Studio Ghibli esittää

Pääsen tänään katsomaan Kätkijöitä, Studio Ghiblin uusinta. Esikoinen alkoi muutama päivä sitten kertoa, että haluaa elokuviin. Hän kertoi sen monta kertaa hyvin selvästi, ilman tulkinnanvaraa. Miksi sitten aloin miettiä, mitä hän elokuviin halutessaan varsinaisesti haluaa? Hän tietää, mitä on käynti elokuvateatterissa ja siitä on kertynyt useita kokemuksia. Kai tämä vain on minulle niin uutta ja siksi nikottelen. Poikani kertoo minulle, mitä haluaa ja minulla on valta toteuttaa se halu. Vuosien ja taas vuosien arvailun ja tulkitsemisen jälkeen tämä on häkellyttävän helppoa.

***

Vietän työpäivää kahvilassa järkkäillen torstaille reissua ja kirjoittaen (blogia... -kin) hyvässä seurassa ja vähän on taas hakusessa, mitä nyt seuraavaksi tekisin. Ainakin olisi yksi abstrakti tehtävänä, jota voisin tarjota kääntämisen ja tulkkauksen  julkaisuun. Kaksi esitelmää lähenee. SP ilmaisee liikuttavaa luottamusta esiintymis- ja esitelmöintitaitojani kohtaan, vaikka hän ei (muistaakseni) ole koskaan niitä päässyt livenä todistamaan. Mikäs, esiinnyn niin kauan mieluusti, kun minulla on järkevää sanottavaa ja riittävän kiinnostuneet kuulijat. Joskus tulee hyvin ilahduttavaa palautetta ja useimmiten syntyy hyvää keskustelua.

***

Tapasin äidin eilen ja hän tuntui haurastuneen kauheasti edellisestä tapaamisesta. Kaipa melkein viikko vuodeosastolla tekee omat temppunsa, mutta hän taitaa muutenkin tuntea vanhuuden luissaan. En halua luopua hänestä vielä, mutta minun haluistani ei ole tässä kysymys laisinkaan. Äiti on skarppi ja läsnä, lapset pitävät hänestä, varmaankin juuri siitä läsnäolosta. Toimintamummeja heillä ei ole ollut koskaan, minkäänlaisia isoisiäkään ikinä. Hennonlaiset isovanhempisuhteet siis jo toisessa polvessa, tai en tiedä, onko jo useammassa. Voisin kysyä niin kauan kuin vielä ehdin. Taitaa olla syytä listata niin kauan kuin vielä ehdin -kysymyksiä ja esittää ne pikimmiten. *raastavaa ääntä*

Neiti Marple ratkaisee artikkelin kohtalon

Käytin maanantaina hyvin ovelaa taktiikkaa. Heräsin aamulla viideltä ja nakuttelin tekstiä kymmeneen asti (mitä nyt välillä hoitelin lapsia kouluihinsa heidän isänsä kanssa). Lähetin tekstin ohjaajille ja kielentarkastajille, painoin tietokoneen kiinni, keitin teetä, laitoin pientä mutusteltavaa (omenaa, porkkanaa, pähkinöitä) ja katsoin sunnuntaisen Marppelin! Ihan jonkin muun ajatteleminen virkisti päätä tehokkaasti, nukkumaan en kumminkaan olisi kyennyt. Illallakin oli vielä vaikeuksia, vaikka unet olivat jääneet vähiin. Kierroksia riitti muillekin jaettavaksi. Mutta teksti lähti ajoissa ja sain kuittauksen heti ystävälliseltä vastaanottajalta.

Tiistaina lähtin päättäväisesti viettämään vapaapäivää kaupungilla lorvaillen lounaan ja kahvittelun merkeissä. Neljän jälkeen tunsin, miten flunssa laskeutui olooni. Klassista sairastua, kun tiukka työrupeama lopahtaa. Onneksi tämä ei vaikuta kauhean pahalta taudilta, kun aloin heti päättäväisesti levätä.

