Lähetin keskeneräistä tekstiä ohjaajille ja nyt tuntuu ihan kamalalta. Olen tällainen luuseri. Tunteet ovat vyöryilleet häiritsevissä määrin eivätkä ne ole olleet mitään hehkeitä tunteita. Hyvin eloisia kylläkin. Olen heilutellut painoja ja käynyt ilta-auringossa kävelyllä kuitenkin, se aina tekee paremman olon. En halua enää tällaista. Haluan miellyttävää, tasaista työskentelyä ja keskittymiskyvyn sekä aivot muutenkin takaisin! Vauhkoilen ja hypin seinille ja kadun, että lähdin koko väitöskirjaurakkaan. Ehkä en aivan täysin tosissani. Mutta kun tunteet myrskyävät, myrskyävät perinpohjaisesti.Tässä pakerruksessa olisi tarpeeksi kuormitusta, pitääkö tunteiden riehua siihen vielä päälle?
Selviänköhän tästä jotenkin hengissä? Entäs siitä, kun pakerran roikkuvat opinnot kasaan töiden ohella? Miksi olen näin onneton suorituskyvyltäni nykyään. Toimitan kakenlaista, mutta mitään ei synny. Otan takaisin kaikki pahat sanat ja ajatukset, joita olen tällaisista ihmisistä joskus tuottanut. Pitipä elämän heittää ylimielinen kakara tälle puolen aitaa oppimaan nöyryyttä, mutta eikö nyt jo alkaisi piisata, mitä?
(Turha kysymys, kun en ole fatalisti tai taipuvainen uskomaan ylimaallisiin entiteetteihin, joilla olisi kiinnostusta minun pikku persoonaani kohtaan. Jos semmoisia osoittautuisi olevan, en tiedä, millainen katkeruus siitä sitten syntyisi, kun kiusaavat tuolla lailla. Anteeksi sitten, ei ole tarkoitus rienata kenenkään uskoa. Olen saanut havaita toisinaan hyvinkin tervettä ja kaunista uskonnollisuutta, vaikka en itse pysty olemaan osallisena. Onpa se myös monen pienen lapsen perusteologinen kysymys, että mitenkä se Jumala antaa kaikenlaista pahaa tapahtua ja jokaisen häneen uskovan pitänee siihen jollain tavalla vastata. Joskus muuten haaveilen, että olisi semmoinen iso jumalainen hahmo, jonka harteille kasaisin kaikki huoleni ja itse killuisin vapaana välillä, vaikka hetkenkin. Mutta ei oikein voi irrottaa yhtä asiaa kokonaisesta isosta maailmankatsomuksesta ja leikkiä sillä, ainakaan niin, että homma toimisi. Vai voiko? En oikeastaan tiedä. Ja nyt lopetan tämän sulkulausekkeen.)
Bloggauksen tekijänoikeuksista vapaa kuva, jonka tarkoitus on näyttää tunteille mallia, on Wikipedian Sammalet-artikkelista.
Tekstit
3 kommenttia:
Täällä on myös ollut myrskyisää tunnerintamalla. Hirveää angstia välillä ja kaiken maailman kaahottamista. Onneksi välissä on ollut seesteinen jakso, joten nyt uskon että tunteet eivät vahingoita ja myös että tulee uusia seesteisiä jaksoja, joten annan niiden pyörittää. Mutta raskasta on silti välillä. (Nyt on samassa itsessä sekä angstaava ja dramaattinen teini että tyyni ja kokonaiskuvan säilyttävä terapeutti. En ilmeisesti tarvitse terapiaa enää kun olen jo sisäistänyt terapeutin hahmon itseeni...)
Toivottavasti tunteesi ottavat tuosta oivasta kuvasta mallia ja välillä sammaloituvat!
Angstista puheen ollen:
Miettikääpä, millaista angstia kokee Viola, 75-vuotia inkeriläinen paluumuuttaja, jonka suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ei ole sallinut liki kahteen vuoteen tavata autistista, kehitysvammaista, puhumatonta tyttärenpoikaansa Olegia?
Jos asia koskettaa, kannattaa kirjoittaa nimi adressiin ja levittää sanaa eteenpäin:
http://www.adressit.com/kehitysvammaisella_oltava_oikeus_tavata_laheisiaan
Aurora, olen miettinyt tätä terapeuttijuttua, kun olen tottunut olemaan oma kallonkutistajani ja mulla on ollut huonoja kokemuksia pollan ulkopuolisista tapauksista... Toivotan joka tapauksessa runsaasti rauhaisaa lainehdintaa myrskyjen lomaan ja eläydyn näiden sisäisten tyyppien touhuihin :-)
***
"Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille" -nimimerkille: Olipahan aasinsilta tuossa angst-heitossasi! Tarkoituksesi lienee vähätellä tässä kirjoituksessa ja Auroran kommentissa esiintyviä tunteita.
Varmasti isoäidillä on vaikea paikka, mutta itseäni etenkin mietyttää Oleg Jakosen tilanne, kun hänen tahtonsa ilmeisesti sivuutetaan tässä tilanteessa. Tuttujen ja meitä ymmärtävien ihmisten tapaaminen on tietysti meille kaikille tärkeää, mutta vammattomien on helpompaa tulla ymmärretyksi vieraidenkin ihmisten kanssa, kun taas autisti saattaa joutua pahasti eristyksiin ilman läheisiään.
Vaikka vaikeavammaisella ihmisellä olisi kykyjä ja haluja ilmaista tahtoaan, viranomaisten (ja toisinaan läheisten) on helppoa ohittaa nämä ilmaisut ja jopa laittaa sanoja suuhun. Tällainen on äärimmäisen ahdistavaa vaikeavammaiselle ihmiselle. Joka tapauksessa viranomaisten mielivalta vammaisten ihmisten (ja heidän läheistensä) yli on saatava aisoihin! Julkisuus lienee nopein lääke siihen vaivaan.
Lähetä kommentti