Aurinko vierailee kahvilassa

Olin varannut ja melkein unohtanut varanneeni omaishoidon lomitusta tälle päivälle. Lainasin rakkaan polkupyöräni tädille (täti on arvostava sana, olen itsekin kuusinkertainen täti), joka ei tunne kovin hyvin paikkoja, mutta lasten ja kartan avulla löytänee Sorsapuistoon ynnä muihin keskeisiin kohteisiin. Menevät luultavasti hampurilaisellekin iltapäivän mittaan. Itsehän lähdin ylivedon kahvilakirjoittajatoverin kanssa kahvilaan kirjoittamaan. Imurin jätin lojumaan olkkarin (tulevaan ruoka- ja työhuoneeseen) lattialle ja nyt istun kahvilassa Koskipuiston reunalla. Mietin ja näperrän työjuttujakin, vaikka teknisesti olen vuosilomalla.

Eilen iltasella kelasimme Esikoisen kanssa jälleen kalenteria. Piirsin tarpeellisia puuttuvia osasia, jotka pojan mielestä ovat tärkeitä. Leirillä tiistaina oli syöty kalakeittoa. Perjantaina mentiin rantasaunaan ja uimaan. Lopuksi poika merkitsi rastilla ne päivät, jotka jo ovat kuluneet. Keskittynyt ilme ja pojasta huokuva rauhallinen keskittyminen toivat valtavan rakkauden ailahduksen rintaan. Tuon nuoren ihmisen hyvinvointi on tärkeä osa omaa hyvinvointiani, vaikka emme symbioosissa olekaan olleet enää kymmeneen vuoteen.

Kotikaupungin yliopisto järjesteli työhuoneita uudelleen ja heivasi meidät muiden yliopistojen tyypit hiiteen. Menetin siksi työhuoneeni toukokuussa ja se tuntui odotettua ikävämmältä. Olo on orvonpuoleinen muutenkin, kun ei ole juuri työyhteisöä. Nautin vapaudesta. Voin tehdä töitä kotona, kahvilassa, missä vain. Kaipaan kuitenkin työkavereita, joiden kanssa voi istua lounaalla, vaihtaa ajatuksia, nauraa, testata teorioitaan, vinkata lähteitä ja niin edelleen. Kirjoitustoveri on eri alan ihminen, mutta auttaa tilannetta paljon!

Joka tapauksessa yksi parhaista ajanvietteistä on istuminen kahvilassa välillä joutilaasti silmäillen ikkunan takana kulkevia kaupunkilaisia. Vierailevana tähtenä tänään on ollut aurinko, joka välillä näyttää naamaansa meille kuolevaisille.

Blogin kirjoittamisessa on useita taka-ajatuksia, joista kuivin on se, että minun on pakko saada takaisin kosketus suomen kielellä kirjoittamiseen, koska kirjoitan kokonaista kirjaa suomeksi. Sitä on paras tehdä tavalla, joka tuntuu mieluisalta, jopa houkuttelevalta. Tärkein on kuitenkin se, että kuntoutuisin ja pääsisin isompaan maailmaan taas depression napanöyhtästä. Ajattelen kyllä, että yksilön introspektiot ovat kiinnostavia ja niistä löytyy peilaamista ja puntaroitavaa muillekin, olipa niissä yhtäläisyyksiä tai eroavaisuuksia omaan ja läheisten elämään. Mutta haluaisin tehdä muutakin spektiota kuin introa, jos ymmärrätte.

Tyhjiössä kirjoittaminen ei oikein toimi, kaipaan yhteisöä ja vuorovaikutusta. Kiitos, kun olette kommentoineet, olen tavattoman onnellinen siitä ja vaikka depis väittää, etten ansaitse sitä, väitän takaisin, ettei tarvitse kaikkea ansaitakaan, ottaa vain vastaan iloisena ja kiitollisena.