Vieläkin on vähän semmoinen olo, että anoppi on tulossa kylään enkä ole varma, mitä likaisia kalsareita lojuu jossain päin huushollia. Tarkoitan, että lojuuko noloja mokia jossain päin artikkelia. Vaikka sen useampi silmäpari ehti lukaista ennen lähettämistä, kiitos olkoon. Onhan siinä isoja puutteita, esmes en saanut siihen mukaan läheskään niin paljon viittauksia arvostamiini lähteisiin kuin olisin halunnut.

Marple-menetelmää saa vapaasti lainata ja soveltaa! Itselläni mieli lepää näissä Christie-tuotannoissa, kun näyttelijät ovat hyviä, samoin kuvaus, lavastus ja puvustus. Tarinat ovat tuttuja eikä niissä juuri ylläpidetä haitallisia stereotypioita tms. häiritsevää. Henkilögalleriat ovat yleensä niin kiinnostavia, ettei mieli pakene duuniin kesken kaiken (kovin paljon). Vielä kun nämä osa-alueet saadaan synkkaan toistensa kanssa, kyllä kelpaa kirjoittajan levähtää.

Puhumisen voima

Pidinpäs tunnin esitelmän juketeistani ja se oli yllättävän voimia antavaa, vaikka luulin käyvän päin vastoin. Johtui varmaan kivasta yleisöstä, joka vaikutti kiinnostuneelta. Ehkä osa sai myös uranlaajennusajatuksia.

Nyt olen täällä autiossa norsunluutornissa kirjoittanut siinä määrin, etten saisi käyttää enempiä sanoja muualle kuin introon ja loppuyhteenvetoon. Glup. Ja vähän pitäisi säästää viitteillekin sanoja, kun ne lasketaan mukaan kuuden tonnin maksimiin.

Muistelen, että kirjoittaminen on joskus ollut kivaa eikä tällaista kauheaa pusertamista. Miksi nyt tuntuu niin vaikealta, vaikka aihe on mieluinen ja tiedot varsin mukavasti kasassa? Toki pitäisi ja pitäisi ja pitäisi aina lukea enemmän ja saada parempia viitteitä, mutta tällä kertaa erityisesti punaisen langan vetäminen tekstiin on vaikeaa. Jaahas, siis siksi, nyt sen tajusin. Tällä kertaa on vaikeaa rakentaa johdonmukaisesti etenevää juttua, vaikka usein juuri se on ollut kirjoittajana vahvoja puoliani (mitä ei välttämättä täältä blogista huomaa, kröhöm).

Onko siis niin, että väsyneet aivot eivät oikein tarpeeksi hyvin jaksa jäsentää isoa kokonaisuutta, vaikka pala kerrallaan onnistuu? Nyt kuitenkin uskoisin, että olen saanut jonkinlaisen punaisesta langasta punotun selkäruodon tähän pöppiäiseeni ja toivoa on, että huomenna voin lähettää myös introt sun muut luottolukijoille. Jos herään tarpeeksi aikaisin sunnuntaiaamuna pakertamaan.

Saattaa ehkä jopa melkeinpä olla niin, että lähipäivinä voin ajatella muutakin kuin tätä artikkelia? Olisiko noin? Sydämen liiallinen hakkaaminen sekä rintakehän puserrus saisivat myös loppua, vaikka pelkään, että ne johtuvat tuosta kilpirauhaslääkkeestä. Ikinä ei ole sillä sopivaa tasoa, prskls.

Ylösalaisin ja nurinnarin

Kannattaa käydä töissä tekemässä töitä. Toissapäivänä en päässyt loggautumaan koneelle lainkaan, koska sen mielestä käyttäjätilini oli haihtunut savuna ilmaan. Sain asian järjestykseen ja seuraavana päivänä naputtelin iloisesti (hehe) menemään, kun painoin vääriä nappuloita. Kuva meni ylösalaisin! Hiiri toimi ylösalaisin! Buuttaus, tuo ystävämme, ei auttanut! Muistelin jotain vastaavaa tapahtuneen ennenkin ja onneksi läppäri oli mukanani, jotta sain etsiä netistä apua. Olisi ollut sairraan noloa vaivata mikrotukea tämmöisellä.

