Why are you so edgy, kid?

Olen ilahtunut saamistani kommenteista. Vilkutus teille ja kaikenlaista hyvää!

Olen myös mukavasti ihastunut fiktiiviseen etsivä Goreniin ja luulin, ettei häntä enää näkyisi Kovan lain kallonkutistusversossa (en äkkiseltään keksinyt, mikä spinoff olisi suomeksi). Vaan nyt näkyy! Pidän erityisesti hänen äänestään ja hänen roolihahmonsa assimaisista piirteistä. Hahmo on mieluinen, mutta itse näyttelijästä tulee loitontavia vibraatioita. Onneksi ei tarvitse hengata kuuluisien näyttelijöiden parissa, vaan voi nauttia heidän roolityöstään ilman minkäänlaisia miinuspuolia.

(En minä sillä, että näyttelijät tai muut julkisuuden ihmiset olisivat jotenkin epiksiä noin yleensä tai D'Onofrio erikseen. Mistäs sitä voisin tietää? Hyvin harvoin tunnen halua tutustua fanittamiini taitelijoihin. Tunnen toisaalta oikein mieluisia taiteilijoita, joiden kaveruutta en vaihtaisi mihinkään. Kerran muuten fanitin livenä Tommi Liimattaa, kun hän vetäisi eräillä syntymäpäivillä mainion juketin ja heti alkoi nolottaa minnuu. Vaikka vaikutti siltä, että hänen mielestään oli ihan mukavaa kuulla palautettani. Ja minulla on se periaate, että kannattaa kertoa suoraan, jos pitää jonkun ihmisen työstä.)

Lokakuu alkaa aivan kohta ja pojalla on jo lokakuun kalenteri seinällään. Tästä on juteltukin, kuun vaihtuminen on aina tapaus. Keskustelemme yhtenään myös siitä, että heinäkuussa kävimme Latviassa ja syyskuussa Turkissa. Tuntuu eriskummalliselta ja ylelliseltä, että tosiaan teimme kaksi perhereissua tänä vuonna, mutta vielä ihmeellisempää on se, että juttelemme asiasta näin monisanaisesti! Olen tehnyt myös työmatkoja maan rajojen ulkopuolelle ja kävi semmoinen mielenkiintoinen tuuri, että puoliso lähti heti omieni perään työmatkoille myös. Kertaalleen oli pieni paniikki siitä, miten saadaan lastenhoito järjestymään, jos lennot eivät natsaa minuutilleen. Onneksi pojan kummitäti ilmoittautui päivystysvuorolaiseksi. Joskus tuntuu hirveän raskaalta, että on näin olematon turvaverkko, mutta toisaalta esmes tämä mainittu kummitäti on aivan huippu olemassa.

Olen päätymässä siihen, että pojalle ei pidä kertoa liian aikaisin lähestyvästä matkasta tai alkaa jännittää. Kuukausi voisi olla sopiva aika. Olin jo päättänyt asian, mutta heti lipsautin tiedon marraskuun alun leiriviikonlopusta. Onneksi se näyttäisi olevan hanskassa.

Kollaa kestään Syksy etsii mua soi päässä, joten linkitän rakkaan originaalin. Olisin linkittänyt vanhan liveversion, jossa voi katsella Howard Devotoa, mutta se katkaisee kitarasoolon hermojeni mielestä liian raakaan tapaan. Eiköhän Real Lifen kannessakin (kuvassa) ole jonkinlainen Devoto. Real Life on luultavasti yksi eniten pyörittämistäni vinyyleistä

Pinnan hoito-ohje ei löydy täältä

Voi olla someparanoiaa, mutta tuntuu kuin minua olisi hieman arvosteltu siitä, että kerron lapsistani blogissa. Olenko ylittänyt rajoja? Olen kokenut, että kertomani asiat ovat niin tavallisia lasteni viitekehykselle, ettei niissä olisi liiallista henkilökohtaisuutta. Olen yrittänyt olla tarkka. Kullakin on tietysti omat käsityksensä rajoista ja minulla rajat saattavat kulkea eri kohdassa kuin jollakulla muulla. En koskaan kerro blogissa esim. lapsen minulle salaisuutena kertomia asioita ja muutenkin yritän käyttää tervettä järkeä rajanvedossa.

