemmalle. Tai en mä tiedä, haluaisinko peräti absoilla. Teen niin kuin on helpointa, kunhan en lotraa pahimpaan kaamosmalliin. Oleellista on se, etten haittaa uniani enkä aivokemiaani liialla alkoholilla, ei mikään tipaton tammikuu -niminen vehje tai muut keinotekoiset tai lyhytikäiset konstruktiot. Teen vain yhden lupauksen vuodenvaihteessa: en harrasta mitään laihdutuskuureja tänäkään vuonna.