Näitä tapahtuu aina, kun on kova paine saada valmista. Windowsissa Ctrl + Alt + nuoli alaspäin kääntävät kuvan ylösalaisin ja Ctrl + Alt + nuoli ylöspäin saavat sen jälleen ergonomisempaan asentoon. Ei jaksa täti kovin kauan kirjoitella yhdellä kädellä seisten. Piti muuten olla loggautuneena, jotta sai näytön väännetyksi takaisin, sekin tuli testattua.

Seuraavaksi sitten hoksasin, että jopas jopas jopas, minähän puhun lauantaina tutkimukseni aiheesta noin tunnin. Onneksi olen puhunut tästä paljon ja esityksiä on valmiina monenmoisia, joten niistä saa melko nopeasti rakennetuksi ja pöyhityksi juuri tälle yleisölle (toivoakseni) sopivan esityksen. Aihepiiri velloo ja kuohuu päässä valmiiksi, joten innostunutta spontaaniakin porinaa irtoaa. Toivottavasti tulee myös kysymyksiä, niin ei jää vain minun arvailujeni varaan, mistä asioista yleisö on kiinnostunut.

Siihen kuitenkin uppoaa aika monta tuntia kirjoittamiselta. Iik, iik! Sunnuntaina lähetän mahdollisimman ajoissa vielä koko tekstin kultaiselle ihmeihmiselle, joka suostuu lukemaan enkkuani ja korjaamaan sitä. Saatan lykätä meiliä myös ohjaajille, lukevat jos ehtivät. Maanantaina klo 15:een mennessä tulleet palautteet illataan, jos ehditään. Englannissa vuorokausi loppuu meikäläistä aikaa kahdelta ja siinä on viimeinen takaraja. En ajatellut mennä sinne asti, mutta mistä näistä aina tietää.

Kansainvälinen puhevammaisten päivä

Papunet.net kertoo, että "[k]ansainvälistä puhevammaisten päivää vietetään Helsingin Narinkkatorilla torstaina 06.10.2011 klo 11-18." Vielä siis ehtii käydä ihmettelemässä siellä esim. Tikoteekki-asioita!

Minä vietän joka päivä puhevammaisten päivää omaishoitajana. Mietin sitäkin, voinko kääntämisen ja tulkkauksen tutkijana paneutua aiheeseen jonain päivänä myös ammatillisesti. Aihe on kiehtova ja kiperä ja sen tutkimus kaipaa monenlaisia näkökulmia. Sosiaali-, terveys- ja erityispedapuolella on tehty hyvää työtä, mutta näkisin, että sekä edustamalleni alalle että tuolle aihepiirille olisi myös oikein hyväksi päästä kontaktiin toistensa kanssa.

Olenko kertonut muuten riittävän monta kertaa, kuinka paljon hyötyä kääntäjän ja käyttöohjeiden kirjoittajan opeista ja kokemuksista on ollut autismikuntoutuksessa? Tieto lisää myös terveellistä tuskaa, kun kohtaan äiti-tulkin roolissa eettisiä pulmia. Esimerkiksi sopii ihmetellä, miten paljon Esikoinen miettii, mitä äiti haluaa kuulla verrattuna siihen, mitä hän haluaa sanoa. Ja sitä, muovaanko tulkatessani hänen viestiään vähän vai paljon sen mukaan, minkä ajattelen sopivan tilanteeseen parhaiten. Jep, ennen pitkää pitää saada pojalle puvatulkkausta.

Jos ette jaksa käydä katsomassa tuota ylläolevaa linkkiä, siteeraan tekstin varmuuden vuoksi tähän, kun siinä on tärkeää asiaa hyvin sanottuna:

Suomessa on arviolta 65 000 puhevammaista ihmistä. Puhevammaisuutta ei kuitenkaan tunneta, vaikka se on yksi yleisimmistä vammaisuuden muodoista.