***
Minuun littymättä Sydän paikaltaan -blogi varoittelee vammaisten ihmisten läheisiä. Jos joutuu vastakkain viranomaisten kanssa, bloggausta saatetaan käyttää sinua vastaan ja syyttää vammaisen läheisen yksityisyyden suojan rikkomisesta. Yksityisyyteen vedoten on myös pimitetty väärinkäytöksiä, joten se ei vammaisten ihmisten tapauksessa ole yksiselitteisen hieno homma. Ajatellaan vaikkapa vaikeasti kommunikaatiovammaista, jonka edunvalvonta siirretään läheisiltä viranomaisille. Tämmöiseen voi tietysti olla joskus hyvätkin syyt, mutta se voi myös olla konsti sulkea ikävien, oikeuksia penäävien läheisten suu. Yksityisyyden suojaan vedoten läheisille ei luovuteta tietoja eikä vammainen ihminen itse ehkä pysty niitä kertomaan.

Pelottava paikka, tämä maailma. Linkkaamassani blogissa piirtyy erään kunnan toimijoiden loputon matalamielisyys.

***

Tänään hermostuin Tosikoiselle keskivahvasti sekä aamulla että illalla. Pinnani°) tarvitsee hoitoa, koska se napsahtelee liian herkästi. Toki koululaiselta sopii odottaa pukemista ja hampaidenpesua ilman loputonta länkytystä ja jeesausta, mutta mitä siitä vitkutuksesta hermostumaan? Menee vaan maha sekaisin ja tulee paha mieli. Eikä se edistä asioita. Joudun kasvattamaan itseäni tässä asiassa, kun suuren väsymyksen aikana omat hermostusrajani ovat liikahdelleet tympeään suuntaan. Kuitenkaan räyhääminen tai riehuminen eivät auta myöskään väsymykseen mitenkään.

°) "pyörän säteen suuntainen ohut puola, kuten polkupyörän renkaissa", kertoo Wiktionary.

***
Poistin keittiöstä banaanikärpästen ruokintapaikat, joten pirskatin otukset riehuvat olkkarissa asti päättömästi. Jos mielii nauttia punaviinia ilman ylimääräisiä möykkyjä, lasi on syytä peittää. Tänään menee kylläkin prodepitoisia marjamuffineita ja rooibosta. Olen varsinainen kodinhengetär, kun kirjoitan deadlinepaineessa. Olen pessyt pyykit ja astiat, tehnyt ruokaa ja leiponut. Järkkäillyt vähän huusholliakin ja miettinyt varovaisesti, että tarvitsen aika perusteellista raivausta aika monessa kohtaa täällä, mutta nyt ei siihen ole paukkuja. Tai no, voihan tehdä vaikka kuuluisalla vartti kerrallaan -periaatteella. Sillä voi tehdä melkein mitä vain, paitsi lastenkasvatusta.

***
HS kertoi tänään, että kotkalaisessa kehitysvammaisten asuntolassa on yli kymmenen vuoden ajan kadonnut (uutisoinnista päätelleen ihan itsestään) rahaa asukkaiden lukituista huoneista. Pitäisi ehkä olla iloinen, että asia on vihdoin paljastunut?

