Täytekakkua aamupalaksi

Eilen vietimme Esikoisen 14-vuotispäivää ja se oli onnellistuttavaa! Olen ylpeä siitä, miten paljon poika on ponnistellut ja edennyt etenkin vuorovaikutuksen saralla. Hän on yhä hyvin vaikeasti kommunikaatiovammainen, mutta hän on myös edennyt itselleen ylivoimaisesti vaikeimmassa asiassa niin paljon, että pystyy toimittamaan joitakin keskeisiä asioita puheviestinnän keinoin. Hänen maailmansa on laajentunut tästä ja se herättää varovaista, suloista toivoa tulevaisuuden suhteen.

Oman tautini myöntäminen huojensi mieltä ja auttoi asioiden hoitamista. Olen asianmukaisen ylpeä myös itsestäni, sillä lamaantuminen on tautini inhottavin ja tyypillisin puoli. Kävin lääkärillä ja myöhemmin jaksoin laittaa kakkua sekä lihapullia (tomaattikastikkeessa spagetin kera - päivänsankarin toivepäivällinen). Tautiin liittyvä ärtyisyys on inhottavaa ja huomaan, että tytär reagoi heti takaisin lisääntyvällä vastahankaisuudella ja ärtyvyydellä. Peilanneeko minua.

Lääkärillä unohdin, että minulle on diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, mikä on hassua, siis se unohdus. Johtuu kai siitä, ettei se tuntunut oikein istuvan eikä siihen määrätty lääkitys tuntunut auttavan. Ei nyt auta kyllä SSRI-lääkityskään kunnolla. Kuka meistä nyt on tyypillinen mikään, en tiedä, mutta lääkäri antoi minulle huomiseksi tunnin ajan, joten näitä ehdii kyllä miettiä. Hyvä lääkäri, oiva kuuntelija ja leikkaava lanttu. En odota ihmeitä, mutta uskon, että pääsen eteenpäin.

Yritän ajatella nyt niin päin, että kun kerran moni ympärillä oleva iso asia on kunnossa, voin keskittyä omaan napaani enemmän kuin vaikeassa tilanteessa ja tehdä kaikenlaista terveyttä edistävää ilman kaihertavaa tunnetta siitä, että pitäisi panostaa energiansa kiireellisimpiin kohteisiin. Energia sitä paitsi loppuu, jos sairaus pahenee. Silti haluaisin joskus vain nauttia mukavasta elämäntilanteesta enkä tempoilla kriisissä. Ehkä seeprakin haluaisi joskus olla kirahvina.