Puhevammaisuus voi liittyä moneen vammaan tai sairauteen, esimerkiksi cp-vammaan, kehitysvammaan tai aivoverenkiertohäiriöihin. Puhevammaisuus voi olla synnynnäistä tai se voi olla seurausta onnettomuudesta.

Suuri osa puhevammaisista ihmisistä jää ilman kommunikointikeinoa ja kommunikoinnin apuvälineitä. Puhevamma nähdään liian usein sairauteen tai vammaan kuuluvaksi ominaisuudeksi, jolle ei voi mitään.

Puhetta korvaavia kommunikointikeinoja on kuitenkin hyvin monenlaisia, ratkaisuja löytyy muun muassa tietotekniikasta. Ihminen voi saada mahdollisuuden vuorovaikutukseen muiden kanssa esimerkiksi kännykkään asennetun kommunikointiohjelman avulla.

Lainaus siis Papunetin ilmoituksesta Mitä sanoisit, jos et voisi puhua?

Vyöryvät tunteet saisivat vaikka sammaloitua välillä

Lähetin keskeneräistä tekstiä ohjaajille ja nyt tuntuu ihan kamalalta. Olen tällainen luuseri. Tunteet ovat vyöryilleet häiritsevissä määrin eivätkä ne ole olleet mitään hehkeitä tunteita. Hyvin eloisia kylläkin. Olen heilutellut painoja ja käynyt ilta-auringossa kävelyllä kuitenkin, se aina tekee paremman olon. En halua enää tällaista. Haluan miellyttävää, tasaista työskentelyä ja keskittymiskyvyn sekä aivot muutenkin takaisin! Vauhkoilen ja hypin seinille ja kadun, että lähdin koko väitöskirjaurakkaan. Ehkä en aivan täysin tosissani. Mutta kun tunteet myrskyävät, myrskyävät perinpohjaisesti.

Tässä pakerruksessa olisi tarpeeksi kuormitusta, pitääkö tunteiden riehua siihen vielä päälle?

Selviänköhän tästä jotenkin hengissä? Entäs siitä, kun pakerran roikkuvat opinnot kasaan töiden ohella? Miksi olen näin onneton suorituskyvyltäni nykyään. Toimitan kakenlaista, mutta mitään ei synny. Otan takaisin kaikki pahat sanat ja ajatukset, joita olen tällaisista ihmisistä joskus tuottanut. Pitipä elämän heittää ylimielinen kakara tälle puolen aitaa oppimaan nöyryyttä, mutta eikö nyt jo alkaisi piisata, mitä?

(Turha kysymys, kun en ole fatalisti tai taipuvainen uskomaan ylimaallisiin entiteetteihin, joilla olisi kiinnostusta minun pikku persoonaani kohtaan. Jos semmoisia osoittautuisi olevan, en tiedä, millainen katkeruus siitä sitten syntyisi, kun kiusaavat tuolla lailla. Anteeksi sitten, ei ole tarkoitus rienata kenenkään uskoa. Olen saanut havaita toisinaan hyvinkin tervettä ja kaunista uskonnollisuutta, vaikka en itse pysty olemaan osallisena. Onpa se myös monen pienen lapsen perusteologinen kysymys, että mitenkä se Jumala antaa kaikenlaista pahaa tapahtua ja jokaisen häneen uskovan pitänee siihen jollain tavalla vastata. Joskus muuten haaveilen, että olisi semmoinen iso jumalainen hahmo, jonka harteille kasaisin kaikki huoleni ja itse killuisin vapaana välillä, vaikka hetkenkin. Mutta ei oikein voi irrottaa yhtä asiaa kokonaisesta isosta maailmankatsomuksesta ja leikkiä sillä, ainakaan niin, että homma toimisi. Vai voiko? En oikeastaan tiedä. Ja nyt lopetan tämän sulkulausekkeen.)

