Onkohan parempaan suuntaan menemisen merkki vai lopullisen sekoamisen, että välillä tulee voimakkaita impulsseja riuhtoa itsensä irti vanhasta elämästä ja aloittaa uusi. Tiedän kyllä, ettei uuden elämän aloittaminen ole mahdollista, koska oma itse kulkee aina mukana, mihin menenkin, mutta silti. Uusi nimi, uusi kotikaupunki, uusi työ, uusi vapaa-aika... ja sama vanha perhe, siitä en ole halukas luopumaan. Tosin Esikoinen on nyt 14 eikä ole enää kovin monta vuotta siihen, kun hän muuttaa omilleen, jos kaikki menee hyvin. En elättele valtaisia toiveita, mutta ainakin teoriassa lapseni muuttavat jossain täysi-ikäisyytensä kieppeillä lapsuudenkodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä.
Pidän hurjan paljon monista tässä elämässäni olevista ihmisistä, paikoista ja jutuista. Kaikenlaista hienoa ja arvokasta on. Sitä paitsi kaikki muuttuu koko ajan, etenkin lasten elämässä. On vain tämä kova halu erkaantua painolasteista ja mieleen juolahtaa houkutteleva teoria, että itsensä juuriminen ja istuttaminen uuteen paikkaan jotenkin auttaisi asiaa. Jonkin tarvitsisi auttaa. Ensi viikolla, sinä kuuluisana ensi maanantaina, alan yrittää päästä terapeutin pakeille. Kaikki ovat heinäkuussa lomalla, mutta voihan käydä hillitön viuhka. Ja ainakin jotain olen sitten tehnyt asialle.
Hain yhtä julkishallinnon työpaikkaakin. Saa nähdä, tuleeko sieltä edes ei-vastausta. Kuulemma eivät välttämättä muista ilmoitella hakeneille. Hakemisen jälkeen tuntui vähän aikaa hyvältä, vähän niin kuin oikealta ihmiseltä.
***
Olen viime aikoina miettinyt semmoista ilmiötä, että kun yksilö tuntee itsensä oikein hyväksi ihmiseksi, hän alkaa kuvitella, ettei voi toimia väärin. Olen joskus saanut itseni kiinni sellaisesta ällöttävyydestä, että olen kuvitellut olevani immuuni tietyntyyppiselle mokaamiselle, virheelliselle ajattelulle. Joskus joudun vastahankaisesti myöntämään, että olen joko a) tehnyt mokan tai b) tehnyt sekä mokan että torjunut kritiikin tai c) torjunut kritiikin surkein perustein, vaikka varsinaista mokaa en ajattelisi tehneeni. Onko se jokin ad hominemin peilikuvamuoto: "Olen niin pätevä asiassa X, etten voi olla väärässä siihen liittyvissä jutuissa." Hah hah. Törmäsin tähän ilmiöön eräällä keskustelupalstalla ja vistottaa, vaikka se en tällä kertaa ollut minä.
***
SP ryhtyy lomailemaan ja lähti tapauksen kunniaksi hankkimaan Stokkan Sörsselistä meille murkinoita. Nyt pääsemme oikein kunnolla myllertämään huushollia ja sitten on mahtavata, kun turhaa tavaraa on lähtenyt kasapäin pois! Jos tarvitset Tampereella ilmaiseksi käytettyjä, mutta toimivia videolaitteita, DVD-soitinta tai digisovitinta, kerro heti! Lähdössä on myös IKEAn futonintapainen vuodesohva (140 cm leveä ja auki leviettynä 2 m pitkä), jonka runko on timmi, mutta vaalea patja pinnaltaan nuhraantunut, kun joku on syönyt suklaata holtittomasti siinä.
***
Typotan varmaan aika paljon, koska en näe kunnolla. Tilanne on pahentunut viimeiset puoli vuotta ja tuntuu aika huolestuttavalta, kun viikon kuluessa on näkö mennyt tosi sumeaksi. Yritän jumpata ja rentouttaa niskaa ja nukkua tarpeeksi. Jälkimmäinen ei ole onnistunut. Kilpirauhasarvot on katseltu ja aiemmin keväällä tsekattiin sokereita ja semmoisia perusjuttuja, jotka voivat vaikuttaa näköön. Äh ja äh, yhtä sairauskertomusta on nyt tämä bloginriepu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
15 kommenttia:
Minä olen tässä jonkin aikaa herännyt sellaisen ajatuksen myötä (ja käynyt monasti nukkumaankin, ei sillä), että otan ja myyn kaiken (mikä ei ole paljon, mutta kaipa joku puhdistaa asuntoja ilmaiseksi, vaikkei olisi mitään rahanarvoista) ja lähden reppuineni jonnekin autiolle saarelle ja jään sinne mätänemään. Kun ei tässä oikein muutakaan ole enää.
Tosin sitten monta kertaa pysähdyn miettimään, että jospa ei sittenkään. Sitten kun nämä eivät ole enää tasapainossa, vaan vaaka kellahtaa tyystin toiselle puolelle, on varmaankin aika tehdä jotain.
Alkoi taas kummasti huokailuttaa.
Olen sitäkin miettinyt, että antaa haavemaailman riekkua täysin vapaana ja mielikuvitus lentäköön. Vaikka Marsiin muuttaisin omassa päässäni! Eiköhän siinä tule testatuksia erilaisia vaihtoehtoja mielikuvituksessaan. Vai mitä tykkäät? Onko ollut autiion saaren funtsauksista iloa tai hyötyä? Mua se jotenkin virkisti, että perhana, kyllähän tässä voi siirtää vaikka mitä palikoita vielä, ei ole elämä lopussa.
