Puhumisen voima

Pidinpäs tunnin esitelmän juketeistani ja se oli yllättävän voimia antavaa, vaikka luulin käyvän päin vastoin. Johtui varmaan kivasta yleisöstä, joka vaikutti kiinnostuneelta. Ehkä osa sai myös uranlaajennusajatuksia.

Nyt olen täällä autiossa norsunluutornissa kirjoittanut siinä määrin, etten saisi käyttää enempiä sanoja muualle kuin introon ja loppuyhteenvetoon. Glup. Ja vähän pitäisi säästää viitteillekin sanoja, kun ne lasketaan mukaan kuuden tonnin maksimiin.

Muistelen, että kirjoittaminen on joskus ollut kivaa eikä tällaista kauheaa pusertamista. Miksi nyt tuntuu niin vaikealta, vaikka aihe on mieluinen ja tiedot varsin mukavasti kasassa? Toki pitäisi ja pitäisi ja pitäisi aina lukea enemmän ja saada parempia viitteitä, mutta tällä kertaa erityisesti punaisen langan vetäminen tekstiin on vaikeaa. Jaahas, siis siksi, nyt sen tajusin. Tällä kertaa on vaikeaa rakentaa johdonmukaisesti etenevää juttua, vaikka usein juuri se on ollut kirjoittajana vahvoja puoliani (mitä ei välttämättä täältä blogista huomaa, kröhöm).

Onko siis niin, että väsyneet aivot eivät oikein tarpeeksi hyvin jaksa jäsentää isoa kokonaisuutta, vaikka pala kerrallaan onnistuu? Nyt kuitenkin uskoisin, että olen saanut jonkinlaisen punaisesta langasta punotun selkäruodon tähän pöppiäiseeni ja toivoa on, että huomenna voin lähettää myös introt sun muut luottolukijoille. Jos herään tarpeeksi aikaisin sunnuntaiaamuna pakertamaan.

Saattaa ehkä jopa melkeinpä olla niin, että lähipäivinä voin ajatella muutakin kuin tätä artikkelia? Olisiko noin? Sydämen liiallinen hakkaaminen sekä rintakehän puserrus saisivat myös loppua, vaikka pelkään, että ne johtuvat tuosta kilpirauhaslääkkeestä. Ikinä ei ole sillä sopivaa tasoa, prskls.