Bloggauksen tekijänoikeuksista vapaa kuva, jonka tarkoitus on näyttää tunteille mallia, on Wikipedian Sammalet-artikkelista.

Stressinhoito ei saisi stressata

Sitkeän stressitaudin hoito on varsinaista tasapainottelua. Kun ajattelen, mitä kaikkea kannattaisi jättää pois tai vähentää, ettei piiskaisi tätä ylistressaantunutta hevosta yhä onnettomampaan kuntoon, tulee ankeus ja hyperventilaatio. En halua luopua kahvista, en moniajosta (tietsa, telkkari ja lehti yhtä aikaa auki), en raisusta liikunnasta, en mahdottomista haaveista, en yökukkumisesta. On näköjään myös vaikeaa luopua kamaliin deadline-paineisiin johtavista ratkaisuista. Vauhdikkaista hiilareista sentään pystyn enimmäkseen kieltäytymään, alkoholista joka toinen päivä. (Vaikka sitä ottaa vain vähän, se haittaa yöunia, joiden puutteellisuus puolestaan pahentaa stressioireilua ja näin.)

Facebookista sentään luovuin (väliaikaisesti). Olikohan taka-ajatuksena, että saisin sen, mistä luovun? Esim. oppisin rajaamaan sen käytön tarkoin? En tiedä, ei ole vielä kiirettä takaisin. Jostain syystä en myöskään halaja iltarientoihin, vaikka niissä on mukavaa. Haluan vain olla kotona ja yrittää saada tätä kekkeleen artikkelia kasaan. Sain ihanan, kultaisen ja suloisen ihmisen lupautumaan myös oikolukemaan sitä ja mietin, mitä on tapana antaa vastalahjaksi. Käykö jokin mukava punaviinipullo, vai olisiko sen kylkeen herkkukori poikaa? Kertokaa, kutka tiedätte! Haluan antaa jonkin vastalahjan.

No, toteutan stressinhoitosuunnitelmaa vähän kerrallaan, kaikessa rauhassa. Kahvinkittausta voi vähentää, liikuntaa tehdä iloisesti, nukkua edes aika ajoin kunnolla, alkoholissa määritellä kohtuullisuutta koko ajan stressiystävällisemmin. Teen asioita vartin kerrallaan ja kiitän siitä itseäni sen sijaan, että tuijotan koko ajan sitä lohdutonta työmäärää, joka vielä odottaa (ja halvaannun vallan). Ja sitä rataa. Loppuelämä on aikaa harjoitella ja kannattaa siinä mielessä saada treeni hyvin käyntiin, että sitä loppuelämää riittäisi. Olen saanut hyvin alleviivaavia fiiliksiä oman elämän rajallisuudesta viime aikoina. Ei nyt tarttisi niin toitottaa.

Nyt käyn nukkumaan sen mietteen kanssa, miten määrittelisin näpäkästi etiikan artikkeliini.

Sunnuntain päivitys puhuu tietokonetta ja väitöskirjaa

Vähänkö on cool tuo Audacity. Harmittaa vain, etten ole tsekkaillut sitä aiemmin ja nyt en osaa käyttää sitä erityisen loistavasti, kun kelailen aineistoani ees-taas. Yhdessä vaiheessa muuten litteroin aineistoani Transanan avulla. Sitten painoin väärää nappia ja koko tietokantani meni piloille. En löytänyt mistään tietoa, miten sen palauttaisi. Koneen uumenista löytyi tiedosto, jossa olivat kaikki litteraattini yhtänä sössöisenä pötkönä. En sen jälkeen halunnut enää käyttää Transanaa. Sillä tavalla olen outo. Pari osaa perkasin etsi-korvaalla, eli otin sössöt pois. Kirosana. Ei ole hirveästi huvittanut litteroidakaan. Olisi pitänyt eksportoida (mitä se on suomeksi) ne rtf-tiedostot sieltä ennen sössiintymistä, mutta en arvannut, että tämmöistä edes voi tapahtua.

