Harrastuksia, kekkele

Joskus nuorena ja idealistisena (pari vuotta sitten) olin aivan sitä mieltä, että lapset eivät tarvitse kasoittain harrastuksia, joissa sitten juostaisiin kieli vyön alla ja uhrattaisiin vanhempien koko elämä siihen niin eikä kenelläkään olisi kivaa enää koskaan. Tiistaisin poika käy musiikkiopetuksessa ja tytär uimakoulussa. Kaksinhuoltajille tämä ei ole temppu eikä mitään, mutta toisen huoltajan työmatkan aikana tarvitaan omaishoidon palvelusetelihoitajaa ja matkapalvelutaksia, että saa hommat hoitumaan ja silti nukkumaanmeno viivästyi melkein tunnin normaalista. Uimakoulu on kimurantti, koska en enää kehtaa laittaa koulutyttöä miesten puolelle eikä teinipoika ole enää aikoihin voinut tulla naisten puolelle.

Maanantaisin poika käy uimakoulussa ja perjantaisin tytär sirkuskoulussa. Semmoista se on. Ilmeisesti kivaa. Tällä viikolla mietin sitä, kun sirkuskoulu loppuu samaan aikaan, kun pojan pitäisi tulla koulusta kotiin eikä hän voi kotiutua yksin. Aivoni klonksuttavat tyhjää ja saatan ohittaa koko sirkuksen ja järjestää jotain korvaavaa kotona. Omaishoitajallahan on elo yhtä nuorallakävelyä, jonglöörausta ja pelleilyä, perusakrobatiasta nyt puhumattakaan.

Tytär on muuten alkanut arkailla ja valitella yllättävissä tilanteissa ja minun on hankalaa tottua siihen. Aiemmin hän oli suorastaan rämäpäinen ja innokas tekemään kaikenlaista reipasta. Nyt vahvahkon marmatuksen jälkeen hän suostui kävelemään kotiin uimahallilta (bussejakaan ei kulkenut) ja yllätyksekseni hän käveli erittäin vauhdikkaasti. Yllytin häntä vielä tarjoamalla parissa etapissa voimasuklaata, 85-prosenttista Mascaota. Toimi! Elämänmuutos koululaisuuden alkaessa ei ole ihan pieni ja koulun alusta on vain hiukan yli kuukausi. Ihmekö, jos tulee jotain pientä kremppaa tytölle.

Saatan jonain päivänä kirjoittaa jotain yleisempääkin, mutta nyt on jostain syystä ihan pakko kirjoittaa näitä omia pieniä ensin.