Tulin katsomaan, mitä blogille kuuluu. Eipä paljon mitään, kun en päivitä. Ei varsinaisesti yllättävää.
Jotkin negatiiviset kommentit täällä kolauttavat. En ole kovin vahva, koska depressio tuli taas luokseni. Äänet ovat kovia ja ihmisten kovuus vielä kovempaa. Olen kovin pahoillani depiksen visiitistä. Alan ymmärtää historiallisten henkilöiden depiskuvauksia. Kaikki eivät parane sairaudesta koskaan, vaan saavat "mustan koiran" yhä uudelleen elämäänsä.
Moni asia on paremmin kuin pitkään aikaan. Arvostan työtäni ja ilahdun siitä. Minulla on sosiaalista elämää ja ystäviä. 14 täyttävä poikani laajentaa koko ajan puheilmaisuaan ja pärjää yhä paremmin myös ilman vanhempiaan, ainakin erityisiä ymmärtävissä konteksteissa. Kohta 8-vuotias tytär pääsi ensimmäisen koulusyksynsä täräyksistä eteenpäin ja nauttii nyt koululaiselämästään. SP:llä jytää töissä ja siviilissäkin menee varsin mukavasti.
En voi nauttia kunnolla kaikista hienoista asioista, kun depis vetää vinoon koko ihmisen. Vääryys. En jaksaisi millään sairastaa. Mutta olen nyt sairauslomalla sen, minkä lääkäri määrää enkä tällä kertaa kieltäydy. Jos määrää. Mistä näistä tietää.
En osaa sanoa, päivitänkö blogia jatkossa, vai en. Olen huonossa kunnossa, resurssini ovat rajalliset ja niille on valtavasti käyttöä. En sitoudu mihinkään, mutta kirjoitan, jos se edistää kuntoutumista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
18 kommenttia:
Myötätunnon ajatuksia liihoitutan täältä, mukavaa että jaksoit päivittää. Kauniita huhtikuun päiviä :)
Moi,
aattelin vaan sanoa, että täällä ollaan. Tsemppiä.
Hei,
Kiva kuulla että olet vielä hengissä ja potkiskelet. Lepiä kehiin ja kaikkia mukavuuksia, mustaa koiraa dunkkuun. Etärutistus ja virtuaalitsemppaus täältä!
Minultakin myötätuntoa. Ja pistetään sitä depistä turpiin, täälläkin vähän on vähän yrittänyt päätään nostaa. Ei siitä taida iäksi päästä.
Ooh, kommentteja! Tuntuu ihan ansaitsemattomalta, mutta otan kiitollisena vastaan. Kiva nähdä teitä täällä!
Käyn melkein päivittäin täällä kurkkaamassa oisitko kotona...
On ollut ikävä, sun jutut piristää! Ja mustat koirat on tuttuja tässäkin torpassa.
Musti koirakouluun! Jos se sikakoira käy toistuvasti kiusaamassa, niin tehdään siitä edes sisäsiisti...
Kivoo, kun päivitit.
Paljon halauksia sulle, Kaura.
Äh, depressio on ikävä tyyppi, varjo, josta ei tunnu pääsevän eroon. Omalla kohdallani olen jotenkin oppinut sen, että masennus tulee aina olemaan osa minua. Joskus se osa on suurempi, joskus...no, ainakin vähän pienempi.
Kurjaa kuulla, että olet saanut sen taas riesaksesi.
Puolisen vuotta meni paremmin, luulin jo, että kaksi ja puolivuotinen mustuus olisi kadonnut iäksi. Hahhah.
No, onneksi sain kokea sen puoli vuotta. Pitää yrittää muistaa, että sellainen on mahdollista. Siis parempi jakso.
Anonyymit ja heidän kommenttinsa...joo, aina kun kirjoitan masennukseen liittyvistä jutuista blogissani, saan puskakuoron kommenttilaatikkoon tietämään omat asiani paremmin kuin minä itse.
Kun itse voi huonosti, ja todellakin voimavarat ovat rajalliset ja suuuntautuneet ylipäänsä vain hengittämiseen, ei kaipaa paskanheittelyä ylleen.
Kirjoittamista en kuitenkaan lopeta.
Jos jaksat, Treelta löytyy kirjastoista kirjani Sairaalapäiväkirja, se on kirja masennuksesta. Ehkä se ei juuri tämän hetken kirja, mutta sitten joskus.
Halauksia, en toivota voimia, en jaksamista. Ihminen sairastuu voimaan ja jaksamiseen.
Halaus.
Heip Kaura, kiva kuulla sinusta vaikka sinulla ei olekaan nyt paras vointi.
No voi. Mustia koiria tuntuu olevan nyt liikkeellä, samoin korppeja olkapäillä. En minäkään toivota jaksamista, vaan vähitellen lisääntyvää valoa ja parempia hetkiä. Sillä niitä tulee taas.
Kauheasti tsemppiä ja onnea ja voimia, ja toivottavasti vielä joskus jaksat kirjoitella.
Kiva saada tietää kuulumisianne! Olen miettinyt välillä miten voit ja sitä, miten Esikoisella menee murrosiässä. Hienoa että muulla perheellä menee niin hyvin ja että sinulla on sosiaalista elämää ja pidät työstäsi. Mutta onpa epäreilua että masennus on tullut sitten tällaisessa tilanteessa. :(
Toivottavasti masennus helpottaa ja pääset nauttimaan yhä useammista hyvistä hetkistä.
Hei Kaura, paljon voimia eteenpäinjaksamiseen!
Ja muistinko katsoa Susupetalin kirjaa kirjastossa käydessäni? Enpä tietenkään. Mutta sen ehtii lukea kyllä enkä ehkä juuri tällä erää suostu lukemaan muuta kuin pehmoja dekkareita.
Aloitin Arhipan 70-lukuista tarinaa Poikien joukossa tyttöjen joukko tyhjä, jossa on päähenkilönä ekaa vuottaan pakertamava "häiriöopettaja" Ulla. Peruskouluun siirrytään tai on jo siirrytty ja pedagogisia juttuja mietitään. Häiriöope siis jeesaa luku- ja kirjoitushäiriöisiä eikä semmoisia ole ennen nähty jne. Kovin pitkää pätkää näköjään ei voi lukea kerralla, keskittyminen ei skulaa, mutta tuossa varmaan pysyn kärryillä silti.
Kiitoksia teille kaikille kommenteista! Täällä on aina ollut niin hyviä kommentoijia että hävettää antaa iiden harvinaisten ei-hyvien häiritä. Kirjoittaminen auttaa ja keskustelu, blogissa tulee parhaimmillaan molempia.
Löysin blogisi vasta tänään ja olen lukenut useita tekstejäsi vuosien varrelta.
Autistisen lapsen (5 v) äitinä etsin tukea. Olen itse jäänyt kuukaudeksi uupumuksen (masennus & ahdistus) takia pois töistä. (Ainoa asia, josta voi levätä, koska lapsiperheen arki pyörii arjet pyhät muuten.)
Asiasta mitään tietämättömien ihmisten kommentit satuttavat minuakin.
Voimia arkeesi!
Ihanaa, että päivität taas.
Voi juku, sinä anonyymi väsynyt, toivottavasti näistä teksteistä saat jotain evästä omaan elämääsi etkä ainakaan lannistusta! Olisin itse ollut kyllä onnellinen, jos joku olisi kertonut, miten paljon elämä voi helpottua vuosien mittaan eikä se ole sellaista pähkähulluutta ikuisesti.
Lähetä kommentti