Jouduin pitkälle sairauslomalle ja toipuminen tuntuu surkean hitaalta. Haaveilen töistä ja ajattelen salaa väitöskirjaani, jonka haluan tehdä valmiiksi. Toivon, että se vihjaa toipumisen etenemiseen. Käytän lääkkeenä Voxraa, se taitaa auttaa jonkin verran. Haen terapeuttia. Saa paljastaa tamperelaisia hyviä terapeutteja, jotka eivät ole suuntautuneet psykoanalyysiin! (Jos joku vielä lukee tätä lähes kuollutta blogia.)Lapsilla on toimintakesä. Pysähdyn välillä miettimään ja arvostamaan sitä, miten he ovat kasvaneet ja kehittyneet, tulleet omavoimaisemmiksi. Molemmat tarvitsevat vanhempia vielä paljon, mutta kun aiemmin piti taukoamatta olla valppaana, nyt saisi löysentää pipoa, jos osaisi. Hetkittäin osaan hellittää, mutta vaikea stressi on ollut niin pitkällinen, että se on jämähtänyt kehoon. Kai siitä voi päästä vapaaksi vielä. Tuntuu tavattoman vanhalta. "Elämä menee ohi toipilaana, 45-vuotiaana kaikki on ohi." Tämä tunne kuulunee myös tautiin eikä tautiajatuksiin kannata liikaa luottaa.
Vietimme heti koulujen päätyttyä kaksi viikkoa Kreetalla Hanian lähellä ja ensi kertaa myös minä sain rentoutua aurinkolomalla. Kreetalla on kasvissyöntiin kallistuvaiselle ihmiselle ihastuttavaa syötävää. Nautin hedelmiä, paikallista huippujugurttia, manteleita ja joka päivä ainakin yhden horiatikin. Uin, silmäilin kirjan takaa lasten uimista ja annoin muiden tehdä ruoat (aamiaista lukuunottamatta) ynnä muut arkiset asiat. Esikoiselle ei tule missään kohtaa sellaista rajaa vastaan, että pitäisi lopettaa uiminen, mutta hän tulee tarvittaessa sopuisasti huoltotauolle, koska tietää, että uimista saa jatkaa taas kohta.
***
Välillä mietin, pitäisikö resetoida pää sähkösokkihoidolla, kun se tuottaa mieleen loputtomiin erilaisia noloja muistikuvia. Niitä lävähtelee tajunnan kankaalle yhtenään enkä voi yleensä estää itseäni voihkaisemasta ääneen. Pitikö silloinkin minun toimia niin. Hävettää. Ihan kuin lapsena, jolloin saatoin valvoa illalla unettomana ja vatvoa, mitä kaikkea olin taas mokannut erilaisissa kohtaamistilanteissa. En usko, että mokaan sosiaalisesti sen enempää kuin muutkaan, mutta muiden mokailut eivät haittaa minua, toisin kuin omat. Miksi en muista kaikkia onnistumisia, hyvin rakentuneita kontakteja ja yhdessäoloja? Miksi ne eivät lävähtele tajuntani valkokankaalle kauniina värikuvina iloisen musiikin säestyksellä? Tai edes jotenkin?
Tekstit
8 kommenttia:
Heip Kaura! Kiva kun päivität kuulumisiasi. <3
Mie luen aina, kun vaan päivität. Sen lisäksi toivotan voimia ja sanon, että yksi elämäni parhaista päivistä oli se, kun sinut tapasin. Muistelepa sitä, ystäväiseni!
Tuli melkein vedet silmiin kun näin että Viisto pinta oli päivittynyt! Kyllä, hyvin usein olen odottanut elonmerkkejä sinusta. Ja heti annoit selityksenkin sille: minun on niin helppoa samastua melkein kaikkeen mitä kirjoitat. Niin kuin nyt esimerkiksi tuo nolojen hyvin vanhojenkin muistojen putkahtelu mieleen jatkuvalla syötöllä. Tuoreitakin valitettavasti on: viimeksi perjantaina töissä sanoin jotakin mikä nyt hävettää - vaikka jos sitä analysoin, varmaan kukaan ei sitá enää edes muista. Minäkin silloin tällöin voihkin ääneen niitä muistellessani - lapset jo sanoivatkin että "lopeta tuo itseksen puhuminen". Kirjoita taas!
Isompi kiitos kommenteista kuin arvaattekaan :-) Kummitus on mahdottoman kiva ihminen, jonka kanssa voi heti olla rento sekä kotonaan. Se on harvinaista mutta sitäkin hienompaa!
Voi Anonyymi, en ole iloinen, että sullakin on tätä, mutta jotenkin huojentaa mieltä, etten ole yksin täällä voihkimassa.
Hei taas!
Olen viettänyt blogeista syrjäytyneen elämää liki vuoden ja otan vasta aristavia vauvanaskeleita takaisin tähän maailmaan. Ja heti tärppäsi vipilässä! (joskin hiukan alakuloisissa merkeissä).
Häpeä-keskusteluun haluan osallistua ikivanhalla linkillä Brené Brownin TED Talkiin. Mestarillisena häpeäjänä koen lohdulliseksi ajatuksen, että haavoittuvuus on herkkyyttä ja paitsi (tarpeettoman) häpeän lähde, myös empatian edellytys.
Sinulle, upealle herkälle ja empaattiselle heikkojen esitaistelijalle, haluan sanoa: hoida haavaa sen verran, että se kestää märkimättä, mutta älä edes yritä kokonaan eroon haavoittuvuudesta, se johtaisi kivisielujen turvatyynyelämään.
t. Sä (joka siirsi viime tingassa blogiarkistonsa osoitteeseen http://sunaitis.wordpress.com, kun blogsome hävisi alta. Vielä ei ole mitään syvällistä uutta sanottuna, mutta ehkä joskus on)
Tsemppiä. :-)
Ihanaa kuulla teistä ja etenkin lomastanne. Mahtavaa, että Esikoinen tykkää uimisesta niin paljon!
On myös surullista kuulla sairauslomastasi. Toivottavasti hyvä terapeutti löytyy. Minä uskon, että elämä ei ole vielä ohi. Tautiajatukset taitavat olla aika katalia eivätkä yhtään sinun puolellasi.
Mulla tulee myös mieleen noita noloja muistoja. Oon jutellut parinkin ystävän kanssa niistä ja siitä, miten tekee mieli huudahtaa "Ei" tai panna kädet kasvojen eteen tai mennä piiloon jonnekin soppeen aina, kun muistaa jotain tuollaista, isompaa tai pienempää. Jospa se jotain auttaisi, kun tietää, että muillakin noita häpeäkokemuksia on.
Ihanaa, kun päivität, mutta aihepiiri ei luonnollisestikaan kovin suuresti ilahduta. Tai siis hyvät jutut kyllä, mutta tuo muu. Herkkyyden ynnä muiden jalojen ominaisuuksien lisäksi taitaa kuulua ns. taudin kuvaan se, että nuo muistot ja mielikuvat ovat enempi harmaan eri sävyjä (harmaata värinä ollenkaan aliarvostamatta) eivätkä värillisiä ja kullattuja.
Jakselemista ja voimia toivotan minäkin, ja muista että täällä (ja siellä jos-ymmärrät-mitä-tarkoitan) ollaan. Ja vähän samoja liemiä kauhotaan enemmän ja vähemmän.
Lähetä kommentti