***
Artiikkelini nytkähti selvästi eteenpäin tänään (luultavasti sannikan ja See-Annan ansiosta - saiskos tuota lisää toivotuksia?) ja olen iloinen, vaikka hommaa on edelleen riittämiin. Viikonlopun aherran, maanantaina lähetän tekeleen pikakierrokselle ja loppuviikosta teen korjaukset. 8.10. lauantaina käyn esitelmöimässä, sunnuntaina vielä viilailen ja seuraavana maanantaina lähetän "valmiin" artikkelin tyrkylle ja toivon parasta. Toivottavasti ekan artikkelin kohtalosta saa vihdoin pian uutisia... Lokakuun alussa lupasivat kertoa, onko sen kohtalo joo vaiko ei.

Olen salaa alkanut haaveilla monografian kirjoittamisesta. Voi hyvä tavaton. Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Mutta mutta mutta kun olen saanut uutta tietoa ja tiedän, mitä kysyisin nyt, jos haastattelisin ja millaista videoaineistoa haluaisin vielä vähän kerätä ja mistä sanoa hirmu relevantteja juttuja. Shh, älkää kertoko proffalle, että ajatukseni laukkaavat tällaisia ratoja.

Salainen yöpäivitys

Oikeasti olen jo nukkumassa, kuten kunnon vastuuta kantavan äidin tulee. Haamuni lojuu vielä sohvalla Conania silmäillen ja nauttii rooibosta sekä tilkan punaviiniä. Niin kuin jompikumpi ei riittäisi. Yksin en viitsi siemaista kuin sen terveellisen 12 cl, vaikka olisin ahertanut kotitöissä pää punaisena ja hyysännyt mukuloita.

Huomenna ehkä tapahtuu jotain kamalaa, koska eilinen ja toissapäiväinen sujuivat hyvin. Lapset hyppivät seinille huutaen ÄYÄYÄYÄYÄYYYY, rikkovat kananmunat keittiön lattialle ja valvovat kymmeneen. Jos valmistaudun tähän, saatan yllättyä iloisesti, kun joudun vain vänkäämään kotiläksyistä ja hampaidenpesusta.

Olen todella hermostunut artikkelistani, sillä siitä puuttuu vielä suunnattomia lohmoja. En sano siitä enempää, ettei hermostus kertaannu. Josko saisin huomenna täytetyksi vaikka yhden puuttuvan lohmon. Mahassa kiehuu hapan liemi yli äyräittsensä, jos ajattelen sitä liikaa. Pitää ajatella vain pala kerrallaan. Ja mahdollisesti nauttia happosalpaajia.

Harrastuksia, kekkele

Joskus nuorena ja idealistisena (pari vuotta sitten) olin aivan sitä mieltä, että lapset eivät tarvitse kasoittain harrastuksia, joissa sitten juostaisiin kieli vyön alla ja uhrattaisiin vanhempien koko elämä siihen niin eikä kenelläkään olisi kivaa enää koskaan. Tiistaisin poika käy musiikkiopetuksessa ja tytär uimakoulussa. Kaksinhuoltajille tämä ei ole temppu eikä mitään, mutta toisen huoltajan työmatkan aikana tarvitaan omaishoidon palvelusetelihoitajaa ja matkapalvelutaksia, että saa hommat hoitumaan ja silti nukkumaanmeno viivästyi melkein tunnin normaalista. Uimakoulu on kimurantti, koska en enää kehtaa laittaa koulutyttöä miesten puolelle eikä teinipoika ole enää aikoihin voinut tulla naisten puolelle.

Maanantaisin poika käy uimakoulussa ja perjantaisin tytär sirkuskoulussa. Semmoista se on. Ilmeisesti kivaa. Tällä viikolla mietin sitä, kun sirkuskoulu loppuu samaan aikaan, kun pojan pitäisi tulla koulusta kotiin eikä hän voi kotiutua yksin. Aivoni klonksuttavat tyhjää ja saatan ohittaa koko sirkuksen ja järjestää jotain korvaavaa kotona. Omaishoitajallahan on elo yhtä nuorallakävelyä, jonglöörausta ja pelleilyä, perusakrobatiasta nyt puhumattakaan.

