Fiktio-fiktio ja muita lauantaimakkaroita

Kävin Amazonian tuotemetsissä ostoksilla enkä ostanut ainoatakaan kirjaa. Outoa. Kaksi Rushin levyä kumminkin ja uuden Sherlockin Blue-reiskana peräti (ei ollut kovin kallis näistä mikään) sekä nipistelevän rasvaprosenttimittausvehkeen (jonka oikein käytettynä pitäisi olla varsin luotettava). Haluan seurata, miten kuntoilu tuottaa tuloksia. Vaaka on surkea mittari sille edistykselle, jota haluan. Painonpudotus tarkoittaa rasvasta erkaantumisen ohella luusta ja lihaksesta luopumista (mitä ei tässä iässä voi suositella kenellekään), joten en todellakaan pudota painoa, vaan rakennan lihasta ja kuntoa. Saattaa olla motivaatiolle hyödyksi nörtteillä jonkin verran voimailun ohella ja raapustaa tilastoa muutoksista. Mutta en aio missään tapauksessa stressata asialla. Stressi on kai pääsyyllinen siihen, että terveyteni on tässä jamassa, joten sen käsittely on prioriteeteissa kärjessä.

***
Sherlockin ostin, kun katsoin narulta (eli digiloodasta) uudelleen osan piloille menneestä Sherlock-tallennuksesta (tytär oli kaverillaan kylässä, joten sain katsoa televisiosta keskellä päivää, mitä halusin - poika on jo ohittanut ohjelman ikärajan) ja tunsin pakahduttavia juttuja. Isot, ystävällismieliset eläimet kävelivät suurilla tassuillaan sydämeni päällä. Hassua, miten tuo sarja onnistuu sohimaan minua joihinkin harvinaisiin hermoihin. Mietin taas, miten jotkut hahmot ovat samastuttavia ja jotkut ihastuttavia. Sherlockiin mahtuu yksi kutakin ja arvatenkin autistisempi on samastuttavampi, mikä ei ehkä ole täysin sivulliselle avautuva asia, kun katsoo, mihin elämä on minut kuljettanut. Sherlockissa oli mukavaa uudenlaisen kerronnan tuominen perinteiseen mukaan (ei päälle liimaten - minusta). ICT-tyyppisiä asioita näkyy ruudussa näytellyn, lavastetun, leikatun jne. kuvauksen ohella, ja tällainen lähemmäs 20 vuotta nörtännyt ihminen tuntee kotoisuutta ja iloa, minua puhutellaan.
Uusi Watson kirjoittaa blogia, mutta en saanut sitä avautumaan.

Oli hupaisaa seurata FB-keskusteluissa, miten eri tavoin ihmiset suhtautuivat "pyhään" Sherlockiin. Jonkun mielestä vain Jeremy Brett voi olla oikea Holmes ja niin edelleen. Alkuperäisyysargumentti on mielestäni toimiva vain Arthur Conan Doylen tekstin kohdalla, kaikki muut ovat tulkintoja. Pidän muuten myös Brettistä maneereineen päivineen. Holmes on fantasiaa ja mielikuvitus on saatava päästää hieman pelmuamaan hänen tarinoitaan tulkittaessa. Nykyaikaiseen Lontooseen tuominen oli loistava veto. Ainakin minusta, joka olin siellä parikymmentä vuotta sitten. Pelkästään London Eye on muuttanut kaupungin ulkomuotoa hätkähdyttävästi.

Keskusteluissa ihmiset haluavat esittää universaaleja perusteluita sille, etteivät pidä uudesta Sherlockista. Siis sellaisia, että uusi tulkinta on jotenkin kategorisesti huono eikä siitä siis pidä kenenkään arvostelukykyisen ihmisen pitämän. Mutta näitähän aina on, joiden mielestä vain se, mistä minä-minä pidän ja mitä minä-minä valitsen, on kenen tahansa kannalta ainoata parasta. Aina elämäntapavalinnoista tv-viihteeseen. Jos sallisin itselleni kyökkipsykologisoinnin (ja minähän toisinaan sallin), epäilisin, että tällaisen käytöksen taustalla on epävarmuutta omista pitämisistä ja valinnoista ja ne täytyy siksi väkisin perustella ylivertaisiksi.

***
Äiti hoki minulle (meille?) pienenä, että sitten me lapset kirjoitamme elämänkertoja ja paljastamme kaikki kauheudet. En oikein vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisi, oliko se jotain totta toinen puoli -vitsailua vai mitä ihmettä. Etukäteissensuuria?

Pelästyin, kun seurasin jotain linkkiä blogini syöveriin ja sieltä tuli esiin vanhoja kurjia juttuja (Esikoinen oli repinyt takkinsa niin sisä- kuin ulkopuolelta), jotka olivat pyyhkiytyneet mielestäni täydellisesti. Muutenkin yhtäkkiä saattaa pomppia jotain vanhoja ikäviä asioita silmille, joista ei tunnu olevan mitään muistijälkeä. Pääni toimii näinä stressivuosina sillä pelottavalla tavalla, että se tahtoo pyyhkiä ikäviä asioita pois. Mutta siis, mitähän niihin elämäkertoihinsa sitten kirjoittaisi, jos muisti ei tuo tajunnan pinnalle asti mitään kauheuksia, vaan leikkii, ettei niitä ole koskaan ollutkaan? Onhan minulla kaikenlaisia päiväkirjamerkintöjä epämääräisissä paperikerrostumissa jossain, mutta hulluko niitä jaksaa kaivella. Ehkä SP on heittänyt homeisimmat jo menemään.

Haaveilen varovasti fiktiivisten asioiden kirjoittamisesta, kun tuntuu, että pintaan pyrkiviä teemoja on. Näinköhän osaisin? Pelkään (sitäkin), että kirjoitukseni ajautuu samalla tavalla kuin lapsena, kun jostain syystä aina vääjäämättä kirjoitin tarinoihini sellaisia käänteitä, joista tuli ikävä olo kirjoja lukiessa enkä sellaisia, joista tuli hyvä olo. Himputti. On täysin fiktiivistä tämä fiktio-ajattelu, samoin kuin ne käänteet, joita fiktiivinen fiktio saisi. Onneksi on paljon hyviä kirjailijoita, joiden tuotannosta nauttia. Louise Penny on tämän vuoden ehdoton suosikkini.