Tosin sitten luin FB-linkistä, että Vesa Keskinen on ikäiseni, 45 ja kehuu olevansa vielä viriili ori. Auuuuugh!
Taisin juuri menettää hedelmällisyyteni rippeet. Sen verran hirveä merimakkarakramppi iski, kun tulin vahingossa ajatelleeksi Keskistä sieraimet pystyssä.
Mymskä, seurailen toisinaan verkkopersoonallisuuksia, jotka kertovat siitä, miten elämä tiivistetään repussa kuljetettavaksi. En nyt puhu seikkailijamiehistä, vaan esim. yhdysvaltalaisen Beth Aronin eli minimalistbethin hankkeesta, joka on kaukana tekopirteydestä. Hänellä on sitä paitsi todella rentouttava puheääni.
Kaura, pääni sisällä olen ollut oman elämäni Auster-hahmo ja ties mikä ja kuka, ja se on just niin kuin sanot. Yksi teille kummallekin suositeltava menetelmä on selkounennäön kehittäminen. Varpaitani tuskin koskaan opin liikuttelemaan erikseen ballerinatyyliin, samoin tulen varmasti aina olemaan ääniyliherkkä, mutta uniani opin ohjaamaan tuosta vaan. Se siis onnistuu keneltä vain.
A.
Ai mikä bloginriepu muka?? Niin täyttä asiaa kaikki aina, jokainen sana, että nyt vasta oikein huomaankin miten hirveästi olen sinua Kaura kaivannut.
Hmmm, joo, periaatteessa kyllä. Mutta minulla tämä ei nyt ole sellaista haaveksimista, vaan enemmänkin ahdistunutta pakkopäästäpois -ajattelua. Aution saaren miettiminen ei ole siis juurikaan helpottanut, kunhan tyhjäkelailen.
Vielähän tässä vaikka mitä, jos ja jos. Äh, ihan yhtä tyhjän kanssa.
Hyvä merkki se on. Samoin sähköshokkimielteesi ja kamojen raivaus. Eteenpäin katsova mieli kaipaa uusia ajatuksia. Ei kaikkea vanhaa olekaan tarpeen säilyttää tallessa; kun sen on riittävällä tavalla käsitellyt, siitä voi luopua ja tehdä tilaa uudelle. Mars on hyvä! Perhe rakettiin ja matkaan. ;-)
Mymskä, mä olen yrittänyt sitä omaa kelaani siirtää haaveilun suuntaan, onnistun vaihtelevalla menestyksellä. Se tuntuu vievän paremmin eteenpäin niin nyt kun pahin vaihe on ohi.
Sitä lucid-unta tuli nuorena plikkana treenatuksi tosi paljon ja onnistuinkin monesti. Jokin siinä alkoi tuntua mälsältä ja lopetin sen sittemmin, mutta joistakin ikävistä toistuvista painajaisista pääsin. Olisikohan sille nyt kenties tilausta? Paan mietintämyssyyn.
Selailen Jokun vinkistä Marsin aikatauluja. Vähän pitää vielä säästää.
Anonyymi muuten, nyt punastun. Merimakkarakramppia en toivottavasti saa :)
Ihan vaan halusin sanoa että minullakin on ollut Kaura sinua ikävä.
Reageeraan nyt vain tuohon loppuun: vaikka neito nelivitosena on vielä muuten viehko, voi lukunköisyys kiusata silloinkin, kun kilpirauhasarvot ovat kohdallaan. Vuosikausien vastaanhangoittelun jälkeen olen tilannut tiistaiksi näöntarkastuksen ja valinnut jo valmiiksi Nissenin tarjouksesta ensimmäisten lukulasieni pokat (samaan 65 euron pakettiin kuuluvat myös kaukolasit). Entäs jos ratkaisu olisi sinullakin noin yksinkertainen? (juuh, myönnetään, että minulla niitä vuosia on yli kymmenen enemmän!)
T Sä
Reageeraan nyt vain tuohon loppuun: vaikka neito nelivitosena on vielä muuten viehko, voi lukunköisyys kiusata silloinkin, kun kilpirauhasarvot ovat kohdallaan. Vuosikausien vastaanhangoittelun jälkeen olen tilannut tiistaiksi näöntarkastuksen ja valinnut jo valmiiksi Nissenin tarjouksesta ensimmäisten lukulasieni pokat (samaan 65 euron pakettiin kuuluvat myös kaukolasit). Entäs jos ratkaisu olisi sinullakin noin yksinkertainen? (juuh, myönnetään, että minulla niitä vuosia on yli kymmenen enemmän!)
T Sä
Kiitos, Picea!
SÄ, tottahan ihan ekaksi menin tsekkauttamaan näköni ja semmoinen 1,5 on passeli lukulasien numero mulle :-) Tästä se lähtee sitten...
Mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu?
Saitko Sairaalapäiväkirjan?
Hali.
Sain Sairaalapäiväkirjan! Nyt kun rohkenisi vielä lukemaan. Ennen pitkää kyllä, luotan SusuPetaliin. Mutta olen lukenut vain dekkareita ja työhön liittyviä kirjoja pitkään.
Pysy vaan dekkareissa, Sairaalapäiväkirjassa ei murhata, se on vain liian totta.
Dekkarien kaavamaisuus on turvallista, kun tosielämä on turvattoman epistä eikä noudata kaavoja kovin hyvin.
Lähetä kommentti