Tytär on muuten alkanut arkailla ja valitella yllättävissä tilanteissa ja minun on hankalaa tottua siihen. Aiemmin hän oli suorastaan rämäpäinen ja innokas tekemään kaikenlaista reipasta. Nyt vahvahkon marmatuksen jälkeen hän suostui kävelemään kotiin uimahallilta (bussejakaan ei kulkenut) ja yllätyksekseni hän käveli erittäin vauhdikkaasti. Yllytin häntä vielä tarjoamalla parissa etapissa voimasuklaata, 85-prosenttista Mascaota. Toimi! Elämänmuutos koululaisuuden alkaessa ei ole ihan pieni ja koulun alusta on vain hiukan yli kuukausi. Ihmekö, jos tulee jotain pientä kremppaa tytölle.

Saatan jonain päivänä kirjoittaa jotain yleisempääkin, mutta nyt on jostain syystä ihan pakko kirjoittaa näitä omia pieniä ensin.

Ja, genau

Iltapala on päivän kohokohtia, kun lapset ovat nukkumassa. Oikein mainio yhdistelmä on pieni brie-pala, kaksi parapähkinää ja viikuna. Juomaksi teetä tai punaviiniä ja vettä. Nautitaan hitaasti kaikessa rauhassa vaikkapa nuorta Matulaa katsellen. Mietitään huvikseen, pitäisikö leikkauttaa Matula-kampaus itselleen. Opiskellaan saksalaisten dekkarien kielenkäyttöä, vaikka ei osata lainkaan saksaa.

Tytär on viime aikoina kiihdyttänyt itseään viikottain nollasta sataan. Tänään kai teimme jotain toisin, sillä lupaavan kiihdyttelyn jälkeen hän tyytyi hetken kiukutteluun ja sitten talttui. Nuorisomme ei ole enää lainkaan kestävää! Jokainen osallinen oli selvästi tyytyväinen tähän puolimatkassa lopahtaneeseen versioon. Isälleen lapsi huusi kiukuissaan, että hänen pitää mennä pois, hän on tyhmä ja vaatimuksiin yhtä vähän suostuvaiselle äidilleen kertoi, että isä on paljon kivempi kuin äiti, hän haluaa isän paikalle. Isä sitten luki iltasadun, kuten alkujaan oli sovittu ja sen jälkeen äiti oli tervetullut antamaan pienet iltahalaukset, kuten myös oli sovittu. Kun ei viitsi kiukutella sitä vastaan, että asiat menevät mutkan kautta, on paljon helpompi pysyä ystävällisen jämäkkänä eikä kiukkuisen jämäkkänä. Siinä on tilanteen ratkeamisvauhdin ja lopputuloksen tyydyttävyyden kannalta ratkaiseva ero.

Yritän painaa tätä selkäruotooni huomenna alkavaa reissuleskeyttä varten. Huomiselle on omaishoidon palveluseteleillä maksettava hoitaja, että voin viedä tyttären uimakouluun ja harmittaa, että keskiviikolle ei ole hoitajaa, vaikka haluaisin mennä tapaamaan Pörröä kaupungille omaksi huvikseni, kun hän kerrankin olisi saatavilla. Minkäs teet.

Sumea maailma

Viime viikosta lähtien maailma on ollut sumeampi, ilman metaforia. Lääkäriinhän ei ihminen voi mennä, eihän? Paitsi nyt, kun ihminen ei edes silmälasit päässä saa oikein selvää teksteistä, vaan joutuu arvailemaan kiusallisen paljon. Viikko on aika lyhyt aika ratkaisevaan ikänäön huononemiseen, vai mitä? Eräillä deadline sen kuin lähenee eikä luku- ja kirjoitustaidosta olisi oikein varaa tinkiä. Nyt olisi varmaan syytä panikoida ja hyppiä seinille? Lääkärin jo varasin. Josko kirjoitan mahdollisimman paljon, sillä osaan naputella sokkona kymmensormin. Saisikohan Tiimari-laseista ensiapua?