Kivoin olisi pedaalisysteemi. Jalalla painaen saisi äänitiedoston paussille kirjoittamisen ajaksi eikä tarvitsisi hyppiä ikkunasta toiseen näppejä käytellen. Ei taida olla enää meidän laitoksellamme semmoista.

Äiti, miten te oikein koitte riittävän tiuhaan perinpohjaista turhautumista ennen tietokoneita?

Olisi varmaan epistä alkaa kirjoittaa hulluna monografiaa (artikkelin deadlinen päihittämisen jälkeen) keskustelematta ensin ohjaajien kanssa? Jos alkaisi kirjoittaa hulluna johdantoa artikkeliväitöskirjaan ja hups oho siitä tulisi vahingossa kokonainen monografia? Hallittua tämä minun työskentelyni ja viimeisen päälle suunnitelmien mukaista, kuten aina. Mikä siinä monografiassa nyt niin houkuttaa, jos ei lasketa yhtenäisen kokonaisuuden viehätysvoimaa ja sitä, ettei tarvitsisi välittää artikkeleiden vanhenemisesta. Ja onpa monografia perinteisempi sekä hyväksytympi alallani kuin "nippu".

***
Aargh apua on vielä aivan kamalasti hommaa tässä artikkelissa ja tulen kohta huluxi. Keskittymiskyky on välillä aivan täysin päreinä enkä tiedä, mitä ihmettä silloin tekisin, kun en ole tottunut tämmöiseen. Aion päästä selville vesille kuitenkin.

Fiktio-fiktio ja muita lauantaimakkaroita

Kävin Amazonian tuotemetsissä ostoksilla enkä ostanut ainoatakaan kirjaa. Outoa. Kaksi Rushin levyä kumminkin ja uuden Sherlockin Blue-reiskana peräti (ei ollut kovin kallis näistä mikään) sekä nipistelevän rasvaprosenttimittausvehkeen (jonka oikein käytettynä pitäisi olla varsin luotettava). Haluan seurata, miten kuntoilu tuottaa tuloksia. Vaaka on surkea mittari sille edistykselle, jota haluan. Painonpudotus tarkoittaa rasvasta erkaantumisen ohella luusta ja lihaksesta luopumista (mitä ei tässä iässä voi suositella kenellekään), joten en todellakaan pudota painoa, vaan rakennan lihasta ja kuntoa. Saattaa olla motivaatiolle hyödyksi nörtteillä jonkin verran voimailun ohella ja raapustaa tilastoa muutoksista. Mutta en aio missään tapauksessa stressata asialla. Stressi on kai pääsyyllinen siihen, että terveyteni on tässä jamassa, joten sen käsittely on prioriteeteissa kärjessä.

***
Sherlockin ostin, kun katsoin narulta (eli digiloodasta) uudelleen osan piloille menneestä Sherlock-tallennuksesta (tytär oli kaverillaan kylässä, joten sain katsoa televisiosta keskellä päivää, mitä halusin - poika on jo ohittanut ohjelman ikärajan) ja tunsin pakahduttavia juttuja. Isot, ystävällismieliset eläimet kävelivät suurilla tassuillaan sydämeni päällä. Hassua, miten tuo sarja onnistuu sohimaan minua joihinkin harvinaisiin hermoihin. Mietin taas, miten jotkut hahmot ovat samastuttavia ja jotkut ihastuttavia. Sherlockiin mahtuu yksi kutakin ja arvatenkin autistisempi on samastuttavampi, mikä ei ehkä ole täysin sivulliselle avautuva asia, kun katsoo, mihin elämä on minut kuljettanut. Sherlockissa oli mukavaa uudenlaisen kerronnan tuominen perinteiseen mukaan (ei päälle liimaten - minusta). ICT-tyyppisiä asioita näkyy ruudussa näytellyn, lavastetun, leikatun jne. kuvauksen ohella, ja tällainen lähemmäs 20 vuotta nörtännyt ihminen tuntee kotoisuutta ja iloa, minua puhutellaan.
Uusi Watson kirjoittaa blogia, mutta en saanut sitä avautumaan.

