Haimme leppoisen oloisen Esikoisen viikonloppuleiriltä ja ihastelimme samalla maisemat. Kotona poika pyyhälsi kaikki perusrutiininsa läpi vauhdikkaana. Hän pääsi myös isänsä kanssa asioille eli viemään kierrätyspahveja ja ostamaan kaupasta ruokaa. Rauhoituttuaan tarpeeksi hän kävi kainalooni juttelemaan minulle. Okakuussa hän haluaa uudelleen leirille! Onko huippua vai huippua? Lapseni maailma tuntuu olevan laajentumaan päin ja se tekee minut hyvin onnelliseksi, vaikka en erityisemmin halua pitää häntä pois kotoa. Hänen aikuisuuteensa on vielä monta vuotta, mutta omaan kotiin muuttamisen edellyttämään kypsyyteen tarvitaan monta kehitysaskelta. (Omaan kotiinsa hän kumminkin vielä jonain päivänä muuttaa, kunhan on sellainen, jossa saa riittävästi tukea viettääkseen omanlaistaan elämää eikä kaikkia perusasioita tehdä eteen.)
Olimme sitten eilen Tosikoisen kanssa uimassa Rauhaniemen kansankylpylän 13-asteisissa aalloissa. Sinne pitää päästä uudelleen, koska se tekee sekä minusta että tyttärestä säyseän ja rauhaisan. Lapsi nukahti tuosta vain ja itseni oli pakko vetäistä tirsat, että jaksoin lähteä tapaamaan Vamppua kaupungille. Hyvä että lähdin! Peräti viikon välein on ollut mukavat illanistujaiset lauantaina hyvien ihmisten kanssa, olen onnekas.
Tänään aivan itselleni yllättäen tein sukelluksen erääseen kaukaisen menneisyyden pahaan asiaan, puhuin siitä eräille ihmisille ja nyt sydänalaa painaa tumma satuttava hiostava alasin. Sulattelen sitä teellä ja yritän siirtää äly- ja tunneponnistukset työhön, sillä deadlineen on enää viisitoista päivää. En ole hahmottanut, miten kova olen salaamaan asioita. Minustahan saa hyvinkin avoimen kuvan.
Alkavalla viikolla vastaan yksin kotihärdellistä tiistaista lauantaihin, kun SP on työmatkalla. En ole aivan innoissani tästä asiasta, mutta hengittelen ja otan hetken kerrallaan, siten se sujuu. Teen isoja annoksia ruokaa, niin että riittää toiselle aterialle ja varaan lisäpinnaa aamuihin, ettei tarvitse kenenkään olla pahalla mielellä. Pinnani on ollut tolkuttoman lyhyt viime viikkoina. Ehkä kilpirauhashormonia on liikaa? Inhoan sitä raivoavaa ja valittavaa ääntäkin, joka sisältäni tulee, yök en halua sitä. En usko, että lapsetkaan erityisemmin jäävät kaipaamaan, jos pääsen rakentavampiin moodeihin takaisin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
1 kommentti:
Minäkin olen kaivannut, ja voi kuinka suuri ilo oli lukea tämä merkintä, ristiriitaisista tunteista huolimatta.
Sillä kokemuksella, että itse olen nyt (viimeisen parin vuoden aikana) nähnyt unia parikymmentä vuotta vanhoista asioista, ja kokenut, että vihdoin jokin lukko on auennut, eikä minun tarvitse enää salata/sulkea sisälleni tai alitajuisesti säilyttää niitä solmuja aivojeni vanhemmissa kerrostumissa, tämän lukeminen tuntui minusta hyvältä. En tiedä, onko niin, ja anteeksi, jos ajatus tuntuu sinusta kyökkipsykologisoinnilta, mutta (nimenomaan tuon oman kokemukseni perusteella) minusta tuntui siltä, että on jokin yhteys sen välillä, että kun huolesi pojastasi (leirikokemuksenkin myötä) on välillä helpottamaan päin, antaa se sinulle vapauden ja voimavaroja puolestaan avata myös itsellesi omia kerrostumiasi. Jos on näin, tämän tien päässä on se, että olet enemmän tasapainossa itsesi kanssa. Minä tietysti toivon, että niin on.
Vielä pitää sanoa, että oli muuten tosi hyvin sanottu se "Täällä on oikea ihminen, joka elää 14. vuotta korkean paikan leiriä." Ja että minustakin kirjoitat lapsistasi mukavasti ja heitä itsenäisinä persoonina arvostaen.
Lähetä kommentti