Meinaa vähän naurattaa, kun ei jaksa hermoillakaan. On tämä kans 1 elämä. Lasten kanssa oli hirmuisen mukava aamu ja olemme kääntäneet kelkkaamme, SP ja minä, tyttäreen suhtautumisessamme. Mukavia jutteluita, kannustamista ja hyvien asioiden bongailua pitää toimivassa hommelissa olla enemmän kuin komentamista, negatiivista palautetta, kieltämistä jne. Ja se on aina mahdollista järjestää, vaikka toinen olisi kuinka toilailualtis hyvänsä. Väitän jopa, että aina mukulan kanssa löytyy enemmän positiivista tai neutraalia juteltavaa kuin negatiivista, jos vain asentaa oman päänsä siihen asentoon. Eikä tämä suhtautuminen edellytä ensimmäisenkään ikävän toasiasian kieltämistä eikä mattojen alle tarvitse lakaista murustakaan.

Pojan paluu

Haimme leppoisen oloisen Esikoisen viikonloppuleiriltä ja ihastelimme samalla maisemat. Kotona poika pyyhälsi kaikki perusrutiininsa läpi vauhdikkaana. Hän pääsi myös isänsä kanssa asioille eli viemään kierrätyspahveja ja ostamaan kaupasta ruokaa. Rauhoituttuaan tarpeeksi hän kävi kainalooni juttelemaan minulle. Okakuussa hän haluaa uudelleen leirille! Onko huippua vai huippua? Lapseni maailma tuntuu olevan laajentumaan päin ja se tekee minut hyvin onnelliseksi, vaikka en erityisemmin halua pitää häntä pois kotoa. Hänen aikuisuuteensa on vielä monta vuotta, mutta omaan kotiin muuttamisen edellyttämään kypsyyteen tarvitaan monta kehitysaskelta. (Omaan kotiinsa hän kumminkin vielä jonain päivänä muuttaa, kunhan on sellainen, jossa saa riittävästi tukea viettääkseen omanlaistaan elämää eikä kaikkia perusasioita tehdä eteen.)

Olimme sitten eilen Tosikoisen kanssa uimassa Rauhaniemen kansankylpylän 13-asteisissa aalloissa. Sinne pitää päästä uudelleen, koska se tekee sekä minusta että tyttärestä säyseän ja rauhaisan. Lapsi nukahti tuosta vain ja itseni oli pakko vetäistä tirsat, että jaksoin lähteä tapaamaan Vamppua kaupungille. Hyvä että lähdin! Peräti viikon välein on ollut mukavat illanistujaiset lauantaina hyvien ihmisten kanssa, olen onnekas.

Tänään aivan itselleni yllättäen tein sukelluksen erääseen kaukaisen menneisyyden pahaan asiaan, puhuin siitä eräille ihmisille ja nyt sydänalaa painaa tumma satuttava hiostava alasin. Sulattelen sitä teellä ja yritän siirtää äly- ja tunneponnistukset työhön, sillä deadlineen on enää viisitoista päivää. En ole hahmottanut, miten kova olen salaamaan asioita. Minustahan saa hyvinkin avoimen kuvan.

Alkavalla viikolla vastaan yksin kotihärdellistä tiistaista lauantaihin, kun SP on työmatkalla. En ole aivan innoissani tästä asiasta, mutta hengittelen ja otan hetken kerrallaan, siten se sujuu. Teen isoja annoksia ruokaa, niin että riittää toiselle aterialle ja varaan lisäpinnaa aamuihin, ettei tarvitse kenenkään olla pahalla mielellä. Pinnani on ollut tolkuttoman lyhyt viime viikkoina. Ehkä kilpirauhashormonia on liikaa? Inhoan sitä raivoavaa ja valittavaa ääntäkin, joka sisältäni tulee, yök en halua sitä. En usko, että lapsetkaan erityisemmin jäävät kaipaamaan, jos pääsen rakentavampiin moodeihin takaisin.