Oli hupaisaa seurata FB-keskusteluissa, miten eri tavoin ihmiset suhtautuivat "pyhään" Sherlockiin. Jonkun mielestä vain Jeremy Brett voi olla oikea Holmes ja niin edelleen. Alkuperäisyysargumentti on mielestäni toimiva vain Arthur Conan Doylen tekstin kohdalla, kaikki muut ovat tulkintoja. Pidän muuten myös Brettistä maneereineen päivineen. Holmes on fantasiaa ja mielikuvitus on saatava päästää hieman pelmuamaan hänen tarinoitaan tulkittaessa. Nykyaikaiseen Lontooseen tuominen oli loistava veto. Ainakin minusta, joka olin siellä parikymmentä vuotta sitten. Pelkästään London Eye on muuttanut kaupungin ulkomuotoa hätkähdyttävästi.

Keskusteluissa ihmiset haluavat esittää universaaleja perusteluita sille, etteivät pidä uudesta Sherlockista. Siis sellaisia, että uusi tulkinta on jotenkin kategorisesti huono eikä siitä siis pidä kenenkään arvostelukykyisen ihmisen pitämän. Mutta näitähän aina on, joiden mielestä vain se, mistä minä-minä pidän ja mitä minä-minä valitsen, on kenen tahansa kannalta ainoata parasta. Aina elämäntapavalinnoista tv-viihteeseen. Jos sallisin itselleni kyökkipsykologisoinnin (ja minähän toisinaan sallin), epäilisin, että tällaisen käytöksen taustalla on epävarmuutta omista pitämisistä ja valinnoista ja ne täytyy siksi väkisin perustella ylivertaisiksi.

***
Äiti hoki minulle (meille?) pienenä, että sitten me lapset kirjoitamme elämänkertoja ja paljastamme kaikki kauheudet. En oikein vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisi, oliko se jotain totta toinen puoli -vitsailua vai mitä ihmettä. Etukäteissensuuria?

Pelästyin, kun seurasin jotain linkkiä blogini syöveriin ja sieltä tuli esiin vanhoja kurjia juttuja (Esikoinen oli repinyt takkinsa niin sisä- kuin ulkopuolelta), jotka olivat pyyhkiytyneet mielestäni täydellisesti. Muutenkin yhtäkkiä saattaa pomppia jotain vanhoja ikäviä asioita silmille, joista ei tunnu olevan mitään muistijälkeä. Pääni toimii näinä stressivuosina sillä pelottavalla tavalla, että se tahtoo pyyhkiä ikäviä asioita pois. Mutta siis, mitähän niihin elämäkertoihinsa sitten kirjoittaisi, jos muisti ei tuo tajunnan pinnalle asti mitään kauheuksia, vaan leikkii, ettei niitä ole koskaan ollutkaan? Onhan minulla kaikenlaisia päiväkirjamerkintöjä epämääräisissä paperikerrostumissa jossain, mutta hulluko niitä jaksaa kaivella. Ehkä SP on heittänyt homeisimmat jo menemään.

Haaveilen varovasti fiktiivisten asioiden kirjoittamisesta, kun tuntuu, että pintaan pyrkiviä teemoja on. Näinköhän osaisin? Pelkään (sitäkin), että kirjoitukseni ajautuu samalla tavalla kuin lapsena, kun jostain syystä aina vääjäämättä kirjoitin tarinoihini sellaisia käänteitä, joista tuli ikävä olo kirjoja lukiessa enkä sellaisia, joista tuli hyvä olo. Himputti. On täysin fiktiivistä tämä fiktio-ajattelu, samoin kuin ne käänteet, joita fiktiivinen fiktio saisi. Onneksi on paljon hyviä kirjailijoita, joiden tuotannosta nauttia. Louise Penny on tämän vuoden ehdoton suosikkini.