Kaksin kotona

Esikoinen lähti eilen omasta tahdostaan kehitysvammaisten viikonloppuleirille. Toissakesänä hän osallistui viikon mittaiselle leirille eikä sen jälkeen tahtonut enää mennä viettämään viikonloppuja paikkaan lainkaan. Emme saaneet selville, miksi. (Ohjaajat sanovat aina, että kaikki on mennyt hyvin. Hmm.) Viime kesänä hän alkoi yllättäen puhua onkimisesta leiripaikassa ja kertoi haluavansa sinne. Minua jännittää, miten nyt menee, mutta puhumisen lisääntyminen luultavasti auttaa selvittämään poikaa häirinneet asiat ja kenties estämään niistä osan.

Oi, ihana kommunikaatiotaito, miten rakastankaan sinua usein. Myös halu kommunikoida on äärimmäisen kova sana. Esikoinen puhuu nykyään aika paljon, vaikka ajoittain hyvin epäselvästi ja häneltä puuttuu vielä useita äänteitä. Hän myös harjoittelee ahkerasti puhumista, jäljittelee ja toistelee sanoja. Tavaamme sanoja yhä sormiaakkosin, koska ne selventävät äänteitä ja auttavat hahmottamaan sanaa. Puheterapeutin kanssa poika on erittäin motivoitunut työskentelemään ja raataa mukisematta koko terapia-ajan, vaikka puhuminen on hänelle luultavasti kaikkein vaikeinta. Jo nyt hän on saanut nauttia niin paljon kohentuneen puhumisen mukanaan tuomista hyvistä asioista, etten usko motivaation ihan heti hupenevan.

Kun lisäksi tytär meni koulukaverinsa luo yökylään eilen, jouduimme yllättäen SP:n kanssa olemaan ihan kaksin kotona! Menimme Makuuniin, vuokrasimme Sofia Coppolan Somewheren (hieman randomisti, mutta ihan hyvä valinta, rytmiltään hidas, alleviivaamaton ja eurooppalaismainen juttu, joka sopi meille vanhoille leffureille), mies otti pizzan ja minä Cherry Garcia -jäden. Nautimme toki myös punaviiniä ja ihmettelimme rauhan määrää. Aamulla nukuimme niin pitkään kuin hotsitti ja aamupalaksi paistoin pakkasesta croissanteja. Hahaa! Tytöillä oli ollut erittäin mukava rupeama, joka sisälsi mm. barbileikkejä kylvyssä, kikatusta sekä pannukakunsyöntiä. Olimme äideissä samaa mieltä: joskus kahden hoitaminen vaatii vähemmän kuin yhden. Leikkikaverit näyttävät generoivan keskenään loputtomiin mielenkiintoista tekemistä.

***
Tamagotchini lähettelee minulle kaipaavia viestejä. Tule takaisin, täällä kaverisi ovat päivittäneet statuksiaan ja arvaas kuule, henkilö x on kommentoinut henkilö y:n valokuvaa! Sääliksi käy raasua, aion ohittaa Facebookin haikailevat kutsut vielä parin viikon ajan. Muutaman kamun kanssa olemme vaihtaneet huvin vuoksi sähköposteja, mikä on hyvin mieluisaa pitkästä aikaa. Vaikka asiat olisivat vähän karumpiakin.

***

Toivottakaa minulle onnea tai lähettäkää piipaa-auto, sillä aion tänään iltapäivällä Rauhaniemeen ja tarkoitukseni on kastautua järvessä. Epätoivoiset stressitautitilanteet vaativat äärimmäisiä hoitotoimenpiteitä. Otan tyttären mukaan. Saa dipata itsensä myös, jos haluaa, sekä saunoa ja juoda limua.

Määräpäivän lähestyessä voi kirjoittaa blogia

Olen Facebook-tauolla, mutta johonkin pitää tehdä aivopäästöjä. Minulla on jälleen ankara deadline-paine. 10.10. pitää lähettää julkaisuun artikkeli ja sen pitäisi olla kielentarkastettukin. Glup. Onneksi laitoksella on natiiveja, jotka saattavat suostua tsekkaamaan tekstin. Yleensä tarjoamisvaiheessa ei vielä kannata tarkastuttaa, kun kuitenkin editorit haluavat rukata artikkelia reilustikin, jolloin tarkastus pitää teettää uudestaan. Mutta julkaisijat vaihtelevat.

Joulukuusta alkoi meillä residentin autistin kanssa vaikea vaihe. Koulun alun myötä tilanne onneksi helpotti - ainakin hetkeksi! Etenkin pojan väkivaltaisen käytöksen ja ylensyömisen poistuminen päiväjärjestyksestä on ihanaa. Nyt epäilen, että taustalla oli käyntiin hyrähtänyt puberteetti. Testosteroni nostaa vireystilaa, aiheuttaa levottomuutta ja ilmeisesti myös haittaa impulssikontrollia. Huoltajan näkökulmasta tuntui, että piti palata takapakkia monta vuotta, kun lasta piti taas vahtia koko ajan, ettei mitään älyttömyyksiä tapahdu. Risperdal-kokeilu nosti ruokavimmaa moneksi kuukaudeksi. Kun yöunetkin menivät rikki, poika söi aamuyöstä kaikkea, mitä talosta löytyi, samoin muina vuorokaudenaikoina...

Tilannetta sävytti myös se, että perhanan kilpirauhasarvoni olivat vaivihkaa pudonneet. Väsymys, nopea painonnousu, karvojen harveneminen jne. eivät kiinnittäneet huomiotani, kun omaishoitajuudessa oli niin paljon mietittävää. Vasta mahavaivojen tutkiminen ja sen yhteydessä kilppariarvojen tsekkaaminen herätti huomion. Ilmeisesti osa mahavaivoistakin johtui kilpirauhashormonien epätasapainosta. Ne vaikuttavat aivan kaikkeen. Pitää nyt yrittää muistaa aina, että kilpparia pitää seurata, ei ole pysyvää tilannetta lääkkeen annostuksessa. Plääh. Nyt pitää keksiä, mitä teen vanhojen päälle kertyneille 10 kilppari-ylikilolle. Ei ole kivaa olla obeesi, mutta en halua laihduttaakaan, koska se vie pääni aina väärille raiteille. Etsin siis terveellistä liikunta- ja ruokavaliotasapainoa, kuten ennenkin.

Facebookista tulee helposti hurja aika- ja huomiosyöppö. Se on myös erittäin hyödyllinen sosiaalinen paikka silloin, kun omaishoito pitää kotona yötä päivää. Vaikka puolison tai hoitajan turvin pääsisi tapaamaan ihmisiä, ei aina jaksa. Silloin FB tarjoaa väylän nähdä, mitä ihmiset puuhaavat ja mitä he ajattelevat. Siellä voi vaihtaa kevyitä ja vakavia sanoja. Deadlinen alla tai muuten kovassa hopussa FB voi ruveta tuntumaan Tamagotchilta, jota pitää koko ajan hoitaa ja silloin on hyvä irtautua hetkeksi kokonaan.

Jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, tytär on ruvennut oireilemaan, vai pitäisikö sanoa, että vanhempien ja lapsen suhde on mennyt jotenkin oudoksi. Mietin, olisiko hyvä etsiä täältä lastenpsykologi. Tarvitsisin sellaisen, joka myös ymmärtää autismia, sillä se on tyttären elämän yksi perusosia ja voipa olla, että tytölläkin on tavallista runsaammin kirjon piirteitä, vaikka me vanhemmat saatamme olla niille sokeita. Veljensä kun on varsin voimakas tapaus ja omat kirjon piirteeni näkyivät lapsena aivan toisella tavalla temperamentin takia. Tiedän, että kaupungin (jollakulla) psykologilla autismikirjon perheet ovat saaneet todella ymmärtämätöntä kohtelua ("Pakkohan sen on jo kasvatuksesta johtua, kun molemmilla lapsilla on piirteitä.") enkä nyt jaksaisi semmoista yh-tään. Hervannan neuvolassa puolestaan oli todella loistava ja tajuava tapaus, mutta emme asu enää siellä... Yksityinen tai julkinen - en piittaa, kunhan henkilö olisi sopiva.

Ei huvittanut kirjoittaa tänne koko keväänä, koska elämänvaihe oli niin vaikea ja raskas. Olen aika varma, että suurin osa lukijoista ja kommentoijista olisi ollut sympaattisia, rakentavia ja tukea antavia, mutta sitten on aina niitä kummallisia verenimijöitä, jotka ammentavat omaishoitajan vaikeuksista sosiaalipornoviihdykettä ja tulevat vielä kommentteihin kertomaan, miten minun elämääni verrattuna heillä menee hyvin jne. Sellainen on vastenmielistä enkä tarvitse sellaista skeidaa oikeiden ongelmien päälle. Harkitsin uuden blogin perustamistakin, mutta en usko, että se varsinaisesti auttaisi asiaa. Lukijat saavat käyttää tietysti blogiani kuten haluavat (jos kunnioittavat tekijänoikeuksia), mutta kommentointi on asia erikseen. Täällä on oikea ihminen, joka elää 14. vuotta korkean paikan leiriä.

PS. Näköjään Blogger on muuttanut käyttöliittymäänsä semmoiseksi, etten osaa lisätä rivinvaihtoja tuosta vain.

Risperdal-tarinan päätös

Huomasin, etten ole päivittänyt Rispe-tilannetta, vaikka epäilen, että lukijoissa joku saattaa olla kiinnostunut vertaistarinoista. Tähän sellainen huomautus, että tiedän ihmisiä, joille Rispe on tuonut ratkaisevasti helpotusta tilanteeseen.

Esikoiselle lääke ei siis lopulta sopinut. En ole varma, olivatko alun positiivset tuntemukset todellisia, vai halusinko vain kovasti nähdä valoa tunnelin päässä. Pian kumminkin tunnettu sivuvaikutus iski, eli syöminen kävi niin mahdottomaksi, että positiiviset vaikutukset tuntuivat sitäkin olemattomammilta ja tulkinnanvaraisilta. Lopetimme lääkkeen asteittain melko nopeasti, kun annostus ei ehtinyt kovin suureksi eikä käytöksessä näkynyt muuta takapakkia kuin se, että tolkuton syöminen jäi pitkäksi aikaa päälle. Muita käytökseen vaikuttavia lääkkeitä emme kokeilleet (niitä ei määrätty). Unilääkkeeksi lääkäri määräsi Ataraxia, jota käytimme hetken yksinään, sitten melatoniinin rinnalla keväällä, kun poika ei ollut saada nukutuksi juuri lainkaan ja kärsi itsekin siitä jo kovin.

Tein sen, mitä ei mieluusti saisi ja kokeilin itsekin tuommoista Ataraxia eräänä iltana, kun sekä levottomuus että allergiaoireet vaivasivat. Sehän tainnutti minut vallan! Vaan ei poikaa niinkään. Nyt pärjäämme taas melatoniinilla, mutta olen hieman levoton senkin jatkuvan käytön mahdollisista vaikutuksista. Suo, vetelä, pyrstö, nokka.

PS. Huom. huom. Risperdalia en olisi missään tapauksessa kokeillut itseeni. Kokeiluissa pitää olla jotain järkeä. Tyttäreni sai Ataraxia vauvana allergiaansa, joten siitä päättelin, että ehkä se ei vaikuta pahasti tai ainakaan pysyvästi minuunkaan.